Bo Carpelan, Axel

Hyvä Axel Carpelan!

Olen lukenut kirjan, jossa sukulaisesi Bo Carpelan kirjoittaa sinusta keskittyen erityisesti omaksumaasi tehtävään Jean Sibeliuksen tukijana. Sinä olet kirjailija Bo Carpelanin ukin veli, köyhtyvä paroni, joka ei löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa. 

Minä miellyin kovasti sinun persoonaasi sellaisena kuin se välittyi kirjailijan kuvauksissa ja fiktiivisissä päiväkirjamerkinnöissä sekä muutamissa otteissa autenttisista kirjeistä.

Mikä siinä onkin, että hauraat ihmiset, joilla on ollut surua ja pettymystä, ovat minusta usein niin paljon kiinnostavampia kuin psyykeltään ja fysiikaltaan vahvat? Ehkä syy on tunnistamisessa: tuolla suunnalla minäkin olen joskus haparoinut ja huh huh onneksi olen ns. terveellä puolen. Heikolla on usein syvempi sisäinen elämä; heikko pohtii, vahva porskuttaa.

Luulen, että Sinun sairautesi oli paitsi masennusta myös sitä, mitä nykyään kutsutaan paniikkihäiriöksi. Sinulle on tapahtunut jotakin ikävää kymmenvuotiaana. Viittaat siihen kirjoittamalla, että viattomuutesi petettiin. Sinä välttelet sosiaalisia tilanteita. Et tunne sopivasi oikein mihinkään, vietät elämäsi jonkinlaisessa odotuksessa kutsuen itseäsi itseironisesti tilapäisolennoksi. Kirjoitat ja harrastat musiikkia onmassa yksinäisyydessäsi. Saat kerran elämässäsi työtarjouksen ryhtyä musiikkitoimittajaksi Åbo Tidningiin, mutta pakenet toimittaja Gustaf Cygnaeuksen tapaamisesta henkeä haukkoen. Et onnistu myöskään löytämään elämänkumppania. Rakastut onnettomasti tyttöön, joka aikasi sosiaalisten sääntöjen mukaan on alapuolellasi ja jonka kanssa suhde on siksi mahdoton. Sinä etsit hänet vuosien jälkeen, alas vajonneen, menet tapaamaan, olet hyväksyvä ja ymmärtäväinen. Sinun lempeytesi on valtavaa.

Elämäsi muuttuu, kun 42-vuotiaaana keksit ryhtyä tukemaan lupaavaa säveltäjää Jean Sibeliusta. Kirjoitat hänelle ensin tuntemattomana, nimimerkillä X, sitten paljastat henkilöllisyytesi ja ystävystyt. Sinä olet se, joka uskaltaa sanoa Jannelle, että hänen pitää parantaa elämäntapojaan ja pitää parempaa huolta vaimostaan. Sinä järjestät rahallista tukea, annat yksityiskohtaisia ohjeita ulkomaan matkoille kuin vanhempi lapselle, arvostelet tekeillä olevia töitä, etsit lehdistä arvosteluja. Sinä omistaudut.

Janne toteuttaa sen, mitä sinä halusit, mutta et pystynyt henkisen invaliditeettisi vuoksi. Sinä elät Jannen musiikin kautta. 

Janne arvostaa sinun paneutumistasi ja omistaa sinulle yhden tärkeistä teoksistaan, toisen sinfoniansa. Kuolemasi jälkeen hän kysyy päiväkirjassaan: Kenelle minä nyt sävellän?

Sinä tarkastelet itseäsi humoristisesti ja ilkikurisesti. Pidän Sinun vaatimattomasta luonteestasi.

Päiväkirjamerkintä syntymäpäivänä 15.1.1896
Olen pysynyt hengissä.

Päiväkirjamerkintä 3.6. 1908
Olen nyt liittynyt ihmisjäännöksiin jotka kaikkia sopivaisuuden sääntöjä noudattaen etsivät unohdusta Rosengrenin Neitien toipilaskodista Sonabackasta Pohjankurussa. Herkullisena huvituksena on käydä kävelemässä nähdäkseen junan ajavan ohi.

Sinä et välitä muodollisuuksista. Siitäkin piirteestäsi pidän. Tunnen siinä myös hengenheimolaisuutta. 

Päiväkirjamerkintä 4.9. 1914
"Hyviin tapoihin" kuuluu olla näyttämättä välitöntä tunnettaan. Niin on minutkin kasvatettu. Mutta minä käsitän, että nämä tavat, hyvät siis, eivät ole musiikin tai taiteen. Siinä kaikki riippuu välittömyydetä ja vaistonvaraisuudesta, intohimoisuudesta, se on vain muovattu ja tehty silmillemme näkyväksi. "Hyvät tavat" ovat yhteiskunnan paha tapa, estävä, mykistävä, tuhoava.

Axel, jos olisit elänyt nykyaikana olisit saanut hoitoa psyyken ongelmiisi. Myös heikkoja keuhkojasi olisi pystytty hoitamaan ihmelääke antibiooteilla. Minulla on ollut kolme isoa keuhkokuumetta ja paljon pienempiä keuhko-ongelmia. Lopetin juuri kymmenen päivän antibioottikuurin. Nykyään ei tarvitse kuolla keuhkotauteihin. Sinun kohtalosi, ja monen läheisesi kohtalo, kertoo lääketieteen huimasta kehittymisestä.

Jos Sinä olisit aikalaiseni, olisimme kenties olleet yhtä aikaa keuhkokuumeesta hoidossa ja ystävystyneet Meilahden sairaalan käytävillä. Silloin ensimmäisessä keuhkokuumeessani opiskelijana vietin siellä kolme viikkoa. Olisimme keskustelleet taiteesta. Sinä olet hyvä kirjoittaja. Painajaistesi kuvaukset päiväkirjassa toistavat unenomaisen absurdin tunnelman ja kauhun niin, että ryhdyin melkein näkemään sinun uniasi.

Sinä elit suomalaisuuden aatteen aikana. Juuri sinä keksit, että Jannen on nimettävä eräs sävellyksensä "Finlandiaksi", kuten  Rubinstein on nimennyt omansa "Rossijaksi" ja Lisztillä on "Hungariansa". Sinun aikanasi oltiin ylpeitä kansallisuudesta.
Me elämme nyt yhteisen Euroopan aikaa, mutta Eurooppamme natisee pahasti. Aika näyttää minne menemme. 

Me minun aikani ihmiset matkustelemme ihan vain huviksemme, ei hakemassa virikkeitä taiteeseen tai terveyttä parantoloista. Minäkin lennän ulkomaille kolmisen kertaa vuodessa. Olen taas kohta lähdössä, syyllisyyttä tuntien. Syyllisyys kumpuaa siitä, että on syytä murehtia, kestääkö maapallo tätä juhlaa. Se oli sinulle tuntematon huoli, kun ajelit junalla viisi tuntia vaivalloisesti Tampereelta Helsinkiin huolehtimaan Jannen asioista ja lohduttamaan Jannen vaimoa, Ainoa. Välillä olit Ainonkin kanssa kirjeenvaihdossa, kun suurella mestarilla ei ollut aikaa.

Olen kiitollinen, että Bo Carpelan teki tämän kirjan sinusta. 

Kirjoitan kirjabloggarina. Mikä se on? Se saattaa olla joskus vähän kuin sinä suhteessa Janneen. Kirjallisuuden harrastajat kirjoittavat pitkiä juttuja kirjoista ja kirjailijoista ja keskustelevat niistä netissä, yhteisessä, kaikille avoimessa viestimessä. Jotkut ovat ihailijoita, jotkut mainostajan oloisia, jotkut esittelijöitä tai arvostelijoita, jotkut pohtivat asioita laajalti lähtökohtanaan kirjat. Minulle kirjoittaminen, kuten lukeminenkin, on lähinnä mietiskelyn muoto. 
Olen nyt mietiskellyt Sinua tovin. 

Rakkain terveisin,
Sinun, X


Linkki: Kannattaa pistäytyä lukemassa Leenan kirjoitus Axelista Donna Mobilen kirjat -blogissa. Siellä on mm. enemmän historiallista faktaa ja hienoja mietelauseenomaisia sitaatteja.  
 

Lapsi: homo sapiens, ludens, ingeniosus et curiosus

Keskusteluja automatkoilta, osallistujina Pikkuveli 5v ja Mummi auton takapenkillä sekä vähemmässä määrin Isoveli 8v ja Vaari etupenkillä.

Pikkuveli: Onko nyt illansuu?
Mummi: Kyllä, nyt on itse asiassa juuri se.
Pikkuveli: Äitipupu on väsy. Se nukkuu tosi nopeesti, yks kaks kol, nel ... se nukkuu pupujen maailman minuutissa, itse asiassa. Se on nopeempi kuin ihmisten minuutti. Mitä se itse asiassa tarkoittaa?
Mummi: Ootappas, miten minä sen oikein selittäisin...
Pikkuveli: Kun minä olin pieni enkä vielä keskikokoinen, niin minä en tienny, mitä suunnilleen tarkoittaa. Jos on kuusi, niin suunnilleen on viisi tai seitsemän, eiks ni Mummi?
Mummi: Kyllä, ja voi sanoa myös suurin piirtein.
Vaari: Tai noin. 

Pikkuveli: Onko kananugetit tehty oikeesta kanasta?
Mummi: On , juu, hmyh, hmm...
Isoveli: Rasse sanoi, että niihin laitetaan kaikkia nahkaa ja semmosta huonoo.
Vaari: Se on ihan hyvä, että käytetään kaikki eläimen osat, niin ennen vanhaankin tehtiin maalaistaloissa.
Mummi: Hmm.

Pikkuveli: Kaikki mun kummitukset tykkää tosi paljon eläimistä.
Mummi: Mitkä niitten kummitusten nimet on?
Pikkuveli: Ookoo ja Koo-Oo. Ja Eltžiem, ja sitten on myös Rosvoli ja Vinkuli ja Kivi. Vielä on Salakummitus, mutta se on melkein aina piilossa.
Mummi: Onko ne täällä meidän mukana autossa?
Pikkuveli: On tietysti. Ne on aina minun selässä, (katsoo Mummia ovelasti) paitsi yksi meni sinun  sisälle,  Eltziem. Ja Salakummitus on ulkona. Se on paljon nopeempi kuin auto, se on jo mennyt maapallon ympäri. Ookoo on minun paras kaveri, se pelaa aina. Koo-Oo on rakentaja. Eltžiem osaa taikoa vaikka mitä.
Mummi: No, mitäs se Rosvoli tekee?
Pikkuveli: Se laittaa ruokaa. Ja Vinkuli leikkii aina minun kanssa.
Isoveli (isovelimäisesti): Mitäs Kivi tekee?
Pikkuveli: Se rakentaa kivestä.

Pikkuveli: Kummitusten kielellä Skain on 'Kiitos paljon' ja Snous kitos on 'Nou, kiitos'.
Antee on 'Anteeks'.

Pikkuveli: Oletko sinä Mummi silloin 140, kun minä olen 80-vuotias?
Mummi: Laskit ihan oikein. Minä haluan kovasti elää silloin. Minä olen niin elämänhaluinen, että voi olla, että elänkin.
Pikkuveli: Minä toivon, että sinä elät silloin.

Pikkuveli (äkäisenä): Mummi, sinä puhuit mun päälle. Nyt minä en muista enää sitä asiaa.
Mummi: Mutta ethän sinä ole puhunut vähään aikaan mitään - ihme ja kumma!
Isoveli ja Vaari: Hah -hah-haa. Heh-heh-hee!
Mummi (sovitellen): Hei pikkuinen, minä taisin puhua sinun ajatusten päälle.
Pikkuveli (hyväntahtoisesti): En ole pieni vaan keskikokoinen!
Pikkuveli: Ai, nyt minä muistan. Saanko puheenvuoron? Mitä tarkottaa ottaa ilo irti?

Pikkuveli: Mitä sä kirjotat? Kirjotatko sä mitä minä sanon?
Mummi: Ei kun tuli vain mieleen, mitä kaupasta pitää ostaa.

Loppukaneetti
Mentulan miehillä on ollut monilla mielikuvituskavereita.
Pikkuveljen Vaarilla oli Sonnin perhe. Hän oli tuijottanut jossain kahvikekkereillä ikkunasta pellon reunaan ja ilmoittanut, että Sonnitkin ovat tuolla tulossa kylään. Hänen äitinsä nolostui ja yritti nopeasti puhua jotain päälle. Siihen aikaan ei ymmärretty lapsen mielikuvitusta. Vaari oli myös ollut pitkään serkkunsa Liisa, nuori nainen, johon hän oli rakastunut koko pienellä pojansydämellään. Hän ei ollut edes reagoinut, kun häntä puhuteltiin omalla nimellään.. 
Pikkuveljen sedällä, isänsä pikkuveljellä, oli kaksi mielikuvitusystävää, Horna ja Pääkkösen Mervi. Emme ymmärtäneet, mistä nämä ystävät ilmestyivät. Isotveljet nauroivat ja puhuivat hornantuutista, johon pieni totesi, että juuri siellä Horna asuu, Tuutissaan.

Blogitauko tulossa, koska ...

... Maiju-Mummi paneutuu olemaan lastenlastensa kanssa.

Olen valmistautunut lukemalla suloisia runoja Pia Perkiön runokirjasta Mummon kulta.

Kuka kertoisi

Kuka kertoisi synnystä auringon
ja mitä pippurin sisällä on?

Kuka tietäisi susien suunnitelmista
ja pingviini-isän ajatuksista?

Kuka kertoisi haaveista heinien
ja vahvoista voimista seinien?

Kuka tietäisi hiirien ystävyydestä
ja miksi ei jäätelö helteessä kestä?

Onko viisaita olemassakaan?
Jospa tietoja vasta vain aavistetaan?

On sanottu, että lapset ja isovanhemmat tulevat hyvin toimeen keskenään, koska vanhana oivaltaa, ettei tiedä paljon mitään ja myös lapset ovat avoimesti tietämättömiä. Lapset keräävät koko ajan uutta tietoa. Siinäpä sitten yhdessä kyselemme. Välillä etsitään karttakirja ja katsotaan, missä ne äiti ja isä nyt ovatkaan. Kun kysymykset käyvät vaikeiksi, mennään etsimään vastausta vaikka Wikipediasta.

Edellisessä kirjoituksessani mietin pahuutta. Pienten lasten ei ole hyvä tietää maailman ongelmista. Lapset tarvitsevat ennen kaikkea suojaa. ja vakuutuksen siitä, että heitä rakastetaan ja että maailma on hyvä.

Aamusta iltaan
Kuule, kultani
kun aamu sarasti
kuulin linnun laulavan:

    Se, mikä on kaunista,
    ei koskaan katoa.


Kuule, kultani,
kun päivä piteni,
kuulin linnun laulavan:

    Se, mikä on hyvyyttä,
    ei koskaan häviä.


Kuule, kultani, 
kun ilta pimeni,
kuulin linnun laulavan:
    Se, mikä on rakasta,
    on aina mukana.

   
Ensin vietämme kymmenisen päivää pikkupoikien 5v ja 8v hauskassa seurassa, vanhemmatkin jo lopussa mukana, ja pian sen jälkeen lähdemme toisen klaanimme perheen kanssa Unkariin toiseksi kymmenen päivän jaksoksi. Siellä vietämme aikaa 12-vuotiaiden kaksosten kanssa. Heidän kanssaan voi jo keskustella mistä vain, myös maailman ongelmista ja pahuudesta, valikoidusti.
 
Palailen siis kirjoittamaan - ehkä - vasta heinäkuun lopussa. Silloin onkin jo varmaan paljon asiaa: luetut kirjat ja aatokset, matka, kaikki lapsilta opitut viisaudet. 
Osaanko edes olla kirjoittamatta? Blogikirjoittelu on tuntunut viime aikoina niin yllättävän kivalta. En käytä sanaa koukuttava tai addiktoiva, koska mielestäni niitä käytetään väärin sellaisesta, mikä on vain kiinnostavaa ja  mukaansavievää.
Kaikki innostava tekeminen, varsinkin verkossa tapahtuva, johtaa muka addiktioon. Pitäisikö varoa tekemästä asioita intohimoisesti paneutuen? Olisiko laimea, tasapaksu elämä mistään isommin kiinnostumatta sitten parempaa elämää?
Minusta addiktion saisi jättää lääketieteelliseksi termiksi. On olemassa ihan oikeita addiktioita, syömähäiriöt, alkoholismi, peliaddiktio, pakonomainen liikunta jne., jotka ovat kärsimystä, ihan muuta kuin blogin kirjoittaminen pikkutunneilla innostuneena tai vimma neuleen saattamisesta loppuun tai työstään nauttiminen niin paljon, että tekee sitä myös omalla ajallaan.
 

Minua innostaa tavata pieniä rakkaitani, joille omistan viimeisen Perkiön kirjasta lainaamani runon.
Kas tässä teille kullat! Mummilla on teitä ikävä.
Odotettu

Voi miten sinua odotettiin
ja mietittiin, kuka tulee!
Ja sellainen meille tuli,
että mummon sydän suli!
Pelakuuni kukkii vimmatusti, riehaantunut odottaessaan aurinkoa.

Hei ny!

                                                         

Ei paha ole kenkään ihminen - ei vai?

Olen miettinyt pahuutta viime aikoina lukiessani Ferdinand von Schirachin teoksia. Luin myös Elina Hirvosen uutuusromaanin Kun aika loppuu. Puhutteleva kirja.


Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset.
Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistossa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mukana päiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia, joita voi toteuttaa. 
Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen kun minua ei ole.  


Tämän kohdan lukiessani muistelin keskustelujamme ystäväni kanssa, kun lapsemme olivat pieniä. Meillä on samanikäisiä lapsia. Iltakävelyjemme vakioaiheena olivat lapsemme. Ystäväni kysyi kerran, mitä toivoisin pojistani tulevan, ja minulla oli vastaus valmiina: onnellisia ja tasapainoisia, muulla ei ole väliä.

Hirvosen romaanin Lauran on koettava poikansa, Aslakin, ajautuminen hirmutekoon.
Kirjailija koettaa selvittää, miten lapsesta tulee ihmiskunnan harventaja.

Erityistä, suunniteltua pahaa tässä kirjassa edustaa mies, joka liikkuu netissä keksityillä identiteeteillä  houkuttelemassa nuoria terrori-iskuihin. Nuoren miehen romantiikan nälkään on helppo iskeä sädehtivän arabitytön hahmossa.

Eino Leinon Hymyilevä Apollo alkoi soida mielessäni: Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista... Niinkö? Pystyn eläytymään henkilöön, joka tappaa vihan vimmassa, mutta en sellaiseen, joka suunnittelee toisten tappamista ja kidutusta viileän virkamiesmäisesti työpöytänsä takana.

Keväisellä Espanjan matkallamme osuimme mieheni kanssa Cordoban Inkvisition museoon. Museossa oli aitoja kidutusvälineitä: puristimia, piikkejä, ruuveja, halkaisijoita, siveysvöitä, jalkapuita ja mm. Iron Maiden-kaappi. 

Inkvisitio oli paavin varhaiskeskiajalla perustama roomalaiskatolisen kirkon tutkimuselin, joka taisteli harhaoppisuutta vastaan. Harhaoppisuus oli laaja käsite. Siihen kuuluivat paitsi toisuskoiset niin myös eri tavoin erikoiset ihmiset. Inkivisitio levisi laajalle alueelle Euroopassa ja myös Espanjan siirtomaihin. Se oli voimissaan vuosisatojen ajan. Tutkimusmenetelmänä oli kidutus, jota suunnittelivat erityisosaajat. Inkvisition johdossa olivat aikansa koulutetut, sivistyneet miehet. 

Kun tulimme ulos tästä kauhujen museosta, aloimme kuvitella, miten nämä erityisosaajat istahtavat oluttupaan ja alkavat pitää suunnittelupalaveria. Laitetaanko jalkapuussa istuvan jalkoihin nuotio vai pureskeleva hurtta? Minkäpainoiset punnukset halkaisevat ihmisen hitaasti viemättä häntä armahtavaan tajuttomuuteen.

Aloimme pohtia mitä kaikkea pahaa ihmiset tekevät toisilleen tänäkin päivänä, suunnitellusti. 

Olimme niin poissa tolaltamme, että aloimme hihitellä ja suunnitella, eikö pahuuden, sodat ja kaappaukset, voisi nykyään hoitaa kokonaan virtuaalisesti, kun monet hoitavat rakkauselämänsäkin netissä.  
Miehelläni, opettaja hänkin, oli koulussa suggestopedinen taikapallo. Kun oppilas mokasi, mieheni tarttui palloon ja sanoi: "Jesse, katopas tännepäin, tässä rankaisu." Sitten hän muksi sitä palloa, kerran tehtävien unohtamisesta, kaksi kertaa rumasta sanasta. Monet ovat kyselleet vielä kouluajan jälkeenkin kaivaten pallon perään. Taikapallo ottamassa vastaan raipaniskuja. Voodoo-pallo.
Oli pakko keventää oloa kevyillä puheilla raskaan museokokemuksen jälkeen. 

Aina löytyy suunnittelijoita, ja aina löytyy niitä, jotka mielellään toteuttavat pahaa. 

Jokin aika sitten oli HS:ssa juttu kahdesta amerikkalaispsykologista, jotka olivat myyneet USA:n valtiolle kidutusohjelman Guantanamoa varten. Toinen oli tehnyt lopputyönsä verenpaineesta ja toinen perhesuhteista. Kumpikaan ei osannut arbiaa eikä ollut perehtynyt islamin ääriliikkeisiin. Toinen heistä oli ollut myös mukana testaamassa kidutusmenetelmien toimivuutta.

Inkvisiittorit totesivat jo 1600-luvulla, että kiduttamalla saadulla tunnustuksella ei ole mitään arvoa. Silti? Yhä!

Miksi ohjelman suunnittelivat psykologit eivätkä psykiatrit? Psykiatrin on  vannottava lääkärinvala. Estääkö se?
Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. 
No, lähimmäinen voidaan määritellä eri tavoin, samoin ihmisyys ja kunnioitus. Tiedämme Doktor Mengelen ja kumppanit.

Miten hitaasti ihmiskunta kehittyykään. Kehittyykö se?

Kirjastojen puolesta!

Olen täydellisesti sitä mieltä, että säästöohjelma on maassamme välttämätön. On saavutettuja etuja, joita nyt on syytä harkita uudelleen.

Yksi asia, joka saa minut vastahankaan on kirjastopalvelujen mahdollinen huonontaminen. Kirjasto on demokraattisin ja käytetyin kulttuuripalvelu. Se on myös jotain, mikä meillä Suomessa on esimerkillistä.

Paikalliskirjastossa käydessäni vannoin virkailijalle, että jos minulta uhataan viedä rakas kirjastoni, niin minähän menen eduskuntatalon portaille nälkälakkoon.

Kun tulin kirjojeni kanssa kotiin, sain tietää Lahden kirjailijakokouksessa alulle pannusta adressista, jossa halutaan säilyttää kuntien lakisääteinen velvollisuus järjestää kirjastopalvelut. Allekirjoitin sen.

Käy sinäkin allekirjoittamassa. Osoitetaan päättäjille arvostuksemme kirjastoja kohtaan.


Kirjastojen puolesta
Me kirjan ystävät ja 27:nnen Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen osanottajat ilmaisemme huolestumisemme Suomen kirjastopalvelujen tulevaisuudesta.

Suomalaiset pitävät kirjastoa yhtenä tärkeimmistä kunnallisista palveluista. Tilastojen mukaan kirjastoja käytetään Suomessa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kirjastojen yhteiskunnallinen merkitys on kiistaton: ne ehkäisevät syrjäytymistä ja edistävät tasa-arvoa. Ne tarjoavat kaikille mahdollisuuden itsensä kehittämiseen, varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.

Hallituksen suunnitelman mukaan kuntien lakisääteinen velvollisuus järjestää kirjastopalvelut kumottaisiin. Se ei toisi kunnille merkittäviä säästöjä, sillä kirjaston osuus kunnan menoista on vain noin prosentti. Valtion ja kuntien talousongelmat eivät ole kirjastolaitoksen syytä. Hallituksen suunnitelma uhkaa romuttaa koko maan kattavan kirjastoverkon.

Kirjastot eivät ole kuluerä vaan investointi tulevaisuuteen. Vetoamme maan hallitukseen, eduskuntaan ja kunnallisiin päättäjiin, että kirjastojen olemassaolo ja toiminta turvataan lakisääteisesti myös tulevaisuudessa.
http://www.adressit.com/kirjastojen_puolesta 

Hyvää juhannusta kullekin mieluisella tavalla: 

luonnossa, ystävien seurassa,

 kirjoihin syventyneenä!

Jenni Kirves, Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

 Hyvä Aino!

Meidän syntymävuosissamme on eroa lähes 70 vuotta. Sinä synnyit 1871 ja elit pitkän iän, lähes 100-vuotiaaksi. Kun Sinä kuolit 1969, minä pääsin ylioppilaaksi. 
Oma isoäitini Alma Josefina syntyi myös 1800-luvun lopulla, vähän Sinua myöhemmin.

Isoäitini oli torpparin tytär ja sinä aristokraatti, kuvernöörin tytär. Isoäitini, Korpelan mamma, oli vahva nainen. Hänen ensimmäinen aviomiehensä teloitettiin punakaartilaisena Suomen kansalaissodassa, ja tästä avioliitosta syntynyt poika kuoli Talvisodassa. Mammani oli mentävä nopeasti uudestaan naimisiin, tarvittiinhan torppaan isäntä, jonka kanssa yhdessä torppa sitten lunastettiin omaksi ja alettiin raivata peltoja ja hankkia lisää karjaa. 
Mamma sai papan, Juho Arvidin, kanssa kaksi lasta. Minä olen hänen pojantyttärensä. 
Lapsuudessani mamma hallitsi ja määräsi. Hänelle ei tullut mieleenkään sanoa Juholle, että tyytyy vähään, kuten sinä sanot kirjeissäsi Jannelle. Tämä taisi johtua yhteiskuntaluokasta. Alemmissa yhteiskuntaluokissa oli enemmän tasa-arvoa. 
Mammalla ei ollut koskaan 'mystillistä oloa', kuten Sinä, Aino, kutsut masennusjaksojasi. Hänellä ei varmaan olisi edes ollut mitään nimeä mahdolliselle alakulolleen.

Kun tarkastelen Sinun elämääsi ja oman mammani elämää, minun on sanottava, että  olisin mieluummin nuori Korpelan Alma kuin nuori Aino Järnefelt. 

Sinun elämästäsi kirjoittanut tutkija Jenni Kirves on antanut kirjalleen nimen Ihmeellinen olento. Olen pahoillani, mutta minun on sanottava, että en pidä Sinua niin ihmeellisenä, mutta tunnen sympatiaa Sinua kohtaan.

Ainon ajatukset naisen asemasta olivat jo monien aikalaistenkin mielestä konservatiivisia, koska hänen mielestään vaimon tärkein tehtävä oli seisoa miehensä rinnalla ja mahdollistaa tämän työ. Samoilla linjoilla oli myös Janne, joka kirjoitti 8. joulukuuta 1890 Ainolleen:"Älä Sinä rakas ystävä vaivaa suloista päätäsi itsenäisyysajatuksilla. Sinunkaltaisesi tytön pitää vain rakastaa ja olla onnellinen, pitää hyvä huoli itsestään ja oppia odottamisen taito." Ainolla oli kuitenkin vaikeuksia täyttää miehensä vaatimuksia ja olla aina iloinen. Usein hän itki valtoimenaan ja oli surumielinen.

Sinun miehesi Janne, josta kehittyi kuuluisa säveltäjä Jean Sibelius, katsoi oikeudekseen lähteä aika ajoin kotoa melankolista vaimoa ja perhe-elämää pakoon asumaan muualle Suomessa ja pitkiksi ajoiksi ulkomaille hakemaan virikkeitä. Myös rankka juopottelu oli aivan välttämätöntä luomistyön onnistumiseksi. Hän jätti Sinut raskaana monen lapsen kanssa yksin kotiin ja lähetti päiväkausia kestävältä juopporeissultaan lapun, jossa kertoi olevansa 'mieltäkiinnittävässä keskustelussa' ja palailevansa kotiin 'vähitellen'. Juopporeissut alkoivat jo vaikuttaa apurahoihinkin, varsinkin kun taiteilijakaveri Akseli Gallen-Kallela ikuisti miehesi muiden taiteilijajuoppojen mukana kuuluisaan tauluunsa Symposion. Sinä kärsit yksinäisyydestä, yritit ymmärtää ja ohjailla miestäsi oikeaan suuntaan.
Tiedätkö, Aino, 2000-luvun taiteilijaisät laittavat perheelle päivällisen ja kuskaavat lapsiaan harrastuksiin. Narsisteja on edelleen, mutta 'viftaamista' (juopottelureissuja) on vaikeaa perustella taiteen edellytykseksi.  

Seurusteluaikana miehesi, silloin salakihlattu, joutui jäämään Wieniin hoidettavaksi sukupuolitaudin vuoksi. Ystäväpiiri keräsi rahaa sairaalalaskuun ja potilas myi jopa osan vaatteistaan päästäksen morsiamensa luo, Sinun luoksesi, jonka piti hänen mielestään olla 'puhdas kuin lumi'. 
Miehesi tunnusti aluksi kierreltyään Sinulle kirjeissään kaiken, koska tiesi Sinun arvostavan rehellisyyttä. Hän selitteli, että näin onkin parempi.
Mies antautuu täydellisimmin kun on kokenut jotakin. Usko pois -!Minä olen nyt kaikessa luonnollinen.
Voi miten sukupuolisuus olikaan vaikeaa ennen ehkäisyä.  

Aino Sibelius, 1894
Daniel Nyblin/ Museovirasto

Mitäpä Sinä Aino toivoit avioliitolta?

