Yu Hua: "...voin varmuudella sanoa rakastavani kirjoittamista."

Yu Hua käsittelee kirjassaan Kiina kymmenellä sanalla kotimaataan tiivistäen sen yksinkertaisiin sanoihin kansa, johtaja, lukeminen, kirjoittaminen, Lu Xun (kansalliskirjailija kuten meillä Aleksis Kivi), erot, vallankumous, ruohonjuuret, jäljitelmä ja höynäytys. 

Yun esseet kertovat räikeiden vastakohtien yhteiskunnasta, jossa muutokset ovat olleet niin nopeita, että ihmiset eivät pysy perässä taukoamatta jatkuvassa kohinassa, kuten Yu muuttumisprosesseja kuvaa.

Kun Yu ryhtyi kirjailijaksi hän jätti hammaslääkärin työnsä. Eräs länsimaalainen toimittaja oli vuosia myöhemmin kysellyt, eikö ollut vaikeaa jättää hyväpalkkainen työ ja  vaihtaa se epävarmaan ja köyhään kirjailijan elämäään. Toimittaja ei tiennyt, että Kiinassa oli ollut Yun nuoruudessa vielä voimissaan vanha egalitaristinen käytäntö, jonka mukaan kaikki työläiset saivat samaa palkkaa riippumatta siitä, mitä he tekivät työkseen.
"Olin siis rutiköyhä yhtä lailla kirjailijana kuin hammaslääkärinäkin, mutta kuitenkin sillä erotuksella, että olin ollut hammaslääkärinä onneton köyhä, kun taas kulttuuriosastolla minusta tuli onnellinen ja vapaa köyhä."

Vähentynyttä lukemista koitetaan nykyään mainostaa lukemisesta koituvalla hyödyllä. Totta onkin, että lukeminen laajentaa maailmankuvaa ja on omiaan lisäämään ymmärrystä ja ymmärtämistä, mutta kuka täyttäisi vapaa-aikansa lukemisella ellei se olisi hauskaa!
Kirjoittamiseen pätee aivan sama. Kirjoittaminen on ajattelemista, vielä enemmän kuin lukeminen.  Opiskelijoiden kannattaakin kirjoittaa ylös opiskeltavien asioiden ydinkohdat, koska vasta silloin huomaa, onko ymmärtänyt lukemansa.
Jopa asiamuistiinpanoja kirjoittaessa voi kokea luovuuden tuottamaa iloa, mutta vielä enemmän onnellisuutta tuo kaunokirjallisempi kirjoittaminen, vähäinenkin,  päiväkirjan pitäminen, onnistuneen kirjeen laatiminen, blogijuttu, runon tai proosan kirjoittaminen. Keskittyminen, vaihtoehtojen pyörittely, parhaan ilmaisun etsiminen ja löytäminen tuntuvat mielekkäältä puuhalta ja lopputulos nostaa mielialaa. Minä tein tuon, tyhjästä, "omasta päästäni". Tietenkin vaikutteita saaden, mutta silti - jotain aivan uutta. Kirjoittaja hyrisee mielihyvästä ja alkaa haluta sitä lisää. 

Yu Hua:
Nyt kun olen kirjoittanut jo usean vuosikymmenen ajan, voin varmuudela sanoa rakastavani kirjoittamista. Jokaisella ihmisellä on toiveita ja tunteita, joita he eivät kykene ilmaisemaan, koska ympäröivä todellisuus ja niin sanottu terve järki hillitsevät heitä. Kirjoittamisen maailmassa näitä tukahdutettuja toiveita ja tunteita saa kuitenkin ilmaista sydämensä kyllyydestä. Uskon kirjoittamisesta olevan hyötyä niin henkiselle kuin fyysisellekin hyvinvoinnillemme, koska sillä on voima tehdä ihmisestä kokonainen. Kirjoittaminen tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden kahteen eri elämänpolkuun, joista toinen on todellinen ja toinen kuvitteellinen. Näiden polkujen välistä suhdetta voi verrata suhteeseen terveyden ja sairauden välillä: kun toinen valtaa tilaa, toinen joutuu perääntymään. Mitä ikävystyttävämpi oma todellisuuteni on, sitä rikkaammaksi muuttuu kuvitteellinen polkuni.

Yun kymmenen sanan metodi on kiehtova tapa koota kirja. 
Mikä olisi minun kymmenen sanan Suomeni?
Entä kymmenen sanan muistelmat, minä Suomessa, kuten Yu on kirjoittanut itsestään Kiinassa eri vallankumousten pyörteissä. 

Mieheni tekee vanhoista dioista löytöjä. Laitan tähän loppuun kuvan, jossa näkyy miten ihminen sekä opetus ovat muuttuneet. 
Seison arkana aikuisten englannin opiskelijoiden edessä. Olen 25-vuotias, juuri paikkakunnalle, Tuupovaaraan, muuttanut. Tapasin mieheni aivan opiskelujen lopussa, molemmilla vielä opetusharjoittelu suorittamatta. Huomasimme, että Tuupovaarassa olisi kahdelle töitä sekä virkasuhdeasunto ja voisímme auskultoida sieltä käsin Joensuun yliopistossa vuorotellen. Minun vuoroni oli ensin. Matkustin linja-autolla päivittäin yli 50 km Joensuuhun ja opetin parina iltana viikossa Tuupovaaran kansalaisopistossa englantia ja jumppaa. Erittäin epäpätevänä, tietenkin. Aloin odottaa talvella esikoistamme, mutta se ei tahtia haitannut. Luulen, että olen kuvassa raskaana, olen jotenkin sen näköinen. 
Niin hauska meidän rekrytointimmekin. Eräänä iltana kesän lopulla joku kyläläinen tuli kyselemään, ryhtyisikö se nuoripari vetämään heidän kaipaamiaan kursseja. Rehtorikin puuttui vielä, oli muuttamassa paikkakunnalle vasta myöhemmin, mutta opinhalu oli kova, joten mitä sitä odottamaan. Me saisimme aloittaa kurssimme heti. Laitatte vaan osallistujalistat kiertämäään ja opetustunnit ylös, niin kyllä se palkka sieltä sitten tulee aikanaan. Se tuli. 

Joskus talvella 1975-1976 Tuupovaarassa, kuva: Ume

Historia näkyy kuvan pelkistetyssä opetusympäristössä. Opetusvälineenä vain kirja, liitutaulu ja kotoa tuotu kasettiradio, jossa oppikirjan äänite, ei edes piirtoheitintä, joka oli mediaheitinten edeltäjä. Oppikirjoihin ei oltu valmistettu kalvopaketteja ja oppikirjakin taisi olla aika niukka. Opettajan osuus oli materiaalien puuttuessa tärkeä, samoin muistiinpanot.  
Yllättäen pukeutuminen on samaa kuin nykypäivänä, poolopaitoja ja opettajalla leveälahkeiset sammarit.
Kuka nuo verhot on rytännyt noin rumasti? Oppilaat päivällä varmaan, kun ovat ikävystyneinä katselleet ulos. Minuakaan ei tällaiset asiat häirinneet - silloin.

Lisäys 21.7.

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani Elegian kirjoituksen, johon linkki tässä.