Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster

Tajusin Paul Austerin esseeteoksen  Yksinäisyyden äärellä luettuani, että myös kahdessa edellä lukemassani kirjassa on sama teema kuin Austerilla jo kirjansa nimen perusteella, joskin kaikissa on muutakin.
Yksinäisyyttä potee niin Matti Reinikan veijarimaisen satiirin toisten ongelmien ratkaisija G. B. Ryynänen, Amélie Nothombin isänsä päähänpistosta ristiinnaulitsemiseen valmistautuva Jeesus kuin Paul Austerin omalaatuinen isä ja hyvin kirjailijan itsensä kaltainen A.

 

Olen aiemmin lukenut Matti Reinikalta novellikokoelman Paleosynnyttäjät ja muita novelleja. Luonnehdin Reinikan novelleja silloisessa blogijutussani näin: "oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä."
Samaa tyyliä löytyy myös tuoreessa romaanissa G.B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Kirjan sankari - vaiko antisankari - on matematiikanopettaja Gabriel Beowulf Ryynänen, joka saa koulutustilaisuudessa tarpeekseen konsultin puheen onttoudesta. Kun hän kaiken lisäksi tulee loukatuksi ilmoittautuessaan perinteisen opetuksen kannattajaksi, hän ottaa hatkat ja muuttaa korpeen Pahkaputaan kuntaan.

Toivuttuaan pitkään kertyneestä opettajan työn stressistä kesäisen luonnon helmassa Ryynänen perustaa kaikkien asioiden ratkaisutoimiston.
Saako Ryynänen toimeksiantoja? Jo vain! Hän saa asiakkaakseen niin kirkkoherran kuin kunnanjohtajankin eikä mikään tehtävä ole ratkaisijallemme liian vaikea, paitsi koirien puhumaan opettaminen, vaikka hän ei asetakaan tavoitteitaan peruskoulun tavoitteita korkeammiksi.

Kun Ryynänen epäonnistuu raskaasti toimittuaan hankejohtajana eräässä hulttioita työllistävässä projektissa, hän saakin kuulla kunnanjohtajalta onnistuneensa täydellisesti. Hanketyössä, olkoon rahoittajana EU tai muu taho, on tärkeää laatia vakuuttava hakemus ja uskottava loppuraportti, muulla ei väliä.

- Ja me Gunnar, me onnistuimme näissä molemmissa vaiheissa, eikä meiltä näin ollen peritä hankerahoja takaisin. Olkaamme siis tyytyväisiä.
- Mutta emmehän me saaneet aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, Gunnar voihkaisee.
- Mitä se haittaa? Tämä hanketouhu työllistää valtakunnan tasolla tuhansia ihmisiä. Oletko sinä, Gunnar Ryynänen, sitä mieltä, ettei näiden ihmisten työpaikoilla ole mitään väliä?
- No, enhän minä sitä sano, mutta - 

Reinikan yhteiskuntasatiiri saa nauramaan, ja kuten hyvässä huumorissa yleensä niin tässäkin on ihmisten koomisen käyttäytymisen alla pettymystä ja yksinäisyyttä. 
Milloin tulee se kaikkien asioiden asiantuntijaksi ryhtyneen Gunnarin suurin moka? Koulutuspäivän hyväntuulisuuskonsultti nimitteli liitutaulua arvostavaa miestämme luolamiesopettajaksi, mikä kouraisi Gunnaria syvältä. Luolamies?

Auttamistehtävät käyvät yhä absurdeimmiksi. Reinikan ratkaisut saavat hekottamaan. Kekseliäs kaveri, sukua Veikko Huovisen Hamstereille. 
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto toi mieleeni myös erään toisen hauskan toimiston, Alexander McCall Smithin luoman botswanalaisen Naisten etsivätoimiston johdossaan perinteisen ruumiinrakenteen omaava Mma Ramotswe.

Monen hektisen ratkaisupäivän päälle Gunnar saunoo ja vilvoittelee aivojaan järvessä. Idylliset korpiluonnon kuvaukset ovat myös lukijalle suvantoja Gunnarin keksintöjen seuraamisessa.

Jo edelliskesänä Gunnarin touhuihin tottunut lehtokurppa tarkkailee järvestä hyväntuulisesti nousevaa miestä. Mikään ei muutu, niin se on, lehtokurppa ajattelee pienillä linnunaivoillaan.

Kannen mainosteksti: "With irresistible humor, Nothomb
philosophizes about the body, love, pleasure, human
ingratitude, suffering, hope, faith, and death." - Les Echos

Amélie Nothomb ei epäröi tarttua vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaanissaan Thirst (2021) hän kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä kuvaten oikean ihmisen. Opetuslasten ja jälkipolvien hänen suuhunsa laittamat ylväät puheet tulevat korjatuiksi ja näemme yksinäisen ihmisen. Jeesus tietää, mitä kaikkea hänestä on myöhemmin kirjoitettu ja korjaa yhä uudelleen, "en mä ikinä niin sanonut".
Hänen ristillä lausumansa ja paljon siteeratut puheet ovat kaikki sellaisten henkilöiden keksimiä, jotka eivät edes olleet paikalla.   

Jeesus elää haaveissaan elämänsä loppuun asti maan päällä ja perustaa Madeleinen kanssa perheen. Hän katsoo, että hänen isänsä suunnitelma lähettää hänet puoliksi ihmiseksi oli suuri moka. Ristiinnaulitsemistapahtuman palvomisesta on seurannut paljon pahaa, mm turhat marttyyreiksi ryhtymiset ja pakkomielteinen hengen korostaminen. Kaikkein ihaninta maanpäällisessä elämässähän Jeesukselle oli juuri keho ja sen ilot, jano, nälkä ja seksuaalinen rakkaus.

In the beginning, I agreed to this crazy scheme because I believed in the possibility of changing mankind. Fat lot of good that did. I managed to change maybe three people at the very most. And besides what an idiotic belief! You really must know nothing about anything to think you can change someone. People change only if it comes from within, and it is extremely rare for them to really want to change. 

Koin äärimmäisen jännittävänä lukea Jeesuksen elämästä järkevästi selitettynä. Hän halusi tulla auttamaan vähäosaisia ja on harmissaan siitä, että hänen isänsä panee hänet tekemään ihmeitä, jotka saavat fanilaumat seuraamaan häntä ja vaatimaan mahdottomia. Jokainen ihmeteko vie voimia eivätkä ihmiset ole sittenkään tyytyväisiä. Itse hän on mielissään vain yhdestä ihmeteosta, veden muuttamisesta viiniksi häissä, mikä oli isäpapan vitsi.
Yllättävää on, että oikeudenkäynnissä ihmeitä kokeneet nousevat häntä vastaan, myös hääpari tulee todistamaan, miten he saivat hävetä, kun joutuivat ensin tarjoamaan huonoa viiniä ja Jeesus panttasi taikaansa. Mitään todistajiahan ei tarvittaisi, koska kaikki etenee etukäteen suunnitellun mukaan.

Jano (thirst) on niin voimakas asia, että Jeesus päättää olla juomatta ennen ristin kantamista, jotta janon tunne estäisi häntä tuntemasta kaikkea sitä fyysistä kipua mitä hänelle aiheutetaan. 
Jano on myös yksi kolmesta asiasta, joissa ihminen todella tuntee elävänsä, rakkaus jano ja kuolema. Jeesus haluaa olla viimeiset hetkensä intensiivisesti kiinni elämässä.

Jeesus tietää kaiken, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja voi vain todeta matkan varrella, missä kohdassa mennään. Aha, nyt joukkoon liittyi se, jonka tehtävä on pettää, aha se tuomari, se on tuo, Pilates.

Rakkaus naiseen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta rakastuminen onkin jotain ainutlaatuista. Jeesus vertaa rakastumista uskoon. Se ei ole valinta, se vain tapahtuu. Myöhemmin tämä tullaan ilmaisemaan gospellaulussa "And then I saw her face, yes I'm a believer", minkä kaikkinäkevä myös tietää. 
Nothomb on vähäeleinen humoristi. Hänen Jeesuksessaan ei ole samaa revittelyä mitä Monty Pythonin elokuvassa Life of Brian. 

Se että hänen kasvonsa, millaisina ne sitten kuvataankin, on myöhemmin niin monille rakastumisen /uskoontulemisen kohteena, hämmästyttää Jeesusta vielä takaisin henkimaailmaan siirtyneenäkin. 

    You have to accept the mystery: you cannot imagine what other people see in your face.
    There is a counterpart that is every bit as mysterious: I look at myself in the mirror. What I see in my face, no one can know. It's called solitude. 

Erityistä tässä ohuessa 92-sivuisessa kirjassa on se, että se on täynnä vaikeita termejä (ascendancy, expiation, petrichor). Oli kiva saada vaivata aivojaan.
En vieläkään tajua sanan "husk" (kuori, suojuslehti, akana) käyttämistä siitä tilasta, mihin ihmisen pitää siirtyä, pois itsestään, pystyäkseen tekemään ihmeitä. Jeesus sanoo, että kaikki siihen pystyvät, kunhan löytävät husk-tilan.

Nothombin Jeesuksesta lukiessa muistelin J. M. Coetzeen kirjoja Jeesuksen lapsuus ja The Scooldays of Jesus.  
Siinä missä Nothomb seurailee muistiin kirjoitettua ja aikojen kuluessa koristeltua kertomusta Jeesus-nimisen henkilön elämästä, niin Coetzee lähtee enemmän omille teilleen. 

Kannen kuva on 40-luvulla tehty trikkikuva, jossa
jokainen istunnon mies on yksi ja sama, Austerin isä. 
Auster näkee kuvassa kuoleman kuvan.   

Paul Auster, arvostettu amerikkalainen kirjailija, kuoli 30. huhtikuuta 77-vuotiaana. 
Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, esseitä, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on myös kääntänyt ranskasta. 
The Invention of Solitude ilmestyi 1982 ja Erkki Jukaraisen taitava suomennos vuonna 2005.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi pitkää esseetä. Näkymättömän miehen muotokuvassa hän koittaa selvittää oman juuri kuolleen isänsä erikoista persoonaa ja syitä isän yksinäisyyteen. 
Toinen essee, Muistin kirja, koostuu kolmestatoista osasta, joissa kirjailija A selvittelee muistamista ja kertoo esseensä syntymisestä. 

Hän laskee valkoisen paperinpalan eteensä pöydälle ja kirjoittaa nämä sanat kynällään. Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. 

Muistin kirja on hän-muodossa, kirjailija tarkailee itseään tarkkailemassa erinäisiä asioita. Esseen alku ja loppu ovat lähes identtiset. Yllä alku, alla loppu.

Hän ottaa uuden paperiarkin. Hän laskee sen eteensä pöydälle ja kirjoittaa kynällään nämä sanat.
    Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. Muista.   

Muistin kirja sisältää matkoja, museokäyntejä, kohtaamisia ihmisten kanssa, muistamisen mekanismin, kuoleman, vanhenemisen ja vanhemmuuden pohdintaa sekä oman pikkupojan toimien tarkkailua, mistä A kertoo saavansa erityistä iloa. 

Auster tulee siihen tulokseen että kirjoittaminen on muistamista ja muistin työ alkaa yksinäisyydessä.

Daniel-poikaansa tarkkaillessaan hän tajuaa, että lapsi jolla ei ole vielä kirjoitettua kieltä muistaa yhdistämällä kuvan paikkaan.

Kuten kaikilla, jotka eivät osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, pojalla on ällistyttävä muisti. Ja lähes rajaton kyky panna merkille yksityiskohtia, nähdä jokainen tapahtuma ainutkertaisena. Kirjoitettu kieli vapauttaa meidät muistamasta maailmaa kovin paljon, sillä muistot on talletettu sanoihin.

Hätkähtäen A tajuaa, että sanoihin kytkeytyvän muistin maailmaan astuessaan hänen poikansa unohtaa ikiajoiksi kaiken alle kolmivuotiaana tapahtuneen ja jäljelle jää vain jälkihehku isän kanssa vietetystä ajasta, miljoonista sanoista, luetuista kirjoista, yhdessä syödyistä aterioista, itkuista ja nauruista.    
Erikoinen yhteensattuma: luen Nothombin perään Austeria ja Nothombillahan on sama kolmen vuoden raja, jolloin lapsen loistava, myyttinen maailma päättyy. 

Minua kosketti kovasti tässä kirjassa isän rakkaus Danieliin. Tiedämme, että Daniel Auster kuoli huumeiden yliannostukseen kaksi vuotta ennen isänsä kuolemaa. Hän oli tuolloin takuita vastaan vapaana odottamassa tuomiota oman kymmenkuukautisen tyttärensä kuoleman aiheuttamisesta. Vauva oli isän varomattomuuden vuoksi saanut huumeita elimistöönsä ja kuoli yliannostukseen. 

En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin Austerin kirjoista. Joitain olen lukenut, mutta vielä monta kirjaa on lukematta, onneksi, koska uusiahan ei tule.
Nothombilta olen lukenut aika paljon. Hän on erittäin tuottelias kirjailija.
Toivon myös Reinikan kirjoittavan lisää omalla erityisellä tyylillään, josta pidän. Kiitos kirjasta, Matti Reinikka!


Linkkejä aiempiin kirjoituksiini:
Matti Reinikan novellikirjaan tästä.
J. M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus täällä. 
Nothombin kirjoista mm. täällä (kolmivuotiaat!), tuolla (lasten vaarallisesta, aikuisilta salatusta elämästä) ja täälläkin ("nälästä" diplomaattiperheen lapsena). 

PS Minua on moitittu liian pitkistä teksteistä, mutta - hei! voi tämän pätkissäkin lukea, kirja kerrallaan, ja palata paremmalla ajalla. 😘 

"Tuhat vajalikku asja" ja muuta Tartossa koettua

Valitsin juttuni nimeksi tarttolaisen sekalaista tavaraa myyvän kaupan nimen, tuhat tarpeellista tavaraa. 

Kauppa sijaitsi aivan Dorpat-hotellimme vieressä osana maalaistoria, josta jotkut suomalaismatkailijat näyttivät ostavan tuliaisiksi Suomeen mm. erikoisempia pensaita ja kukkia. Kaupassa oli hyviä ortopedisia pohjallisia, ihan yhtä hyviä kuin suutarin juuri minun jalkaani muotoilemat ja kymmenen kertaa kalliimmat pohjalliset. Ostin myös suloisia palasaippuoita, Suomesta kun saa nykyään lähinnä vain nestemäisiä.

Tartto on yksi tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Tapahtumia on runsaasti. Meidän reissumme aikana oli Suudlev Tartu, Suuteleva Tartto. 

Raatihuoneentorilla esitettiin parin päivän ajan ennen pääkonserttia parhaita euroviisukappaleita koko Euroviisujen historian ajalta. En ollut muistanutkaan, miten kauniita lauluja oli mennävuosina. Ne toimivat kivana lounasmusiikkina, kun Tartossa, kuten meilläkin, kesä tuli yllättäen jo toukokuun puolivälissä ja saattoi syödä ulkopöydissä. 
Hevoskastanja, omenapuu, tuomi, kirsikkapuu ja syreeni, kaikki olivat juuri puhjenneet kukkaan. 
Odottelimme jonkin aikaa ilmaisen ulkoilmakonsertin pääesiintyjää Conchita Wurstia (Euroviisu-voitto 2014, Rise Like a Phoenix), mutta emme jaksaneet seistä, vaan lähdimme kävelemään joen rantaan ja katselemaan ihmisiä.

Suutelevat ylioppilaat -patsas, Suudlevad tudengid, on Raatihuoneentorin keskipiste. Nyt se oli  esiintymislavan sisällä aika ajoin kauniisti valaistuna ja jopa sadetta tehosteenaan. Patsaan taustana on tarina rakastuneista opiskelijoista, jotka suutelivat sateessa ukkosilmalla toivoen, että juuri se ihana hetki jatkuisi ikuisesti, ja niinpä salama iski heihin ja he jäivät siihen hetkeensä kivipatsaiksi. 

Lauantaina oli ilmainen pääsy kaikkiin museoihin, ja lelumuseolla, Tartu Mänguasjamuuseum, oli juhlavuosi, 30 vuotta. Kaupungin läpi kulki iso kulkue, joka julisti lastenkulttuurin tärkeyttä. Kulkueessa oli tuttuja satuhahmoja, kärjessä Intiaanipäällikkö. Suomessa tätä hahmoa ei tietenkään voisi olla, koska tietyt nipottavat tahot syyttäisivät juhlijoita kulttuurisesta omimisesta. 

Kävimme järjestetyllä sightseeing-ajelulla inspiroivan Reet-oppaan johdolla. Reetillä oli kiva stand up -koomikon tyyli vitsailla neuvostoajan systeemeistä, niin ettei heti tajunnutkaan. Syytä katkeraan huumoriin tarttolaisilla kyllä onkin, kaupunki oli täysin suljettuna muulta maailmalta 50 vuotta, koska siellä oli sotilastukikohta lentokenttineen.

Supilinnin taloja

Supilinn, oikealla hammashoitola

Tarton kaupunginosat ovat moninaisia. Kannatti mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä sai niin paljon tietoa.     
Karlova on maailman isoimpia puujugend-tyylin kaupunginosia. Alueella on noin 400 puutaloa ja useita tunnelmallisia vanhoja kahviloita alkuperäisessä 1800-luvun asussaan. 
Tammelinnan kaupunginosassa on toinen toistaan kauniimpia, eri tyyleillä rakennettuja taloja isoine puutarhoineen, osa funkkista, osa jugendia ja osa Heimat-tyyliä. Moninaisuus viehättää.
Supilinn on entinen työläiskaupunginosa. Nykyään alueella on kivaa katutaidetta. 

Tartto on Tallinnan jälkeen Viron toiseksi suurin kaupunki ja tunnettu kulttuurikaupunki. 
Tarton yliopisto on perustettu jo 1632. Siellä on nykyään noin 10 000 opiskelijaa, joista tuhat ulkomailta, Suomesta parisataa.
Kävimme monissa museoissa ja Vanemuine-teatterissa katsomassa modernin sovituksen baletista Romeo ja Julia. Minä olisin kaivannut hieman enemmän perinteistä balettia, mutta esitys oli kyllä kiinnostava näinkin.   
Tietenkin kävimme kirjastossa ja kirjakaupoissa. 
Tavarataloissa oli kirjojen kierrätyspisteitä. 

Tasuta raamatud = Ilmaisia kirjoja

Pieni, kiva kohtaaminen Emajoen uimarannan liepeiltä. Kaksi pikkupoikaa tappeli kiivaasti haukkuen tosiaan venäjäksi. Miehessäni heräsi sovittelija ja hän meni toppuuttelemaan poikia viroksi. Pojat lopettivat heti ja toinen ojensi kyynelehtien vääntyneitä uimalasejaan, vaihtoi kielensä viroksi ja selitti itkunsa seasta: "Tegi mu prillid katki."

Emajõgi antaa kaupungille tunnelmallista joenrantatunnelmaa. Tartto olisi paljon tylsempi kaupunki ilman sitä. 

Hauskassa tornitalossa on kahdessa alimmassa kerroksessa 
toimisto- ja liiketiloja ja ylemmissä kerroksissa 85 asuntoa.

.

Varo vihaista varista!
Kunpa ongelmat olisivat aina tämän kokoisia.

Kavitieteellisen puutarhan laitamilla, kuva: Ume

Repalereunainen tulppaani kasvieteellisestä puutarhasta
Kuva: Ume

Juttusilla Oscar Wilden ja Eduard Vilden kanssa
Patsaan tekijä on T. Kirsipuu 1999

Tämmöinen kuvakimara Tartosta sekä jotain, mitä muistan Reetin kertoneen. 
Innostuin Baltian kaupungeista, seuraavana ehkä Riika joskus syksyllä.  

Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.   

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth!

Olen jo jokin aikaa sitten lukenut kolme kirjaa, joita yhdistää pieni koko ja suuri sisältö. Tarkastelen nyt sitä, mikä minua näissä kirjoissa miellytti ja oliko mitään, mikä ei.

Tomi Norhan romaani Naarasperho (2024) on musiikinopettajan esikoisteos. 
Kirja kertoo kolmesta sisaresta kesänvietossa 50-luvun alussa heille tutulla huvilalla Hämeenkyrössä. 
 
He eivät ole enää nuoria mutta eivät vielä vanhojakaan, he elävät eräänlaisessa ajattomassa välitilassa, jossa heitä eivät kiusaa nuoruuden houkutukset eivätkä vanhuuden vaivat. Vaikka aurinko ja vehreyttä uhkuva puutarha asettavat leppeän ja suotuisan raamin heidän elolleen, nostavatpa toisinaan hymynkin kasvoille, ihmisen mieli ole kuitenkaan yhtä suoraviivainen ja mutkaton kuin luonto on. Syynä asiantilaan on se, että toisin kuin luonto, ihminen ei kykene elämään kulloinkin käsillä olevassa hetkessä, vaan kurkottaa alati niin menneeseen kuin tulevaan.

Ollaan Frans Eemil Sillanpään maisemissa sekä konkreettisesti että tekstin tyylissä. Käypä Taata vierailullakin "arvon neitien" luona.
Viisikymmenluvulla eläneenä pidän tekstiä hyvin aikaansa istuvana. Pidän tästä kirjasta muutoinkin. Yllätyin positiivisesti sekä tyylistä, että aihevalinnasta; ei autofiktiota eikä aikamme ongelmia vaan hyppy vuosikymmenten taa, jolloin moni asia oli toisin ja ongelmat erilaisia.  
Filosofiset pohdinnat naisten elämän kuvauksen ohessa luovat viipyilevän tunnelman ajasta ennen laitteita, joilla me nykyään huvitamme itseämme ja täytämme tyhjät hetket. 
Pian käy ilmi, että sisaret seuraavat Elliä huolissaan. Ellissä on jotain vikaa. He kaikki ovat sen ikäisiä, että saavat osakseen virnuilua vanhaksipiiaksi jäämisestä, mutta Ellin kohdalla asia on ongelmallisempi kuin toisilla. Virkeällä, luovalla ja innostuvalla Ellillä on stigma, joka pitää sisarukset varuillaan. Nykyään Ellin tilaa osataan hoitaa. 

Naisten kesänvieton rinnalla kulkee toinen tarina musiikkialan miehistä ja lopussa tarinat yhdistyvät, jolloin myös kirja nimi saa lisää merkitystä.
Kirjan alussa Elli seuraa perhosten leikkiä, ja niiden sukupuolelle ominainen käyttäytyminen jää askarruttamaan häntä. Vaaran uhatessa perhosuros alkaa uhota, naaras jää paikoilleen. 

Toinen vaan paikoillaan
se istuu, hiljaa lepattaa

Ei intoa, ei uhmaakaan
koe naarasperho matkallaan.

Kaunis, mieleenjääpä, valoisa teos.
Pieni miinus minulta siitä, että mielestäni tuo toinen tarina, ajankuvaa kyllä sekin, on tarpeeton. Ellin tarina on jo itsessään niin vahva. 
Toivon saavani lukea lisää Norhalta.

Ranskassa asuva, belgialaistaustainen Amélie Nothomb on hyvin persoonallinen ja tuottelias kirjailija. Hänen kirjojaan on suomennettu turhan vähän. 
Nothomb on elänyt elämän, josta riittää aiheita yhä uusiin kirjoihin.
First Blood (2023) on saanut inspiraationsa tositapahtumasta. Kirjailijan isä Patrick Nothomb toimi nuoruudessaan diplomaattina Kongon tasavallassa, joka kipuili erilaisten ryhmien pyrkiessä valtaan. Pahin tilanne tapahtui vuonna 1964, kun kapinalliset kaappasivat panttivangeiksi 1500 valkoihoista Nothomb heidän joukossaan. Hän neuvotteli neljä kuukautta kaappaajien kanssa vankien elämän puolesta käyttäen kaikki diplomaatin taitonsa samalla kun joukosta vietiin satunnaisesti ihmisiä ammuttavaksi.  

Kirja alkaa tilanteesta, jossa toisten puolesta neuvotellutta miestä kuljetetaan mestauspaikalle. Hän on väsynyt puhumaan ja on alkuksi vain huojentunut siitä, että enää hänen ei tarvitse yrittää. Kuljetuksen aikana auton ikkunoista katsellessaan hän oivaltaa kirkkaasti, miten intohimoisesti rakastaa elää, ja kun kaksitoista asetta on osoitettuna häntä kohti, hänelle tapahtuu se, minkä niin usein on kuvattu tapahtuvan kuoleman edellä, elämä vilisee kuin nauhana mielessä. Nuori, vasta 28-vuotias, mies on kiinni elämässä enemmän kuin koskaan. 

Lopussa saamme lukea, miten tilanne kehittyi. Patrick Nothomb kuoli vasta vuonna 2020, joten tiedämme, että hän selvisi.
Yhdeksän kymmenestä panttivangista selvisi lopun verilöylystä, jonka vangitsijat järjestivät kuultuaan, että belgialaiset laskuvarjojääkärit ovat laskeutuneet pelastamaan vangittuja. 
Kirjailija toteaa, että ei pidä aliarvioida ihmisen kiihkeää halua elää. 
 

Olen ennenkin todennut Nothombin kirjoista kirjoittaessani, että pidän hänen tavastaan kuvata lapset toisaalta kuin pieninä aikuisina toisaalta oman villin maailmansa jäseninä.
Viisivuotias Patrick lukee maailmankirjallisuuden klassikkoja, ajattelee suuria ja selviää erinäisissä tilanteissa neuvokkuudellaan. Lasten laumassa ollaan luovia ja eletään jännittävää elämää. Siellä myös autetaan heikompia ja löydetään keinot selvitä mitä kauheimmissa olosuhteissa. Murrosiän tulo on kokonaisen maailman loppu. Mystiikan sävyttämästä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista, on pakko siirtyä aikuisten maailmaan, jossa eletään rajoitusten mukaan ja valitaan tylsiä asioita. 

I felt like hanging myself. Being fifteen years old was turning into a nightmare. My horizons were shrinking.

Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta.

Norjalainen Vigdis Hjorth julkaisi romaanin Gjentakelsen vuonna 2023. Se sai kotimaassa ylistävän vastaanoton. Pohjoismaisista kielistä loistavia suomennoksia tehnyt Katriina Huttunen suomensi kirjan, ja sen nimeksi tuli Toisto. 
Hjorthin laajasta tuotannosta on suomennettu aiemmin yksi lastenkirja ja kaksi romaania, Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Hjorth jatkaa Toistossa näissä kahdessa käsittelemäänsä teemaa, yhden perheenjäsenen hylätyksi tulemista perheessä. Tässä kirjassa Hjorth kertoo, miksi hänen on pitänyt niin paljon toistaa ja miten hän löysi lopulta salatun totuuden. 

Vanha nainen kävelee koiransa kanssa pimeässä metsässä ja kokee oivalluksen. Hän muistaa itsensä lapsena ja epätoivoisena nuorena. Hän muistaa, miten epänormaalin intensiivisesti äiti vahti häntä ja miten isä väisti hänen katsettaan.
Hän on koko elämänsä etsinyt vastausta raskasmielisyyteensä ja kokemiinsa ihmissuhdeongelmiin uskaltamatta nähdä sellaista, minkä hän nyt arvelee olleen kirjojensa lukijoillekin ilmiselvää.
Perhe karttaa häntä ja pelkää uusien kirjojen ilmestymistä, koska ne saattavat viedä vaarallisen lähelle paljastumista, joka särkisi perheyhteisön. On mukavampaa uhrata yksi kuin kaikki.
Naiselle on tapahtunut 16-vuotiaana sellaista, mikä on raottanut porttia, mutta sen jälkeen on kulunut 48 vuotta ennen kuin hän pystyy ottamaan vastaan koko totuuden. Muisto, josta hän on kertonut kirjatapahtumissakin ja aina leikkisästi, nuorten sähellys ensimmäisessä seksikokemuksessaan, aikuisten dramaattisesti suurentelema, onkin äärimmäisen vakavaa, koska se on aiemmin tunnustamatta jääneen maanjäristyksen jälkijäristys. 

... ja sitten hän tulee, kuusitoistavuotias, seisoo paljain jaloin lumessa terassin oven ulkopuolella, ja olin unohtanut että hän näytti sellaiselta, niin kalpealta, mutta oli marraskuu, niin laihalta, mutta hän oli lakannut syömästä, hänellä ei ollut kieltä, hän oli lakannut puhumasta ja kirjoittamasta, seisomassa oven ikkunan ulkopuolella, niin palelevan yksin ja orpona, enkä uskaltanut avata, sitten avasin kuitenkin, ja hän astui sisään silloisessa yöpaidassaan, sinikukkaisessa, melkein maata viistävässä, olin unohtanut sen. 

Hjorthin teksti on sellaista, että sitä pitää lukea useampaan kertaan, niin kaunista se on rytmiltään.
Trauman pohdinta on kiinnostavaa ja hyvin perusteltua.  

Ilmeisesti Hjorthin kuvaama tilanne perustuu melko paljon hänen omaan elämäänsä. Se on jakanut perhettä ja herättänyt kirjallisen keskustelun virkelighetslitteratur -genren oikeutuksesta. Karl Ove Knausgård on aukonut tietä tämäntyyppiselle kirjallisuudelle, jossa kuvataan läheisiä tunnistettavasti, mutta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä todellisuuden kanssa. 
Norjassa perhe-elämän pimeitä puolia paljastavalla kirjallisuudella on pitkä perinne, siihen on totuttu, mutta on selvä, että jos kuvataan karmeita perheessä tapahtuneita asioita vailla todellisuuspohjaa, niin onhan se väärin perhettä kohtaan. Toisaalta - jos oikeasti on se tilanne, että raskaan kaltoinkohtelun tai muun pahan traumatisoima saa oikeutta vain teostensa avulla, niin antaa palaa.  

 

Vain kolme kuvaa - toukokuu

Tämä on toinen kerta, kun kirjoitan aiheesta, jonka pani alulle Kristiina blogissaan (klik)  Kolme kuvaa, joista kertova sana alkaa kuukauden ensimmäisellä kirjaimella, nyt siis T niin kuin toukokuu.

1. TAIDE

Ilmar Malin Hüpe/Leap, 1970

Kävin äskeisellä Tarton matkallani Tarton taidemuseossa Tartmusissa. Ihastuin erityisesti Ilmar Malinin töihin, joille on omistettu kokonainen kerros. Malinin näyttelyn nimi on Igaviku hõõg/ The Glow of Eternity.
Tässä maalauksessa näen hypyn pois jostain tutusta ja suloisesta, edessä valtava, pohjaton äärettömyys, joka tuntuu ihan mahan pohjassa vääjäämättömänä, väistämättömänä kohtalona.
Tarttoon matkalla pysähdyimme käymään läpi myös Helsingin taidetarjonnan. Ateneumin Eero Järnefelt -näyttely on upea. Kannattaa käydä. 
Nämä molemmat näyttelyt ovat menossa vielä, Ilmar Malin Tartossa 21.7. asti ja Eero Järnefelt  Helsingissä 25.8. asti.  

2. TALVI

Dianaa saattamassa, 1982, Kuva: Ume

Talvi, huh, taas kerran siitä päästiin. Kyllä nautin, kun saan kulkea kevyissä vaatteissa, syödä ulkona, pyöräillä ja tuntea kaikki ihanat kesän tuoksut. Tuoksukin voisi olla yksi t-sanani, niin paljon nautin luonnon tuoksuista. Juuri nyt tuomet, syreenit, omenankukat ja ruoho. 
Mutta siis, tässä kuvassa on talvi, Kuhmossa. Olen saattamassa kahden vanhemman poikamme kanssa englantilaista ystäväämme Dianaa Kajaanin bussiin. On hiihtoloman aika. Lontoolaisen taidecollegen väkeä vieraili Kajaanissa ja mieheni oli siellä yhdellä valokuvausretkellä tulkkina. Eräs osanottajista, Diana, oli alkanut kysellä, miten hän pääsisi tutustumaan ihmisiin heidän omissa kotiympäristöissään. No, mieheni siihen, että ootappa hetki. Hän soitti minulle ja minähän heti innostuin, varsinkin kun meillä oli sopimus yläkerrassa asuvan ystävämme kanssa, että jos hänen poissaollessaan saamme vieraita, niin sinne vain nukkumaan. Reilua, kiitos ystäväni Raisa, vielä takautuvastikin. Meillä oli kaksi lasta ja asuimme yhden makuuhuoneen asunnossa. Pojat nukkuivat makuuhuoneessa, me vanhemmat olohuoneessa. 
Mieheni kuljetti Dianaa tapaamassa "oikeita immeisiä". Hän pääsi seuraamaan rönttösten (ruistaikinapohjaisia puolukkapiirakoita) valmistamista ja metsurien työtä perukassa. 
Olemme tavanneet Dianan kanssa muutaman kerran tämän jälkeenkin ja suunnitelmia uusille tapaamisille on laadittu.
Katsokaa kuvan vaatteita: pojilla on turkislakit, pienemmällä kelkassa naapurin tytöiltä saatu ja isommalla hangessa koivistolaismallinen, jossa nahkainen yläosa ja turkisreunus, minulla lapikkaat ja perulaismyssy, Dianalla turkki.  

3. TYYLI

Tämä kuva on Tarton Supilinn-kaupunginosasta. Vanhoja puutaloja on alettu rakentaa tänne 1700-luvulla. Osa taloista on kunnostettu, osa vielä kunnostamatta ja yksi oli tuunattu tällaiseksi iloiseksi hippitaloksi. 

Tartossa on monenlaisia kaupunginosia.
Mieleeni jäivät Karlova, joka on maailman isoimpia puujugendtyyliin rakennettuja kaupunginosia ja Tammilinn, jossa on eri tyylisiä komeita taloja isoine pihoineen, jugendia, funkkista, vanhaa ja uutta.
Minusta on hienoa, että saman kadun talot saavat olla keskenään erilaisia, vaikka monen kaupunginarkkitehdin mielestä pitää katsoa isoja kokonaisuuksia ja noudattaa alueittain samaa tyyliä ja värimaailmaa.
En pidä myöskään mustan värin käytöstä suomalaisissa rakennuksissa nykyään. Meillähän on muutoinkin pimeää suuren osan vuodesta. Onneksi ei nyt! Kesä, kesä, kesä... 

T-tarina toteutui täten.
Olisin halunnut vielä tarinoida Turkista, turkista ja talviturkin heittämisestä, mutta hyvä, että on rajoitus, 3 kuvaa!

   

Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.  

Mille Iiu Susiraja sanoo ei?

 

No, 2017
Ei
Nej

Kävin katsomassa Iiu Susirajan laajan näyttelyn Ei mikään helppo nakki/ Inte så klart som korvspad/ No Piece of Cake Wäinö Aaltosen museossa Turussa.
Susiraja on valokuva- ja videotaiteilija, mutta on tehnyt myös veistoksia, installaatioita ja piirroksia, joita kaikkia on esillä tässä näyttelyssä (enää kaksi päivää, 12.5. asti). Tyyli on surrealistinen.
 
Susiraja on usein itse teoksissaan jonkin tutun esineen kanssa, jota hänen esittämänsä hahmo käyttää absurdilla tavalla. Kuvauspaikkana on kodikas kotimiljöö, joissain kuvissa myös hotellihuone tai studio.
 
