Olen odottanut tätä venäläisen Oksana Vasjakinan kirjaa malttamattomana siitä lähtien kun luin saman kirjailijan romaanin Haava ja suomentaja Riku Toivolan haastattelun, jossa hän sanoi, että kyseessä on kuolemasta kertova trilogia ja seuraavaksi hän suomentaa toisen osan Aro.
Vasjakinalta on julkaistu Venäjällä myös trilogian päättävä Ruusu, jossa kirjailija kertoo nuorena kuolleen tätinsä tarinan.
Aro julkaistiin 2022 Moskovassa, suomennos on tältä vuodelta.
Haavassa Vasjakina kertoo matkastaan läpi Siperian viemään syöpään kuolleen äidin uurnaa hänen syntymäkyläänsä. Myös Arossa tehdään matkaa, tällä kertaa rekkakuski-isän seurassa. Matka ja muut muistot isästä elävät kirjailijan muistoissa. Rankan elämän elänyt isä on kuollut jo seitsemän vuotta sitten aidsiin.
Minun isäni oli toista, salaperäistä maata, mutta äitini sanoi inhoten, että minä olen tullut kokonaan isääni. Tuntui kuin isä olisi ollut veljeni, kohtalotoverini epäonnessa, viholliseni kamppailussa äidin huomiosta. Hän oli minun isäni, ja ajatellessani häntä tunsin katkeraa kaipuuta. Hän oli salaperäistä maata, ja samaan aikaan hän oli minun pimeä puoleni.
Vasjakinan teokset antavat Venäjästä kuvan, joka värittää tietokirjojen antaman kuvan aistivoimaiseksi elämykseksi.
Moskovan asemahallin seinän vierellä makaa kodittomia sekavana ihmisläjänä, jonka alta noruu pistävänhajuista nestettä. Aurinko paahtaa arolla armottomana ja 47-vuotias huonohampainen isä näyttää vanhukselta. Tytärkin huomaa, ettei ole tyttö enää ja alkaa pelätä perineensä äitinsä sairastaman rintasyövän.
Olen lähellä täyttä kypsyyttä (- -) Makeaa sulaa voita, keltaista imelää päärynää - jokin ihoni alla tuottaa kypsän naisen kehon raskasta tuoksua ja työntää sitä ulos huokosistani.
Tytär, joka on päässyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, häpeää karkeaa, lähes hampaatonta, dieseliltä haisevaa isäänsä ystäviensä katseessa ja häpeää omaa parempaa elämäänsä isän katseessa. Isä tuntee tienvarsikuppilat, mutta tytär osaa tilata mojiton kaupunkikahvilassa. Hän huomaa, että tarjoilija kavahtaa isän rähjäisyyttä ja haluaa unohtaa heidän tilauksensa. Hän tekee kaikkensa, ettei isä hoksaisi tilannetta.
Isänsä hautajaisissa tytär häpeää sitä, että kokee isän kuoleman helpotuksena, koska on pelännyt, että joutuu jättämään opiskelunsa ja ryhtymään riuduttavaa tautia sairastavan isän hoitajaksi. Hän ei pysty tuntemaan surua, vain suurta pettymystä katsellessaan halpaa arkkua ja tunnelmaa luomaan tuotua koristekrääsää.
Isä on kuulunut rikollisporukoihin nuoruudessaan. Väkivaltaisuus on yhä yksi hänen keinoistaan hallita elämäänsä. Vasjakina kertoo kiinnostavasti rikollisten moraalista, johon kuuluu omalaatuista hyveellisyyttä, nostalgiaa ja tunteilua. Hän myös selittää, miten venäläinen kasvatus hierarkioineen johtaa helposti rikollisuuteen.
Alamaailman myytti on venäläisen kansalliskiihkon kyllästämää. Minua on aina ihmetyttänyt, että epävakaus ja huono-osaisuus synnyttävät tunteen omasta poikkeuksellisuudesta. Mutta itse asiassa siinä ei ole mitään yllättävää. Kärsimykset pitää saada perusteltua jollain tavalla. Vankilan tai kaupungin sisäisen raa'an valtataistelun lisäksi rikolliseen myyttiin sisältyy ajatus globaalista sodasta. Venäläisten ja muiden välillä. Isä halveksi Kaukasian kansoja. Neuvostoliiton kansainvälinen retoriikka ei häneen tepsinyt.
"Neuvostoihmisen" ja "rikollisen elämäntavan" välillä ei ole rajaa. Jos sellainen on, se kulki minun isäni kehon ja mielen läpi. Ja ne oikeuttivat toinen toisensa.
Ihmettelen, että Vasjakina on suorapuheisuudestaan huolimatta onnistunut elämään vapaana Moskovassa ja julkaisemaan kirjansa siellä.
Ennen romaanejaan hän kirjoitti runoja.
Esikoisromaani Haava kuuluu niihin kirjoihin, joita on uusien lakien perusteella poistettu kirjastoista, lähinnä sen sisältämän lesboelämän kuvauksen vuoksi. Kirja julkaistiin alun alkaenkin K18-tarralla varustetttuna. Arolle käy varmaan samoin. Kirjoja todennäköisesti saa silti kirjakaupoista. Moskova on suuri, alakulttuurit elävät vaikka niitä vainotaan.
Vasjakina rakastaa omaa kieltään, joka on myös hänen ammattinsa. Hän kirjoittaa omasta kulttuuristaan, eikä häntä ei ole kiinnostanut lähteä maasta, ainakaan toistaiseksi. Hän elää vaimonsa kanssa eikä suostu salaamaan elämäänsä tai sensuroimaan kirjoittamaansa. Aron kuvauksissa lesbous ei ole aihe, eikä sitä mitenkään korosteta, tyttöystävä on mukana elämässä, aivan arkisesti.
Isän ylpeys tyttären pääsystä valtion stipendin turvin Gorkin kirjallisuusinstituuttiin on hellyttävää. Vanhemmille itselleen korkeampi koulutus on ollut mahdollisuuksien ulkopuolella. Isä olettaa, että hänen tyttärestään saattaa opintojen kautta tulla tärkeä ihminen, kuten Gorki tai Tolstoi.
Ollaksesi kirjailija, isä jatkoi, sinulla pitää olla erityistä kirjailijan viisautta, kirjailijan on kyettävä rakastamaan ja säälimään jokaista ihmistä.
Aromaisemien kuvaukset ovat viipyilevän kauniita. Isä rakastaa aron avaruutta ja pitää sitä kotinaan. Hän ei omista mitään muuta, ei edes Velipojaksi nimeämäänsä kolhiutunutta rekkaa eikä ruutua rekkaparkissa. Arolla hän kokee vapautta hengittäessään sen koiruoholta tuoksuvaa ilmaa.
Kannen kuva on tuntemattoman tekijän piirroksesta, 1575 - 1599, jota säilytetään Amsterdamin Rijksmuseumissa. Google Lensissä se nimetään iisopiksi, mutta olisiko sittenkin koiruoho. Kukinnon yläosa alkaa jo pölytä ja muuttua arokierijäksi.
Olen ihastunut kaikkiin Otavan kirjaston käännöskirjoihin, jotka olen lukenut.
Aro on jo 314., liekö sen jälkeenkin jo ilmestynyt jotain.
Kirjoitukseni Haavasta täällä. Mielestäni Arossa tyyli on vielä entistä ehyempi ja kauniimpi.
Seuraan mielenkiinnolla Oksana Vasjakinan uraa ja toivon, että hän on turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti