 |
| Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume |
Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea.
Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden.
Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?
Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä.
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?
Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?
Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.
Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu.
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li.
Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.
Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä nuoren naiskirjailijan kanssa, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.
Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella.
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.
- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä.
Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media uuden lihapalan kaluttavakseen?
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.
Niin ideat eivät ole meidän.
Me olemme ideoiden.
Suodatamme kohinan ja ajattelemme,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti