Tommi Melender flaneeraa ajatusten kaduilla

Tämän kirjan tekstit eivät tarjoa lopullisia ja kaiken selittäviä tulkintoja aikalaishulluutemme syistä ja seurauksista. Tarkastelen maailmaa uteliaana kansalaisena esseistisin keinoin. Ihannekuvani esseististä on ajatusten flanööri, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa.

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen on hänen viides esseekokoelmansa, lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamflettityylisen esseeteoksen Liberalismin petos ja Sinikka Vuolan kanssa romaanien loppuja käsittelevän Maailmojen loput. 
Esseiden lisäksi entinen toimittaja, nykyään vapaa kirjailija on kirjoittanut runokirjoja, romaaneja ja lehtijuttuja.

Ihmisen näköisessä Melender tarkastelee Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan historiaa sekä nykytilannetta, muuttuvan maailman esiin nostamia nostalgian muotoja, liberalismin ongelmia, sosiaalisen median keskustelukulttuuria, onnellisuutta, taiteen holokaustikitschiä, jota on kehittynyt joukkotuhon ympärille, kun siitä on etäännytty. Hän kirjoittaa myös kirjailijan työstä ja kirjailijoista, jotka ovat asettuneet väärälle puolen.
Melender nostaa esiin ajatuksia, siteeraa toisia ajattelijoita ja antaa lukijalle aineksia pohtia omaa ajatteluaan.
Olen tämän kirjan luettuani hakeutunut etsimään tietoa kirjan käsittelemistä asioista ja siinä siteeratuista henkilöistä. Näin hyvä esseeteos toimii, se tekee lukijastakin ajatusten flanöörin.

Kaikki, mitä kirjailijat kirjoittavat, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä he louhivat tahoillaan, järjestävät irtoilevaa  ainesta kirjan muotoon. Jokainen hyvä kirja sisältää mailman kaikkien kirjojen kollektiivista viisautta, koska hyvän kirjan kirjoittaminen vaatii tuhannen kirjan lukemista. 

Minua viehättää yllä olevan sitaatin louhimiskuva. Sitä on hauska kuvitella katselevansa.
Niin, onhan se kaikki siellä, mutta taito on siinä, että löytää ne aarteet ja osaa yhdistellä niitä kiinnostaviksi ja aina uudelta tuntuviksi kokonaisuuksiksi. 
Melender osaa. Kiitän kirjasta!

Nyt jätän tämän näin lyhyeksi - minulle epätavallista, mutta ehkä jopa positiivista. (Onhan horinaton helmikuu pitkästi tarinoivalle aina parempi kuin hölisevä helmikuu.)
  
Muista viime aikoina lukemistani on jäänyt mieleen Minna Lindgrenin synkkä, humoristinen tragedia Soteorpo muistisairaan ja hänen omaishoitajansa elämästä yhteiskunnan sotepalvelujen mentyä pieleen hyvinvointialuejaossa. Viiltävää yhteiskuntakritiikkiä tilanteesta, jossa kotona hoipertelee ilman apua kaksi yhtä väsynyttä ihmistä, "vaativa ruumis" ja "elävän leski".

Olen lähdössä yhden lapsenlapsen (kolmannen jo!) vanhojen tansseihin Turkuun. Turun lukiolaisilla tämä tapahtuma on ajoitettu ystävänpäivään. 
Toivotan kaikille blogissa käyville hyvää ystävänpäivää!

        

Pirkko Saision elämäkertatrilogiasta ja Heini Junkkaalan kirjasta Sopimaton

 

Pirkko Saision kolme elämäkerrallista kirjaa kattavat lapsuuden, teini-iän ja nuoren aikuisuuden. Myös monissa muissa kirjoissaan Saisio on kertonut kokemistaan asioista ja ajatuksistaan, niissäkin, joiden aiheena on jotain aivan muuta.
Silti pyydän - saisinko vielä yhden elämäkerrallisen, vanhuuden päiviä käsittelevän - kiitos! Ei tietenkään vielä, vaan paljon myöhemmin, vanhana sitten.

Pirkko Saisio on muutaman kuukauden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1949. Tunnistan hänen muisteluissaan paljon oman aikani sävyjä.
Keskimmäisen Vastavalo-teoksen (2000) kannen valokuva Kallion yhteiskoulun penkkaririehasta muistuttaa omia penkkaripäivän kuviani Pomarkun yhteiskoulussa. Ensimmäisessä kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) Piki istuu portailla äidin ja mummon kanssa, joilla on aikansa työväen luokan naisten habitus essuineen ja permanentteineen. Piki on ilman paitaa shortseissa, "kuten muutkin pojat". Kolmannen kirjan kannessa on Saikku mielenosoittajana lippalakissaan, 70-luvun yliopistonuorten elämää. Kirjan nimi on Punainen erokirja ja se ilmestyi 2003.

Olen lukenut nämä kirjat niiden ilmestymisen aikoihin. Nyt innostuin lukemaan ne uudelleen muutamien blogikeskustelujen innoittamana.
Kun olin saanut luku-urakkani päätökseen, niin Saisio olikin paljon esillä mediassa saatuaan kaksi isoa tunnustusta, Haavikko-säätiön Marja-Liisa Vartio -palkinnon elämäntyöstään ja Runeberg-palkinnon uusimmasta romaanistaan Suliko. 
Innostuin vielä tutkimaan, mitä uutta löytyisi näytelmäkirjailija ja dramaturgi Heini Junkkaalan Saisiosta kirjoittamasta lähes tuhatsivuisesta elämäkerrasta Sopimaton. 

Mikä erotti tämänkertaisen Saision kirjojen lukemiseni parinkymmenen vuoden takaisesta? No, kiinnitin enemmän huomiota tyyliin ja luin Saision elämästä filosofisemmalla ja psykologisemmalla katseella. Tiesin tapahtumat. 

Saision teksti on proosarunomaista ja fragmentaarista, välillä hyvin lyhyttä ja toteavaa, välillä maalailevaa. Se on vaeltelua muistoissa ja niiden tarkastelua nykyhetkestä käsin. Se on helposti syntyneen oloista ja helppolukuista. Ja se on täynnä itseironista huumoria.   

Pienin yhteinen jaettava on Pirkko itse; hän on viiden aikuisen seuraama lapsi, vanhempien, isovanhempien ja Ulla-tädin. Hän saa huomiota, mutta kokee myös vaatimuksia. Jokainen aikuisista  odottaa eri asioita. Taitaa olla vain pappa, joka antaisi lapsen olla lapsi ja kulkea poikien vaatteissa, jos niin haluaa, pitää sen lippalakkinsa, jossa on keltainen plastiikkalentokone otsassa. 
Trilogian ensimmäisen osan alaotsikkona voisi olla syyllisyys. Pieni lapsi pelkää tekevänsä väärin ja tulevansa hylätyksi. Kaikkivoipaisuuden tunne ja maaginen ajattelu saa hänet kuvittelemaan, että hän saa pelkillä väärillä ajatuksillaan aikaan pahaa.

- Eihän tulipaloa nyt kukaan toivo, sanoo mummo.
- Mutta jos yks toivoo vaan?
- Ni mitä?
En usko, että hyödyttää jatkaa, mutta minun on pakko:
- Jos esimerkiks joku pikkutyttö toivois, että esimerkiks jonnekki syttyis vaikka tulipalo, yritän. 
- Sehän olis mahdotonta, mummo keskeyttää. - Semmonen olis kyllä paha ihminen. Ilkee ihan. 

Vastavalon murrosikäisen elämää määrittävä tunne on viha. Kukaan ei ole niin tunteidensa vallassa kuin kipuileva teini. En ihan muistanut sen vihan voimakkuutta, mutta Saision kuvaukset vihasta opettajaa kohtaan, vaikeista kaverisuhteista ja isävihasta saivat omatkin muistoni esiin.
Murrosikäinen väittelee aikuisten kanssa ylimielisesti ja näsäviisaasti provosoiden, mutta ei hän silti haluaisi voittaa. Hän toivoo, että aikuiset olisivat sellaisia, joita hän voisi ihailla, mutta harva on. 
Kotioloissa hiertää se vanhemmista erottava tekijä, että he eivät ole käyneet kouluja ja tytär on oppikoululainen. Hän sulloo kirjahyllyn Leninin kootut teokset sängyn alle kaverien tullessa kylään. 

Punaisen erokirjan aikuistuvan naisen elämää kuvaa hämmennys ja ajelehtiminen. Kuka minä olen, kenen kanssa elän, mitä alan tehdä työkseni, millä elän, saanko lapsen? Seksuaalivähemmistöön kuuluva joutui salaamaan osan identiteetistään. Tähänkin kipeään asiaan Saisio suhtautuu huumorilla kertoessaan, että osa seksielämän lumosta katosi, kun se ei enää ollutkaan rikos. 

Rakastamiseen ei totu, eikä rakastamatta olemiseen.
Jossakin on satama, missä rakkaus on turvallista ja rauhallista, luultavasti, mutta hän ei tiedä missä se on. Häntä se ei kiinnosta, luultavasti.

Isä ravaa edestakaisin hänen edessään raivoaan ja katkeruuttaan huonosti nieleskellen:
- Vetren tyttö pääsi lääkikseen ja Lehtosen Seppo on kohta valmis valtiotieteen maisteri, mutta mitäs meillä? Rahaa holvataan kyllä meneen että...
- Mulla on sopimus, hän keskeyttää.
Ja isä, ivallisesti:

- Mikähän sopimus sullakin muka on?
Ja hän, huolettomasti:

- Yks vaan. 
Ja isä, kiinnostustaan peitellen:
- Se on kanssa niin helppo sanoa, että yks vaan, kun on kaikki eteen valmiiks kannettu, että... niin mikä sopimus muka?
Ja pitemmässä versiossa hän kiusoitteleee vielä pitkään, lyhemmässä heittää huolettomasti:
- Kustannussopimus. Romaanista. Että sellanen vaan. 

Yllä oleva on yksi niistä kuvitelmista miten esikoiskirjastaan kustannussopimuksen  tehnyt näyttelijäopiskelija yllättää eri ihmiset suurella uutisellaan. Todellisuudessa kotona reagoidaan uutiseen seuraavasti: 
- Voi että, äiti sanoo.
- Tolta tulee romaani, sanoo Ulla-täti, ja isä:
- Aika hyvä suola tässä. Usein on liikasuolasta, siika nimittäin. 

Saisio kirjoittaa minä-muodossa joka vaihtuu kesken kaiken hän-muotoiseksi kerronnaksi, kun hän alkaa katsella itseään ja tapahtunutta ulkoapäin. Hän muistaa hetken 8-vuotiaana, jolloin tajusi, että voi kuvata itseään hänenä, muuttaa asiat lauseiksi ja rakentaa tarinan, ja tämä oivallus innoitti häntä. 
Leikki-iässä hän oli käyttänyt muotoa "yks tekee" tilanteissa, jolloin oli sanottu, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin, ei saisi istua lippalakki päässä - "yks istuu vaan". Tämä hieman uhmakaskin sanonta jäi sitten kuvaamaan myös aikuisempaa Saikkua.

Se että Saisio käyttää koko elämäänsä materiaalina vaikuttaa myös niin, että hän saattaa kertoa saman tapahtuman eri tavalla eri kerroilla. 
Junkkaalan kirjassa on tästä paljon esimerkkejä. Tarina on Saisiolle tärkeämpi kuin todenperäisyys. 
Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa Saisio sanookin, että tämä selvitys  kirjojen synnystä näyttää todelta tänään, mutta vuoden päästä hän voisi kertoa erilaisen tarinan omasta tekstin rakentamisestaan. 

Sinusta kirjoittamasi omaelämäkerralliset romaanit eivät ole sen tunnustuksellisempia kuin muutkaan teoksesi. Larssonin ja Weinin kirjoittamat ovat olleet vähintään yhtä omakohtaisia. Eva Weinin Puolimaailman naisen olet useassa yhteydessä maininnut tunnustuksellisimmaksi romaaniksesi. Fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kautta kirjailija voi paljastaa itsestään enemmän kuin autofiktiossa. 

(Saisio on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein) 

Yllä oleva on siis ote Junkkaalan teoksesta Sopimaton (2023). Hän on kirjoittanut kirjansa sinä-muotoon kuin kirjeeksi entiselle opettajalleen, nykyiselle kollegalleen ja ystävälleen Pirkko Saisiolle.
Minusta tämä muoto on juuri oikea valinta tähän kirjaan.  

Junkkaalan kirjaa on kritisoitu siitä, että hän on niin läheinen Saisiolle ja että kirja siten olisi eräänlainen fani-kirja.
Junkkaala kertoo alkusanoissa, että hänet nimenomaan pyydettiin "todistajakertojan" rooliin. Tässä roolissa hänellä on myös omia pohdintoja, joskin vähemmän. Hän antaa Saikun tarinoida ja nimeää itsensä vaatimattomasti ja lämpimällä huumorilla kirjuriksi ja konservoijaksi.
En ymmärrä, miksi kuvattavan kohteen tunteminen jotenkin heikentäisi kirjan arvoa. Junkkaala kuvaa Saision rakastettavaksi persoonaksi, jolla on omat puutteensa. Niistäkin hän kysyy Saision läheisiltä.  

Minusta tämän kirjan heikkous on sen koko. Kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistystä. Toisaalta runsaus myös sopii kirjaan, joka kertoo Saision tyylisestä vuolaasti ja anteliaasti ajatuksiaan ja tunteitaan jakavasta ihmisestä. 

Toinen miinus tule jo tuttujen asioiden toistamisesta. Monet episodit Sopimattomassa ovat samoja, joita luin Saision itse kirjoittamasta trilogiasta. Minulle tuli sama olo kuin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään. Olin juuri lukenut useita Framen kirjoja ja katsonut hänen elämästään tehdyn elokuvan ja mietin, miksi se Jalonen nyt kertoo kaiken uudelleen. 
  

Junkkaala on listannut sanoja, joilla hän itse ja hänen haastattelemansa Saision läheiset ja työtoverit haluavat kuvata Saisiota: pelottomuus, rehellisyys, paljon, innostava, provosoiva, lojaali, tunteellinen, jyrkkä, hauska, kiihkeä... En muista, oliko siellä oikeudenmukainen ja tinkimätön, minä valitsisin myös ne.  

Eräs seikka, jota varmaan moni ei tiedä: Saisio kirjoittaa kirjansa yleensä parissa kuukaudessa, nopeimmillaan kolmessa viikossa. Tietenkin hän on kypsytellyt tekstiä mielessään pitkään, mutta itse kirjoitustapahtuma on intensiivinen ja lyhyt. 
Lopun teosluettelo onkin pitkä: sivukaupalla proosaa, näytelmiä ja librettoja, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Lisäksi esiintymiset teatteri-, elokuva-, tv- ja kuunnelmarooleissa.
Junkkaala kysyy, olisivatko kirjat jopa parempia, jos niitä olisi työstetty pitempään. Yhden kirjansahan, Punaisen erokirjan, Saisio joutui kirjoittamaan uudelleen, koska nojasi intensiivisen kirjoitussessionsa lopuksi tietokoneensa ctrl ja alt -ruutuihin, jotka poistivat tekstin ja ruudun pimennyttyä koitti vielä poistaa sen pimeyden painamalla deletestä. Saisio sai tästä kirjasta Finlandia-palkinnon. Hän on ollut seitsemän kertaa ehdolla ja voittanut paljon muita palkintoja. 
  

Vielä pieni kiva detalji. 
Junkkaala kertoo Pirkon katsovan väsyneenä makoillessaan amerikkalaista reality-sarjaa 90 päivää morsiamena. Sarja kertoo ulkomaalaisista, jotka voivat oleskella maassa vierailijaviisumilla 90 vuorokautta, jonka aikana on mentävä naimisiin, muutoin on poistuttava maasta. Saisio on kehunut sarjaa korostaen sen antamaa kuvaa kulttuurisista törmäyksistä ja hyväksikäytöstä. Minä katson samaa sarjaa ja pidän sitä hyvin avartavana. Tosi-tv-sarjojahan pitää katsoa niiden rakentelun läpi eikä mihinkään kömpelyyksiin juuttuen.

Oivaltava kansi, monipuolinen ja rajaton Saisio. 
Kannen kuva Heidi Piiroinen ja suunnittelu
Teemu Junkkaala

Linkkejä kirjoituksiini parista blogiaikana lukemastani Saision kirjasta:
Passio
Signaali

Ja yhdestä näytelmästä:

Koivu ja tähti

Huumorista

Kuva on perhealbumista 80-luvulta

Tänään tapahtui pieni tapahtumasarja, tilannehuumoria, joka sai minut ajattelemaan, että olisko itselle nauraminen yhdessä sitä palkitsevinta huumorin lajia. 

Huomasin lähikaupan kassajonossa seisoessani, että toisen lenkkarini nauhat lojuivat auki pitkin lattiaa. Edelläni oleva asiakas oli jo kohta maksamassa ja minun tavarani valmiina hihnalla, mutta päättelin, että paras solmia ne nauhat nyt äkkiä, kumarruin. 

- Moooi...

- Moi, täällä minä oon, lattian rajassa, solmimassa kengännauhoja.
- Joo, hyvähän ne on solmia.
Nousin ylös, jee.
-  Aattelin vaan, että paras solmia ne nyt, etten unohda tavaroita pakatessa ja sitte kompastun tossa lattialla ja saatte soittaa ambulanssin ja...
- Niin, ja mikäs se tämä on?
Takanani seisova herrasmies riiputtaa maasta nostamaansa lokeroavainta. 
- Ooi, kiitos. Ai jaa, se putos. Mulla taitaa ollakin oikea epäonnen päivä, hih heh.... 
Näppäilen höpöttäessäni tunnuslukua laitteeseen.

- Mitäh, väärä pin. He heh hee. 
Siinä vaiheessa nauroimme jo kaikki, kassapoika, toiset asiakkaat jonossa ja tyrijä itse ihan mahanpohjanaurua.
- Hei kuulkaa, toivottavasti selviän kotiin ilman isompia vammoja. 

Tuli ihan lämpöinen olo. Ajatella, minä hauskutin. Varmaan stand-up-koomikolla on upea tunne, kun saa onnistuessaan salillisen ihmísiä nauramaan.

Toiseksi parasta naurua on ehkä sellainen, kun hyvässä seurassa muistellaan jotain hauskaa ja joku keksii siihen jotain lisää ja joku panee vielä paremmaksi ja lopuksi kaikki vääntelehtivät yhteisessä ilossa. 

Ilkeä nauru on sitä, kun nauretaan toisille tai jopa jollekin samassa porukassa olevalle.
Kaikkein viisainta on ottaa huumorin kohteeksi itsensä tai jokin fiktiivinen olento. Olen ollut joskus seurassa, jossa nauretaan jollekin ihmisryhmälle, olettaen että kohde on kaikkien mielestä naurettava, ja minä olen ollut eri mieltä, mutta en ole halunnut olla epäkohtelias vaan olen hymyillyt valjusti mukana. Ikävä tilanne.

Huumori on tärkeää elämässä, koska se helpottaa elämistä ja rentouttaa, mutta sen tuottaminen ei ole helppoa. 
Huumori on sekä kirjallisuudessa että elokuvassa ehkä vaikein laji. Olennaista on rytmitys. 
Minunkin kauppakohelluksessani oli rytmi, jota en saa täysin tuossa dialogissani esiin. Kaikki kävi nopeasti. Teksti "väärä pin" ilmestyi juuri kun olin sanomassa "oikea epäonnen päivä". 

Tärkeää on myös, että naurun kohde on sellainen, että hänelle voi nauraa ja hän nauraa itse edellä ja mukana.
Jos olisin vanhempi ja kömpelömpi, huumori olisi tässä tilanteessa mahdotonta. Minua ei nähtäisi koomisena vaan säälittävänä, mutta minähän olen - vielä - tämmöinen simpsakka ja notkea multitaskaaja. (Hih!)
Entä jos olisin lapsi, vammainen tai huonosti suomea puhuva ulkomaalainen? Ei puhettakaan, että tilanne naurattaisi, ellei mokailija itse näyttäisi hyvin voimakkaasti, että saa nauraa. 
Entä jos olisin tosikko enkä olisi nähnyt tilanteessa mitään koomista? Kaikki olisivat pidättäneet nauruaan ja minä olisin katsellut heitä paheksuvasti tai luikkinut nolona pois tilanteesta.

Huumori on hyvin väärinymmärrykselle altista ja sävyjen sanelemaa. Sen kanssa epäonnistuu helposti. 

Joskus vastustamaton nauru purkautuu ulos tilanteissa, joissa ei saisi nauraa -
joku kaatua kupsahtaa ja se vain näyttää niin koomiselta. Kaatuja itsekin on ensimmäiseksi huolissaan siitä, näyttikö hassulta ja näkyikö alushousut.

Muistan kouluajalta tilanteita, joissa me oppilaat seisomme kuuntelemassa päivänavausta, aamuhartauksia ne silloin olivat, ja koko rivi hytkyy pidätetystä naurusta. Koulun lähellä oli maalaistalo, jonka isäntä hätyytettiin usein sijaiseksi ja hän piti myös mielellään aamuhartauden, aina saman, tarinan ahkerista muurahaisista. Kaikki opettajat seisoivat edessä rivissä ja rehtori mulkoili meitä kasvatettaviaan kotkan katseella. "Ahkerat pikku muurahaiset... ". En uskaltanut katsoa ketään, purin huultani, painoin kynsillä kämmeniä, puristin jalat ristiin. Opettajien on täytynyt nähdä meidän tukala ja huvittava tilamme. Ihmettelen, ettei heille kellekään tullut nauruhepulia näissä tilanteissa. Ehkä tulikin, en uskaltanut katsoa. 

Eräs tuttu pariskunta menetti lapsensa hyvin traagisesti. He olivat molemmat sairauslomalla lapsen äkkikuoleman jälkeen ja istuivat saunassa, jos vaikka saunominen helpottaisi oloa. Jompi kumpi alkoi matkia silloin telkkarissa menevän Hymyhuulet sarjan Aki ja Turo -teinipoikia hokemalla "auts-töks-töks" ja tämä absurdi ja jotenkin sopimaton teko sai heidät remahtamaan nauruun, joka sitten muuttui itkuksi tietenkin.

Nauru ja itku ovatkin lähellä toisiaan. Olen huomannut sen joskus vitsaillessani kipeästä muistosta. Kipeät asiathan kestää parhaiten, kun ne näkee huumorin läpi, mutta siellä pohjalla on paljon surua. 
 
Monissa parhaista muistelmissa on juuri huumorinäkökulma, voi minua ja meitä. 

Usein kirjoista kirjoittaessani unohdan huumorin. Käsittelen kirjan kieltä ja rakennetta, kehun dialogia ja pohdin mikä on kirjan sanoma minulle, mutta vasta kommenteissa muistan - ai niin, kirjassahan on myös hienoa huumoria. 
Mistä tämä unohdus kertoo? Onko huumori vähemmän arvostettua kuin asia? 

PS
Koitin etsiä kuvia tähän kirjoitukseeni. Aina tuli vastaan ei voi, kun on ne tekijänoikeudet (kirjojen kuvat) ja ei voi, kun on ne somen vaarat (henkilökuvat).
Somen viaton aika on mennyt. Harmi. Mutta - koitetaan ottaa sekin huumorilla.  

Näinkö hoiva toimii?

 

Käytän näitä postikortteja (tekijä Quentin Blake) alku- ja loppukuvina tässä kirjoituksessani ironisessa mielessä.
Käytän tekstissä otteita kirjelmästäni Satakunnan hva:n vanhustyön toimialajohtajalle, joka välitti sen vastuualuejohtajalle, joka välitti sen "sisarenne asioita hoitaville". Nämä otteet ovat vaaleansinisellä pohjalla. 
Asia, jota yritän korjata, on heikkokuntoisen sisareni siirtäminen kokonaisvaltaisesta hoidosta mielenterveydeltään sairaiden hoivakodista yksiöasukkaaksi, jolle on suunniteltu hoivapaketti.

Ajattelin, että kun olen ollut yhteyksissä jo alempiin virkamieskoneiston henkilöihin puhelinsoitoin ja tekstiviestein, niin aloitan nyt kaikkein korkeimmalta. Hyvinvointialueen johtajana toiminut Kirsi Varhila ehti erota, mutta toimialajohtajat ovat seuraavia hva:n portaikossa.
Ai niin, onhan siellä Varhilan yläpuolella ollut vielä poliittinen ohjausryhmä, jonka saama jatkoaika oli liikaa Varhilalle. Tämä ryhmä kuulostaa minusta kyllä ihan diktatuurien valvontaelimeltä.

Siskoni tapaus vahvistaa sen uutisissakin mainitun asian, että Satakunnan hva on tehnyt säästöjä viimeisen päälle, ellei vähän ylikin. 

Ihminen, joka ei pysty pitämään kenkiä, koska diabetes ja vuosikymmenten psyyken lääkkeet ovat tehneet jaloista veltot eikä huomaa, jos lähtee rollaattorillaan liikkeelle housuissa jotka putoilevat nilkkoihin, joutuu nyt käyttämään hissiä ruokailemaan mennessään. Usein hän ei menekään, vaan odottaa, että talossa paikalla olevat ja tilanteita tarkkailevat kotihoitajat toisivat hänelle ruuan huoneeseen. Päiväkahvi jää kokonaan väliin, koska silloin ei ole kotihoitoa päivystämässä talossa ja Tarjalla on alkanut olla aina siihen aikaan päivästä huono olo. Kotirannassa hän ei koskaan jättänyt kahveja väliin, vaan meni mielellään samassa kerroksessa olevaan ruokasaliin. 

En nyt kerro tässä, mikä on sisareni nykyinen asuinpaikka, koska en halua talon henkilökunnalle tai paikkakunnan kotihoidon väelle huonoa mainetta. He tekevät parhaansa. Paikka ei ole kotikunnassa Pomarkussa, jonka vanhainkotiin sisareni on sanonut haluavansa "sitten vanhana".
Vanhushoivassa ei näemmä enää kuulla toivomuksia ja oteta huomioon inhimillisiä tekijöitä, vaan tarkastellaan täyttöasteita. Kun eräästä alueen hoivakodin hyväkuntoisten kerroksesta vapautui yksiö, niin sisareni muutettiinkin yllättäen nopeasti sinne ja ylennettiin pärjäämistaidoiltaan itsenäisemmäksi eläjäksi. Naapurihuoneissa olevat näyttävätkin ihan "normaaleilta", hyväkuntoisilta ihmisiltä.
Kun oli puhe, että uutta paikkaa etsitään, niin kysyin, mitä se tarkoittaa meille läheisille, tuleeko enemmän vastuuta, niin vastaus oli, että ei tule, ei mitään. Silloin, vielä marraskuussa, varmaan olikin tarkoitus löytää samantasoinen paikka, vain astetta turvallisempi. No, asunto oli monin tavoin puutteellinen, ja me olemme sekä huomauttaneet puutteista että hankkineet puuttuvia asioita.   

Minä petyin ja lamaannuin kuultuani, miten vaikeaan elämään siskoni siirrettiin. Soittelin ja koitin kysyä miksi ja onko ollut tiedossa, että hän on mieleltään sairas? Sain kuulla edunvalvojalta, että siirtoja turvallisesta vähemmän turvalliseen on ollut nyt vuodenvaihteessa muitakin.
Sain kuitenkin lopulta lähdetyksi sisartani katsomaan ja sillä reissulla sisuunnuin. 

Siirtoa perusteltiin sillä, että Tarja oli kaatuillut yöllä eikä Kotirannassa ollut yöpäivystystä. No, sitä ei ole yksiössäkään. Tarjalle tuotiin ranneke, jota hän ei pidä ranteessaan, kuten ei pysty pitämään yllään mitään muutakaan ylimääräistä, esim. tekohampaita. 

Olen pöyristynyt siitä, että ihmisen heiketessä hänet siirretään vaativampaan elämään. Miksi ei voitu odottaa, että siskoni "täyttää kriteerit" oikeaan vanhushoivaan? 

Tarja on sairastanut skitsofreniaa teini-iästä asti ja on nyt päälle seitsenkymppinen. Hän on laitostunut ja odottaa vain, mitä hänelle tehdään ja tapahtuu. Häneltä saadaan helposti vastaus, että näin on hyvä ja kaikki on hyvin.
Huomasin kuitenkin, että hän mutisi ruokaa tuoneelle kotihoitajalle lempeällä äänellä, että hän voisi kyllä mennä keväämmällä takaisin Euraan. Ikään kuin tämä hoitaja voisi tehdä sille asialle mitään.
Hän sanoi myös, että kun me seuraavana päivänä taas tulemme, niin hänpä pyytää hoitajaa "keittämään vieraille kahvit". Se tuli vanhasta muistista, nämä hoitajathan ovat talon ulkopuolista väkeä ja vain pistäytyvät siellä asiakaskäynneillä.  
Tarjalla käy neljätoista - kyllä, 14 - eri hoitajaa! Neljästi päivässä, naisia ja miehiä. Heidän on määrä viipyä 15 minuuttia kerrallaan Tarjan luona, antavat lääkkeet ja tarkistavat tilanteen. Välillä pöydälle tuodusta laitteesta kuuluu huhuilu "Tarja, onhan kaikki hyvin?"
Kerran viikossa on avustettu suihkupesu, se osui meidän vierailupäiviimme. Tarja oli käynyt suihkussa itse, ainakin sanoi niin hoitajalle, ja hiukset olivat märät. Kuka meistä haluaisi tuntemattoman ihmisen pesevän itseään! Tämä omatoimisuuden pilkahdus saattoi johtua myös siitä, että hän pelkäsi sen suihkuhomman osuvan jonkun mieshoitajan käyntiin. 

Jos Tarja olisikin vain fyysisesti sairas, niin hänestä saattaisi olla mukavaa tavata tätä joukkoa ihmisiä, mutta skitsofrenia tekee araksi ja jännittyneeksi. Tarja sanoikin, että hänellä on ollut nyt enemmän "liikutusta", millä sanalla hän kuvaa huonoa oloaan, jolloin ei saa lähdetyksi liikkeelle.

Vertailuksi kerron, että Kotirannassa asukkaat valitsivat hänet talon positiivisimmaksi.  

En tajua, kuka teki ja miksi tämän erittäin paljon huolta aiheuttavan siirron. Pelkään, että siskoni kaatuu kömpelöillä jaloillaan ja hänet löydetään aamulla loukkaantuneena tai menehtyneenä vessan lattialta. 

Toivon, että Tarjan tilanteeseen kiinnitettäisiin huomiota ja hän saisi arvokkaampaa hoitoa. 

Yksin Mehiläisellä on nelisenkymmentä mielenterveyskuntoutujille (positiivinen ilmaus, kuntoutuja) suunniteltua paikkaa. Onko nyt sitten joku ikäraja sille, minkä ikäiseksi näissä paikoissa saa olla? Olen kysynyt, mutta en ole vielä saanut vastausta. 
Onko kaikki kiinni kunnasta, joka ei myönnä erikoishoitoon etuseteleitä säästön nimissä? Vai onko kaiken takana kevyesti päätöksiä tekevä, virkaintoinen virkahenkilö?  

Veimme Tarjalle peruspuhelimen, Doron, ja harjoittelimme puhelun vastaanottamista monta kertaa, vain kaksi painallusta, vihreästä merkistä puhelin päälle ja valkoisesta kaiutin, mutta asian sisäistäminen näytti ylivoimaiselta. Soittamista emme edes ottaneet puheeksi, vaikka siihenkin olin kirjoittanut selkeät ohjeet. Entä unohtuuko lataus? Puhelut hoituivat edellisessä paikassa siirreltävällä puhelimella, jossa hoitaja teki kaiken muun paitsi puhumisen.
Tarja ei ymmärrä, että hänen pitäisi nyt itse toimia, ja minusta hän näyttää myös lyhyessä ajassa taantuneen sekä liikkumiseltaan että kognitiivisilta taidoiltaan. Kyllä hän Eurassa vielä käytti kenkiä, siellä tehtiin yhteisiä retkiäkin. Hän istuskeli yhteisissä tiloissa, ruokasalissakin jo ennen ateriaa ja jutteli tuttujen ihmisten kanssa. Muuton täytyy olla hänelle iso stressi.  
Tarja toivoi minun tuovan lenkkarit, koska hän on alkanut tuntea, että mitkään hänen sisätossunsa eivät tunnu hyvältä. Mittasin jalan ja etsin sopivia monesta kaupasta, löysinkin, ja sain ne isolla vaivalla hänelle jalkaan. Luulen, että hän otti ne pois meidän lähdettyämme ja siellä hän hipsuttelee edelleen pitkää käytävää hissille sukkasillaan, saattaa kastella jalkansa tai saada haavan jostain terävästä, ellei ole sitten jämähtänyt kokonaan siihen telkkarin, sängyn ja nojatuolin muodostamaan turvapesään.
 

Hei, älkää viitsikö!

Helsingin Sanomien viime sunnuntain esseessä valtiotieteiden tohtori, sosiologian dosentti Linda Hart käsittelee sukupuolen käsitettä ja sen hämärtämisen mukanaan tuomia ongelmia.
"Haluan sanoa kaikille nuorille, erityisesti omaa sukupuoltaan moninaisesti ilmaiseville: kahdesta sukupuolesta puhuminen ei ole vihapuhetta."

Tämän päivän lehdessä sukupuolen ja seksuaalisuuden aiheita teoksissaan käsittelevä kuvataiteilija Susa Tyrniluoto arvostelee Hartin esseetä yksipuolisuudesta. Tyrniluodon mielestä mitään selkeitä rajoja ei ole, vaan jokaisen pitäisi voida itse määritellä oma sukupuolensa. 
"Sukupuoli on bimodaalinen ilmiö, joka ilmenee kaksijakoisena ainoastaan sukusolujen kohdalla."

Bimodaalinen ilmiö. Mutta eikö ne sukusolujen aikaansaamat kaksi huippua sitten ole merkittävästi jakava tekijä? Mikä muu jakaisi ihmisnisäkkäitä yhtä paljon kuin heidän sukusolunsa, jotka muovaavat heistä erilaisia sekä ulkonäöltään, monilta fyysisiltä ominaisuuksiltaan että psyykeltään?  

Tyrniluodon mielestä jaot heteroihin, homoihin ja lesboihin nojaavat liiaksi selkeään jaotteluun.
Entäs sitten transsukupuoliset? En tiedä ketään heistä, joka olisi halunnut itselleen jotain hämärää identiteettiä. He ovat juuri siihen kyllästyneitä, kokevat syntyneensä väärään sukupuoleen ja pyrkivät saamaan selkeästi sen oikean, ainakin ulkoisten tunnusmerkkien, vaatteiden yms. osalta, fyysisen minän toteuttaminen leikkauksineen ei aina ole niin helppoa, eivätkä kaikki sitä edes halua. 

Ääriliberalismi saa aikaan vain pahaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asioiden edistämisessä kuten kaikessa muussakin.
Katsokaa, mitä Amerikassa tapahtuu reagointina ääriliberalismin aikaansaamiin ilmiöihin! Uudet asetukset vievät kehitystä hurjasti taaksepäin. 
Ja nyt huomautan, että en puhu mistään kuplasta käsin, kaikkein vähiten äärioikeistolaisuuden kuplasta. Tuon ajatuksiani julki ajattelevana ja havainnoivana ihmisenä. 

Kun jotkut ääriliberalistit alkoivat väittää, että kouluissa sorretaan uskonnollisia vähemmistöjä ja alkoivat tehdä hölmöjä ehdotuksia koulujen käytänteisiin, niin sehän johti siihen, että nämä vähemmistöt alkoivat saada osakseen vihaa ja ennakkoluuloa riippumatta heidän omista asenteistaan. Monella muuta kuin kristinuskoa tunnustavalla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän lapsensa näkevät miten Suomessa toteutetaan uskontoa.
Miettikää, olisitteko itse muualle muuttaneina kiinnostuneita kohdemaan perinteistä, myös uskonnollisista. Itse ainakin olisin ja olen ollut, vaikka en ole kovin pitkään muualla asunutkaan. 
Toimin työaikanani kymmenisen vuotta elämänkatsomustiedon opettajana ja pidän sitä ainetta erittäin hyvänä oppiaineena, jonka toivoisin myös olevan kaikkien yhteinen oppiaine.
Yhteinen eettinen oppiaine ei tietenkään tarkoittaisi sitä, että pitäisi sulkea silmänsä oman yhteiskunnan valtauskonnolta tai jopa vihata sitä tai että pitäisi nähdä kaikki nyt vähemmistössä olevat katsomukset enemmistöuskontoa parempina. 
Minusta kodit ja uskonnolliset yhteisöt vain sopivat paremmin oman uskonnon opettamiseen kuin kaikille yhteinen koululaitos.  

Lasten kasvatuksessa ääriliberalistinen näkökulma on korostanut lapsen vapautta valita ja päättää itseään koskevista asioista ikään kuin lapsi olisi yhtä kypsä kuin aikuinen. Hän ei ole. Lapsen rajoittaminen antaa hänelle turvaa ja varmuutta ja opettaa häntä tulemaan toimeen maailmassa. Ilman tukea monimutkaiseen maailmaan heitettynä lapsi pelkää ja oireilee.
Kouluissa, joissa ei ole selkeitä sääntöjä ja johtajuutta myös opettajat oireilevat, uupuvat ja vaihtavat alaa. 
 
Jätän tuon työotsikkoni vaihtamatta. Hei, älkää viitsikö! Tämä on niille, jotka itsetehostuksen vuoksi ryhtyvät ajamaan asioita, joista eivät edes tiedä mitään. 
Samoin niille, jotka liittyvät kuoroon, koska haluavat olla moderneja ja oikeassa kuplassa.
Entä jos kuuntelisi asiantuntijoita heidän väheksymisensä sijaan ja ajattelisi asioita omilla aivoillaan. Ei sillä väliä vaikka olisi yksin mielipiteineen tai vaikka tulkittaisiin väärin. Tärkeintä on, ettei kadota itseään.  

Kirjavuoteni - ja eteenpäin elävän mieli

Sipuleista kasvattamani amaryllikset eivät jaksaneet
kasvattaa vartta eivätkä avata nuppujaan, ennen kuin
katkaisin niiden minivarret ja laitoin leikkokukiksi
pikkumaljakoihin.

Taakse jäänyt vuosi on aiheuttanut huolta maailman tapahtumien vuoksi - vai mediako sen vain on saanut tuntumaan niin huonolta.
Toisaalta on todettu, että globaalisti tarkasteltuna väkivalta on vähentynyt ja hyvinvointi lisääntynyt. 
Vuosi on ollut minulle ahdistava myös mikrotasolla, tässä omassa pienessä elämässäni. Lähipiirissä on ollut sairautta ja muuta vaikeaa, nyt viimeisenä vielä siskolleni tehty elämänmuutos kaikessa tylyydessään, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani.
Sisareni tilanne on aiheuttanut minulle apeutta, lamaantumista ja ylikierroksilla käymistä. Kysyn itseltäni, miten minä, joka yleensä olen löytänyt asioiden hyvät puolet, nyt reagoin näin voimakkaasti. Pahinta on epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja epätietoisuus.
Mutta... ei auta, eteenpäin, toiveikasta talvimieltä tavoitellen.  

Katselin vuoden aikana lukemieni kirjojen listaa ja kirjoittamiani juttuja.
Päätin poimia joka kuukaudesta kaksi omasta mielestäni hyvää kirjoitusta, toinen kirjoista ja toinen jostain muusta, usein kirjallisuudesta tai muusta taiteesta sekin.
Pääset lukemaan jutun klikkaamalla sen nimeä.
Lisään jokaisen jutun nimen alle yhden lauseen, jolla perustelen valintaani. En käytä sanoja omaääninen, omalakinen tai vimmainen, koska ne ovat tätä nykyä kirjakritiikeissä loppuunkulutetuja ja usein väärin käytettyjä. Luin juuri Sanna Vainion esikoisromaanin Tyttö, josta pidin kovasti sen rauhallisesti pohdiskelevan tyylin vuoksi. Kirja oli takakannnessa määritelty vimmaiseksi eroromaaniksi.  

Tammikuu

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu 
- Mukan kirjoissa on minuun vaikuttavaa runollisuutta.

Mikä liikuttaa?  
- Niin, mikä saa ihon kananlihalle tai kyynelet nousemaan silmiin.

Helmikuu

Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista 
- Israel ja Venäjä!

Horinaton helmikuuko? 
- Pikkumainen ja moralistinen tuomitseminen ei kuulu taiteeseen, miksi se on kuitenkin niin hyväksyttyä nykyään?


Maaliskuu

Kaksi niin hyvää kirjailijaa, etten sanotuksi saa 
- Claire Keegan ja Golnaz Hashemzadeh Bonde. 

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa
- Onko mitään kiinnostavampaa kuin onnellisuus? 

Huhtikuu

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös 
- Raikas, teeskentelemätön, rehevä ja rehellinen kirja, kaiken uusmoralismin vastakohta.

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta 
- Ajankohtainen aihe; koulut kuntoon ja pois kokeilut kokeilun vuoksi.  

Toukokuu

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth! 
- Koskettavia kirjoja, Amélie Nothomb on yksi suosikkikirjailijoistani.

Mille Iiu Susiraja sanoo ei? 
- Tätä pohdin edelleen.


Kesäkuu

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster 
- Paul Austeria olen lukenut aika vähän, kiinnostuin. 

Kansalaisaktivismia Kouvolan yöpäivystyksen puolesta 
- Vuoden saavutus: me saimme pitää yöpäivystyksen, mikä pitää yllä myös päiväajan päivystyksen tasoa. 


Heinäkuu

Matti Kuusela, Journalisti - Toisenlainen toimittaja 
- Kuusela-jahdin epäoikeudenmukaisuus kauhistuttaa; se osoittaa, että nyt käydään läpi ammattiryhmä toisensa perään ja tuomitaan ihmisiä omituisesta näkökulmasta tarkastellen. 

Kiitos, että olet itsestäänselvyyteni ! - Ajatuksia parisuhteesta 
- Olen aina inhonnut sitä asennetta, että läheisissä ihmissuhteissa pitäisi toimia kuten liikekumppanuuksissa, kylmästi punniten!


Elokuu

Karin Fossum, Mielidekkaristini 
- Fossum kuvaa rikosten uhreja ja tekijöitä niin että molempien puolesta itkettää. 

Kotkaniemi-foorumi ke 7.8.2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta 
- Tärkeä tapahtuma, jonne toivon pääseväni tulevana kesänäkin. 


Syyskuu

Karin Smirnoff, Sokerikäärme 
- Persoonallinen tyyli, smirnoffilainen maailma.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa I: Hyvää makua ja ystävyyttä 
- Minun vuoteni tärkeimpiä tapahtumia, jo perinne. 


Lokakuu

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä 
- Statovci on harvinainen lahjakkuus.

Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24 
- Istanbulin matka sai tarkastelemaan elintasoeroja. 

Marraskuu

Jon Fosse, Aamu ja ilta 
- Niin kaunista, Fossen tekstin kauneus on sen niukassa painavuudessa.

Nämä kirjat on hyvä lukea, koska... 
- Adania Shibli kertoo palestiinalaisten ja Anna Soudakova valkovenäläisten sorrosta ja sorron historiasta.   


Joulukuu

Opettajuudesta 
- Vierailin Sippolan koulukodissa ja mietin, miten paljon lasten vaikeuksien ymmärtämisessä on kehitytty ja miten lapsia pitäisi auttaa jo paljon aiemmin, jolloin heillä olisi paremmat eväät elämään.

Tuhat ja yksi blogitarinaa 
- Kirjablogit, se alkuperäinen (myös paras, eikö vain?) osa kirjasomea. 

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja, joista en ole kirjoittanut blogissa. Viime aikoina tällaisia ovat olleet mm Sissi Kuntsin Klo 17.23, Helmi Kekkosen Liv!, Irene Zidan Isäni appelsiininkukkien maasta ja Markku Pääskysen Elektra.


Ulkona on kaunista, pakkasta noin -5 astetta. Sanomalehtiä ei ilmestynyt tänään. Huomenna pitäisi siis tulla kolme Hesaria, myös sunnuntain ja eilisen, joita ei jaettu, koska Kosari (Kouvolan Sanomat) ei ilmestynyt paperisena noina päivinä. Ehkä alennun lukemaan lehtiä ruudulta.
Aamukahvi ilman sanomalehtiä ei ole oikea aamukahvi. Luin sitten Suomen Kuvalehden kulttuurijuttuja.
Pysähdyin miettimään Helmi Kekkosen 'Aiotko kirjailijaksi' -esseen kohdalla. Kekkonen kertoo, miten vähän ja yhä vähemmän kirjailija saa työstään ja miten kustantamoiden työntekijät sen sijaan ovat hyvin palkattuja. "Samaan aikaan kustantamoissa työskentelee brand managereja, assistentteja ja sosiaalisen media tuottajia monen tuhannen euron kuukausipalkalla, tekemässä työtä, jota ei olisi edes olemassa ilman kirjailijoita."
Kekkonen kysyy, eikö jotain ole vialla, kun kirjailija, alkutuotteen tekijä, on suurin häviäjä kirjan myyntiketjussa.
Mieleeni tuli kolme pointtia:
1. Miksi sitten kirjailijoiden odotetaan itse markkinoivan kirjojaan somepalveluissa, jos kustantamoilla on tähän tehtävään palkattuja henkilöitä?
2. Digiajan ilmainen kirjojen kuuntelu pitäisi lopettaa ja kuuntelustakin periä kunnon maksu.
3. Julkaistaanko meillä liikaa uusia suomenkielisiä kirjoja? Toivoisin huonojen esikoiskirjojen sijaan lisää hyviä käännöskirjoja.