Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, omaelämäkerrallinen essee

Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaa tästä kirjasta, josta pidän niin tavattoman paljon. 

Miksi pidän siitä niin paljon? 

Yksi vastaus on kirjoittajan asenne. Kun ajatellaan 27-vuotiasta miestä kirjoittamassa esseitä omaan elämäänsä pohjautuen, tulee helposti mieleen röyhkeä kukkoilu ja kuvien kaataminen. Tiedämme Timo Hännikäisen ja muutamat muut aikamme "ajattelijat". 
Rafael Donnerin teos Ihminen on herkkä eläin tarjoaa vastakohdan räävittömille itsetehostuskirjoituksille. Se on vaatimattomalla asenteella kirjoitettu, suuria teemoja vakavasti käsittelevä esseekirja. 
Kirjoittaja vähättelee ikäänsä, mutta tuo juuri nuoren ikänsä ansiosta esiin jotain aivan uutta ja raikasta. Vapaus, häpeä ja usko ovat yleisiä esseeaiheita myös vanhoilla parroilla, nuorella on niihin oman sukupolvensa sanoma.  

Olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon, että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle.

Pidän kirjasta sen pitkälle työstettyjen, rehellisesti käsiteltyjen teemojen vuoksi.

Ja lopuksi, pidän tästä kirjasta varmaan myös aivan henkilökohtaisista syistä. Olen itse saanut seurata ja ihailla kolmen pojan varttumista miehiksi. 

Donner käsittelee teemoja omista kokemuksistaan lähtien. Hän on  koululaisena maalaiskoulun pihassa, jossa pikkupojilla on omat elämän nyrkkisääntönsä, yksinäisenä vaihto-oppilaana australialaiskylän leirinuotiolla, hölmöyksiin ajautuvana reppureissaajana, nuorena miehenä lyhytfilmejä tekemässä, uteliaana matkailijana amerikkalaissotilaiden mukana tokiolaisella strippiklubilla ja vanhempiensa kotona Helsingissä pidättelemässä itkua oman isän kertoessa vakavasta sairaudestaan. 

Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisesti pidän niistä, joissa aiheena on miehenä elämisen vaikeudet.

Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa. Tämä ajatus on siis omani ja liittyy sinänsä tarpeellisen metoo-kampanjoinnin ylilyönteihin ja reunakasvustoihin (lainaan hdcanisin edellisen kirjoitukseni kommentissa aivan muussa yhteydessä käyttämää termiä). Kuka meistä ei haluaisi päästä irti seksuaalisesta häirinnästä!

Viimeiset neljä esseetä keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittaja tietää olevansa monella tavalla etuoikeutettu, niin maailman mittakaavassa kuin kotiympyröissäkin, osittain isänsä aseman ja omaisuuden vuoksi.
Etuoikeutettu ihminen kokee syyllisyyttä ja vaikeutta löytää motivaatio, kun elannon hankkiminen ei ole välttämättömyys vaan merkitys pitää löytää jostain muusta. 

Olen tehnyt erittäin vähän töitä. En ole rakentanut taloja, kyntänyt peltoja, istunut kassalla tai asiakaspalvelupisteessä, en ole troolannut kaloja, lakaissut katuja, kiillottanut kenkiä. ... Olen totaalisen hyödytön yksilö. Loinen, juotikas. Jos katoaisin, yhteiskunnan ei tarvitsisi olla huolissaan, vaan maan talous päinvastoin pyörisi hitusen sujuvammin.  

Brunein sulttaanin pojan, Alfien, kuusivuotisökyilyjuhla saa kirjoittajan kauhistelemaan tilannetta, jossa yksilö voi rakentaa dollarin seteleistä 2200 kilometriä korkean tornin samassa maailmassa, jossa toiset näkevät nälkää. Miten me olemme antaneet rakentaa maailmaamme systeemin, joka on aivan epäreilu ja järjetön? 

Kun suomalainen herkkä nuori mies kuulee amerikkalaissotilaiden Dannyn, Tonyn ja Jeffin puhuvan naisista tavalla, josta presidentti Trump käyttää nimitystä 'locker room talk',  hän ihmettelee, näinkö on tarkoitus puhua miesten kesken ja mille hänen oikein on tarkoitus nauraa. Kun hän näkee miesten sopeutuvan täysillä strippipaikan elämysmaailmaan, hän kavahtaa. Hän ei osaa mennä mukaan, vaan tekee ympärillä pyörivien itäeurooppalaisten tyttöjen olon vaivautuneeksi sopeutumattomuudellaan. 

