sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö (2013), kirje kirjailijalle



Hyvä Sarianna Vaara,                     Kouvolassa 3.10.2013                                                                  
Luin kirjasi ja yllätyin. En olisi uskonut, että Maria Vaaralla on noin täysipäinen tyttö! Onneksi olkoon sinulle, Selviytyjä!

Luin äitisi kirjat heti niiden ilmestyttyä. Nehän olivat ihme aikanaan: niin sairas ihminen pystyi kirjoittamaan harhoistaan niin tarkasti ja taiteellisesti. Sinä luit hänen kirjansa vasta sairaanhoito-opiskelijana, kun toinen opiskelija piti niistä esitelmän ja sinä kauhistuit.
Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!
Ensin kiellät ja sitten raivostut - äidille, joka näytti hulluutensa; kustantajalle, joka julkaisi näitä harhoja ja yllytti äitiä kirjoittamaan; lukijoille, jotka ahmivat toisen tragediaa.
Ja päätin, etten kirjoittaisi itse koskaan mitään. En ikinä kirjoittaisi mitään kenenkään todellisesta elämästä enkä mitään muutakaan. Kirjoitettuja sanoja ja lauseita oli meidän perheessämme riittävästi, minun ei tarvitsisi niitä lisätä. Ei tulisi kirjaa jonka etulehdellä lukisi Äidille Annalta.

No, nyt minulla on kädessäni sinun esikoisromaanisi, Huomenkellotyttö. Omistuskirjoitusta kirjassasi ei ole. Kirjasi kertoo tytöstä, Annasta, joka kasvaa taiteilijaäitinsä, Elenan kanssa. Välillä Elena karkaa muualle, jonnekin, ystävien luo tai sairaalaan, koska ei halua näyttää tyttärilleen pahaa oloaan. Välillä äiti löytyy lääkkeiden yliannostuksesta tokkurassa, itsensä kolhineena. Neuvokkaat tytöt, Anna ja Maija, tietävät aina miten toimia. Äiti on kertonut, kenen luo mennä. Pienessä yhteisössä Kainuussa tilanne tiedetään ja osataan auttaa. Anna toivoo välillä, että heilläkin olisi ihan tavallista, kuten muissa perheissä. Välillä heillä onkin, ja välillä on vielä parempaa kuin tavallista. Anna istuu äidin kanssa lukemassa tai kutomassa ja he keksivät hulvattomia sanaleikkejä illan ratoksi. Maija-sisar lähtee jo varhain kotoa ammattikouluun Kouvolaan, vaikka olisi voinut jäädä Kajaaniin. Myöhemmin Anna tajuaa, että Maija tiesi enemmän kuin hän, siksi hän lähti. Anna ei todellakaan lapsena ymmärrä äitinsä sairauden laatua. Hän matkustaa pienenä yksin Ouluunkin äidin luo mielisairaalaan ja juonii itsensä ylilääkärin avustamana äidin huoneeseen. Siellä hän nukkuu äidin selän takana turvassa. Nuorena aikuisena Anna kiemurtelee äitinsä vaatimusten ja syyllistämisen kehässä. Isosisko on kaukana, ja Anna joutuu auttamaan äitiään kaikessa. Viimeinen pisara on se, kun äiti pyytää tytärtään, sairaanhoitajaa, hankkimaan hänelle laittomasti lääkkeitä. Anna on saanut sulatella kaikenlaista. Hän on tajunnut äitinsä olevan skitsofreenikko, narkomaani, lesboutta kokeileva, tyttäreensä takertuva sairauseläkeläinen. Mutta nyt ollaan tultu taitekohtaan.
Eikö tämä saatanan paska lopu koskaan?
Petojahan me olimme, susia. Äiti oli johtajasusi, minä uskollinen alamainen, nuolin äitisuden haavat ja pidin tarkasti huolen että en olisi ensimmäisenä saaliin kimpussa, ottaisin sen, mitä jäljelle jäisi, nukkuisin luolan suulla vartioiden äitisuden unta, puolustaisin, häipyisin häntä koipien välissä kauemmaksi aina kun minua ei tarvittu. Ja se saatanan paskan tajuaminen ja ääneen sanominen livautti minut verkon toiselle puolelle. Katselijan puolelle, turvalliselle puolelle.

