sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Pekka Sauri, Parempaa kuin seksi




Olen jo kahdessa kirjoituksessani viitannut Pekka Saurin kirjaan Parempaa kuin seksi (2014). Nyt lisää tästä monipuolisesta teoksesta.

Kyseessä on romaani, joka kertoo sekä minä-kirjoittajan omaa historiaa että vihreän kansanliikkeen ja sittemmin Vihreät-puolueen historiaa.
Puolueen perustajäsenet ovat tunnistettavissa, vaikka heillä onkin fiktiiviset nimet. Myös omat perheenjäsenet ovat peitenimillä. Omilla nimillään kirjassa ovat mm. Kekkonen, Koivisto, Sorsa, Aho ja monet ulkomaiset poliitikot ja valtionpäämiehet.

Kirjassa on 523 numeroitua lukua. Luvut ovat hyvin eripituisia ja erilaisia tyyliltään. On  pitkiä tapahtumien kuvauksia, nasevia dialogeja, keskusteluja yöradioon soittavien kanssa, filosofisia esseepätkiä, elämäntaitojen pohdintaa ja lyhyitä lyyrisiä luontokuvia. Mukana kulkee myös pienoisromaani Viipurin menettämisestä kesällä 1944. 

Keskiössä on neljän nuoren porukka, joka tapaa toisensa 80-luvun alussa: selkeä järkityyppi Jussi, tunteita korostava Anja, rakastettava karnevalisti Tero ja  avulias, uuttera Pete. Näiden hahmojen takana näyttäisivät olevan Pekka Haavisto. Heidi Hautala, Teppo Turkki ja  itse kirjailija, nykyinen kaupunginjohtaja Pekka Sauri. 
Nuoret tapaavat toisiaan Planeetta-lehden (Suomi-lehti) toimituksessa työn touhussa ja ideologisissa keskusteluissa. He ovat kaikki älykkäitä, työteliäitä ja idealistisia nuoria, joita yhdistää vihreä maailmankatsomus ja tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan ja  puolueisiin. Opiskelijaelämässä 70-luvulla tarjolla ollut taistolaisuus on ollut heille luotaantyöntävää ja he kokevat itsensä ideologisiksi väliinputoajiksi. Nelikko vuodattaa näkemyksiään demokratiasta ja yksilönvapaudesta omaan lehteensä. Jutut ovat joskus yliampuvia, mikä on ymmärrettävää. 

Ymmärrätte mitä tarkoitan. Korvat helottaen saa ihminen vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen kavahtaa omaa nimeään tällaisen purskahduksen alla. Mutta me olimme nuoria silloin, lapsia miltei, ja me elimme historiallisia aikoja, eikä meitä mikään pidellyt.

Eikä meitä mikään pidellyt - ei! Syntyy vihreä liike ja siitä vihreä puolue, jonka periaatteena on olla - ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Vääntö on kova. Peten ja kumppaneiden koirankuonolaisiksi kutsuma ryhmä pyrkii vetämään puoluetta autoritaariseen kapeaan linkolalaismalliin. Liberaali puoli korostaa vapautta ja parhaan argumentin periaatetta. He voittavat, ja lopun tiedämme. 

Kylki kyljessä töitä tehneet ystävykset erkaantuvat vallan kasvaessa toisistaan. He tapaavat enää maailman lentokentillä. Petelle sopii kaupunkitaso, Anja lähetetään kansainvälisille areenoille ja Jussi saa hoitaakseen Suomen asiat. Tero häipyy omille teilleen. Pete puhuu porukan hajaantumisesta haikeasti. Hänelle ystävyys on ollut hyvin tärkeää, jopa perhe on jäänyt joskus kakkoseksi. 


Kuva takakannen liepeestä

Petellä on perhe jo varhain, mutta toiset eivät ota sitä lukuun. Pete ajautuu lukuisten töidensä ja perhevelvollisuuksien takia (hän haluaa olla jopa huippukokki) uupumukseen. Paitsi politiikka, väitöskirjan väsääminen ja lastenhoito, hänellä on myös yötyö radiossa. Vaimo huitelee omien töidensä vuoksi ympäri maailmaa. Samassa taloudessa asustava Tero hoitaa mielellään Peten lapsia, mutta ei enää päivähoitolapsia, joita Pete keksii ottaa iltapäivähoitoon. Uupumuksen kuvaus on niin kouriintuntuvaa, että lukijalle tulee huoli ja hätä, kun Pete alkaa pitää uupumustaan normaalitilana. Psykologi painaa velvollisuudet edellä ja suhtautuu välinpitämättömästi omaan terveyteensä. 
Työjuhta, aina lojaali taustapuurtaja, sellainen on Pete.
Mutta mihinkäs koira karvoistaan pääsee. Tämä kirja on syntynyt toisten pyytäessä tai vihjatessa. Jossain lehtihaastattelussa Sauri kertoi kirjoittaneensa romaaniaan klo 4 - 6 aamuisin.

