Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on äärimmäisen väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, ekö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistoa. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten äärimmäinen tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islam-kauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.  

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edesään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni.