Helsingin kirjamessujen aarteita, vasta nyt

En voinut paljastaa hienointa messuostostani ennen Isänpäivää. Löysin messuilta lähes kaksi kiloa painavan valokuvateoksen Beauty in Decay II, joka näyttää kauneuden rappeutumisessa. Heti kun näin kirjan, tiesin, että se on täysosuma isänpäivänlahjaksi miehelleni, joka kuvaa mielellään autiotaloja ja hylätyn näköisiä kujia. 

Kirjan etukannen sisäpuolella on niin pitkät uhkaukset kopioinnista, että en uskalla julkaista kuin kansikuvan. Kerron muutamista kuvista.

- Vanha hiljakseen rappeutuva englantilaiskartano kirjastoineen, joissa joku on käynyt heittelemässä osan nahkakantaisista teoksista pitkin lattiaa - tämä näky raastaa kirjanystävän sydäntä - ja tanssisaleineen, joissa peilit ovat himmenneet, mutta vanha eleganssi on vielä selvästi kuviteltavissa. Ennen I maailmansotaa tällaiset kartanot olivat oma maailmansa. Maailma on muuttunut, ja monellekaan kartanolle ei löydy enää ylläpitäjää.

- Valtaisa tehdassali, jossa isot koneet ovat hiljenneet, ja omistaja on jättänyt kaiken siihen tilaan, missä se on. Purkaminen ei ole ilmeisesti kannattanut. Tätä kuvaa katsellessa herää kysymys, miten käy ikkunastani näkyvälle, pari vuotta sitten hiljentyneelle Myllykoski Paper -paperitehtaalle ja sen lukuisille rakennuksille. On hulppeita pomojen taloja sekä vaatimattomia, kodikkaita työväen asuntoja; on kerhotalo ja ylväs klubitalo roomalaispylväineen ja suihkulähteineen; on funkkistyylinen Seuratalo, ruokala, terveystalo, tenniskenttä, iso puisto. Tälle alueelle voisi perustaa yliopiston kampuksineen. 

- Iso halli. Mitä ihmeen kuppeja, sadoittain, melkein silmänkantamattomiin, ketjujen päässä? Hiilikaivostyöläisten riisuutumistila. Mainarit laittoivat vaatteensa ja muut tavaransa metallikuppeihin, jotka hinattiin työajaksi katonrajaan. Siitä he siirtyivät muualle pukeutumaan maan alla käytettäviin työvaatteisiin. Karskia.

The people, in reality, have moved on. These fragments remain, decaying scenes from the theatres in which their lives played out, their work, their suffering, and their joy.

  - Hylätyn rakennuksen harmaalla kiviseinällä loistaa kirkkaissa väreissä tuntemattoman taiteilijan maalaama jättikokoinen muraali. Taiteilija on saanut tehdä työtään kenenkään häiritsemättä autioituneella paikalla. Kuvassa on siro bambi. Bambin kuva toistuu ylösalaisin lammessa, joka on muodostunut rankkasateissa talon eteen. Kaunista.

- Ikkunasta siivilöityy valoa yksinäiselle pyörätuolille isossa aulassa. Kyseessä on englantilainen mielisairaala. Makuusalikuvassa on sänky toisensa vieressä, onpas ahdasta. Tekstissä kritisoidaan sitä, että Thatcherin hallitus lopetti laitossairaalat ja heitti potilaat "avohoitoon" oman onnensa nojaan, koska mitään avohoitoa ei ollut. Vanhanaikaisissa laitoksissa huolehdittiin aivan kaikesta avuttoman ihmisen elämässä, hiusten leikkuusta hammashoitoon. Hmm, jotenkin tämä tuntuu tutulta. 

It is said society can be judged by how we treat our weakest; how will history look back and judge us?

- Valtavan kaunis sairaala, kuin lomahotelli, ihanine maisemineen. Miksi sekin on jätetty rappeutumaan? Kuva on keuhkoparantolasta, jossa rikkaammat ihmiset hoitivat keuhkosairauksiaan, ajan kanssa. Sitten tuli ihmelääke, antibiootti! Ei tarvitse enää makoilla suotuisassa ilmastossa, männyntuoksua henkäillen. Voisi siellä silti makoilla, mutta enää ei kenellekään suoda aikaa toipua pitkään.

  Tällaisia ajatuksia tämä maailman kaunein valokuvakirja herätti minussa. Mieheni tutkailee kuvien teknisiä ominaisuuksia, valoja ja varjoja. Taitaa olla 
mielessä retket rappiopaikoille.

Koska kirjan kuvia ei saa lainata, niin onhan meillä näitä omia.
Ohessa Unto Mentulan kuva "Kylmät kengät". Kengät löytyivät hylättyinä Repoveden kansallispuistosta. 

Mathias Rosenlund, Vaskivuorentie 20 (2013), suomalainen köyhyys

Vaskivuorentie 20 painaa mieltäni. Haluaisin osata kirjoittaa siitä tarpeeksi hyvin.

Nyt kun Pekka Himasen tulevaisuusraportti on julkaistu, Rosenlundin kirja on nostettava sen rinnalle. Himanen sanoo, että tavoiteyhteiskunnassa ihmiset eivät koe häpeää eikä kateutta; arvokkuuden, dignityn, pitää vallita kaikkialla. Hän sanoo myös, että hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteena ei saa olla puutteen puute. Pitääkö siis - hokkuspokkus - kokea olonsa arvokkaaksi puutteessa! Rosenlund kertoo, miltä puutteellisuus tuntuu, ja siihen totisesti liittyy paljon häpeää, kateutta ja merkityksettömyyttä. 

Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat:ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut olemassa vain.
 
Rosenlund syntyy Tukholmassa Fittjan siirtolaislähiössä. Vanhemmat tekevät huonosti palkattua työtä ja perhe elää aina puutteessa. Nyt nuorena aikuisena Rosenlund elää hyvin paljon Fittjaa muistuttavassa lähiössä Vantaan Myyrmäessä, osoitteessa Vaskivuorentie 20. Hän hoitaa kahta lastaan ja psyykkisesti sairasta vaimoaan, tekee hanttihommia ja yrittää suorittaa loppuun viivästyneitä kirjallisuuden opintojaan. Perhe elää köyhyyden kierteessä:jos jostain tulee vähän rahaa, niin tuet lähtevät ja niukkuus pysyy samana. 

Vaskivuorentie 20 on elämäkerrallinen teos, tunnustuskirja, ei näitä uusia henkilökohtaisia romaaneja, jotka ovat puoliksi fiktiota. Vaskivuorentie 20 on kokonaan totta. Kirjailija kertoo puutteesta, elämisestä sairaan ihmisen rinnalla, masennuksesta, rakkaudesta lapsiin ja polttavasta halusta kirjoittamiseen.

    Päätän ajatella näin: Olen ihminen joka kirjoittaa. Se riittää. On päiviä, jolloin kirjoittaminen on kaikki. Usein kaikki muu kalpenee. Jumalan lailla lausun sanoja, joista tulee jotakin. Jumalan tavoin totean joidenkin luomusteni onnistuneen kohtalaisesti useimpien ollessa ala-arvoisia.
    Tulin pisteeseen, jossa kaikki sepite paloi poroksi. Elämä änkesi väliin. Fiktion kauhistus.
 
Toivon, että tunnustuskirja tekee tehtävänsä ja Rosenlund pääsee kirjoittamisessaan siitä irti ja eteenpäin kirjoittamaan lisää. Hän kirjoittaa erittäin hyvin. 
Kirjan rakenne ei ole kovin napakka, mutta tässä kirjassa sillä ei ole niin väliä. Nyt mennään sanoma edellä.

Vaskivuorentie 20 on yhteiskunnallinen pamfletti.

    Kerjuu ja köyhyys eivät ole koskaan kadonneet Pohjolasta - luulimmeko niin? Ne on vain systematisoitu ja byrokratisoitu: nyt seistään sosiaalitoimiston jonossa ja leipäjonossa sen sijaan, että istuttaisiin kadunkulmassa pahvimuki ojossa. 

Kylmenee niin nopeasti, eikä kukaan näytä kiinnittävän huomiota hyvinvointiyhteiskuntamme kohtalokkaaseen alasajoon. 

Tulee päivä, jolloin havahdumme yhteisönä tajuamaan, että olemme hankkiutuneet eroon kaikista niistä rakenteista, jotka kerran mahdollistivat paremman ja turvallisemman elämän. 

Päivänä, johon Rosenlund viittaa, on pidetty huolta siitä, että puutetta ei puutu, mutta onko arvokkuutta?

Veera Nieminen, Avioliittosimulaattori (2013)

Josnyssitte! Tästä kirjasta on kirjoitettu useissa blogeissa niin hyvin ja samanmielisesti, että ei olisi mitään tarvetta kirjoittaa, jos ei minua vaivaisi eräs kielellinen yksityiskohta.

Itäsuomalainen Aino lähtee rakastuneena kuukaudeksi länsisuomalaisen Jussin kotitilalle kokeilemaan, miltä maalaistalossa emännöiminen tuntuisi. Talossa asuvat Jussin lisäksi Jussin isä, setä ja teini-ikäinen pikkuveli. Ainolle selviää pian, että taloa hallitsee vahvasti myös poikien kuolleen äidin haamu; mitään ei saa muuttaa yli kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin jäljiltä.

Kirja käsittelee hauskasti kulttuurieroja. Aino on tottunut puhua pulputtamaan ja tilan miehet, varsinkin kaksi vanhaa mörökölliä, Unto ja Erkki, vaikenevat ja puhuvat erittäin lyhyesti, välillä sanoilla, jotka ovat Ainon korville kuin ulkomaan kieltä.

Tuli komia trekoli (tuli komea puutarha), konytkerta (kun nyt kerran), tuuksää kaffel (tulisitko kahville), kuinni (kuinka niin?), pilkkumi, tyyki ... (Kulho, kangas/pöytäliina ...)

Kaikki tämä on ymmärrettävää entiselle satakuntalaiselle. Kirjoitin vähemmän tätä murretta tunteville varmuuden vuoksi suomennokset sulkeisiin, koska on ärsyttävää, jos ei ymmärrä, mitä yritetään sanoa.

Tätähän Aino sai kokea. Itse en ymmärtänyt Pohjois-Karjalassa asuessani, kun lapset selittivät koulussa toistuvasti, että kirja on jäänyt pihhaan. Miten ne nyt aina niitä ulos jättävät. "Pihhaan" tarkoitti kotiin.

Mutta mikä ihmeen tervehdys on "Uggologoi", jolla Jussin isä ottaa Ainon vastaan? Hän kättelee, vilkaisee tyttöä nopeasti, mutisee sanottavansa ja vie toisen kätensä hattunsa lippaan. Minusta vanha satakuntalaismies sanoisi siinä tilanteessa "Ehtoota" tai "Tervetuloo nyssitte". Tämä käsittämätön sanonta toistuukin kirjassa, kun Ainon pitää lähteä välillä kotipuoleen ja hän miettii, alkaisiko kaikki taas sitten palattua uggologoista. Ymmärrän, että Aino ei erota, mitä sanotaan, mutta pitäisihän siinä kummallisen mongerruksen takana olla jotain. Tietääkö kukaan?

Maakunnalliset kulttuurierot ovat vanhalla, aina samalla paikkakunnalla asuneella, sukupolvella yhä näkyvissä. Nuoret ovat melko lailla samanlaisia kaikkialla. Miksi vanhat satakuntalaiset sitten puhuvat niin lyhyesti eivätkä näytä tunteitaan? No, he eivät halua häiritä ja viedä toisen aikaa. He puhuvat vähätellen omista saavutuksistaan, koska itsekehu on sopimatonta. Tällä ei ole tekemistä itsetunnon kanssa, vaiteliaalla satakuntalaisella saattaa olla loistava itsetunto.  Ärsyttävää – kyllä – samoin kuin se puheenpulputus ja vetistely joillakin, jotka jatkuvasti toistavat:”Mie oon tällaine puhelias tunneihmine, ku mie oon Karjala tyttöi.”

Avioliittosimulaatorin hyviä puolia:

* hauska, viihdyttävä

* nuori rakkaus kuvattu uskottavasti

* hauska kansi ja nimi, josta minulla tulee mieleen leikkuupuimuri

* kivoja rytmittäviä toistoja: Minä näen sinut. Sinä olet minun. (muunnos Lauri Viidan sanoista Aila Meriluodolle ?), The Katse, Erkki on Erkki.      

* uutta reilua maaseutukuvausta, avartaa chicklit -genreä

Huonoja puolia:

*No, se hiton uggologoi!

Kyllämar on parempi ko lopetan tän ja sanon vaan ”Hei ny!”.

Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö (2013), kirje kirjailijalle

Hyvä Sarianna Vaara,                     Kouvolassa 3.10.2013                                                                  

Luin kirjasi ja yllätyin. En olisi uskonut, että Maria Vaaralla on noin täysipäinen tyttö! Onneksi olkoon sinulle, Selviytyjä!

Luin äitisi kirjat heti niiden ilmestyttyä. Nehän olivat ihme aikanaan: niin sairas ihminen pystyi kirjoittamaan harhoistaan niin tarkasti ja taiteellisesti. Sinä luit hänen kirjansa vasta sairaanhoito-opiskelijana, kun toinen opiskelija piti niistä esitelmän ja sinä kauhistuit.

Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!

Ensin kiellät ja sitten raivostut - äidille, joka näytti hulluutensa; kustantajalle, joka julkaisi näitä harhoja ja yllytti äitiä kirjoittamaan; lukijoille, jotka ahmivat toisen tragediaa.

Ja päätin, etten kirjoittaisi itse koskaan mitään. En ikinä kirjoittaisi mitään kenenkään todellisesta elämästä enkä mitään muutakaan. Kirjoitettuja sanoja ja lauseita oli meidän perheessämme riittävästi, minun ei tarvitsisi niitä lisätä. Ei tulisi kirjaa jonka etulehdellä lukisi Äidille Annalta.

