tiistai 2. maaliskuuta 2021

Linda Boström Knausgård, Lokakuun lapsi



Linda Boström Knausgård halusi ensin näyttelijäksi, mutta ei päässyt teatterikouluun. Sen sijaan hän alkoi kirjoittaa. Häneltä julkaistiin runokokoelma Gör mig behaglig för såret vuonna 1998 ja novellikokoelma Grand Mal 2011. Romaanit Helioskatastrofi 2013 ja Tervetuloa Amerikkaan 2017 saivat molemmat kiitosta kriitikoilta. 

Kirjoittamisen ohella Boström Knausgård on synnyttänyt neljä lasta ja kasvattanut heitä yhdessä suureen kuuluisuuteen romaanisarjallaan Taisteluni päätyneen aviomiehensä Karl Ove Knausgårdin kanssa. 
Perhe muutti miehen menestyksen myötä kauniin puutarhan ympäröimään idylliseen taloon Ruotsin maaseudulle. Muutto oli päähänpisto, he eivät edes ottaneet huomioon sitä että Lindalla ei ollut ajokorttia ja että kumpikaan ei halunnut hoitaa puutarhaa, vain nauttia siitä. Mies halusi ennen kaikkea vetäytyä työhuoneesensa ja uppoutua omaan isoon työhönsä. Vaimo kirjoitti myös kun ehti ja milloin missäkin (sama asetelma kuin Märta ja Henrik Tikkasella). Häntä koko elämän piinanneet mielenterveyden häiriöt alkoivat voimistua ja saada yhä enemmän valtaa. Elämän raskaus vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen ja avioliitto ajautui umpikujaan. 
Karl Ove Knausgård on kirjoittanut kaikesta tästä romaanisarjassaan ja erityisen kauniisti vuodenaikasarjansa pienoisromaanissa Kevät, joka on minun suosikkini hänen kirjoistaan. Siinä isä ajaa vauvan kanssa katsomaan äitiä mielisairaalaan ja pohtii miten perheen elämä on siinä jamassa kuin se on. 

Nyt Linda Boström Knausgård kirjoittaa itse juuri suomeksi julkaistussa romaanissaan Lokakuun lapsi omasta elämästään ja romahduksestaan. Hän vietti useita jaksoja psykiatrisissa sairaaloissa vuosina 2013 - 2017. Mielen järkkyminen on ollut hänellä aiheena jo edellisissä romaaneissaan. Helioskatastrofissa pelko oman mielen järkkymisestä isän geeniperintönä kätkeytyy mystiseen tarinaan ja Tervetuloa Amerikkaan kertoo näyttelijä-äidin puhumattomaksi vaikenevasta tytöstä.
 
Lokakuun lapsen tunnistaa helposti Boström Knausgårdin tekstiksi sen tiiviistä kauniita kielikuvia sisältävästä tyylistä. Ihastuin tämän kirjailijan tyyliin, kun luin Helioskatstrofin muutama vuosi sitten ja kirjoitin siitä. 
Lokakuun lapsen päähenkilönä ja minäkertojana on omaa elämäänsä tarkasteleva aikuinen nainen toisin kuin edellisissä romaaneissa, joissa kertojana on nuori tyttö. Kaikissa sävy on tummana hohtava.

"Lokakuun lapsi" tuntee olonsa turvalliseksi samaistuessaan pioneeritytöksi, jonka kuva vanhan kuvalehden artikkelissa alkaa kiehtoa häntä. Tyttö on hänen näköisensä ja hän on syntynyt lokakuussa. Turvan puute palaa tytön vakituiseksi seuralaiseksi, kun hänen pitää jättää lapsuuden univormunsa ja pärjätä aikuisena aikuisten maailmassa. 

Minä olen yksin itseni kanssa. Minulla ei ole ystäviä kaupungissa jossa asun ja mieheni on jättänyt minut. Hän kyllästyi käymään yksin kaikki keskustelut lasten kanssa ruokapöydän ääressä. Hän laski heidän kanssaan koko ajan leikkiä kätkeäkseen sen, että minä en koskaan sanonut mitään. En aterioilla enkä muutenkaan. Paitsi silloin kun puhuin  ikään kuin sanoista ei tulisi lainkaan loppua. Olin paljon poissa. Usein tässä sairaalassa. Minun sairauteni turmeli meidät kaikki. Hän ei halunnut sellaista elämää. Kaikki rakkaus muuttui kutittavaksi paidaksi, josta oli päästävä eroon. Kaikki on taas hyvin kunhan vain ei joudu pitämään sitä paitaa.

Syyllisyys on vahvana naisen mielessä hänen sairaalassa ollessaan. Hän miettii, miksi hänen pitää olla siellä vaeltelemassa pitkin käytäviä sen sijaan että olisi lastensa luona. Hän saa valtavan määrän sähköshokkeja, joita kutsutaan tietokoneen uudelleen käynnistämiseksi. Hän tuntee epäluuloa ja pelkoa tätä hoitomuotoa kohtaan sen vuoksi mitä se tekee muistille. 

Kukaan ei välittänyt siitä, että hoidon jälkeen minun muististani katosi pitkiä ajanjaksoja. Hoidon vaikutuksia puntaroitiin muistinmenetyksen haitallisuutta vastaan. Ja paljonko muistot painavat? Kuinka niitä punnitaan? Kuinka muistojen arvo määritetään?

Onko pohjoismaissa niin suosittu sähköshokkihoito ensisijaisesti  tehokkuusyhteiskunnan keksimä menetelmä tehdä nopeasti tulosta ja saada potilas ulos "tehtaasta" sen sijaan että häneen käytettäisiin aikaa? Kun sähköä aivoihinsa lukemattomia kertoja saanut eikä niistä mitään hyötynyt kirjailija uskaltaa kysyä muistin menettämisestä, ylilääkäri selittää hänelle, että kyllähän ne palaavat, eivät toki kaikki, ja ehdottaa, että voihan hän silloin vain sepittää jotain, sillä niinhän kirjailijat tekevät. 

He tyrkyttivät hoitojaan potilaille, jotka eivät voineet muuta kuin uskoa mitä ylilääkäri sanoi sinä lyhyenä aikana, kun he kerrankin olivat kasvotusten. Kymmenen minuuttia kerran viikossa, ei sijaa kysymyksille. Jos hangoitteli, virran voimakkuutta nostettiin. Sen tiesivät kaikki.  

Kirjan kannessa Philip Teir käyttää termiä 'aaltoilevan kaunis'. Kerronta liikkuu kertojan muistoissa lapsuudesta eron jälkeiseen aikaan, välillä todeten 'sen muistan... ja senkin muistan'.
Minä muistan lapset ja että sinä olit työhuoneessasi, muistan että kirjoitin. Ja muistan ne harvat kerrat kun meillä oli vieraita. 
Minä muistan, että sinä maksoit käteisellä talon kuin gangsteri.  

Olen tässä kirjoitteluni välillä katsellut netistä Linda Boström Knausgårdin haastatteluja. Suren sitä, että he päätyivät Karl Oven kanssa eroon. Toimivatko he siinäkin hätiköidysti?
Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Kirjassa on kohta, joka tuntuu tutulta ja on yleistettävissä oleva ero naisten ja miesten kommunikointitavoissa. Vaimo valittaa vähän kaikesta, koska on paha olla, ja kun hän on päässyt valituksensa loppuun hänellä onkin jo tyytyväinen olo, mutta silloin mies pahastuu, koska ei pysty korjaamaan niitä asioita, mistä vaimo on kertonut kärsivänsä. Vaimo ei ole edes odottanut mitään ratkaisua, vain kuuntelua.   

Jos kaikki muu onkin ollut "lokakuun lapselle" vaikeaa, niin kirjoittaminen ei. Hän toteaa, että on aina tiennyt osaavansa kirjoittaa. Hän on tiennyt sen niinäkin  vuosina kun ei kirjoittanut. 
Tuntui kuin olisin päästänyt kaikki hevoset irti. Kuin olisin seissyt valjakossa ja ajanut yöllä mutta valoon kiedottuna. Tiesin että hevoset odottivat minua tallissa. Kun minä tulin talliin, ne potkivat seinää, ne olivat kylläisiä, lopen kyllästyneitä odottamaan. Vihdoinkin sinä tulet. 

Haaveeni siitä, että Knausgårdit palaisivat yhteen lienee turha. Karl Ove on muuttanut Englantiin ja mennyt naimisiin kustannuspäällikkö Michal Shavitin kanssa. Heillä on seitsenlapsinen perhe, jossa säpinää rittää. Myös ex-vaimo Linda muutti Englantiin ollakseen lähellä lapsiaan, mutta palasi viime kesänä Ruotsiin, jonne jäi koronarajoitusten vuoksi. 

Kun kaksi henkilöä kuvaa samoja yhteisen elämän tapahtumia omissa kirjoissaan omilla tyyleillään, niitä on kiinnostavaa verrata. Se mikä on hienoa sekä Linda Boström Knausgårdin että Karl Ove Knausgårdin autofiktioissa on se, että kumpikaan ei kirjoita pahasti toisesta. Lokakuun lapsi ei siis ole mikään kostokirja, joka oikoisi toisen hänestä antamaa kuvaa. Minä koen, että nämä kaksi kirjailijaa kertovat samaa kertomusta. 
Katselin vuoden 2017 Helsinki Lit taltioinnin, jossa Juha Itkonen haastatteli Märta Tikkasta ja Linda Boström Knausgårdia. Tikkanen lähti siitä, että heillä kahdella olisi lähestulkoon sama kokemus taistelusta oman äänen kuulumiseksi menestyneen puolison rinnalla, mutta Boström Knausgård totesi, että hänen miehensä ei ole koskaan vienyt niin suurta tilaa kuin Henrik Tikkanen ja että hän oli seurannut lumoutuneena miehensä kirjoittamiskiihkoa.
Linda määritteli itsensä Itkosen haastattelussa runoilijaksi joka kirjoittaa proosaa. Siltä se kuulostaakin. Toivon sydämestäni, että saan lukea häneltä vielä paljon lisää ja että tummat pilvet pysyvät poissa. 


PS  Linkit aiemmin kirjoittamiini teksteihin, joissa kaikissa lisää samasta haavoittuvasta mielestä, josta Lokakuun lapsessa kerrotaan:
Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi
Linda Boström Knausgård, Tervetuloa Amerikkaan


12 kommenttia:

  1. Minä kuuntelin tämän erinomaisesti luettuna äänikirjana. Lindan kerronta oli niin vereslihaista ja sieluun menevää, etten pystynyt edes kunnon blogitekstiä kirjoittamaan. Lokakuun lapsi oli ensimmäinen häneltä lukemani / kuuntelemani enkä ole tutustunut miehensäkään teoksiin kuten sinä. Koskettava ja rankka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koskettava ja rankka, totta. Tässä on Lindan kirjoista eniten oman elämän kuvausta, aiemmissa hänen kirjoissaan koettu todellisuus on kätketympänä fiktion taustalla. Niitä ei ehkä kannata autofiktioksi luokitellakaan.
      Kiinnostuin taas uudelleen Karl Ovenkin kirjoista ja kävin lainaamassa Taisteluni VI:n, joka on jäänyt minulta sivumääränsä pelottamana lukematta. Osin kiinnostuin tästä viimeisestä kirjasarjan osasta myös sinun blogikirjoituksesi The Guardian-linkin johdosta. Siinä kerrotaan jonkin lukijan pahoittaneen mielensä Lindan puolesta. Linda on itse kyllä välttänyt menemästä mukaan tähän kliseiseen tulkintaan taiteilija-avioliitosta ja sanonut rakastavansa Karl Oven kirjoja. Monesti tuntuu siltä, että hän haluaa sanoa haastattelijoille, että ei elämä ja ihmissuhteet ole niin yksioikoisia.
      Minä rakastan heidän molempien kirjojaan.
      Aloin etsiä Karl Oven Why I Write-luentotekstiä, jonka ensin kuuntelin netistä ja sitten tilasin kirjana ja luin. Nyt en löydä sitä. Sitä se kirjakaappien järjestely ja aakkosjärjestyksen puuttuminen teettää. Jonkin logiikan mukaan olen sujauttanut sen pienen vihkosen johonkin väliin. Tarvitsisin sihteerin.

      Poista
    2. Löysin!
      Inadvertent on luennon nimi, ja hän tahtoo sanoa tällä otsikolla, että tekstin pitää syntyä tahattomasti, spontaanilla tavalla.
      Luento loppuu:"I was a novelist, I wrote novels, and if I used something from my own life, it had to be camouflaged, a part of the fiction. To renounce this was not among the possibilities open to me as a writer. For then it would no longer be literature." Todellisuuden naamiointi tekee siitä fiktiota. Tämä pitää muistaa niiden, jotka lukevat kirjoja totuutena kirjailijasta.

      Poista
    3. Tuo pitäisi ns. autofiktion lukijan aina muistaa!

      Poista
  2. Viimeisessä Me Naisissa oli Knausgårdin haastattelu ja sitä myötä kiinnostuin tästä kirjasta. Kiinnostustani lisää myös tämä sinun hyvä postauksesi. Meillä oli lukupiirikirjana Tervtuloa Amerikkaan. Kirja sai meiltä hyvää palautetta. - Mukavaa maaliskuuta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin sen Me Naisten jutun, se oli minustakin hyvin kirjoitettu.
      Me Naisissa on ollut viime aikoina niin paljon hyviä kirjailijaesittelyjä, että harkitsen vaihtaa ET:n (Ennen Tuonelaa) siihen, vaikka tietenkin olen enemmän näiden ET:n ja Vivan kohderyhmää. Olen usein lähettänyt naistenlehdille toivomuksia kirjailijahaastatteluista ikuisten ruokajuttujen tilalle, jospa minua on kuultu! :)

      Sinun kirjoituksesi loppuu lauseeseen "Kasvaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu" ja Lokakuun lapsessa on seuraava kohta:"Kaikki nuoret kohtelevat kitseän kaltoin. Kasvaminen ei ole lastenleikkiä. Olen kirjoittanut tuon virkkeen aiemminkin. Toistuvat virkkeet ovat ärsyttäviä. Vai ovatko ne sittenkin ne tärkeimmät virkkeet?"

      Samoin sinulle, Anneli!

      Poista
    2. mm

      elä ihmeeessä lehteä vaiha.
      Jääny mieleen, miten meijjän mummo aikoinaan istui pöydän ääressä Me Naisia 'lukien' ja sivuja käännellessään totesi: - Korreita kuvia.
      Ei muuta löytnäyt lehestä.

      Tahi voihan olla että lehti on niistä vuosista kehittynyt.

      (vaanin täällä alhaalla piilossa ja odottelin, etten ensimmäisenä kommentoisi keskusteluja tyrehdyttämässä ;))

      Poista
    3. Kaikissa lehdissä näyttää olevan aika paljon "korreita kuvia". Joissain ei paljon muuta olekaan. Meinaan ostaa vielä uusimman Me Naiset, ja jos siinäkin on hyvä kirjailijahaastattelu, niin saavat minusta pätkätilaajan.
      Meille tulee tällä haavaa aika paljon lehtiä. Pitää olla jotain virkistystä tänä aikana menetetyn kulttuurielämän ja ihmisten tapaamisen korvikkeena.

      Hih, kirous on rauennut. Edelliseen kirjoitukseeni tuli Manu sinun perään kommentoimaan, kuten näyt huomanneen.

      Poista
    4. Kiinnostavasti huomasit nuo samantyyppiset lauseet. Ehkä ne ovat juuri niitä tärkeimpiä virkkeitä ja keskeisiä teemoja. - Minua nauratti tuo ET:n lempinimi! Meillä lapset huolehtivat minun lehtivalikoimasta eli nytkin Me Naiset tulee joululahjatilauksena. Olen kyllä lukenut lehteä ihan mielelläni.

      Poista
  3. Hyvä haastattelu tässä ex-puolison myöhemmistä vaiheista ja uudesta elämästä Lontoossa uuden vaimon kanssa.
    Linda kirja ilman muuta lukuun.

    https://vilaser.se/karl-ove-knausgard-intervju-om-nya-romanprojekten/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse pidin Keväästä myös hyvin paljon. Olen seurannut molempien vaiheita aika tiivisti. Karl-Ovelta tuli juuri myös syksyllä uusi romaani joka pitää kai lukea ruotsiksi suomennosta odottaessa.
      Sekä Linda että miehensä onnistuivat menemään oudolla tavalla ihon alle lukuprosessien aikana 2010-luvun alussa.
      En voi siis tosiaankaan yhtyä ajatukseen, että "tekijä on kuollut."

      Messukeskuksessa näin molemmat ainoilla Kirjamessuilla joilla olen koskaan käynyt. Oli lähellä että olisin mennyt vetämään hihasta. Tuttava oli illalla ravintolassa jossa silloinen vielä pariskunta oli paikalla. Kuulemma istuivat orpoina pöydässä, kukaan ei uskaltanut mennä juttelemaan.

      Poista
    2. Kiitos linkistä! Siinä haastattelussa Karl Ove Knausgård kertoo samalla tavalla kirjoittamisestaan kuin Inadvertent-luennossa, siitä miten hän haluaa päästä kirjoittaessa irtipäästämisen tilaan. Olen myös huomannut, että hän pyrkii kaikissa hastatteluissaan tarkkaan ilmaisuun, minkä tässäkin toimittaja huomaa.
      Aikamoista rumbaa monen pienen lapsen isänä.

      Koitin katsella joko Karl Oven uusi kirja olisi Adlibriksessä. Norjaksi ja ruotsiksi löytyy. Suomennos Aamutähti ilmestyy myöhemmin. Pyysin ilmoittamaan. Ihme, että ei ole käännetty englanniksi.
      Taisteluni-urakan jälkeen Karl Ove ajatteli, ettei enää kirjoittaisi, mutta se oli vain väliaikaista väsymystä.
      Ai miten kauniisti tuon sarjan viimeinen osa loppuu... olen selaillut nyt sitä ja alan lukea kohta järjestelmällisesti.

      Minulle kävi samoin, upposin noihin kirjoihin, varsinkin Karl Oven. Kirjoittajan intensiteetti välittyi ja siirtyi lukijaan niin että tunsi melkein hengittävänsä kertojan kanssa samaan tahtiin.

      Voi, kun olisit mennyt juttelemaan. Eipä silti, itse olen erittäin ujo lähestymään ihailemiani ihmisiä. En pysty, liikutun.

      Poista

Päivän paras XI - Taiteilijuudesta ja taiteen kokemisesta

Taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Se, miten monta työtuntia, kuukautta tai vuotta teoksen ta...