Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.