Amerikkalaiset istuvat suu hymyssä  naiset sylissään ja flirttailevat heidän kanssaan, ostelevat heille drinkkejä, ostavat koreografian ja narratiivin, suostuvat yhteiseen valheeseen, eivät halua nähdä totuutta näistä naisista ja heidän alistetusta asemastaan.
Minun tekee pahaa. 
En voi, en halua. tällainenko maailma on? Kuinka tämä voi olla hyväksyttyä, normaalia?

Itkua käsitellään kirjassa tärkeänä viestinnän ilmiönä. voimavarana ja sosiaalisena liimana. Sen pitäminen epämiehekkäänä on miesten riistoa. 

Jos haluat tietää, miltä näyttää kun mies itkee, käy jonakin lämpimänä kesäyönä kävelemässä Helsingin kaduilla.
...Suomalainen mies saa olla herkkä vain täällä: alkoholin, yön nimettömissä huoneissa. Häneltä on riistetty oikeus itkeä. Se katosi jo kauan sitten, sillä koulunpihalla hän oppi, että oikeat vahvat miehet eivät itke, ja kielsi itsensä, haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä, kunnes eräänä päivänä tiesi, millaista on olla mies, mutta ei enää tiennyt, millaista on olla ihminen. 

Donner luettelee naisten ongelmia, jotka ovat muutoinkin hyvin tiedossa, mutta hän luettelee myös miesten ongelmia, jotka usein ohitetaan miesten omana syynä. Itsemurhat, naisia alhaisempi eliniän odote, väkivallan uhka, pitemmät vankeusrangaistukset kuin naisilla, väärät pedofiliasyytökset, isäksi puijaaminen, syrjäytyminen, ulkonäköpaineet, oikeus paeta sotaa, väärät miehisyyteen liitetyt odotukset.  

Naisten ongelmien pitäisi olla miesten ongelmia, mutta miesten ongelmien pitäisi niin ikään olla naisten ongelmia.

Nostan esiin vielä yhden epäortodoksisen ajatuksen: huono itseluottamus on myös hyvä asia. Ihmisen paisunut ylimielisyys ja piittaamattomuus on saanut ja saa aikaan paljon pahaa. 

Suomen kaltaisissa maissa ei sodita eikä tehdä kansanmurhia. Suomalaiset voivat olla ylpeitä, mutta emme missään nimessä ole röyhkeitä, ja siitä saamme kiittää vajavaista itseluottamustamme. Olen kiitollinen myös henkilökohtaisista jarruistani, sillä ne auttavat minua näkemään asioita toisten näkökulmasta.  Näen omat puutteeni ja heikkouteni ja pystyn siksi helpommin samastumaan toisten puutteisiin ja heikkouksiin. Yritän - ainakin uskon niin, ainakin toivon niin - antaa toisten näkemyksille yhtä suuren arvon kuin omilleni ja antaa toisille yhtä paljon tilaa ja kunnioitusta kuin itse vaadin. 

Kuvasin Rafael Donnerin kirjan hänen isänsä Jörn Donnerin tuoreen romaanin päällä. Jörn Donnerin kirja on nimeltään Vesi on verta sakeampaa. Se on löydettyihin kirjeisiin perustuva rakkauskertomus. Haluan kuvallani ilmaista, että meidän on ehkä hyvä antaa maailma uuden osaavan, nohevan, moraalisen ja nykyaikaa osaavan sukupolven haltuun. 
Rafael Donnerin kirja ei ole mikään yksityinen isänmurhakirja. Se sisältää sukupolvien eron ja kysymyksen, miten olla katkeroitumatta, kun maailma ympärillä muuttuu eikä itse pysy siinä muutoksessa enää mukana. 
Isästään Rafael Donner toteaa:"Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"

Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin

Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa. 
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu." 

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme  kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten  Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.  
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason. 
Tämä masentaa minua. 

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään. 
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja  apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki. 
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä. 
Tämäkin masentaa minua.
  

Amnestyn tarra

3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis  itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa  sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. 
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina? 
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa. 
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla. 

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call Me By Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi. 
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta. 
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.    

Tomi Kontio, Miten puhua miehelle

Poleemista junalukemista

Kukaan ei ole puhunut minulle niin julmasti kuin nainen,
varsinkin se, joka ei sanonut sanaakaan.
      Nainen muistaa miehen jokaisen sanan, mies
muistaa vain tauot sanojen välillä.
      Nainen kuvittelee että puhe auttaa silloin kun
hiljaisuudestakaan ei ole apua.

Tomi Kontion kirja Miten puhua miehelle (2005) on päiväkirjamainen, esseemäinen kirja koti-isästä, kirjailijasta, joka pysähtyy pohtimaan, miksi ei onnistu parisuhteissaan, mutta onnistuu hyvin isänä ja tuntee isän roolin palkitsevana. 

Runoilija-isä elää arkea, jossa hoitaa hellästi kahdesta suhteesta syntyneitä lapsiaan ja tapaa välillä kavereita pubissa. Hänellä on aikaa vastata pienimmän kysymyksiin ja pysähtyä järjestämään tämän kanssa hautajaisia kuolleelle tilhelle. Muiden askareidensa ohessa hän selaa vanhaa mustakantista päiväkirjaa, muistelee heikkoa, mutta suuresti rakastamaansa isää ja tältä saamiaan oppeja, jotka eivät ole todellakaan auttaneet häntä naisten kohtaamisessa.  Ehkä ne olisi pitänyt ymmärtää varoituksiksi.  

Tämä ei ole kertomus taitavasta elämästä tai hyvästä elämästä. Tämä on kertomus erehdyksistä, epäonnistumisista, kommunikaation vaikeudesta, joskus sen mahdottomuudestakin. Tämä on kertomus sukupuolesta ja sen taakasta, kuinka se estää yhteyden mahdollisuuden olemalla kuvitelma yhteydestä, joskus jopa romanttinen farssi sulautumisesta, samastumisesta.

Jokainen 13 luvusta on nimetty kauniisti: Linnun kuolema, Lupaus onnesta ja kärsimyksestä, Monogaameja ja muita kuvitelmia, Damaskoksen tiellä, taas, Tarvitse minua, ymmärrä minua. Luvut alkavat proosarunoilla, josta esimerkki kirjoitukseni alussa. 
Tekstissä näkyy runoilijan ote. 
Sen sisältö on vakavaa ja vetoavaa puhetta naiselle, vaikka otsikkona onkin "Miten puhua miehelle". 

Kontio sanoo sarkastisesti, että mies on se, minkä nainen sanoo hänen olevan. 
Naisella on kaksi tapaa tyrmätä mies. 
Toinen on osoittaa, että hän on historiallinen hirviö, joka on vuosisatojen ajan alistanut naista. 
Toinen on osoittaa, että hän ei ole mies ollenkaan, "vanhan hyvän ajan mies", vaan pehmo surkimus.
Miehen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että nainen voi syyttää häntä siitä, että hän on mies ja siitä, että hän ei ole mies. 

Kontio toteaa, että yksi suurimpia yhteiskunnallisia murroksia viime aikoina on ollut miehen halu tulla sankariksi isyydessä. Siksi on surullista, että nainen lyö häntä huoltajuuskiistoissa sanoilla, joilla uuden isyyden löytänyt mies voisi kritisoida omaa isäänsä. 

Rankkaa puhetta, siskot, mutta käsi sydämelle - onko Kontio täysin väärässä?

Ymmällään oleva runoilija miettii muita murroksia, joita ovat avioliiton höltyminen ja seksuaalinen murros. Hän näkee eksyksissä oloa. 

Yksi uusi piirre naisen ja miehen välisessä komunikaatiossa, minkä hän on huomannut, on naisten lisääntynyt karkea puhe ja seksikokemuksilla rehvastelu miesten seurassa, mikä tuntuu vaivaannuttavalta. Miesten kesken tällainen puhe on ollut perinteistä peniksenkalistelua. Sen sijaan keskustelu eri sukupuolten kesken on aina sisältänyt viettelyä, mikä on nyt naisten valintana muuttumassa sukupuolista riisutuksi kommunikaatioksi. 

Hei naiset, taas käsi sydämelle! Onko käynyt niin, että kun naisen vartalo on muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut sirosta, pehmeästä ja kurvikkaasta miehekkäämmäksi, atleettisen pötkömallin suuntaan, niin hänen puheestaankin on tullut "miesten puhetta"? 
Pidämmekö nykyään viatonta flirttiä seksuaalisena häirintänä, mutta suorasukaisia rivouksia sopivina "näin meidän jätkien kesken"? 
Tätä siis kysyn nyt minä, Marjatta, Tomi Kontion yllyttämänä. 

En sano omaa mielipidettäni, vaan muotoilen sitä.

Näen ympärilläni monenlaista hämmentävää.

En ainakaan haluaisi, että naiset omaksuvat miehiltä heidän huonompia puoliaan, sellaisia, joista miehetkin ovat jo paljolti luopumassa, esim. työhön addiktoituminen ja työn nollaus humalahakuisella juopottelulla. 

Vielä yksi asia, johon Kontio puuttuu naisten käyttäytymisessä on kollektiivinen loukkaantuminen.
Kun yhtä naista loukataan, naisilla on tapana  loukkaantua kaikkien naisten nimissä, mikä on myös vanhaa perua ja millä ei enää yksilöjen yhteiskunnassa ole pohjaa. 

Kirjassa ei ole vastakkainasettelua ja ääripäitä. Siinä ei kilpailla siitä, kumpi sukupuoli kärsii eniten, vaan yritetään selvittää, mistä kärsimys johtuu ja miten tulla toimeen kärsimättä. Vastaus jää ilmaan.

Kirjoitukseni ei anna varmaan kirjalle oikeutta. Keräsin minua pysähdyttäneet kärjekkäät asiat. 
Kirjassa on myös paljon suvantoa pyörteiden välissä, rakastavaisten kirjeitä, kauniita lapsuuden muistoja ja sekä luonnon että kaupunkiympäristön tarkkailua.

Kontio puhuu niin kauniisti lapsista, että haluan lopettaa kirjoitukseni pariin sitaattiin.

Suhteessa omiin lapsiin ihminen tuntee todellista rakkautta. Siinä ei ole kyse oikean puoliskon löytämisestä, ei välähdyksenomaisista rakastumisen hetkistä. Eikä siinä ole kyse vain sopimuksenvaraisista sitoumuksista ja uskomuksista, vaan biologisesta sitoutumisesta. Biologisen sitoutumisen lisäksi isyydessä ja äitiydessä on myös voimakas symbolifunktio, paljon voimakkaampi kuin parisuhteessa. Siksi myös adoptiolapsiin kohdistuva rakkaus ja sitoutuminen voivat olla yhtä voimakkaita kuin biologisiin lapsiin.

Kun nuorin tyttäreni oli kaksivuotias, hän äityi välillä mietteliään filosofiseksi. Kerran hän tuijotteli puuronsa yli pohdiskelunsa näkymättömään ytimeen, lusikka roikkui kädessä, kaurapuuroköntti hänen ruokalapussaan oli kuin hidasliikkeinen etana. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
    - Maailmassa pitää olla hellyyttä. 

Feminismiä ja "feminismiä"!

Nyt on bloggari Marjatta ihan pakahtua sekä lukuelämyksiinsä että ajatuksiinsa, joista osa niistäkin, tietenkin, on lukuelämysten nostattamia. 

Kävin parin päivän kulttuurimatkalla Helsingissä: Helsinki Lit, Kiasman retrospektiivinen näyttely Robert Mapplethorpen töistä ja Ateneumin vastaava Ismo Höltön töistä, Maailma Kylässä ja Ihana Helsinki. Mitä runsautta!

Junalukemisena lopettelin tutkija Jenni Kirveen Aino Sibeliuksesta kertovan teoksen Ihmeellinen olento ja aloitin Patti Smithin elämästään Robert Mapplethorpen kanssa kertovan Just Kids. Postausvuorossa olisi myös saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin kirja Rikoksia, joka osoittaa, että syyllisyys on visainen kysymys ja kysyy, oletko varma, ettet itse joskus, jossakin, jollakin huonolla hetkellä olisi tai olisi ollut valmis rikokseksi luokiteltuun tekoon. Näistä lupaan kirjoittaa lähiaikoina, kuten myös vielä Espanjan matkalta, Cordoban Inkvisition museon herättämistä ajatuksista pahuudesta ja ihmisen kekseliäisyydestä. 

Espan koristeltu lyhtypylväs, Ihana Helsinki

Mutta nyt menee kaiken edelle ajankohtainen aihe, jonka nostatti muutamien naisten julkistamat eroottiset tekstiviestit. Media julkaisi niitä, koska lähettäjä on tunnettu poliitikko Toimi Kankaanniemi, ja kohta päästiinkin puhumaan feminismistä. Mielestäni kyseessä on Kankaanniemen kömpelö käytös ja joidenkin naisten julkisuudenhakuisuus. Eräskin nainen kertoi vastailleensa samaan flirttityyliin eikä mitenkään pahastuneensa, mutta niinpä vain piti tuoda kortensa kekoon, kun kuuli, että tekstiviestittelijä oli pitänyt hauskaa muidenkin kanssa. Korjaan: osa naisista ei siis ole ottanut viestejä hauskana, vaan loukkaantunut ihan hirveästi. Eivät ne minustakaan mitään tyylikkäitä kommentteja ole, mutta on yliampuvaa puhua loukkaantumisesta ja psyykkisestä kärsimyksestä. 

Ovatko jotkut naiset todella näin avuttomia nykyään? Minulle tulee ihan mieleen sadun prinsessa, joka tunsi herneen monen patjan alta. 

Mitä tekemistä tällaisella avuttomuudella on feminismin kanssa? Jotkut feministit ovat olleet ihan ajankohtaisohjelmissa kommentoimassa tätä tapausta naisten alistamisena! 

Mitä jos T. K. omasta mielestään vain kehui naisia kommentoimalla tiettyjä fyysisiä asioita? Aina näihin päiviin asti miesten on kuulunut olla aloitteentekijöitä. Joillakin miehillä aloitteenteko on toisia enemmän ja useammin mielen ja kielen päällä.
Eräs suomalainen vanhempi matkakirjailija, nainen, en saa nyt nimeä mieleeni, kirjoitti kirjassaan, miten oli tutustunut miellyttävään mieheen, jonka kanssa keskusteli ja illasti hotelliasumisensa aikana. Viimeisenä iltana tämä mies kysyi asiallisesti ja luontevasti, haluaisiko nainen viettää yön yhdessä, mihin kirjailjamme vastasi, että ei ehkä kannata. Ehdotuksen tekijä oli sitten vastannut huojentuneena, että ei hänkään oikeastaan haluaisi, mutta hän ajatteli, että nainen loukkaantuu, jos hän ei edes kysy. 

Espan koristeltu puu, Ihana Helsinki

Kesken näiden pohdintojeni paukahtaa sitten uutinen Ruotsista. Ebba Witt-Brattström, joka on Ruotsin feministipuolueen perustajia ja toimii tällä hetkellä Helsingin yliopistossa pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, on kirjoittanut Dagens Nyheteriin artikkelin, jossa nimeää Karl-Ove Knausgårdin ja Stig Larssonin kirjallisen pedofilian edustajiksi, koska heidän kirjoissaan on aikuisia miehiä, joilla on suhde alaikäisiin tyttöihin. 
Kirjallinen pedofilia? Larssonia en ole lukenut, mutta Knausgårdia lukeneena huokaan syvään ja pettyneenä. Jos feminismi on nyt tätä, niin minä sanoudun irti. Neljännessä osassa Taisteluni-sarjaa Knausgårdin autofiktiivinen hahmo, 19-vuotias nuorukainen, saa paikan opettajan sijaisena ja rakastuu tällä keikalla itseään muutaman vuoden nuorempaan tyttöön, joka silloisten lakien mukaan on alaikäinen. Knausgårdin tekstiä lukiessani ei kyllä tullut mieleen, että kyseessä olisi minkäänlainen hyväksikäyttö.
Omana lukioaikanani vuotta ylempänä koulussamme oli poika, joka seurusteli äidinkielen opettajamme kanssa. He menivät heti pojan ylioppilaaksi tultua naimisiin. Ei siellä maalaiskylässä kukaan kohissut asiasta.  

Täytyy sanoa, että en enää kohta kehtaa olla feministi! 

Vähän aikaa sitten Yle Fem näytti sarjaa, jossa kysyttiin, mikä on feminismin tila Ruotsissa nykyään. Toimittaja on itse 70-luvun aktivisteja. Hän oli ollut mielenosoituksissa samanpalkkaisuuden puolesta ja tekemässä työtä köyhien maiden naisten hyväksi. Hän halusi selvittää ohjelmassaan, miksi feministit nykyään puuhastelevat omituisten pikkuasioiden parissa. Pitääkö han ja hon korvata yhdellä pronominilla hen? Pitäisikö lapsia kasvattaa niin, ettei kenellekään kerrota, kumpaa sukupuolta he ovat? 
Minusta pronominilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa eivätkä kahden sukupuolen väliin jäävät ihmiset halua itseään "huomioitavan" niin paljon, että kukaan ei solidaarisuuden osoituksena ole enää nainen tai mies. 

Minusta tämä tekstiviesteistä loukkaantuminen kuuluu samaan lillukanvarsia-sarjaan kuin hen-pronomini. Se on itse asiassa vanhanaikaista käsilaukulla viuhtomista. Reippaalla 60- ja 70-luvulla nuoruuttaan eläneestä tällainen nillittäminen on puritaanista ja pikkumaista. 

Ennen feminismillä laajennettiin vapautta, nyt kavennetaan. 

Ollaan niin haavoittuvaisia ja erityisherkkiä. Ja kaiken lisäksi niin kovia somettajia, ettei kukaan uskalla kohta lähestyä edes hymyllä. Onko niin, että tiukimpien 'feministien' mielestä vain naiset saavat tehdä aloitteita?

Tässä tosikkomaisessa ilmapiirissä menetetään paljon. Siinä menetetään ainakin iloinen, terve flirttikulttuuri, jos sitä nyt Suomessa ja muissa pohjoismaissa on paljon ollutkaan.

Postikortti: Robert Mapplethorpe, Hands 1981

Olen kokenut sekä kömpelömpää että hienostuneempaa flirttityyliä, ja täytyy todeta, että olen aina ilahtunut huomiosta. 
Kun Turkissa astuin kampaamosta ulos ja miehet huutelivat 'beautiful' ja 'Kleopatra', minä nyökkäilin iloisena ja vilkuttelin. Ymmärsin leikin. Se kuului lomakulttuuriin ja sulostutti elämää. Kun Bulgariassa vanhempi herrasmies pyysi minua keskellä katuvilinää saksankielellä kirjakahvilaan, minä pysähdyin ja kerroin, että valitettavasti en voi tulla, kun olen naimisissa ja kolmen pojan äiti. Hän aneli, että vain kahville, please, mutta minä vakuutin, että toisessa tilanteessa ennen perhettä olisin lähtenyt ja että nytkin olen hyvin imarreltu. Ja kun huvipuiston työntekijäpoika Soussessa tuli kuiskutteleman korvaani ehdotuksia pojantyttären keinuessa karusellissa, minä vain katsoin häntä pää kallellaan. Really, me grandma? Olisiko minun pitänyt huutaa 'Iik' ja räimiä näitä miehiä käsilaukulla ja kotona kirjoittaa yleisönosastokirjoitus, jossa olisin raportoinut röyhkeistä miehistä ja naisena matkustamisen vaaroista. 

Minusta ei ole yhtään vaikeaa olla reilu ja ystävällinen miehille. En voisi ikimaailmassa kieroilla sillä tavalla, että antaisin miehen ensin nolata itsensä, jopa useaan kertaan ja yllyttäen, ja paljastaisin hänet sitten mediassa. Onhan niitä hölmöjä ja yli-innokkaita naisiakin, mutta onko nähty, että mies tulisi kertomaan tällaisista mimmeistä julkisuuteen!   


P.S. Lisäyksiä 26.5.
Selasin lukupäiväkirjojani ja selvitin kirjan ja kirjailijan, johon viittasin tuolla kirjoituksessani, siis hän, jolta satunnainen hotellituttavuus kysyi yhteisestä yöstä, ettei vaikuttaisi epäkohteliaalta. Kirjailija on Birgitta Boucht ja kirjan nimi on Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta. Olen lukenut tämän kesällä 2006 ja arvioinut mielenkiintoiseksi. 

Osuin etsinnässäni myös hauskaan lainaukseen Gore Vidalilta (amerikkalainen kirjailija 1925 - 2012). Kopioin sen tähän loppukevennykseksi.
Ihmiset eivät ole ainoastaan biseksuaalisia. He ovat omniseksuaalisia. Silloin kun minä olin nuori, ei edes vartioimaton kukkaromeloni olisi ollut turvassa minun seurassani.