Voi voi, kuinka minä tulen olemaan kovasti onnellinen sitten, kun saan olla sinun luonasi, ja sinä teet työtä. En minä tule sinua häiritsemään, kyllä minä osaan olla hyvin hiljaa, ja opin puhumaan vain silloin kun sinä tahdot, enkä koskaan silloin kun sinä et tahdo. Eikö niin rakas Janne? Minun on niin vaikea kuulla sitä, että sinun täytyy rahoista huolehtia. Se on niin hirmuisen väärin maailman puolelta.

Voi, Janne kulta, kuinka minä ylpeilen sinusta. Sinä olet se mies, jota voi ihailla siihen määrään asti, että oma olento on "tyhjä", ettei omaa olentoa ollenkaan ole, vaan koko elämä ja kaikki on sinun, ja sen mielellään antaa sinulle, ja uhraisi vaikka mitä. 

Sinä pidit huolta, että säveltäjällä oli keskittymisrauha. Opetit tyttärennekin hiljaisiksi. Perheessänne oli ajan tyylin mukaan palvelijoita. Sinä pidit kotikoulua, teit käsitöitä, hoidit intohimoisesti puutarhaa, jossa sinulla oli yksi seudun ensimmäisiä kasvihuoneita, ja tapasit muita Tuusulan taitelijayhteisön rouvia. Teit välillä käännöstöitä ja puhtaaksikirjoitusta. Sinun työsi ei ollut tärkeää, se oli vain tarpeen velkojen maksuun. 

Sinulla oli onnelliset hetkesi. 
Olet sanonut, että parhaita vuosia olivat ne seitsemän, jolloin Janne lääkärien pelottelemana oli kokonaan ilman alkoholia ja tupakkaa. 
Teillä oli miehesi kanssa eroottinen suhde, sekään ei ollut aina selviö aikasi avioliitoissa. 
Janne piti Sinua sellaisena kuin hänen itsensä olisi pitänyt olla. Hänen jäämistöistään löytyi lappunen, jossa luki vapisevalla käsialalla "Aino on suuri".

Elämääsi tutkinut ja lukuisan määrän kirjeenvaihtoasi lukenut tutkija Kirves sanoo, että Sinua ei voi tarkastella nykypäivän feministisestä näkökulmasta, koska Sinä et tuntenut olevasi alistettu. 
Sinä valitsit jo nuorena elämäntehtäväksesi miehesi nerouden tukemisen, mutta et halunnut tulla kutsutuksi muusaksi. Et pitänyt siitä, kun Janne kutsui sinua kirjeissään "rakkahimmaksi", koska sana kuulosti teennäiseltä. 

Elit miehesi kuoleman jälkeen vielä 12 hyvää vuotta. Seuranasi oli kaksi uskollista kotiapulaista, ja tyttäresi sekä heidän lapsensa vierailivat usein luonasi. 

Palatakseni omaan mammaani, hän eli vanhuuden viimeiset vuotensa vanhainkodissa, tyytyväisenä siitä, että pääsi vihdoinkin vapaaksi kodinhoidosta, johon joutui päävastuulliseksi toisen kerran kuusikymppisenä miniänsä, minun äitini, kuoltua nuorena. Muistan, miten vierailin katsomassa mammaa. Siellä hän keskusteli muiden vanhojen naisten kanssa oleskelutilassa, puheensorinaa ja naurua. Pappa makasi silloin halvaantuneena samassa talossa, erittäin tyytyväinen vanhus hänkin. 
Teillä oli siis molemmilla, Sinulla Aino ja Alma Korpelalla, mukavat ja sosiaaliset loppuvuodet. 

Aino, olen vieraillut kodissasi Ainolassa ja käynyt sen alueella olevalla haudallasi. 

Olen myös nähnyt elokuvan Sibelius, jossa ohjaaja Timo Koivusalo kuvaa Sinun ja miehesi elämää. Minä pidin tästä elokuvasta kovasti, vaikka se ei ollutkaan kriitikkojen mieleen. Musiikkihan on siinä valtavaa, kyllä Sinä Aino tuit neroa. Erityisesti pidän kohtauksesta, jossa vanha Janne katsoo hellan ääressä seisovaa kumaraa Ainoa ja siirtyy muistelemaan nuoruuden lemmen hetkeä Ainolan pihassa.
Tällaisista hetkistä hän haaveili vuosikymmeniä aiemmin kirjeessään näin: Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa.

Koti kuin laiva
Tytär Katarina Ilves on sanonut, että Ainolan purjelaivassa liikuttiin
flyygelin määräämään sunntaan:"Isä hoiteli purjeita ja äiti istui
peräsimessä."

Mai on myös kirjoittanut hyvin tästä kirjasta Kirjasähkökäyrä-blogissa.

Helmikana hehkuttaa (taide-)elämän runsautta

Katja Tukiaisen piirtämiä tyttöjä

Kuka se keksikään halventavan termin helmikana merkitsemään helmet kaulassa kulttuuritapahtumasta toiseen kipittävää vanhempaa naista? Yritin etsiä sanan alkuperää, mutta en löytänyt. Löysin vain Tuomas Enbusken Twitteriin laittaman ajatuksen, että kaikki jotka vielä käyttävät termiä kukkahattutäti pitäisi aikuisabortoida. Hyvä Enbuske! 

Helmikanat ja kukkahattutädit pitävät kulttuurilaitoksia yllä. 
Kun nuoret katsovat elokuvia omissa kotistudioissaan, niin tädit menevät elokuvateattereihin, jopa elokuvakerhoihin. Meillä Anjalankosken Opistokinossa näyttäisi muuten olevan enemmistö setiä. 
Vanhemmilla naisilla on lopultakin aikaa lukea sydämensä kyllyydestä ja käydä kirjastossa vaikka päivittäin. He tapaavat usein ystäviään kulttuuritapahtumissa.

Mitä pahaa siis on siinä, että teatterin katsomossa enemmistö on vanhempia naisia? Liput ovat myynnissä kaikille, eivät tädit niitä ryövää. Ajatellaanko, että ohjelmisto huononee, kun näytelmät joudutaan valitsemaan 'ennakkoluuloiselle, jo vähän dementoituneelle, rouvasväelle'? Vakuutan, että tuo on nuorten vanhuuteen liittämää virheellistä ajattelua. Vanhassa ihmisessä on kaikki hänen siihen astisen elämänsä kerrokset. Tämän hetken seitsenkymppisillä niihin kuuluu 60 ja 70 -lukujen kokeellisuus ja uudet aatteet. Heidän nuoruudenmusiikkinsa on jazz ja rock eikä tangot. Itse fanitin Jimi Hendrixiä. Vanhoja ihmisiä viehättää kaikki uusi. Heistä on kiinnostavaa liittää se aiemmin näkemäänsä ja kokemaansa.

Nyt on tällä helmikanalla runsautta ja päällekkäisyyttä kulttuuritarjonnassa. 

Olin viikonlopun mukavalla vierailulla tapaamassa pojan perhettä Turussa. Sillä välin täällä meni Kouvolan Dekkaripäivät. Parisen viikkoa sitten, kun olin Helsingissä Helsinki Lit -tapahtumassa meillä oli hyvin mielenkiintoiset Kouvolan Kirkkopäivät, joihin kuului mm. ooppera Viimeiset Kiusaukset, erilaisia paneelikeskusteluja ja kevyimpänä ohjelmana hyväntekeväisyystempaus Tanssii pappien kanssa. Yllätyin, miten paljon minua, uskonnotonta ihmistä, olisi kiinnostanut osallistua näihin tapahtumiin. 
Nyt olisi menossa nelipäiväiset Iitin Musiikkijuhlat, joissa ohjelma vain paranee vuosi vuodelta. Katsotaan, ehdinkö. On nimittäin myös mökin kalustamista, kameraseuran luontoretki ja kirppiksen huoltoa. Vannon, että tämä on vihoviimeinen kirpparini. En tee enää virheostoksia, vaan ryhdyn harkitsevaksi ja niukaksi ihmiseksi.

Kauppiaana Kylähullussa, kukkamekolle löytyi ostaja.

Kesäisin on lähiympäristössä ja kauempana monta tapahtumaa, jotka ovat aina suunnitelmissa ja jäävät usein haaveeksi. 
Salmelan Taidekesän näyttelyissä Mäntyharjulla käymme joka kesä. 
Pori Jazz jää tänä kesänä Unkarin lomamatkan alle, samoin Kuhmon Kamarimusiikki. Molemmat ovat upeita festareita.
Kuopio Tanssii ja Soi on ikihaaveeni. Sekin on menossa parastaikaa. 
Kajaanin Runoviikolle osallistuin säännöllisesti Kuhmossa asuessa. Sinnekin olisi hauska mennä, mutta ei ainakaan tänä kesänä, koska meillä on silloin rakkaita kesävieraita, joiden kanssa käymme erinäisillä uimapaikoilla, Tykkimäen huvipuistossa, Liikennepuistossa ja onkimassa mökillä. Jospa sää lämpenee siihen mennessä niin, että minäkin tarkenen pulikoida. 
En ole oppinut vielä kunnon mökkiläiseksi. Olen arkajalka ja minusta kaupungissa on aina kivampaa.

Kouvolassa on parhaillaan kävelykadulla muutaman päivä ajan Herkkujen Markkinat, jossa voi tutustua ranskalaisten ja italialaisten tuottajien Bon Appetito-herkkutoriin patonkeineen, juustoineen, oliiveineen ja suklaineen.
Olimme siellä eilen nuuhkimassa ulkomaiden tuoksuja. Mies osti ison määrän oliiveja ja minä leivoksia sekä mimosantuoksuisen saippuan. 

Lähden kohta hoitamaan bisneksiäni Kirpputori Kylähulluun ja pistäydyn siinä ohessa syömässä crepejä ja churroja herkkutorin kahvilassa. Aurinko paistaa.

Ajatella paras kesä on vielä edessäpäin!

Herkkujen markkinat. Bloggari lähestyy oliivipöytiä äärimmäisenä oikealla
tarmokkaasti askeltaen.

Mikä on parasta kesässäsi, Lukija? Käytkö tapahtumissa vai vetäydytkö mieluummin mökille lueskelemaan?

Lisäys 13.6.

Löysin postaukseni kahden vuoden takaa loppukesältä. Siinä kerron, miten sen kesän menosuunnitelmille kävi, kas tässä. Tänä kesänä voi käydä samalla tavalla.