Sari Pöyliö, Rakkauden ja tulehduksen oireita

 

Mikä virkistävä ja positiivinen kirja! Traaginen ja koominen, lempeä.

Olen lukenut monta autofiktiivisiä sukuromaania. Niitä julkaistaan nykyään aika paljon.  Niissä on yleensä joku perheenjäsen, joka alkaa oman pahan olonsa vuoksi tutkia taustaansa löytääkseen sieltä vastauksen ja helpotusta. Osa näistä kirjoista on sovinnollisia ja osa sellaisia, joissa syyttely jää päälle eikä armoa anneta.
Sari Pöyliön Uinujen perhe on fiktiivinen. Kyseessä on siis romaani, puhtaasti ja perinteisesti ilman autofiktiota ja essehdintää. 
Perheessä kaikilla on vaikeaa, eivätkä he suinkaan pidä toistensa valinnoista, mutta rakkaus ei lopu eikä edes rakoile. 
Rakkauden ja tulehduksen oireita on lämmin ja välittävä kuin toimittaja Markus Liimataisen koronainfojen lopetus viime keväänä: "Muistakaa, tästäkin selvitään."

Hemminki Uinu jää leskeksi kahden lapsen kanssa, 6-vuotiaan Annin ja 15-vuotiaan Iskon. Äiti ehtii ennen kuolemaansa laittaa jääkaapin oveen ruokaympyrän ja kehottaa Annia tutustumaan paremmin isäänsä. Priimus Isko syö isän lämmittämän purkkihernekeittoaterian huoneessaan nenä kirjassa ja isä seisaaltaan kauhalla suoraan kattilasta. Anni syö pöydän ääressä, kuten äidin aikanakin, että edes joku asia olisi kuten ennen.

    Ruoan jälkeen isä meni työhuoneeseensa, eikä kukaan tiskannut. Anni jatkoi isään tutustumista painamalla korvansa työhuoneen oven alapuolella olevaa rakoa vasten. Hän kuuli kynän rapisevan paperia pitkin, kun isä kirjoitti lisää numeroita.

Saamme seurata Uinujen elämää vuodesta 1972 vuoteen 2019, lähes viisikymmentä vuotta, jolloin kolmas sukupolvi on jo nuoria aikuisia. 
Niin vaikeaa kuin lasten kasvattaminen vaimon kuoleman jälkeen epäkäytännölliselle Hemmingille onkin, hän joutuu vielä toiselle kierrokselle teini-iässä lapsen saaneen Annin jättäessä poikansa Onnin hänen hoidettavakseen kesäksi, kun itse lähtee Norjaan kalatehtaille kesätöihin ja uutta poikaystävää etsimään.
Hemminki on juuri päässyt irti neljäntoista vuoden kasvatustyöstä ja pohtii viisikymppistensä alla, että vielähän hänellä on vuosia jäljellä, varsinkin jos alkaa elää terveellisemmin, syödä kasvisruokia ja harrastaa joggingia. "Vasta puolet hänen elämästään oli valunut viemäriin."  Silloin rakkaus iskee salakavalasti.
  
    Pojan alahuuli kääntyi sisäpuoli ulospäin ja sieraimet alkoivat tohista. Hemmingille tuli kiire kopata se syliinsä.
    - Ukki sanoi väärin, hän sanoi.
    Kyyneleet olivat jo ehtineet valua pojan poskille, mutta kainaloista kutkuttaminen sai sen nauramaan. Hemminki pyyhkäisi leivänmurut pojan suupielistä ja puristi sen itseään vasten. Sen keho oli hento ja rustoinen kuin kissanpenikan, se haisi voilta, lialta, lapsenhieltä ja syljeltä. Kun se kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympärille, tahdonvastainen ajatus välähti hänen tajunnassaan: ehkä minä voisin käyttää seuraavat neljätoista vuotta tämän pikkupojan kasvattamiseen. 
    Ja samassa hän tunsi kipristelyn, aaltoilun ja huimauksen: rakkauden oireet. Hän tajusi, mitä oli tapahtumassa. Hän oli rakastumassa sylissään olevaan visapäähän samalla tavalla kuin oli Sylvan kuoleman jälkeen rakastunut omiin lapsiinsa. 

 Paitsi rakkauden oireita, niin henkilöiden suhteissa on välillä tulehduksen oireitakin. Ihan konkreettisesti tulehduksista kärsii Anni, joka isänsä kauhuksi sairastaa toistuvia virtsatietulehduksia, joista koulun terveydenhoitaja moittii isää, kuten myös tytön huonoista vaatteista ja anemiasta. 
Hemminki tekee parhaansa. Itse asiassa Hemminki on ihana mies. Hän ei missään vaiheessa ohjaile eikä tuomitse lapsiaan, vaan seuraa heidän elämäänsä tukea ja turvaa antaen. Kun murrosikäinen Anni mokailee, niin isä on aina kotona ottamassa vastaan.
Annin ja Iskon keski-iän kriisit ovat tunnistettavia, Iskollakin kun jäi murrosikä pikkuvanhan neroimagon alle. Kaikesta selvitään.

Lopuksi fokus on ensimmäisessä lapsenlapsessa Onnissa, joka ainoana ehtii ukin seuraksi tämän tehdessä kuolemaa ja vaikuttaa hänen hengenheimolaiseltaan. Onni lienee saanut yhteisen kesän aikana ukilta melkoisen määrän rakkautta ja elämänviisautta.   

    Onni tuli ajatelleeksi, että rakkaudelta ei pitänyt odottaa liikaa. Ei edes pyyteettömältä rakkaudelta. Rakkaus ei itsessään tehnyt mitään eikä taannut onnistumista. Se vain sai ihmisen yrittämään parhaansa. 

Olen lukenut Sari Pöyliöltä aiemmin novellikokoelman Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Se on hulvattoman hauska mustalla huumorilla sävytetty kirja äideistä ja tyttäristä. 

Suosittelen Pöyliön kirjoja, jos etsit sellaista lukemista, jonka ääressä saa nauraa puhdasta, iloista naurua kirjailijan osuvan ja yllättävän huumorin viemänä.
Ne sarkasmit ja ironiat on niin nähty - tällainen lämmin huumori on vaikeampaa ja ehkä harvinaisempaa. Sitä paitsi, se tekee hyvää sydämelle!


PS Nyt pitää tulla lisäämään vielä asia, joka jälkeenpäin juolahti mieleeni huumoria miettiessäni: sarkasmikin voi olla lempeää. Huumori on niin monikasvoista.