Johanna Adorjánin kirja isovanhemmistaan, kunnes kuolema meidät...

 

Mitä ihmiset tekevät aamupäivällä, kun tietävät, että se on heidän viimeisensä? Kuvittelen, että he siivoavat, järjestelevät tavaroita. Että he vievät roskat ulos, mapittavat edellisen kuukauden puhelinlaskun, laskostavat pyykit ja painavat laskostettuja pyykkejä vielä kerran kädellä tasaiseksi, ennen kuin asettelevat ne kaappiin - nehän on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille.

Müchenissä asuva toimittaja Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurhan jälkeen Tanskaan ja muualle Eurooppaan etsimään Veran ja Istvánin tarinan vaiettuja palasia. 
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.

Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.

Vanha elämä pantiin sivuun kuin takki, joka ei enää miellyttänyt. Uusi elämä Tanskassa oli se, joka merkitsi nyt. Oppiakseen kieltä isoäiti käänsi unkarilaisia reseptejä tanskaksi - mistä hänellä niitä oli, sitä ei kukaan tiedä -, ja lopulta hän julkaisi parhaat gulassi-, knöödeli-, pullapitko- ja kasvishöystöreseptinsä jopa keittokirjana. Kansikuvassa hän laskee höyryävää kulhoa tanskalaiselle tiikkipöydälle ja hymyilee suoraan kohti kameraa. Niin kilttinä kuin hän siinä on, niin ystävällisen palvelualttiina esiliina yllään hän muistuttaa minusta, en voi sille mitään, sadun seitsemän kilin äitinä esiintyvää sutta. 

Alkuteos Eine eksklusive Liebe ilmestyi vuonna 2009 ja suomennos Rakkaudessa erottamattomat vuotta myöhemmin. Kirjan on suomentanut Hanna Kjellberg. Se käännettiin nopeasti useille kielille. 

Johanna Adorján on omistanut kirjan isälleen, huilisti András Adorjánille.

Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.

Isovanhemmat eivät dramatisoineet asioita. Keskitysleireistä kysyttäessä heillä oli vakiovastauksena "niistä ei puhuta". Ilmeisesti he suhtautuivat kuolemaankin arkisesti, nukkumaan menemisenä. Isoäiti oli kuitenkin soittanut päivää ennen  kuolinpäivää heidän luonaan vierailleelle 16-vuotiaalle lapsenlapselle kahdesti Wagnerin 'Isolden lemmenkuolon' ja kertonut ymmällään olevalle teinille Tristanin ja Isolden traagisen tarinan.

He menivät naimisiin elokuun 7. päivänä 1942. Pienimuotoinen tilaisuus, paikalla olivat vain perheet sekä muutama ystävä. Hääkuvassa isoäiti katsoo säteillen suoraan vierellään seisovaan isoisään. Hänellä on valkoinen kukka hiuksissa ja käsivarrella valkoinen kallakimppu. Isoisä päätä isoäitiä pitempänä, katsoo ylpeänä kaunista morsiantaan, vasemmassa kädessään uutuuttaan kiiltävä vihkisormus. Se oli siviilivihkiminen, kumpikaan ei uskonut jumalaan.

Lupasivatkohan he tuomarin edessä pysyä yhdessä kunnes kuolema heidät erottaa, tai kuten unkariksi sanotaan, kunnes lapio, harava ja suuri kello heidät erottavat? Tiesivätkö he jo silloin, että eivät tulisi odottamaan sitä? 

Mietin, miksi Vera, täysin terve 71-vuotias jumpparyhmiä vetävä nainen, halusi kuolla kuolemansairaan miehensä mukana. Hänellä oli kaksi lasta ja lapsenlapsia. Eikö hän nähnyt enää mitään merkitystä elämälleen?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?
Ja miten sellaista jaksaa yksin?

Adorján kysyy, onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan. 
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.

Vera oli myös turhamainen. Hän oli joissain häissäkin loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö hän kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea? 

Adorján kuvittelee tuokion budapestiläisen hotellin aulassa. Isovanhemmat kävivät Unkarissa viisi kuukautta ennen kuolemaansa, isoisä jo hyvin heikkona, koska halusivat osallistua poikansa konserttiin. Isovanhemmat istuivat sohvalla tyylikkäästi pukeutuneina ja tapasivat vanhoja ystäviään tarjoilijoiden kulkiessa ympärillä kahvivaunun kanssa. Mielestäni tämä keskustelu kertoo paljon heidän symbioosistaan.

Tarjoilija. "Ottaisitteko vielä kahvia?" 
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.

Tämä kirja, jonka olen lukenut kerran jo aiemmin vuosia sitten, askarruttaa minua. Mietin parisuhdetta ja sen symbioottisuutta. Mietin monia leskeksi jääneitä naisystäviäni, miten he ovat selvinneet. 
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun.