Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.
Miten voimme koskaan käsitellä kunniaväkivaltaa vakavasti, jos emme halua nähdä siveyskulttuurin ja huivin osuutta siinä. Puhumattakaan siveyskulttuurin analogioista, joihin huivi sitoutuu vahvasti? Huivi ei ole vain kankaanpala, jos huivi olisi vain kankaanpala, meihin ei kohdistuisi uhkaa, huivittomuus olisi yhtä tavanomaista kuin huiviin pukeutuminenkin.
Ja se toinen kankaanpala...
"Bismillah", Rasheed aloittaa minun raiskaamiseni allahin nimeen ennen kuin survoo peniksen sisääni. Se on vaikeaa, minuun sattuu ja hän aloittaa työnnöt välittömästi ja kovaa, kunnes laukeaa äänekkäästi, kuin näyttelijä joka kumartaa teatraalisesti yleisönsä edessä.
Tämä on minun ensmmäinen kertani miehen kanssa. Olen koko elämäni säästänyt neitsyyttä aviomiehelleni, kuvitellut, että aviomiehni olisi unelmieni mies, jota rakastaisin, hyvä ja uskovainen mies, joka rakastaisi minua, tai vähintäänkin mies, jonka kanssa haluaisin olla.
Lauettuaan Rashid vetää velton peniksen sisältäni, tarkastelee alapäätäni sormellaan ja ottaa äitini antaman valkoisen kankaanpalan käteensä, pyyhkii sillä vielä alapäätäni. Hän katselee kankaanpalasta kädessään. "Sinä et vuotanut verta, Saara."
Sara Al Husainin omakohtainen romaani Huono tyttö (2023) on järkyttävä, hyvin kirjoitettu, erittäin todistusvoimainen kertomus naista alistavasta kulttuurista.
Se ei jää vain voivottelemaan, vaan osoittaa myös miten alistamiseen pakottavan uskonnon ja kulttuurin voi jättää ja pakkoavioliitostakin selvitä, jos on tarpeeksi peloton. Jos kaiken lisäksi haluaa muuttaa maailmaa, niin kirjoittaa kokemastaan kirjan, joka toimii mallina toisille kärsiville tytöille ja ravistelee niitä ihmisiä, jotka ovat selittäneet ja ohittaneet näkemänsä väkivallan vieraan kulttuurin kunnioittamisena (helppoa!) ja tuomitsee heidät, jotka pilkkaavat toisten kärsimystä (kammottavaa!).
Miten monta kertaa olenkaan kuullut, että islam on muka toisenlainen kuin kristinusko, enemmän koko olemiseen liittyvä, niin että siitä ei mitenkään pääse irti. Kyllä pääsee, ihan kuten muistakin alistavista yhteisöistä, esim kristinuskon lahkoista.
Suomeen vauvana tuotu Sara Al Husaini ja osa hänen sisaristaan ovat hylänneet islamilaisen elämäntavan päästyään vertaamaan sitä suomalaisten nuorten ihmisten elämään. Helppoa se ei ole ollut. Vanhempien sisarten oli paettava poliisin saattamana turvakotiin ja Saran mentävä huijattuna naimisiin Irakissa. Oman perheen ja muslimiyhteisön paheksunta yhdistettynä siihen, ettei kuitenkaan pääse helposti tasavertaisena myöskään suomalaiseen yhteiskuntaan tuottaa yksinäisyyttä ja houkutus palata takaisin entiseen on suuri. On valitettavasti suomalaisia, jotka huutelevat arabinaisille sekä huiveista että huivittomuudesta.
Irakista tulleen perheen elämän kuvaus tulee eläväksi Al Husainin kertomana.
Pakolaisperhe elää Kuopiossa. Perheen isällä ja pojalla on omat huoneet televisoineen ja pöytätietokoneineen, isällä myös läppäri ja pojalla pleikkari, viidellä tytöllä on yhteinen huone ilman moderneja laitteita. Tytöt pänttäävät kokeisiin, haaveilevat omasta tilasta ja säntäävät isän ja veljen poistuttua heidän huoneisiinsa katsomaan elokuvia. Äiti palvelee perhettään ilman mitään omaa tilaa. Tämä järjestely noudattaa sitä, mikä on käytäntö myös Irakissa. Miehillä on kauniisti sisustettu vastanottohuone, jossa he tapaavat vieraitaan. Muun perheen tilat ovat vaatimattomia ja ahtaita.
Lapset rakastavat vanhempiaan. Saaralla on erityinen suhde äitiinsä, joka on uhmannut isää ja pitänyt hänet. Saara syntyi perheen ollessa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa. Tyttösarjaan pettynyt isä oli jo antamassa hänet, vastasyntyneen tyttövauvansa, lapsettomalle irakilaisnaiselle, mutta äiti ei suostunut.
Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia.
"Miksi et antanut minua pois, äiti?" kysyin usein lapsena.
Halusin kuulla äidiltä, miksi hän päätti pitää minut, uudestaan ja uudestaan. Halusin kuulla, miten paljon hän minua rakasti.
Kahden vanhimman tyttären irrottauduttua islamista Saaran perhe muuttaa peräti viideksi vuodeksi sodan runtelemaan Irakiin. Ilmeisesti pelätään lastensuojelun tarkkailua. Saara pääsee onneksi paikalliseen kouluun ja saa ystäviä.
Toisen kerran Saara houkutellaan Irakiin lomailemaan äidin ja siskon kanssa hänen niskuroituaan huiviasiassa. Silloin tapahtuu avioliittoon pakottaminen passin polttamisen ja myös siskon naittamisen uhalla. Koulutettu 23-vuotias nainen joutuu miehensä holhokiksi. Hänen asioistaan päättää mies, joka ei ole saanut edes peruskoulun päättötodistusta.
Nuoren suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen Saaran huomiot ovat teräviä. Nokkela tyttö yrittää haastaa runoilijaisäänsä keskusteluihin tasa-arvosta, mutta tämä ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen. Miksi miehet saavat naida neljä vaimoa, mutta naisilla ei ole samoja oikeuksia? Miksi miehet saavat uida ja naiset eivät? Miksi naisten on pukeuduttava kuumassa maassa kuumiin vaatteisiin? Kaikki päättyy isän vastauksissa Allahin tahtoon ja kysymykseen, huorako sinä haluat olla.
Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä.
Kauppareissulle holhoojaksi parin sadan metrin päähän Irakissa kelpaa kolmevuotias sukulaispoika.
"Hän on lapsi."
"Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
"No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan.
Saaran kärsiessä pakkoavioliitossaan hän tapaa miehensä siskon Hajerin, joka on naitettu 12-vuotiaana. Lain mukaan tämä ei ole mahdollista, mutta islam sinetöi lapsiavioliitotkin, ja ellei liittoa virallisteta myöhemmin, naisella ei ole mitään oikeuksia erotilanteessa. Hajer on ollut nukeilla leikkivä ja pihakeinussa kiikkuva suloinen pikkutyttö, kun hänelle on järjestetty irvokkaat hääjuhlat. Erikoista on, että Irakissa morsiamen kasvot usein puuteroidaan vaaleiksi, hiukset blondataan ja silmiin hankitaan siniset piilolinssit. Tätä ei omituista kyllä pidetä muutoin paheksuttuna länsimaalaisuuden ihannoimisena ja oman kulttuurin hylkäämisensä. Häiden jälkeen blondattu pikkutyttö Hajer oli viety revittynä lääkäriin tikattavaksi.
Kun Saara yrittää puhua äidilleen ja muille sukulaisnaisille YK:n lasten oikeuksista ja Irakin perustuslaista, hänen puheilleen nauretaan makeasti. Äiti näkee omat tyttärensä erilaisina kuin Irakissa kasvaneet ja selittää, että irakilaistytöt on kasvatettu sietämään.
Se että vanhempi polvi irakilaisia takertuu heille iskostettuun ajatteluun naisten "kunnian" (immenkalvon) vartioimisesta on ymmärrettävää, mutta se että Saaran veljen kanssa seurustelevat suomalaistytöt osallistuvat vahtimiseen ja kantelevat poikakaverin pikkusiskoista vanhemmille on minusta täysin käsittämätöntä ja kammottavaa.
Saaran avioliitto Irakissa kestää lopulta vain kuukauden ja hän huijaa itsensä takaisin Suomeen vanhaan hyvään elämäänsä. Huijaus huijauksesta.
Mutta miksi kukaan mies ylipäänsä suostuu avioliittoon naisen kanssa, joka sanoo, ettei halua häntä?
Rasheed, niin kuin moni muukin, kuvitteli, että minä rakastuisin häneen, koska hän on "ottanut" minut. Että naisena rakastuisin siihen mieheen, joka ensimmäisenä makaa kanssani, tapahtuipa se sitten omasta tahdostani tai ei.
Kun Saara teinityttönä Irakissa kaipaa Suomeen, hän ottaa passinsa ja lukee sitä, koska se on ainoa mitä hänellä on suomen kielellä. Passissa on pätkä Eino Leinon Nocturne-runosta, sitä hän lukee yhä uudelleen:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.
Minun piti ihan kaivaa oma passini esiin - kas kannen sisäpuolella on säkeistö Lapin kesästä:
Oi oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Luin Anna-lehden haastattelusta, että Sara Al Husaini päätti ryhtyä puhumaan aktiivisesti kunniaväkivaltakulttuuria vastaan, kun se oli aiheena keskustelussa yliopistolla ja hän huomasi, että joku keskustelijoista ei yhtään tiennyt mistä puhui. Hän on nostanut aiheen esiin silläkin uhalla, että häntä on syytetty mustamaalaamisesta, jota ns maahanmuuttokriittiset saattavat käyttää hyväkseen.
Mutta miten korjata sellaista mistä ei saa puhua!
Suomen Pakolaisapu valitsi Sara Al Husainin Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021.
Palatakseni kirjaan, kannen on suunnitellut ja toteuttanut Piia Aho. Pidän sitä erittäin onnistuneena.
Kirjan alussa on ruotsiksi omistuskirjoitus Alexanderille, jonka ajatteleminen tuo Saralle kevään mieleen. Pari on ollut yhdessä jo useamman vuoden. Voi, miten ihana asia!
Tämä kirja on varauslistalla. Aihepiiri on todella tärkeä ja kunniaväkivallasta pitää puhua. Omakohtainen kokemus on tietysti kammottavaa, mutta sen tuominen julkiseksi on hyvä päänavaus tälle Suomessakin muhivalle tyttöjen ja naisten alistamiselle ja väkivallalle.
VastaaPoistaOnneksi on sellaisia tahoja kuten Monika-Naiset, joka tekee monipuolista työtä maahanmuuttajaperheiden ongelmien ratkaisemiseksi ja naisten aseman parantamiseksi.
PoistaTämän liikkeen Sara Al Husainikin mainitsee jossain kohtaa, kun sisarukset miettivät, mistä pyytää apua.
Pahimmassa uhassa ovat juuri toisen polven maahanmuuttajat, joita vedetään kahdelle taholle ja joilla saattaa olla omien valintojensa vuoksi jopa henki uhattuna, koska vanhemmille päteminen yhteisön silmissä on niin tärkeää.
Työssä tuli tutuksi monet maahanmuuttajaperheet ja heidän ongelmansa. Säälin kyllä syvästi erästä parikymppistä äitiä, jonka mies pakotti pitämään paksua villahuivia päässä aina muiden nähden. Sehän oli jo terveyskysymys hikoilun ja kuumuuden vuoksi ja niska ja selkä kärsi painosta.
PoistaVoi vain kuvitella, mikä järkytys heidän tyttärelleen on murrosiässä, kun isä pakottaa paksun villahuivin päähän. Mikähän niissä naisten hiuksissa on, kun ne pitää peittää? Kauniit tummat hiukset. Kun se isä oli pakolaisleirillä, niin se nuori äiti oli ilman huivia ja korkeintaan lippis päässä, oppi suomen kielen muutamassa kuukaudessa, kävi ammattikoulua. Kaikki loppui kuin seinään miehen päästyä Suomeen.
Nyt pitää myös muistaa, että kaikki arabimiehet eivät suinkaan ole ahdasmielisiä, on nyansseja ja eroja riippuen siitä, mistä on kotoisin, ja myös vanhat äidit ovat tiukkoja perinteiden vaalijoita.
PoistaOdotan, että stereotypisesti nähdyt miehet nousisivat myös esiin kertomaan oman tarinansa. Lukisin mielelläni esim Hassan Blasimin ajatuksia naisten ja miesten suhteista ja perheestä. Olen lukenut hänen suomennetut kirjansa, mutta en muista, että näistä asioista olisi niissä ollut koskaan mitään.
Hassua että tietyt suomalaiset ovat pelänneet arabimiesten "vievän meidän naiset" ja arabiperheissä taas tyttöjä varotetaan suomalaisista pojista ja miehistä, joilla "on mielessä vain yksi asia". Molemmilla tahoilla miehet ovat jättäneet reagoimatta näihin kiihkoiluihin.
Onpa kiva, kun postasit tästä kirjasta. Luin kirjailijan haastattelun Anna-lehdestä ja ilman muuta kiinnostuin kirjasta. Aihe on niin tärkeä ja niin ajankohtainen. On upeaa, että Sara tulee julkisuuteen omien kokemustensa kera. - Postauksesi oli muistutus minulle, että laitan kirjan varaukseen.
VastaaPoistaMinäkin kiinnostuin tästä kirjasta juuri Anna-lehden ansiosta ja innostuin oikein ostamaan kirjan itselleni, koska kirjaston jono oli niin pitkä.
PoistaMonet kirjan asioista ovat kyllä tuttuja, jos on näistä asioista lukenut, mutta omakohtaisuus ja erilaisen ajattelun selittäminen tekevät kerronnasta aivan erityisen.
Luin tästä Suomen Kuvalehdestä, kirjailijan haastattelun siis. Laitoin teoksen heti varaukseen. Olin jopa ostaa sen, mutta mietin, pystyykö tätä lukemaan uudelleen. Tikkarivertauksesta tulee aivan mieleen jenkkilän raamattuvyöhykkeen hammasharja. Likainen nainen (esiaviollista seksiä harrastettu) on kuin käytetty hammasharja. Milloin maailman historiassa miestä verrataan johonkin käytettyyn? Tavoite tämä ei tietenkään ole. Rphkea nainem Al-Husaini, arvostan suuresti.
VastaaPoista"Nykyään on jo teknologiaan viittaavia analogioita, olemme iPhone ilman suojakuorta tai kalvoa, eihän kukaan olisi niin tyhmä että jättäisi iPhonen näytön ilman suojakalvoa."
PoistaKyllä kai nämä siveysjutut ovat peräisin tapakulttuureista ennen uskontoja ja ainakin osassa on takana hygienia esim. naisen suojaamisessa kuukautisten aikana ja seksikumppanien rajaamisessa (kohdunkaulan syöpä ym. synnytyselinten sairaudet), mutta miksi ne on nostettu niin tärkeiksi ja symbolisiksi asioiksi. Nykyaikana ei ole mitään järkeen perustuvaa syytä vahtia naisen seksuaalisuutta sen enempää kuin miehenkään.
Rohkea tosiaan! Ajattele sitä loan määrää mitä hän on ulostulollaan saanut eri tahoilta: muslimimiehiltä, sukulaisilta, irakilaistaustaisilta kavereiltaan, niiltä hyväntahtoisilta ihmisiltä jotka haluavat hyssytellä ongelmat piiloon välttääkseen pahantahtoisten hyökkäyksiä ja pahantahtoisilta, jotka näkevät kaiken maahanmuuttajiin liittyvän negatiivisen syynä ajaa heidät pois.
Kaikkien maahanmuuttajienhan pitää todistella Suomessa suomalaisille olevansa erinomaisia maahanmuuttajia. Pikkulasten pitää opetella käyttäytymään eri tavalla ulkona toisten lasten kanssa kuin kotona neljän seinän sisällä. Kun tyttö leikkii riehakkaasti suomalaisten poikien kanssa hän ei voi kertoa leikeistään kotona, jossa ajatellaan, että pojat ovat jotain saalistajia. Kauheaa poikien seksualisointia myös!
