 |
| Kotkaniemen luontopolun varrelta, 5.8.2026 Anni Maajärvi, Metsäkertomus |
6. KIRJAT
Fernando Aramburun mielestäni täydellisen romaanin Poika jälkeen luin hänen aiemmin kirjoittamansa laajan sukutarinan Äidinmaa (suomennos 2020, alkuteos Patria 2016). Hämmästyin, mikä ero!
En olisi lukenut 664-sivuista Äidinmaata loppuun ellei minua olisi alkanut kiinnostaa juuri tämä tasoero ja kysymys, mikä kaikki sen saa tekstissä aikaan. Molemmissa on kuolleille haudoilla puhuvia henkilöitä, mutta muutoin kuin eri tekstiä.
Siinä missä Poika-teoksessa kaikki palvelee kokonaisutta Äidinmaassa on turhaa lörpöttelyä, jopa kokonaisia lukuja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan ytimen, politiikan jakamien ystäväperheiden kanssa.
Pojan kieli on hallittua ja karsittua, baskikieltä euskeraa on käytetty kiinnostavasti, Äidinmaassa taas euskeran käyttö on summittaista, esim. koulusta käytetään jatkuvasti ja turhaan termiä ikastola. En halua lukemiseni keskeytyvän siihen, että pitää etsiä sanojen selityksiä lopussa olevasta sanastosta.
Huomaan heti, jos kirjailija liittää teokseensa päälleliimatusti jotain nykyaikana tärkeänä pidettyä, esim. homous tai naisen asema, siis niin, että se tuntuu suunnitellulta eikä oikein istu tekstiin. Tässäkin nämä kirjat eroavat toisistaan. Poika-romaani ei kosiskele lukijaa kuten Äidinmaa.
En tiedä, onko vika suomennoksessa, vai onko alkuteoksessakin samaa toistuvaa kömpelyyttä että-sanan käytössä. Esimerkki:
Viinillä oli epäilemättä osuutta asiaan, kun hän yhtäkkiä sanoi että:"Joku päivä minä vielä kosin sinua."
Pidän kyllä Sari Selanderin suomennosta taitavana molemmissa kirjoissa.
Annan Äidinmaalle plussaa historian kuvittamisesta ja joistain hauskoista kuvauksista, joissa suomentajakin saa loistaa.
Kun eräs rakastunut, avioliittoon haluava mies vaatii voida sitoutuneenakin harrastaa naisten valloittamista hän selittää sen orgasmiurheiluksi, ja kun työmiehet koittavat pukeutua vaimojen avustamina parhaimpiinsa, eli huonosti istuviin löpsöttäviin ja rössöttäviin pukuihin, kirjailija kuvaa heidän tyyliään proletaarieleganssiksi.
Tämän kirjan väkisin loppuun luettuani hoksasin, että se mitä sanon blogini esittelytekstissä itsestäni ei pidä paikkaansa. "Olen paljon ja kaikkiruokaisesti lukeva ihminen."
Kaikkiruokaisesti? Olen varmaan ajatellut genrejä ja aiheita. Kyllä, niissä olen monipuolinen ja ennakkoluuloton, mutta vaadin tasoa.
Kiikutan jatkuvasti lainaamiani kirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, vaikka olen ne varannut lehti- tai blogisuositusten innoittamana. En löydä helposti romaania, joka lumoaisi eikä ärsyttäisi.
Ruokavertaus on sikälikin huono, että olen nirso syöjä. Valikoiva siis sekä syömisissä että lukemisissa. Pitää varmaan muuttaa tuota esittelytekstiä.
Nykyään käytetään hyvästä kirjasta termiä kirjallinen vertailussa huonompitasoiseen. Käsittääkseni tämä termi tarkoittaa samaa kuin kaunokirjallinen erotuksena ns lukuromaanityylistä, jossa kieli on vailla persoonallisia sävyjä ja kirjallisia keinoja on käytetty vähemmän.
7. ELOKUVAT JA TV-SARJAT
 |
| Osa DVD-levyn kansikuvaa |
Katsoin musiikkielokuvan Cabaret, jonka olen nähnyt joskus 70-luvun alussa elokuvateatterissa ja myöhemmin useampana teatteriesityksenä. Klassikot eivät vanhene, ne löytävät kaikupohjaa eri aikojen tapahtumista.
Elokuva pohjautuu Broadway-musikaaliin vuodelta 1966. Musikaalin käsikirjoitus on muokattu Christopher Isherwoodin novellista Sally Bowles kokoelmassa Goodbye to Berlin. Luin tämän kirjan hiljattain ja huomasin, että tarina amerikkalaisesta nuoresta miehestä ja kabareetaiteilijasta 1930-luvun Berliinissä kiehtoi minua yhä. Kirjan muutkin novellit ovat hyviä.
Elokuvassa Kit Kat -klubin ulkopuolella vaivihkaisesti nouseva natsismi on kuvattu vaikuttavasti. If You Could See Her -laulun loppu säikähdyttää aina yhtä paljon.
Olen katsonut tänä kesänä koko ranskalaisen vakoojasarjan, Le Bureau, viisi tuotantokautta, 50 jaksoa.
Mieheni katsoi sen uudelleen minun kanssani, mikä kertoo sarjan tasosta. Yleensä katsoimme yhden jakson lähes päivittäin jälkiruuaksi kahvin kera tai illalla ennen nukkumaan menoa.
Sarjan hahmot ovat niin todentuntuntuisia kuin olisivat naapureita. Aloin tuntea syvää empatiaa joitakin kohtaan.
Le Bureaun jälkeen valitsimme katsottavaksemme italialaissarjan Aika ennen meitä.
Näistä kahdesta sarjasta minulle tulee mieleen sama tasoero kuin Aramburun romaaneissa, aiemmat versus uusin.
Italialaissarja kertoo vuoristossa asuvasta suvusta neljän sukupolven ajalta 1910-luvulta 1970-luvulle. Vuoristokylään tulee salaperäinen mies, jonka kertoja, muistellessaan jo isoäiti, kaappaa omakseen. Eletään läpi sotien ja hankaluuksien, mutta kertoja säilyttää optimisminsa ja ohjailee jälkikasvuaan oikeille raiteille.
En pitänyt sarjan makeilevasta tyylistä, enkä varsinkaan lopusta, jossa kaikki, aivan kaikki, kääntyi suloisesti ja sopuisasti "happy endiin". Perheen kokoontuessa loppunäytökseen sanoin miehelle, että odotapas, vielä hänkin, se omille teilleen viimeksi lähtenyt, saapuu perheen huomaan sukutalolle, ja niinpä saapuikin, läksynsä oppineena.
Ja tietenkin oli lesbotyttö ja hänet vaikeasti hyväksyvä kömpelö isä, joka monimutkaisuudessaan oli sarjan paras hahmo. Renzo Sartori pysyy mielessäni sekä hyvin käsikirjoitettuna että hyvin näyteltynä hahmona.
Jaksoin katsoa sarjan historian kuvituksena. Kliseisyys sai välillä jopa miettimään, onko kyseessä parodia, mutta ei se sitä ollut.
Jaa-a tässä tulikin nyt niin paljon asiaa, että kohdat 8 - 10 saavat oman pakinointinsa.
Kun saan tämän urakan päätökseen, niin kirjoitan vain yhdestä asiasta kerrallaan. Lupaan.
Mukavaa sunnuntain jatkoa ja alkavaa viikkoa kaikille kesäjuttuani lukeville!
 |
| Sippolan Taidekeskus Antareksen seinällä kiipeilevä kasvi |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti