Vivian Gornick pohtii ystävyyttä

 

Ihminen parhaimmillaan. Vuosisatojen ajan tämä oli avainkäsite kaikkien vakavasti otettavien ystävyyden määritelmien takana: ystävä on hyveellinen olento, joka puhuttelee minussa olevaa hyveellisyyttä. Miten vieras käsite terapeuttisen kulttuurin lapsille! Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkismme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme. Coleridge ja Wordsworth kammoksuivat moista itsensä paljastamista, mutta me ihailemme sitä. Me haluamme ennen kaikkea tuntea, että meidät tunnetaan kaikkine puutteinemmekin, ja mitä enemmän puutteita, sitä parempi. Kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.  

Vivian Gornick pohdiskelee muistelmakirjassaan Erikoisen naisen kaupunki (suomennos 2022, alkuperäinen teos The Odd Woman and the City 2015) ystävyyttä, läheisriippuvuutta, yhteiskuntaluokkia ja New Yorkia. Gornick kirjoitti teoksen kahdeksankymppisenä. 

Vivian talsii pitkin Manhattanin katuja uskollisen ystävänsä Leonardin kanssa, on tehnyt niin jo parikymmentä vuotta kerran viikossa, koska he eivät siedä enempää toistensa ironista marmattamista. Molemmat ovat pisteliäitä ja rehellisiä eivätkä kaihda neuvomasta toisiaan. 
Vivian ei välitä tavarasta, krääsä ahdistaa häntä, ja koristeellisuudesta pitävä Leonard taas on täyttänyt kotinsa monikulttuurisella taiteella ja antiikkisilla  huonekaluilla. Kumpikaan ei persoonallisista tyyleistään huolimatta viihdy kotonaan, vaan kaipaa kaupungin sykkeeseen, joka heille on kodin jatke. Pitkät kävelyt vievät lapsuuden ajan kaltaiseen ajattomuuteen. Tunnit menettävät merkityksensä, katuja piisaa ja joka kadunkulmasta aukeaa uusia elämyksiä, uusia kohtaamisia ja näytelmiä joita seurata.   
Gornick sanoo, että New Yorkin syke sopii yksinäisille. Se tekee yksinäisyydestä siedettävää. On turvallista, kun tietää, että kirjakaupat, kahvilat ja metroasemat ovat lähellä eikä äänimaailma ole tylsä.
 
Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilamaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. 

Ennen tuota siteeraamaani kohtaa Gornick on kertonut Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin ystävyydestä 1700-luvun lopulla. Ystävyyttä kesti vajaat kaksi vuotta ja se hiipui siihen, että kumpikaan ei enää tuntenut olevansa parhaimmillaan toisen seurassa. 
Gornick sanoo, että usein ystävyydessäkin on romanttisia tunteita. Ero rakkauden ja ystävyyden välillä ei ole niin jyrkkä kuin usein ajatellaan.  
Ystävien ei tarvitse olla samanlaisia. He voivat erilaisina olla toistensa peilejä, kuten hän ja Leonard, "erikoinen nainen" ja homomies.  
Ihmissuhteen pysyvyydessä tärkeää on se, että pystyy keskustelemaan toisen kanssa ilman uhkaa.

Hyvä keskustelu ei tarkoita samoja kiinnostuksia tai luokkaa tai ihanteita, vaan se on temperamenttikysymys: jokin saa ihmisen vaistomaisesti vastaamaan arvostavasti "noinhan se menee"  eikä väittelynhaluisesti "Miten niin muka?" Kun temperamentti on samankaltainen, keskustelu ei juuri koskaan tyssää vaan virtaa vapaana ja pidäkkeettömänä, ja silloin kun temperamentti ei ole samanlainen, saa olla yhtenään varpaillaan. 

Tässäkin muistelmakirjassaan, kuten myös 80-luvun lopulla kirjoittamassaan Fierce Attachments (suomennos Toisissamme kiinni 2021) Gornick kuvaa hauskasti äitinsä vähäistä luottamusta tyttärensä taitoihin ja pärjäämiseen. 
Suorapuheinen äiti ei voi millään uskoa, että yliopistosta valmistunut ja jo menestystä kirjailijana saavuttanut tytär on pyydetty pitämään puhe, jonka hän on itse kirjoittanut ja jota kukaan ei lue etukäteen.  
"Nu", hän sanoi lopulta, "jos siellä ei pidetä puheestasi, sinun käsketään vain häipyä."

