Oksana Vasjakina, Ruusu

Kun olin lukenut venäläisen Oksana Vasjakinan äitinsä elämästä kirjoittaman kirjan hämmästyin.  Alkuteos Рана julkaistiin vuonna 2021 ja suomennos Haava ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Miten Moskovassa asuva, vainottuun vähemmistöön kuuluva nuori kirjailija rohkenee kirjoittaa näin avoimen kriittisesti maastaan ja itsestään?
Luin kirjailijan haastatteluja ja sain tietää, että tulossa on trilogia, äidin elämän jälkeen seuraa kirja isästä ja kolmantena äidin siskon elämää käsittelevä kirja, jolla oli jo nimi Роза eli Roza.
Pian Haavan perään ilmestynyt isä-kirja (Степь, 2022) oli mielestäni Haavaa parempi, kompaktimpi. Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 2024 nimellä Aro.  

Aloin odottaa malttamattomana Rozan suomennosta. Se ilmestyi Venäjällä vuonna 2023 ja on suomennettu tänä vuonna. Myös suomeksi nimi on Ruusu. Se ei voisi olla muuta. Kaikilla Osjakinan kirjoilla on pitkälle harkittu nimi.
Suomentaja kaikissa kolmessa on Riku Toivola. 

Vasjakina sanoo Ruusun lopussa, että ajatteli kirjoittavansa kirjan tuberkuloosista, mutta ymmärsi kirjoittamisen edetessä, että tämä kirja on ennen kaikkea kirja vapaudesta.

Vasjakinan trilogiassa on useita teemoja.
Se on selkeästi sairauden ja kuoleman trilogia. Svetlana-täti kuoli nuorella iällä tuberkuloosiin, isä samana vuonna ja äiti muutaman vuoden päästä. Kukaan heistä ei elänyt vanhuuteen saakka.
Äidistään Vasjakina kirjoitti pian hänen kuolemansa jälkeen, tädin kirja sai odottaa, ja se kannatti. Minusta Ruusu on trilogian kirjoista kiteytynein ja mietityin. 

Toinen iso teema kaikissa kolmessa teoksessa on Venäjä, sen mätäneminen, arot ja apeus. Ihmiset elävät huonosti ja lamaantuneina. Rakennukset mätänevät ja asunnoissa on pölyistä ja tympeää.  
Kolmas teema on kirjailijan oman minän ja kirjoittamisen pohdinta. Ruusussa hän huomaa perineensä samanlaisen pimeyden kuin tätinsä, ja niin erilaiset tiet kuin he valitsivatkin, niin molemmat valitsivat kuitenkin vapauden, kirjailija jo nuorena muuttaessaan Siperiasta Moskovaan ja äidissään riippuva Svetlana tehdessään lopulta itse ratkaisevan päätöksen elämän ja kuoleman välillä.
Ja olihan hänen välinpitämättömyytensä hyväksytyn naisen roolin suhteen vapautta sekin. 

Joskus kysyn itseltäni, miksi tarvitsen kirjoittamiseen ulkopuolisen hahmon: äidin, isän, Svetlanan. Miksi en voi kirjoittaa itsestäni? Siksi, koska minä olen peilin heijastavan pinnan pohja. Metallipinnoite. Peilin kääntöpuolta voi tarkkailla pitkään ja nähdä ainoastaan hienoa kimaltelevaa pölyä. Minä heijastan todellisuutta.  Ennen ihmiset uskoivat, että vanhat peilit muistavat kaiken näkemänsä. Tavallaan se onkin totta. Minä olen elävä peili. Muistan kaiken - mummon posken pehmeän, vaalean ihon, hänen ruskeat silmänsä väsyneiden silmäluomien alla. Muistan tuulen nuolemat kivet Kazakstanin vuorilla. Muistan vanhojen verhojen tuoksun Moskovasta Bakuun kulkevassa junanvaunussa, jossa matkustin Volžskiin tapaamaan äitiäni. Elän omassa katseessani, sen kosketuksessa aineelliseen maailmaan. Kaikki, mitä muistan, ei kuitenkaan kuulu minulle.

Kun Oksana on pieni, hän on hoidossa mummon ja Svetlanan luona ja teini-ikäisenä heidän kodissaan viikonloppuvieraana. Yhdessäolo Svetan kanssa on tylsää joutenoloa, television tuijotusta ja kanavien räpläämistä, ihmisten vakoilemista parvekkeelta, Svetan meikkaamisen katselua, tupakointiseurana olemista. 

Svetlana alkaa aikuistuttuaan tapailla miehiä, hän löytää itselleen ihailijan jopa tuberkuloosisairaalassa ollessaan samassa rakennuksessa olevasta mielisairaalan potilaasta. Seurustelusuhteiden tuloksena hänelle tehdään lukuisia abortteja, jälkiehkäisynä, kuten Venäjällä on ollut tapana. Kahdeksannella kerralla hän haluaa pitää lapsen. Avomies muuttaa mummon asuntoon. Mummo on jo innoissaan sosiaalisen statuksen noususta, järjestelee kapioita ja touhuaa, mutta Sveta ajaa miehen pois jo raskauden toisella kuulla.
Mummo tekee koko elämänsä töitä. Svetlanasta ei ole oikein mihinkään töihin, eikä hän tee edes kotitöitä. Tuberkuloosiin sairastuttuaan hän ei enää saa tehdä töitä ihmisten ja elintarvikkeiden parissa ja kokee sen helpotuksena.

Mietin lukiessa, että nykyaikana, länsimaisessa yhteiskunnassa, Svetalla olisi useampia diagnooseja, mutta ei stigmaa tuberkuloosisairauden vuoksi. Häntä myös autettaisiin irtautumaan äidistään.
Kuin kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa astiaa he kantoivat keskinäistä pelkoa, vihaa ja raskasta ääneen lausumatonta pelkoa.

Svetlana saattoi turvautua työkyvyttömyseläkkeeseensä ja yksinhuoltajaäidin saamiin lapsilisiin. Niillä rahoilla hän osti uusia nailonsukkahousja kuluneiden tilalle, leningradilaista ripsiväriä ja jonkinlaisia elintarvikkeita. Muuten Svetlanan ja hänen tyttärensä elatuksesta huolehti työssäkäyvä eläkeläinen, minun mummoni.

Svetlana kutsuu lastaan vain tyttäreksi, koska ei saanut antaa tälle haluamaansa nimeä. Mummon mielestä tyttö piti nimetä hänen mukaansa Valentinaksi, ja niin tapahtui. Svetalle mieluinen nimi olisi ollut Roza. 

Ruusu-aihe tulee kirjassa käsitellyksi useammalla tavalla. 

Vasjakina löytää maalauksia joissa tuberkuloosin kuihduttamalla nuorella naisella on ruusu kädessään. Yksi sellainen on norjalaisen taiteilijan Christian Krohgin Sairas tyttö. Krohgin muita töitä tutkittuaan Vasjakina päätyy siihen, että symboliset Jumalanäiti-tulkinnat ruusulle kuolevan kädessä ovat ylitulkintaa, Krohg on realisti, ruusu on vain ruusu.
Olen Vasjakinan kanssa samaa mieltä. Vanhoissa kuvissa naisilla on usein kukka kädessään, varsinkin ulkokuvissa. Omalla isoäidilläni on verannan rapuilla ottamassani perhekuvassa syreeninoksa kädessään. Käsien asettelu on helpompaa, kun on jotain mistä pitää kiinni.

Svetan elämä oli hyvin yksitoikkoista ja tylsääkin. Vasjakina on onnistunut löytämään siitä merkitystä. Yksi merkitys oli ironista kyllä olla korostamassa oman sisaren ja äidin kunnollista, kurinalaista elämäntapaa, jossa kaikki mitä tehdään on hyödyllistä.
Vain yksi asia huolestuttaa minua nyt - arkinen järjestyksen tavoittelu ja sen tiukka noudattaminen sulkevat pois kaikki muut tavat olla tässä maailmassa.  

Svetan tytär lienee perinyt jotakin äitinsä asenteesta elämään. Hän on neulonut alakoulussa täti Oksanalle huivin ja kirjoittanut, että ei sitä tarvitse käyttää, se on muuten vain, kaunistukseksi. 

Vasjakina kirjoitti Roosan metsässä.
Hän alkoi käyttää masennuslääkkeitä ja vältellä ihmisiä, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi 24. helmikuuta 2022.  
Metsästä on tullut väliaikainen turvapaikkani. 

En käy missään ja odotan jatkuvasti, että jokin muuttuisi.

Kirjan kauniissa kannessa on fragmentti Hermanni Numanin etsauksesta Ruusu, Rijksmuseum Amsterdam.   

Kirjoitukseni Arosta (klikkaa). Jutun lopussa on linkki Haavaan.
Nämä kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.