No, nyt minulla on kädessäni sinun esikoisromaanisi, Huomenkellotyttö. Omistuskirjoitusta kirjassasi ei ole. Kirjasi kertoo tytöstä, Annasta, joka kasvaa taiteilijaäitinsä, Elenan kanssa. Välillä Elena karkaa muualle, jonnekin, ystävien luo tai sairaalaan, koska ei halua näyttää tyttärilleen pahaa oloaan. Välillä äiti löytyy lääkkeiden yliannostuksesta tokkurassa, itsensä kolhineena. Neuvokkaat tytöt, Anna ja Maija, tietävät aina miten toimia. Äiti on kertonut, kenen luo mennä. Pienessä yhteisössä Kainuussa tilanne tiedetään ja osataan auttaa. Anna toivoo välillä, että heilläkin olisi ihan tavallista, kuten muissa perheissä. Välillä heillä onkin, ja välillä on vielä parempaa kuin tavallista. Anna istuu äidin kanssa lukemassa tai kutomassa ja he keksivät hulvattomia sanaleikkejä illan ratoksi. Maija-sisar lähtee jo varhain kotoa ammattikouluun Kouvolaan, vaikka olisi voinut jäädä Kajaaniin. Myöhemmin Anna tajuaa, että Maija tiesi enemmän kuin hän, siksi hän lähti. Anna ei todellakaan lapsena ymmärrä äitinsä sairauden laatua. Hän matkustaa pienenä yksin Ouluunkin äidin luo mielisairaalaan ja juonii itsensä ylilääkärin avustamana äidin huoneeseen. Siellä hän nukkuu äidin selän takana turvassa. Nuorena aikuisena Anna kiemurtelee äitinsä vaatimusten ja syyllistämisen kehässä. Isosisko on kaukana, ja Anna joutuu auttamaan äitiään kaikessa. Viimeinen pisara on se, kun äiti pyytää tytärtään, sairaanhoitajaa, hankkimaan hänelle laittomasti lääkkeitä. Anna on saanut sulatella kaikenlaista. Hän on tajunnut äitinsä olevan skitsofreenikko, narkomaani, lesboutta kokeileva, tyttäreensä takertuva sairauseläkeläinen. Mutta nyt ollaan tultu taitekohtaan.

Eikö tämä saatanan paska lopu koskaan?

Petojahan me olimme, susia. Äiti oli johtajasusi, minä uskollinen alamainen, nuolin äitisuden haavat ja pidin tarkasti huolen että en olisi ensimmäisenä saaliin kimpussa, ottaisin sen, mitä jäljelle jäisi, nukkuisin luolan suulla vartioiden äitisuden unta, puolustaisin, häipyisin häntä koipien välissä kauemmaksi aina kun minua ei tarvittu. Ja se saatanan paskan tajuaminen ja ääneen sanominen livautti minut verkon toiselle puolelle. Katselijan puolelle, turvalliselle puolelle.

Sarianna - Anna - kirjasi kehyskertomuksessa olet äidin kuolinvuoteella, muistat ja muistelet. Kirja alkaa tilanteesta, jossa juokset talviyössä kauhuissasi hakemaan apua äidillesi ja se päättyy muistoon, jossa olet kolmivuotissyntymäpäivänäsi äitisi sylissä Oulujärvessä ja äiti opettaa sinua uimaan.

 "Anna Huomenkellotytöni, näin sitä uidaan!"

Äiti uitti ja hyppyytti minua, äiti kannatteli, vesikin kannatteli, eikä minua pelottanut enää yhtään. Minä tiesin, että äiti ei päästäisi irti. Saatoin hellittää otteeni.

Sarianna, kirjassasi on yhtymäkohtia omaan elämääni. Siksikin se oli mielenkiintoinen lukea.

Ensinnäkin, olen asunut sinun lapsuuden Kirkonkyläsi naapurikylässä pisimmän jakson aikuiselämääni. Te olitte jo muuttaneet Ouluun, mutta muistan, miten äitiäsi muisteltiin kirjastonhoitajana, joka sekosi ja alkoi kirjoittaa.

Siinä kohtauksessa, jossa juokset pikkutyttönä henkeä haukkoen hakemaan apua äidille, sinä hylkäät itsellesi syötetyn ajatuksen kaikki näkevästä ja huolehtivasta Jumalasta, jonka pitäisi asua ystävällisessä kirkossa. Sinusta kirkko näyttää pelottavalta, silllä on musta suu, ja taivaalla ei ole pienintäkään tähdentuiketta.
Jumala hävisi minun maailmastani öisellä polulla, ja se toteamus nosti minut ylös.
Minulle kävi juuri samalla tavalla ja suurin piirtein samassa iässä. Äitini ja veljeni olivat kuolleet lyhyellä aikavälillä ja pappi saarnasi hautajaisissa, miten nyt tätä perhettä vedetään Jumalan puoleen näillä muistutuksilla. Isäni laski nöyränä päänsä ja isovanhempani rukoilivat polvillaan. Minua, esimurrosikäistä, raivostutti. Oivalsin saman kuin sinä, Sarianna. Jätin pyhäkoulut ja rukoukset ja juuri siksi voimistuin ja jaksoin.

Toinen asia, jossa tunnen kuten sinä, on onnettomuudesta selvinneen huolehtijan syyllisyys. Mietit siinä äitisi kuolinvuoteella, että voisit ehkä jo jättää murehtimisen ja märehtimisen.

Kuka se sanoikaan että eilisiä ei voi elää tänään? Että ne pitää muistaa, mutta niissä ei tarvitse elää. Joku sanoi niin, ei kauankaan sitten.

Ne lähimmät, joilla ei mene hyvin, jäytävät paremmin pärjäävän mieltä ja pahimmassa tapauksessa estävät häntä elämästä omaa elämäänsä. Sinä löysit Olavin. Olavi tuli ja jäi. Ja irtaannuttuasi sinä jaksoit kirjoittaa tämän hienon lapsuudenkuvauksen, jossa on koko kirjo elämän värejä. Odotan jo sinulta uusia kirjoja.

Kiitos hyvästä kirjasta!

Terveisin, lukija Marjatta Mentula

Philippe Claudel, Monsieur Linh and His Child (alkuteos La petite fille de Monsieur Linh, 2005)

Eikö olekin ylimaallisen kaunis kansi? Kirjan luettua kansi alkaa näyttää entistäkin kauniimmalta, kun tietää tarinan sen takana.

Herra Linh on pelastettu sodan keskeltä pienestä kylästä vieraaseen maahan. Hän on menettänyt koko muun perheensä paitsi pienen pojantyttären, San diûn, josta hän huolehtii hellästi.

Pelokkaana vieraassa kulttuurissa herra Linh, eli Tao Laï, tapaa puistossa herra Barkin, josta tulee hänen ystävänsä. Yhteisen kielen puute ei estä miehiä käsittelemästä traumojaan.
Juonikulku on rauhallista ja tapahtumat väistämättömiä. Lukija kokee surua henkilöiden mukana, mutta myös tyyneyttä. Näin sen on mentävä.
Ikiaikaisessa kehtolaulussa, jota Tao Laï hyräilee pienelle tytölle, sanotaan:

Always there is the morning
Always the light returns

always there is another day

One day it’s you who will be a mother.

Kirjan tyyli on hienostunutta ja karsittua. Mieheni luki kirjan heti minun perääni ja kun kysyin, kuka suomalainen, uusi kirjailija hänelle nousi Claudelin tyylistä mieleen, niin hän sanoi samantien nimen, jota olin itse ajatellut: Aki Ollikainen, Nälkävuosi.
Lainaan takakannen arviota:"An exquisitely crafted little gem of a book." (Rebecca Isherwood, Skinny). Totta, kirja on Helmi!

Etsin tietoja Philippe Claudelista ja sain tietää, että mies on Ranskassa tunnettu monipuolinen kulttuuripersoona. Hän toimii kirjallisuuden professorina Nancyn yliopistossa ja on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Vain kaksi hänen yhdestätoista teoksestaan on suomennettu, Harmaat sielut (2007) ja Varjojen raportti (2010). Hänen kolmesta elokuvastaan on mennyt yksi meidän elokuvateattereissamme, Olen aina rakastanut sinua (2008). Joskus tuntuu, että EU ei ole kovinkaan paljon lisännyt kulttuurivientiä, vaikka se kuului alussa suuriin tavoitteisiin.

André Gide, Ellei vehnänjyvä kuole (1926)

Giden kirja vaikuttaa aluksi hyvin perinteiseltä elämäkertateokselta. Raportointi on tarkkaa alaviitelisäyksineen.  Lopussa on jopa liitteenä jäljennös kirjailijan paremmin muistavan serkun kirjeestä, jossa tämä korjaa triviaaleja yksityiskohtia. Tällainen yksityiskohdissaaan tarkka muisteleminen kiinnostaa ehkä enemmän kirjallisuudentutkijoita kuin tavallisia lukijoita. Itse pidän modernista elämäkertatyylistä, jossa lähdetään siitä, että muisteleminen on fiktiivistä. Jari Tervo käytti omasta elämäkerrallisesta teoksestaan nimeä henkilökohtainen romaani.

Faktoista tarkka  Gidekin onneksi lähtee fiktion tielle. Miten muuten voisi muistaa itsensä nelivuotiaana epäsympaattisena lapsena.
Muistan, että tässä viattomassa iässä, jolloin sielun oletetaan olevan pelkkää kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, minussa ei ollut kuin varjoa, rumuutta, kieroutta.

Giden muisteluissa avautuu mennyt maailma 1800-luvun lopulla. Isä on yliopistomies ja äiti hallitsee kotona palvelijoineen. Palvelija jopa kampaa äidin hiukset aamuisin taidokkaalle nutturalle. Elintaso on hieman toinen kuin nykyajan humanisteilla.
Matkustelu on hidasta ja elämä joutilasta. Matkoille lähdetään kuukausiksi, ei piipahtamaan pidennetylle viikonlopulle Barcelonaan, kuten nykyään tehdään.

Andren koulunkäynti on sekalaista. Tämä ”ilkeä lapsi” joutuu koulukiusatuksi ja keksii itselleen hermosairauden pyörtymisineen ja päänsärkyineen, ettei tarvitsisi mennä kouluun. Yksityisopettajien ja sisäoppilaitosvaiheen jälkeen hän selviää miten kuten ylioppilastutkinnostaan ja päättää aloittaa suoraan kirjailijanuransa.  Hän kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, tapaa aikalaistaiteilijoita ja pohtii, kuka on.

Gide päättää teoksensa ensimmäisen osan mielenkiintoiseen pohdiskeluun muistelmien kirjoittamisen ongelmallisuudesta.
Muistelmat ovat aina vain puoleksi totuudenmukaisia, vaikka kirjoittaja haluaisi olla aivan totuudenmukainen: kaikki on aina kerrottua monimutkaisempaa. Ehkä asia on jopa niin, että romaanissa tulee lähemmäksi totuutta.

Toisessa osassa Gide kertoo vuoden mittaisesta matkastaan Afrikkaan ystävänsä, taiteilija Paul Laurensin kanssa. Sekä kaksikymppinen Andre että muutamaa vuotta vanhempi Paul ovat seksuaalisesti kokemattomia. He päättävät lähtiessään erottaa sydämen ja ruumiin toisistaan ja harjoitella jälkimmäisen iloja. He päätyvätkin jakamaan ilotytön Mériemin ja tapaamaan kumpikin tahollaan nuoria poikia. Myöhemmin eräs ystävä, uudenlaisen romanttisen rakkauden kannattaja, kauhistelee nuorten miesten touhuja, hän kun on alkanut ajatella aistinautintoa rakkauden palkintona ja halveksia tunteetonta suhdetta. Näitä kahta taas melkein loukkaa niin erilaisten asioiden sekoittaminen toisiinsa.  Lähes kuusikymppinen muistelmien kirjoittaja toteaa: ”En kuitenkaan aio saarnata etiikkaani: en kirjoita puolustuspuhettani, vain historiaani.”

Gide haltioituu kauniista pikkupojista. Kadulta mukaansa lyöttäytyneen pojan Alin hän näkee tasavertaisena rakastelukumppanina, joka viekoittelee häntä luokseen hiekkavalleilla viskomalla vaatteensa menemään ja kohoamalla pystyyn alastomana kuin jumala.
Hetken hän piti hentoja käsivarsiaan taivasta kohti ja kaatui sitten hymyillen minua vasten. Hänen ruumiinsa oli ehkä tulikuuma, mutta se tuntui käsissäni raikkaalta kuin varjo. Miten kaunista hiekka olikaan! Millaiseen sädepukuun iloni pukeutuikaan illan ihanassa loistossa!. . .

Afrikan retken vaistojen kasvatus, millä nimellä nuoret miehet seksiharjoitteluaan kutsuvat,  johtaa Giden hyväksymään homoseksuaalisuutensa, mutta edelleen hän erottaa seksuaalisuuden ja rakkauden. Muistelmien lopussa hän päätyy kosimaan serkkuaan Emmanuèlea.  Äidin kuolinvuoteella lausuman toiveen täyttäminen? Normalisoitumisyritys? Ei kumpaakaan. Tämä ihana tyttö oli ollut Andrén elämän kiintopiste lapsuudesta asti.
Vilpittömin toimintamme on myöskin harkitsemattominta; on turhaa etsiä sille jälkeenpäin selitystä. Kohtalo johdatti minua; ehkä myös salainen tarve kapinoida luontoani vastaan; sillä enkö Emmanuèlessa rakastanut juuri hyvettä? Hän oli taivas, jonka tyydyttämätön helvettini halusi sulkea syliinsä; mutta tämän helvetinkin jätin nyt huomioon ottamatta: suruni kyyneleet olivat tukahduttaneet kaikki sen liekit; taivaan säteilevä sini sokaisi minut, ja se, mitä en enää halunnut nähdä ei myöskään enää ollut minulle olemassa. Luulin, että saatoin antaa hänelle itseni kokonaan, ja tein niin varauksetta.                

Giden oman elämän kuvauksen ohella tämän kirjan suuri anti on myös aikalaiskuvaus, josta saa sitä enemmän, mitä paremmin tuntee henkilöitä noin kaukaa historiasta. Eräs tunnettu henkilö on Oscar Wilde, joka osuu Giden tielle ratkaisevassa kohdassa elämäänsä. Tämä kuuluisa, taiteessaan ehdoton, kapinallinen kirjailija ja paheksuttu seurapiirisnobi on rakastettunsa lordi Alfred Douglasin kanssa samassa hotellissa Algeriassa, josta Gide on juuri poistumassa. Wilde on myös lähdössä muutaman päivän päästä. Häntä odottaa Englannissa Douglasin isän alullepanema syyte sukupuolisiveettömyydestä. Tiedämme, että tästä seurasi vankila ja kuolema. Ehkä Wildekin aavisteli pahaa, kun sanoi Gidelle kuuluisat sanansa:”Olen mennyt suuntaani niin pitkälle kuin mahdollista. En voi mennä pitemmälle. Nyt täytyy tapahtua jotakin.”

Miten Giden avioliitto sitten onnistui? Teoksessaan L'immoraliste hän on kuvannut juuri naimisiin menneen nuoren miehen pettymystä, turhautumista ja homoseksualistisia haluja. Googlatessa löysin sellaista tietoa, että hän olisi Afrikkaan suuntautuneella häämatkallaan ollut mieluummin nuorten poikien kuin vaimonsa kanssa. 

Miten vähän tältä Nobel-kirjailijalta löytyykään suomennoksia! Englanniksi onneksi löytyy kirjoja nettikaupoista. Pakkohan minun oli tilata The Immoralist.

Vasemmalla kirjastosta lainaamani Gide (oma kuva) ja oikealla uudempi versio (Googlen kuvahausta).

Kirjamessujen ihanimmat miehet ja parhaat haastattelut

Vietin kirjamessuilla täydet kaksi päivää, torstain ja perjantain. Olin torstaina aulassa jo varttitunnin ennen kuin portti aukeni. Tunnelma oli ihanan odottava. Opettajat paimensivat oppilasryhmiään ja vanhemmat ihmiset kahvittelivat Fazerin aulakahviossa. Etenin huolellisesti laatimani lukujärjestyksen ja varalukujärjestyksen mukaan, piipahdin siis välillä puolen tunnin sisällä seuraamassa kahta haastattelua, minä täsmällinen. Muutaman kerran poikkesin molemmista ohjelmistani ja löysin jotain yllättävän hauskaa. Oli myös ilahduttavaa törmätä sattumalta vanhoihin tuttuihin eri paikkakunnilta ja päivittää kuulumiset.
Monet bloggarit ovat julkaisseet hienoja kuvakimaroita. No, minä jätin harkitusti kameran kotiin. Ajattelin, että se häiritsee keskittymistäni, kun muutenkin joudun temppuilemaan kaksine lasineni, luku- ja kaukolasit erikseen. Kun mieheni, se meidän perheen varsinainen kuvaaja ei ollut mukana, jäin ilman kuvia. Saat kyllä määräyksen lähteä ensi vuonna kuvaajakseni, Husband!

Haastatteluissa koin monia säkenöiviä elämyksiä. Tässä lista:

* Jörn Donner, Mammutti. Haastattelijana Baba Lybeck.
Jörn on itseironinen, hauska ja yllättävän lämmin. Olen saanut hänestä televisiohaastatteluissa ylimielisen kuvan. Nyt tämä kuva muuttui täysin. Näkyi myös, että haastateltava ja haastattelija tunsivat toisensa, mikä mahdollisti kiusoittelun.
Jörn myös avasi messut. Hän puhui avajaisissa kolmen saksalaisherran jälkeen. Suurlähettiläs Thomas Götz ja Goethe-Institutin presidentti Klaus-Dieter Lehmann olivat virallisia pukumiehiä ja puhuivat sen mukaisesti, haukotuttavasti. Frankfurtin kirjamessujen johtaja Jürgen Boos oli rennompi, hauskasti ujon oloinen, mutta Donner oli paras, rento, hauska ja maanläheinen.

* Jaakko Selin, Jaakon matkassa. Haastattelijana Matkaopas-lehden päätoimittaja Pirkko Puoskari
Olen aina ihaillut Selinin tyyliä television matkasarjojen juontajana. Mies on yhtä hymyä, kohtelias, huomaavainen ja hyväntuulinen. Sellainen hän oli lavallakin, boy-next-door. Puoskarin esiintyminen oli samanlaista, pirtsakkaa. Oli kiinnostava kuulla kirjasta, joka poltteli tuoreena laukussani. Jos joku on lukenut Jaakon kolumnit Matkaoppaasta, kannattaa silti hankkia kirja. Hän on työstänyt juttunsa ja ne ovat paljon laajempana kirjassa kuvien kera. Intouduin hakemaan kirjaani omistuskirjoituksen, jonka Jaakko kirjoitti huolella ja keskusteli matkustelusta kanssani. Kiitos Jaakko! Tulen varmaankin matkustamaan jalanjäljissäsi.