Kuvien naishahmo on täysin ilmeetön, ellei sitten hieman kyllästyneen tai välinpitämättömän näköinen. Kuvat eivät ole edustavia muotokuvia tai söpöileviä selfieitä. Kyse on jostain aivan muusta. 
Näyttelyn todella hauska ja ilkikurinen nimi haastaa pohtimaan kuvien merkitystä. 

Sinä hautaat sydämeni maahan minun miettiessäni
minkä arvoisia olemme, 2012
Du begraver hjärtan i marken medan jag funderar
på hur värdefulla vi är
You Bury Hearts in the Ground While I Wonder
What We Are Worth

Teosten nimet ovat Susirajan töissä tärkeitä. Ne tuovat usein kuvaan jotain aivan uutta, huumoria, uuden sävyn tai kokonaan uuden näkökulman.
Varhaisemmissa kuvissa teksti on ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja lopuksi englanniksi, uudemmissa englanninkieli on ensin, mikä onkin järkevää, koska Susiraja on menestynyt maailmalla isosti. Viimeksi hänen töitään nähtiin ennen Turun näyttelyä MoMassa New Yorkissa. 

Goodbye Playboy Cover, 2018
Hyvästi Playboyn kansi
Farväl Playboys omslag

Happy Bride, 2017
Iloinen morsian
Glada bruden

Susiraja tarkastelee naisen roolia mustalla huumorilla ja ironisesti, usein ikonisia naiskuvia karnevalisoiden. 

Hot Mona, 2023
Kuuma Mona
Heta Mona

Kuvat nostavat tarkasteltaviksi kauneusihanteita, seksuaalisuutta ja kotitöitä. Monissa töissä esineitä on työnnetty jalkoväliin jotenkin lapsenomaisen viattomasti. Miesten paitapaketit riippuvat rintojen alta ja tennissukat riippuvat ihosta jeesusteipillä kiinnitettyinä. 

Näyttelyssä on videoalue jossa on isoja videonäyttöjä limittäin niin, että samassa tilassa voi katsella useampia lyhyitä videoita peräkkäin tai limittäin miten haluaa. Eräässä videossa naishahmo saapuu alusvaatteissaan sängylle, jossa on lasten autoleikkien pikkuauto, joku upea merkki. Nainen tarttuu autoon ja hyväilee sillä itseään kaikkialta ylävartalosta kuin rakastaja, vie lopuksi auton beessien pikkuhousujensa sisään ja poistuu.

Zoo, 2021
Eläintarha
Zoo

Saint of Housework, 2024
Kotitöiden pyhimys/ Hemarbetets helgon
(veistosrivin ensimmäinen teos)

Kehollisuus Susirajan teoksissa on vahvasti läsnä, varsinkin myöhemmissä, joissa hänen painonsa on lisääntynyt niin paljon, että ne tuovat mieleeni toisenlaisen kehokertomuksen, omaa anorektista kehoaan kuvanneen norjalaisen Lene Marie Fossenin valokuvat. Fossen (1986– 2019) sairasti anorek­siaa kymmenvuotiaasta saakka. 
Molempien naisten kuvat kertovat ihmisen painosta, joka ei ole valinta, kuten monesti virheellisesti ajatellaan, vaan ominaisuus, johon puuttuminen ei ole mikään helppo nakki.

Voimanainen, 2011
Styrkekvinnan
Strongwoman

Meat Model, 2020
Lihamalli
Köttmodel

Kuva, jossa ylipainoinen nainen on läntännyt suklaatuutin ylöskohotetuille kasvoilleen tekee minut jostain syystä hyvin surulliseksi. Koen kuvassa itseinhoa. Siinä ei sanota uhmaten pitäkää tunkkinne, vaan koetaan ahdistusta omasta herkuttelunhalusta. Hauska nimi Yksisarvinen ei muuta kuvan tunnelmaa.
Eräässä toisessa kuvassa nainen löhöää nojatuolissa nakit kohotettuina molemmissa käsissään. Siinä kuva ei ole niin rankka, mutta nimi sisältää itseironiaa ja  moitetta. Vai sisältääkö - Himojen matriarkka? Sama tilanne on myös yhdellä videolla. Siinä nainen kieputtaa nakkeja vinhasti ilmassa porakoneitten kuin pyssyjen päissä ja nimi tuo nyt hauskuuden - videon nimi on John Wayne.

Unicorn - Chocolate,  2017
Yksisarvinen - suklaa
Enhöring - choklad

   

Matriarch of Desires, 2022
Himojen matriarkka
Begärens matriark

Osa videosarjaa

Mille kaikelle Iiu Susiraja sanoo EI ja mille hän näyttää keskaria? 

Hyvä näyttely, koska pisti miettimään. 

Killjoy, 2023
Ilonpilaaja/Glädjedödare 

Rakennettua tunnetta, 2014
Uppbygd känsla
Constructed Feeling

Jotain muutakin kulttuuria tuli Turun reissulla koetuksi, siitä tulossa oma juttunsa...

Kertokaa, oletteko nähneet Susirajan töitä ja miten koette ne. 

Minä näin näin.