Tämä tekee rasismin niin helpoksi meilläkin. Äärimmäinen machokulttuuri liitetään kaikkiin muslimeihin. Siihen Purrakin viittasi, kun persut yllättäin esiintyivät feministeinä. Mahtoivat Hakkarainen ja Halla-aho naureskella partoihinsa. Afrikkalainen naisten silpomistapa on saanut selkeän tuomion, mutta yleisesti naista alistavan kulttuurin näyttää olevan vaikeampi kitkettävä. Vahvempi uskonnollisuus auttaa pitämään sen hengissä, kuten protestanttisissakin uskonlahkoissa.
VastaaPoistaJuuri niin. Kaikkea yleistetään ja yritetään keksiä sellaistakin, mitä ei ole tapahtunut.
PoistaTapasin äskettäin nuoren afgaanimiehen, joka opiskelee nopeutetusti tyyliin kolmen vuoden opiskelut kahdessa vuodessa. Mieleeni tuli Purra sähisemässä "nolla turvapaikanhkakijaa" -linjaansa ja luettelemassa ei ketään Afganistanista, ei eksperttejä, ei ihmisoikeustaistelijoita... ei journalisteja.
Joo, persut ovat nyt feministejä ja koittavat määritellä rasismia ehdottaen ettei sitä oikeastaan olekaan eikä mitään uutta tarvitse tehdä olemattoman ongelman kitkemiseksi, vaikka rasisminvastaien työryhmä värkkää ohjelmaansa kaiken aikaa ja heidän pitäisi hallituspuolueena olla siinä vahvasti mukana.
No, persunuoriso ehti kyllä jo tehdä "opetusvideon" jossa roskasäkeissä kyyröttäviä möykkyjä tyrkitään ja iloiset kesämekkoiset tytöt hyppivät samaan aikaan laukkahyppyä kesäniityllä. Tällä osoitetaan, että alistuskulttuuria ei suvaita, pois pois vaan. Samalla tietenkin kerrotaan, että säkki-termin lanseeraaja Purra on oikeassa. He ovat kuulemma tällä videollaan Minna Canthin tiellä. Oh my God!
Pelkään, että hallituksen työryhmän tuloksena ei synny mitään konkreettista,
Minusta yksi on tärkeä: rahaa sinne missä maahanmuuttajia kotoutetaan, kouluille, aikuisopetukseen sekä niille järjestöille, jotka auttavat maahanmuuttajia heidän arjen ongelmissaan.
Ja toinen, mikä ei edes maksa mitään: se että näkyvät maan johdossa olevat ihmiset lopettavat kaikkea yhteistyötä ja korjausliikkeitä haittaavan naljailunsa. Jokaikisestä harkitusti muotoillusta pilkallisuudesta ulos porukasta, muutoin he jatkavat loputtomiin. Se on nollatoleranssia.
Lukiessani erinomaista tekstiäsi minussa heräsi harras toive että mahdollisimman monet alistetut naiset lukisivat / kuulisivat nuo asiat ja heräisivät tajuamaan asiaintilan ja pyrkimään parempaan. (Ääriuskovaiset) alistajat pyrkivät pitämään naiset pimennossa, lukutaidottomina ja ilman kontakteja, jotta naiset eivät ymmärtäisi kaivata vapautta ja tasa-arvoa. Suomessa on nyt käynnissä eräänlainen uuden valistuksen aika rasismikohun ansiosta. Onnea sille ♥
VastaaPoistaKiitos, Rita!
PoistaKyllä, tuuletus on tosiaan menossa, kun tabuna hyssytelty ja vähätelty, olemattomaksikin väitetty, rasismi-mörkö on nostettu tarkasteluun.
Meillä on monta ulkomaista naista, jotka tekevät hyvää työtä maahanmuuttajanaisten ongelmien ratkaisemiseksi, Sara Al Husainin lisäksi mm. Nura Farah, Maryan Abdulkarim ja Ujuni Ahmed. Toivottavasti heitä kuullaan niin arabiyhteisössä kuin meidän päättäjiemmekin keskuudessa.
Joo, onnea uudelle valistuksen ajalle! ♥