 



















* Kurt Nuotio, Karvainen rahastaja. Haastattelijana osaava, kokenut toimittaja Juha Roiha.
En tiennyt Nuotiosta muuta kuin, että hän on Epun mies sekä teatteriohjaaja, joka on toiminut useaan kertaan myös teatterinjohtajana. Nyt tiedän paljon enemmän tästä innostuneesta miehestä, joka on omien sanojensa mukaan helposti haltioituva. Haastattelussa sai makupaloja kirjasta, joka on muistelmasarjan ensimmäinen osa. Onneksi minulla on kirja juuri lainassa. Muutoin olisin varmaan ostanut sen - senkin - messuilta. Matkalaukkuni paino oli moninkertaistunut kahden päivän messuilun jälkeen ja rahapussini huomattavasti keventynyt. 

* Jari Tervo, Minustako kirjailija -keskustelu Louhi-lavalla. Haastattelijoina Kallion ilmaisutaidon lukion kaksi näppärää tyttöä.
Hieno idea tämä lukiolaisten käyttö kirjamessuilla haastattelijoina. Näki, että tytöt, joiden nimi meni minulta ohi, jos he sitä kertoivatkaan, olivat todella paneutuneet tehtäväänsä  ja olivat rohkeita tehtävässään. Voisi luulla, että nuoret vain kysyisivät ennalta suunniteltuja kysymyksiään, mutta ei suinkaan; tytöt nappasivat haukkana kiinni milloin mistäkin keskustelijoiden mielipiteestä.
Tässä keskustelussa olivat mukana aikuisten ja nuorten romaaneja kirjoittanut Tuija Lehtinen, esikoiskirjailija Maija Muinonen, kustannustoimittaja Meri Kapari ja kirjailija Jari Tervo. Jari oli paras, nokkela ja nopea sanailija.
Jarilta lähti sellaiset terveiset bloggareille, että kirjan tekijää kohtaan on korrektia, että myös arvostelija kirjoittaa omalla nimellään, kuten kirjailjakin on tehnyt. Olen samaa mieltä. Itse en kyllä edes tiennyt aloittaessani bloggaamista, että voisin kirjoittaa nimimerkin takana. Onneksi ei tarvitse. En halua, että tästä ahkeroimisesta saisi kunnian joku Maija Maitoparta!

* Joonas Konstig ja Mooses Mentula, Sukupolvien törmäyksiä. Haastattelijana Anna Laine.
Rento haastattelija loi hyväntuulisen tunnelman ja nuorilla miehillä oli painavaa asiaa lasten ja nuorten pärjäämisestä. Molemmat ovat nuorten käyttämän kielen mestareita ja osaavat kuvata vaikenemisen aiheuttamia tuskia perheessä. Kirjailijat puhuivat myös vaatimattomasti omasta kirjoittamisestaan, mikä on viehättävää. 

* Pasi & Atpo, Eniten vituttaa työ. Haastattelijana Tuomas Enbuske.
Voi, mitä sanallista ilotulitusta! Jokainen lause kuin käsikirjoitetusta teatteriesityksestä! Haastateltavat ja haastattelija samoilla aaltopituuksilla, yksi heittää pallon ja toinen ottaa kopin ja jatkaa. Selailin kirjaa, joka ei kiinnostanut minua yhtään, lyhyitä aforismeja, alivaltiosihteerimäistä huumoria. Kavereiltahan on ilmestynyt aiemmin muitakin Eniten vituttaa -kirjoja. Mutta se esitys!!!

Sorry vaan siskot, mutta ette mahdu tällä kertaa parhaiden joukkoon. 
Kuuntelin mielelläni Chimamanda Ngozi Adichieta, Diana Websteriä ja Riitta Jalosta.

Olen varma, että jos olisin ehtinyt kuuntelemaan Märta Tikkasta, Tuula-Liina Varista ja Sinikka Nopolaa, niin he olisivat listallani.

Liian usein nuoret naiskirjailijat esiintyvät tärkeilevästi ja/tai puhuvat epämääräisesti. Jotkut mystifioivat kirjoittamisensa joksikin tavoittamattomaksi: henki laskeutuu päälle ja sana vie väkisin mukanaan. Tällainen kirjailijaimago syö hyvän kirjan tuottamaa elämystä.


P.S. Kun kerran muutkin ovat kiitelleet lippusponsoreitaan, niin minun on mainittava, että sain messuliput Punaparran antikvariaatista Taavetista. Kiitos Punaparta!