Esplanadilla kuului juuri ja juuri liikenteen jyryn yli pieni kirkas laulu. Kioskin takana pensaassa istui toden totta mitättömän kokoinen mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) ja soi kuin ei olisi ollut ihmisten maailman sekasorrosta tietääkseenkään. Se oli suurenmoista ja täytyin ilolla ja valolla. Tuntui, että ehkä tänne murheen laaksoon oli sittenkin kannattanut syntyä. Mutta olin jo hikisesti myöhässä kaupunginhallituksen budjettiraamikokouksesta.

Alussa on sitaattina T.S. Eliotin runo: The Love Song of J. Alfred Prufrock.
Miten hyvin se sopiikaan kuvaan, jonka kirjoittaja muovaa Petestä.

No! I am not Prince Hamlet, nor was meant to be;
Am an attendant lord, one that will do
to swell a progress, start a scene or two, 
Advise the prince; no doubt, an easy tool,
Deferential, glad to be of use, 
Polite, cautious and meticulous;
Full of high sentence, but a bit obtuse;
At times, indeed, almost ridiculous -
Almost, at times, the Fool.

Paitsi avainromaani, Parempaa kuin seksi on myös kehitysromaani. 
Pete, joka nuoruuden nelikosta on ymmärtänyt eniten ystävyyden päälle, osaa myös ajan mittaan erkaantua palvelijan roolistaan ja luoda oman uransa. Melkein tekisi mieli sanoa monikossa, omat uransa. 
On viehättävää, että hän kuvaa omia saavutuksiaan niin vaatimattomasti. 

Kaikki päähenkilöt ovat menestyneitä ja paljon aikaansaaneita, kunnioitettavia tyyppejä. 

Mikä ON parempaa kuin seksi? Olisiko ystävyys ja maailmanparantaminen? 
Voi olla myös benjihyppy!

Kirjan tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten sana lämpö. Itseironia, komiikka ja hurja optimismi ovat mukana tarinassa kaiken aikaa. 

Pidän erityisesti Saurin todentuntuisesta dialogista.

Kieli on herkullista varsinkin Teron monologeissa, joiden uhosta minulle tulee mieleen Aleksis Kiven tyyli.


... Älykkyys on minun raastinrautani. Minä olen onnen koltiainen. Minä olen Sendero Luminoso. Minä olen Kihovauhkonen, joka pysäyttää veret. Minä olen Räpylä-Niiranen, joka menee avantoon Leppävirralla ja nousee ylös Maaningalla. Minä olen oman elämänsä Kivalteri. Minä olen Lotskoipio, Hämeen Härkätien iänikuinen vaeltaja, ehtoomyöhäinen yösijan kolkuttaja ihramahaisen talollisen ovella...
- Keräilysarjasta puuttuu enää Kylmän-Ojan lörpöittävä paara, Jussi sanoi.

- Teikäläiset ei vieläkään kykene tempautumaan mukaan elämän kammitsoimattomaan vuohon, Tero sanoi.
-  Jonakin päivänä tulette havaitsemaan, että se on jo liian myöhäistä. Nojaatte rock'n'rollaattoreihinne lepattavissa vakosamettihousuissanne ja haikailette etääntyvää taivaanrantaa.

Vielä eräs mielleyhtymä. Ajoittain Saurin kirjan laajuus ja sen koostuminen erilaisista osista tuovat mieleeni Knausgårdin vaeltelun asiasta toiseen. Samoin lämmin suhtautuminen lapsiin. 

Kirjan luettua tuntuu, että on saanut tutustua uusiin mukaviin ihmisiin, joiden kanssa haluaisi viettää enemmänkin aikaa. 

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa monta eri kirjoitusta. Ehkäpä kirjoitankin, ainakin lainaan osia myöhemmissä kirjoituksissani. 

Muutama linkki muiden ansiokkaisiin kirjoituksiin:
Elina, Luettua-elämää 
Arja, Kulttuuri kukoistaa
Kirjavuorenpeikko, Kirjavuori

10 kommenttia:

  1. Kiitos, Marjatta , kirjan kuvauksesta. Saat tuntumaan sen lämpimältä, ja se houkuttaa saamaan kirjan käsiin (tai nettiin, jos se on mahdollista). Luettava se on, jossain vaiheessa. Kuuntelin usein radiosta niitä yöohjelmia joissa Pete eli oikeasti siis Pekka vastaili puhelimeen, josta kuului monenlaisia elämäntarinoita ja huolten painamia ääniä. Luulenpa. että moni sai helpotusta pulmiinsa jo Pekan ystävällisen ja lämpimän puheäänen vaikutuksesta ja myötätunnosta.
    Hän neuvoi ja opasti. Mutta parhain apu tuli varmaan siitä, kun hän osasi kuunnella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, noita soittojen kuvauksia on niin hauska lukea. Siellä on sekä komiikkaa että hätätilanteita, ja itse ohjelman vetäjä usein univelassa. Tärkeintä tuntuukin olevan se, että soittaja saa kertoa keskeyttämättä.
      Usein pitkänlinjan poliitikot kirjoittavat tylsiä kirjoja, puhekokoelmia ja jäykkiä historiikkejä. Tämä on sellaisen tyylin vastakohta, kuten noista lainauksistakin huomaat.
      Löysin netistä myös Osmo Soininvaaran arvion kirjasta. Hän toivoi, että Vihreiden historiasta kirjoitettaisiin myös asiakirja ja hämmästeli, että Hesarin toimittaja oli luullut häntä kirjassa kuvatuksi änkyräksi, jossa oli ehkä eniten Eero Paloheimoa. Eihän nämä henkilöt mene yksi yhteen todellisuuden henkilöiden kanssa, fiktio antaa väljyyttä.