Sarianna - Anna - kirjasi kehyskertomuksessa olet äidin kuolinvuoteella, muistat ja muistelet. Kirja alkaa tilanteesta, jossa juokset talviyössä kauhuissasi hakemaan apua äidillesi ja se päättyy muistoon, jossa olet kolmivuotissyntymäpäivänäsi äitisi sylissä Oulujärvessä ja äiti opettaa sinua uimaan.
 "Anna Huomenkellotytöni, näin sitä uidaan!"
Äiti uitti ja hyppyytti minua, äiti kannatteli, vesikin kannatteli, eikä minua pelottanut enää yhtään. Minä tiesin, että äiti ei päästäisi irti. Saatoin hellittää otteeni.

Sarianna, kirjassasi on yhtymäkohtia omaan elämääni. Siksikin se oli mielenkiintoinen lukea.

Ensinnäkin, olen asunut sinun lapsuuden Kirkonkyläsi naapurikylässä pisimmän jakson aikuiselämääni. Te olitte jo muuttaneet Ouluun, mutta muistan, miten äitiäsi muisteltiin kirjastonhoitajana, joka sekosi ja alkoi kirjoittaa.

Siinä kohtauksessa, jossa juokset pikkutyttönä henkeä haukkoen hakemaan apua äidille, sinä hylkäät itsellesi syötetyn ajatuksen kaikki näkevästä ja huolehtivasta Jumalasta, jonka pitäisi asua ystävällisessä kirkossa. Sinusta kirkko näyttää pelottavalta, silllä on musta suu, ja taivaalla ei ole pienintäkään tähdentuiketta.
Jumala hävisi minun maailmastani öisellä polulla, ja se toteamus nosti minut ylös.

Minulle kävi juuri samalla tavalla ja suurin piirtein samassa iässä. Äitini ja veljeni olivat kuolleet lyhyellä aikavälillä ja pappi saarnasi hautajaisissa, miten nyt tätä perhettä vedetään Jumalan puoleen näillä muistutuksilla. Isäni laski nöyränä päänsä ja isovanhempani rukoilivat polvillaan. Minua, esimurrosikäistä, raivostutti. Oivalsin saman kuin sinä, Sarianna. Jätin pyhäkoulut ja rukoukset ja juuri siksi voimistuin ja jaksoin.

Toinen asia, jossa tunnen kuten sinä, on onnettomuudesta selvinneen huolehtijan syyllisyys. Mietit siinä äitisi kuolinvuoteella, että voisit ehkä jo jättää murehtimisen ja märehtimisen.
Kuka se sanoikaan että eilisiä ei voi elää tänään? Että ne pitää muistaa, mutta niissä ei tarvitse elää. Joku sanoi niin, ei kauankaan sitten.
Ne lähimmät, joilla ei mene hyvin, jäytävät paremmin pärjäävän mieltä ja pahimmassa tapauksessa estävät häntä elämästä omaa elämäänsä. Sinä löysit Olavin. Olavi tuli ja jäi. Ja irtaannuttuasi sinä jaksoit kirjoittaa tämän hienon lapsuudenkuvauksen, jossa on koko kirjo elämän värejä. Odotan jo sinulta uusia kirjoja.

Kiitos hyvästä kirjasta!
Terveisin, lukija Marjatta Mentula

19 kommenttia:

  1. Hieno bloggaus hienosta kirjasta. Minua kirja kosketti erityisen läheltä, koska eräs sukulaiseni sairasti skitsofreniaa.

    Minäkin odotan Sarianna Vaaran seuraavia kirjoja. Onneksi hän kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun siskoni on ollut skitsofreenikko 17-vuotiaasta, vakavasti ja kroonisesti, ilman terveitä kausia. Tämän vuoksi olen erityisen kiinnostunut myös Anja Snellmanin romaanista Pääoma, jossa hän kertoo sairaasta siskostaan Marusta ja omasta selviämisestään Marun omaishoitajana.

      Poista
  2. Tähän ei ole paljon lisättävää. En ymmärrä vain miksi et olisi uskonut, että Vaaralla on noin täysipäinen tyttö. Eihän kenenkään sairastumista voi tietää etukäteen. Jokaisen perhetaustoista löytyy mielenterveysongelmia. Tutkimuksen mukaan puolet lukioikäisistä on käyttänyt mielenterveyslääkkeitä tai terapiaa. Pisa-tutkimus on hiljaa esilletulleesta koulussaviihtymättömyysilmiöstä.
    Hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, Vaaran kotiolot olivat sellaiset, että selviytymistä ihmetteli moni. Kirjan Anna kuulee sairaanhoitajien ennusteet, jotka eivät ole kovinkaan positiivisia. Riskit olivat valtavat: yksinhuoltajaäiti pitkiä aikoja mielisairaalassa ja lapset keskenään kotona, perheessä joskus ollut alkoholisti-isä. Yhteisön tuki onneksi kannatteli. Koulussa ymmärrettiin poissaoloja, seurakunnan työntekijän Mirjan luo sai juosta yölläkin. Eivät kaikki selviä noin vaikeista asioista, vaikka geenit olisivat loistavat.

      Pisa-tutkimus ilmeisesti tutkii vain menestystä oppiaineissa.
      On tehty myös joitain kyselyjä kouluviihtyvyydestä, ja niissähän Suomi on ollut häntäpäässä. Huomattavaa on, että monissa maissa, joissa on autoritatiiviset koulut, hyvä järjestys, koulupuvut ja opettajien teitittely, oppilaat kertovat viihtyvänsä hyvin koulussa. Selitykseksi on sitten annettu, että suomalaiset teinit ovat niin ironisia, että he eivät pysty vastaamaan viihtyvänsä koulussa. Kyllähän opettajat ovat huomanneet 2000-luvulla nopeasti lisääntyvän pahoinvoinnin oppilaiden keskuudessa.

      Poista
    2. Pisa tutkii myös kouluviihtyvyyttä ei pelkästään menestystä oppiaineissa. Tutkimus löytyy googlettamalla Pisa-tutkimus.
      Mutta mielenterveysongelmat ovat ikävä asia ja nehän näkyvät jo varhaiskasvatuksessa, jossa olen tällä hetkellä töissä.
      Sarianna Vaaralla on kestänyt paljon, jota ihailen ja ihailen hänen nykyistä työtään.

      Poista
    3. Jaahas, pitääkin käydä katsomassa niitä viihtyvyystutkimuksia. Joistain tutkimuksista olen lukenut, taisivat olla sitten Pisaa nekin.

      Poista
  3. Huh huh, mikä kirja ja mikä postaus! Mitä tähän voi sanoa? En sano mitään, vedän henkeä.

    Sattumalta lainasin itsekin kirjastosta hulluutta (ilmeisesti skitsofreniaa) käsittelevän kirjan "Hullu vapaana", kirjailijana Beate Grimsrud. Mielestäni näinkin tuskallisesta aiheesta pitää voida kirjoittaa ja niitä pitää myös julkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olen täysin samaa mieltä: on hyvä, että näistä aiheista kirjoitetaan. Harva meistä on koko elämäänsä täydellisesti janan terveessä päässä. Mielenterveysaiheisten kirjojen lukeminen lisää tietämystä ja antaa eväitä omaan elämään.

      Minä olen erityisen ihastunut kaikkeen psyykeä käsittelevään. En yhtään ihmettele, että Anja Snellman on ryhtynyt lukemaan psykoterapiaa. Hänellähän on takanaan perhe, joka on taatusti ollut sekä taakka että rikkaus.

      Poista
  4. Hyvä postaus tärkeästä aiheesta, miten elämme omaa elämäämme läheistemme mielenterveysongelmien/sairauksien keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Kirjan Annassa on ihailtavaa juuri se, että hän ei pakene. Hän puree hammasta ja kiroaa, mutta pysyy äitinsä rinnalla. Vie poikaystävänkin tapaamaan äitiä, joka on aivan arvaamaton käyttäytymiseltään. Anna on hyvä malli.

      Poista
    2. Se se vaikeaa onkin, rinnalla pysyminen omaa elämää eläen. Kuten sanoit, paeta ja unohtaa olisi helpompaa, samoin uhriutua, jättää oma elämä sivuun.

      Poista
  5. Kiitos Marjatta upeasta kirjoituksestasi. Olen juuri lukenut kirjan ja sen aiheuttama tunnemyrsky on vielä päälläni kovin raskaana. Sairaan ihmisen kanssa eläminen on raskas taakka ja monesti myös läheiset ihmiset sairastuvat. Omakohtaisia kokemuksia lienee monella ja siksi tällaisten kirjojen lukeminen on hyvin terapeuttista, voi samaistua heihin ja saada siitä voimia jaksaa eteen päin. Odotan innolla kirjailijalta seuraavaa kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, miten hyvin Riitta kiteytit. Tällaisten kirjojen lukeminen on todella terapeuttista. Varmaan myös kirjoittaminen.

      Nyt kun Sarianna Vaara on saanut käsitellyksi romaanissaan taustansa, häneltä voi odottaa vaikka mitä. Jos hän olisi kirjoittanut esikoisekseen jotain aivan muuta, niin media olisi nostanut esiin äidin kirjat ja sairauden ja asiat olisivat saaneet ties mitä sävyjä. Huomenkellotyttö kertoo asiat niin kuin Sarianna ne haluaa.

      Poista
  6. Hieno ja koskettava kirje, Marjatta. Aion itsekin lukea Huomenkellotytön, mutta luulen että kirjan lukeminen vaatii oman, erityisen aikansa - ainakin minulta, joka saatan olla joskus aika herkkä lukija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katja! Tunsin, että nyt jos koskaan kirjemuoto on paikallaan.
      Minulle tämä(kin) kirja oli hyvin terapeuttinen ja olen siitä kiitollinen.

      Kyllä tämä kirja vaatii oman aikansa. Luulen, että sen asiat pyörivät mielessäni jonkin aikaa. Tekisi myös mieli lukea Maria Vaaran Likaiset legendat ja Kuuntele Johannes uudestaan, uudessa valossa.

      Poista
  7. Koskettavasti kirjoitettu kirje, joka samalla herätti kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan. Olen kirjasta aiemmin kuullut vain nimen, mutta muuten sivuuttanut sen kokonaan. Nyt pysähdyin lukemaan kirjeesi ja olen vaikuttunut - ja vakuuttunut siitä, että minun on tämä kirja luettava.

    Kiitos siis myös sinulle, että tämän kirjoitit.

    VastaaPoista
  8. Luepas! Minusta tuo nimi on aivan ihana, ja sen tausta selviää kirjasta.

    VastaaPoista
  9. oletkos huomannut että kommentteja on tullut tänne http://marjatankirjat.blogspot.fi/2013/10/onpas-kirjassa-kauhea-kansi.html#comment-form :)

    VastaaPoista
  10. Kiitos, kun kerroit! En ollut huomannut. Minulla on joku asetus väärin, kun en saa s-postiini viestejä blogiin tulleista viesteistä. Täytyy korjata se.

    Kävin äsken lukemassa tulleet viestit, joita olikin paljon ja pitkiä. Käyn vastailemassa ajan kanssa myöhemmin.

    VastaaPoista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...