      Poista
  2. Vaikutuin, jopa liikutuin, kirjasta ja sen optimismista. Maailmaa voi tehdä paremmaksi, ja sen tuo nelikko on omalta osaltaan tehnytkin. Ystävyyden ja idealismin puolesta kirjoitettu kirja! Mainio herkku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, sama täällä! Olen eräässä blogikeskustelussa jo lainannut sitä kohtaa, jossa Pete perustelee Anjalle, miten optimismi on parempi ja todempi kuin älykkyyden merkkinä pidetty pessimismi. Olen niin täysin samaa mieltä; minusta tuntuu aina ongelmissa, että kaikki menee hyvin ja olen taipuvainen etsimään vahvistusta sille. Ja nyt fiksu ihminen selittää, että tämä asenne ei olekaan hölmöyden merkki!Kiitos Sauri!

      Optimismi, into ja energia kuuluvat yhteen ainakin näillä kirjan päähenkilöillä. Heidän persooniensa kuvaus on herkullista. Ja miten he toimivatkaan yhteen: Jussi, jolle kaikki on mahdollista, Anja, joka epäröi, Tero, joka kyseenalaistaa ja Pete, joka suorittaa.

      Se tuli myös selväksi, että poliitikot ovat työteliäitä ja hyvään pyrkiviä ihmisiä eikä mitään loisia, kuten jotkut "toriparlamentit" ja yleisönosastokirjoittajat heitä parjaavat.

      "Historiikki" olisi varmaan aivan erilainen, jos kirjoittaja ei olisi filosofian tohtori ja psykologi!

      Poista
  3. Kuuntelin joskus Pekka Saurin haastattelua radiosta. Noita Liisun muistelemia yöohjelmia en koskaan. Joka tapauksessa haastattelu antoi myös kuvan lämpimästä ja huumorintajuisesta ihmisestä. Siksi lainasin minäkin tämän, muistaakseni Elisan bloggauksen innostamana. Kuitenkin lukeminen tyssäsi siihen kirjoitustyyliin ja kieleen, jossa minusta sittenkin oli liian vähän hmm, sanoisinko säkenöintiä. Sitä mitä siis Knasulla on:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ole kuunnellut Yölinja-ohjelmaa. Se meni peräti 15 vuotta, mutta ilmeisesti minulla on ollut aina niin säännöllinen rytmi ilman yökukkumista, että tuo ohjelma on mennyt ohi.

      Ai, eikö sinusta teksti oikein säkenöinyt? Minusta siinä oli kaiken aikaa huumoria ja sitten ajoittain verbaalisia huippuja.

      Poista
    2. Pitää korjata tuo Elisa Elinaksi. Elisa on mun tyttöni nimi...Elina bloggasi tästä myös joskus.

      Poista
    3. Arvasin. En löytänyt kuin muutaman postauksen tästä ja Elinan oli yksi niistä.

      Huomasin vasta nyt, että meillähän on Iso Numero -lehden kevätnumero, jossa on Pekka Saurin kuva kannessa ja pitkä haastattelu hassuine pelleilykuvineen. Tästä jutusta sain tietää, että Saurilta on ilmestynyt uusi kirja Ratkaisemattomien kysymysten kirja. Varasin sen kirjastosta.

      Kyllä on kiinnostavia esseekirjoja taas. Tämä Saurin, ja syksyllä ne Knausgårdin uudet, Keväästä ja Syksystä.

      Poista
  4. Minua ärsyttää tämän kirjan nimi, vaikka Saurista olen periaatteessa diggaillut sen perusteella, mitä nyt hänestä tiedän. Yölinjaa tuli kuunneltua monina unettomina öinä. Hieno kirjoitus, joka sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, minuakin se ihmetytti ensin. Mutta se ei ärsytä enää, kun luet sen hauskan kohdan, josta se on siepattu otsikoksi. En halua paljastaa sitä tuossa, koska itse nautin aina, kun löydän kirjasta nimen selityksen.

      Sauri tuntuu hyvältä tyypiltä. Ison Numeron artikkelissa hän sanoo, että haluaa tehdä Helsingistä maailman kommunikatiivisimman kaupunkiyhteisön. Hänellä tuntuu olevan myös edelleen hyvä sosiaalinen omatunto, mikä monilla on liittynyt vain nuoruuteen.

      Poista

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...