Jos on äiti ollut epäileväinen tyttärensä kykyjen ja elämänvalintojen suhteen, niin on tytärkin itseironinen paitsi tarkkaillessaan itseään ja Leonardia niin myös katsellessaan nuorta itseään. 
 "Kerran 1970-luvulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla... "

'Jewish mama' on käsite, jolla on vankka todellisuuspohja. Vähemmistöön kuuluvien siirtolaisten on yleensäkin vaikea uskoa, että heidän lapsistaan voi tulla jotakin heitä itseään enemmän. Gornickin lapsuudenmiljöö Bronx on ollut työläisten ja siirtolaisten kaupunginosa, jota se ei ole enää.  
Gornickin äidin kaltaisia itsevarmoja juutalaismammoja on myös Woody Allenilla elokuvissaan. He marssivat käsilaukku heiluen poikansa työpaikalle kesken palaverin muistuttamaan lämpimästä pukeutumisesta. 

Gornick tuo rakkaudessaan New Yorkiin mieleeni Woody Allenin monet New York -leffat ja Fran Lebowitzin jutut Netflix-sarjassa Kuvittele olevasi kaupungissa. Lebowitz kulkee äreänä New Yorkin katuja ja keskustelee välillä kaupungista ja sen muutoksista Martin Scorsesen kanssa. 

Pidän Arto Schroderuksen suomennoksista yleensäkin ja kahden Gornickin kirjan osalta nyt viimeksi. Tästä eteenpäin luenkin sitten Gornickia englanniksi. Muutamia eseekirjoja on tilattuna.
Tunnen ystävyyden kaltaisia tunteita kirjallista Gornickia kohtaan. Mielelläni flaneeraisin hänen kanssaan Nykissä.

Ystävyys?
En ymmärä, miten kukaan voi irtisanoa ystävyyden ja tehdä siitä erosta oikein numeron. Sen ymmärrän, että ystävyydet hiipuvat ja ovat välillä hiljaisemmassa vaiheessa olosuhteista ja elämäntilanteista johtuen. Vanha ystävä on kuin henkivakuutus. Se on olemassa, vaikka ei sitä aina niin muistaisikaan. 

On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää. 
No, nyt en ymmärrä. Ei kai tuossa toisessa kategoriassa ole edes kyse mistään ystävyydestä, vaan väärinkäsityksestä!
Gornick palaa tähän kysymykseen ja pohtii, että ehkä tässäkin on lopulta kyse temperamentista. Ulospäin suuntautuneet ihmiset virkistyvät helpommin kuin melankoliset, ja New York on täynnä ihmisiä, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua sitoutumisen ja liittymisen välillä. Joskus kaupunki tuntuu  horjahtelevan näiden kahden kaipuun vaikutuksesta. 
 
Suurkaupungit?
Niitä rakastan. Istanbul, Barcelona... juuri se, että voi kävellä ja aina aukeaa silmien eteen uutta, jokainen kaupunginosa on tunnelmaltaan erilainen ja ihmiset monenlaisia. Hiljaisesta maasta tulevalle tällaiset kaupungit ovat valtavan inspiroivia.
Tänään ja tässä, tämän kirjan kysymyksiä pohtiessani, asetankin itselleni tavoitteeksi New Yorkin matkan, ei haaveeksi vaan tavoitteeksi. Vuoden sisällä.
Voitte odotella matkakertomusta.  

Kielten muhinointia

Ehdin jo edellisen kirjoitukseni lopussa kehua Tarja Roinilan teosta Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Nyt lisää.

Roinila oli pitkään ajatellut kirjoittaa kirjan kääntämiseen liittyvistä ajatuksista, joita hänelle oli omassa työssään suomentajana vuosien mittaan kertynyt. Tämä ei ole se kirja, koska kuolema tuli väliin. Samat sanat on Mika Kukkosen toimittama kirja, joka sisältää Roinilan eri julkaisuihin kirjoittamia esseitä ja teon alla olevia esseitä ja esseen alkuja, joita Roinila oli suunnittelemaansa kirjaa varten laatinut.
Kirjaan valikoituja muualla julkaistuja kirjoituksia on ollut mm. Helsingin Sanomissa, Parnassossa, Kirjailija-lehdessä, Nuoren voiman Liiton julkaisuissa ja pienlehdissä kuten Tuli & Savu ja Jano. Osa on käännöskirjojen esipuheita ja jälkisanoja, kuten esim. kiinnostavat työpäiväkirjan otteet, jotka ovat jälkisanoina Thomas Bernhardin Frost-teoksen suomennoksessa Pakkanen.
Kukkonen on valinnut Roinilan laajasta arkistosta erittäin kiinnostavan ja monipuolisen esseekokoelman, jonka kirjoituksia yhdistävänä tekijänä on kääntämisen antama nautinto tekijälleen.

Roinila kuvaa käännöstapahtumaa niin että siinä kielet "muhinoivat" keskenään kääntäjän toteuttaessa alkukielisen teoksen ajatuksen toiselle kielelle, jonka välineet ovat joskus hyvinkin erilaiset kuin alkuteoksen kielessä.  
Eikö olekin selkeästi sanottu? Selkeys ja vaikeankin asian selittäminen helposti ymmärrettäväksi onkin Roinilan teksteille tyypillinen piirre kielistä iloitsemisen ohella.
Jo esseiden nimet ovat herkullisia: Kielen oppimisen ihme, Runous soi ja kolisee - samuus ja radikaali ero, Thomas Bernhardin kuolemanjälkeinen elämä, Oksisto...

Kun kuuntelen alkutekstiä toisen kielen, oman äidinkieleni korvalla, olen samanaikaisesti kahdessa kielessä, samalla sekä lukija että kirjoittaja. En käännä sanaa enkä lausetta vaan teosta, joka puhuu ja panee minut puhumaan. Kääntämisen perusyksikkö on teos.

Uuden käännöksen edessä olen aina aloittelija. Tehtävä alkaa alusta, enkä voi tietää, mitä matkan varrella tapahtuu. 

Käännösprosessissa kaikki myllätään. Sitä ei aina huomaa, kun lukee rinnakkain alkutekstiä ja käännöstä, esim. Valenten runo espanjaksi ja suomeksi. Kääntämiseen sisältyvä vaatimus "samuudesta" voi johtaa ajattelemaan, että käännös olisi alkutekstin suora johdannainen tai että käännöksen pintaa katsomalla näkisi, kuinka uskollinen se on. Mutta alkuteksti ei näytä suoraa tietä käännökseen. Se antaa kaiken mitä käännöksen tekemiseen tarvitaan, mutta ei anna yhtään suoraa vastausta siihen, miten se tehdään.                 

Roinila kertoo seikkaperäisesti miten myllääminen tapahtuu, miten työpajoissa keksitään uudissanoja, miten alkuteoksen kirjoittaneelta kirjailijalta vaaditaan selitystä valinnoilleen ja miten kirjailijan omassa päässä jokin termi vaivaa viikkokaupalla kunnes yhtäkkiä jonain hetkenä löytyy täydellinen sana. Miten saksantaa 'räiskytys'? Miten saada suomennetuksi Coral Brachon runo Agua de borde lúbricos niin että suomalaisessa runossa on sama veden liukkaus ja soljuminen kuin alkuperäisessä espanjankielisessä?

Kielet ovat eri tavalla rikkaita. Useampiin kieliin kielituntuman omaava ihminen tietää tämän ja haluaisi joskus puhua sekaisin kahta kieltä, koska vain toisessa löytyy täydellinen sana kuvaamaan jotakin asiaa. 
Eri kielissä on erilaisia aikamuotoja ja niitä tuttujakin käytetään eri tavalla. On myös tapaluokkia, kuten saksan konjunktiivi, jossa verbi ilmaisee, että tieto on peräisin muualta. Suomessa voidaan saada sama merkitys esim. käyttämällä sanaa kuulemma tai ripottelemalla johtolauseita tekstin sekaan (oli kuulemma sairas, oli sairas sanottiin, semmoista puhuttiin että oli sairas jne). Se, miten käännös tehdään riippuu suomennettavasta eoksesta. On mietittävä, millä keinoin syntyy sama tunnelma kuin alkuperäisessä. 
Joskus se kieli, johon käännetään on rikkaampaa valitussa tyylissä, kuten esim suomi alkusoinnuttelussa. Silloin käännösteos on jopa alkuperäistä parempi.

Käännöksen on oltava uskollinen alkutekstille, mutta on kuitenkin muistettava, että kääntäjä(kin) on kirjoittaja ja hänen kääntämänsä kirja on aina uusi teos.
Eri ja sama, yhtä aikaa. 
Kääntämisen ihme onkin se, että kaksi ihmistä voi keskustella kirjasta, vaikka olisivat lukeneet sen eri kielillä, eli eri kirjat.
Yleensä ajatellaan, että sisällön on oltava sama, vaikka muoto muuttuu, mutta ei kaunokirjallisuuden kääntäminen ole pelkkää merkityksen siirtoa. On saatava aikaan myös veden liukkaus ja räiskytyksen rytinä.

Roinila kertoo teksteissään mielenkiintoisesti muutamien vaikeiden suomennosten valmistumisesta vaiheittain ja myös siitä, mitä haluaisi muuttaa jossain aiemmin suomentamassaan. Käännöstyö on aina prosessi, jossa liika kiire ei ole hyväksi.

Se lähdemateriaalin määrä, mitä kääntäjä tarvitsee paneutuessaan uuden kirjailijan teosten suomentamiseen on valtava. On tutustuttava kirjailijan koko tuotantoon, käännettävän teoksen muunkielisiin käännöksiin, väitöskirjoihin ja artikkeleihin, erilaisiin sanakirjoihin jne. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että kääntäjällä on vankka kielitaito ja sen kulttuurin tuntemus, jossa alkuteos on kirjoitettu. 

Roinila kokee kielen opiskelussa tärkeimmäksi sen, että elää tarpeeksi pitkään vieraan kielen ympäristössä, kunnes tapahtuu oivallus ja tulee hetki, jolloin  "leikkielämä" loppuu ja kokee olevansa aidosti menossa mukana. Roinila vertaa tätä riemullista kokemusta pyörällä ajamisen oppimiseen. Sivusta seuraillut pääsee "puhujaksi puhujien joukkoon", kuten pikkulapsi, jolle ympärillä soriseva meteli muuttuu merkitykselliseksi kieleksi. 

Yksi asia ajattelussani suomentamistyöstä muuttui Roinilan kirjaa lukiessani.
Olin ajatellut, että on parempi jos suomentaja keskittyy ja kääntää vain yhdestä kielestä ja mieluiten vain muutamaan kirjailijaan keskittyen. Roinila on kääntänyt saksasta, joka on hänen toinen lapsuuden kielensä, espanjasta ja ranskasta. Hän on kääntänyt proosaa, runoa ja filosofisia tekstejä. Tottakai kaikki kielet ruokkivat toisiaan! Vastaan tulevat vain ihmisen rajat, mutta jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.  
Itselleni vieraista kielistä vain englanti on kieli, johon minulla on syvempi kielituntuma ja johon lukemisen kielenä minulla ei liity vierauden tuntua, puhumisessa kylläkin. Nautin englanniksi lukemisesta - ajatella jos olisi sama suhde useampiin kieliin - mikä rikkaus se olisi!

Roinila kuvaa kääntämistehtävään tarttumista helpompana kuin oman esseen kirjoittamista. Jotain on jo valmiina, sen kun ryhtyy töihin, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain.
Hän vertaa myös kirjan kääntämistä ja lukemista. Lukeminen on tärkeää ja suuri nautinto, mutta kääntäessä kirjaan paneutuu. (Tästä tulee mieleeni ujo ajatus, että myös kirjasta kirjoittamisessa on enemmän kuin pelkässä lukemisessa. Siinä on kirjabloggaamisen nautinto.) 

Sanoja tunnustellessaan tuntee "kynän" kautta omassa ruumiissaan kirjan sykkeen, sen lyönnit, rytmin, poljennon.

Kytkös sen välillä joka on jo valmis ja sen joka vasta rakentuu. Sikiö äidin ruumiin sisällä. Kynä on napanuora.     

Nykyajan kiinnostusta kirjailijoiden persoonasta Roinila ei ymmärrä. Hän sanoo, että meidän aikamme ei näytä kestävän salaisuuksia. 

Me luulemme, että se on kirjailija, todellisen maailman ihminen. Mutta kyse on hänen rakentamastaan äänestä, läsnäolosta. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin  kuuluu hengitys. 

Kiitän lopuksi Tarja Roinilaa ja Mika Kukkosta tästä kirjasta kotini lähipuiston kukalla. 
Mieleeni juolahtaa sana 'käännöskukkanen'... miettikää nyt sitäkin, mikä hauska ilmaisu, samoin 'kielikukkanen'! Jossain toisessa kielessä nämä selitetään useammalla sanalla, huvittava kielivirhe, hassun merkityksen synnyttävä sanasta sanaan kääntäminen, käännöskömmähdys tms., mutta siinä kielessä taas on omia, ainutlaatuisia rikkauksiaan, joista meillä ei ole mitään tietoa. Joskus ennen kääntäjät selittivät kielten ja kulttuurin erikoisuuksia alaviittein, nykyään ei.  Katsotaan että on parempi häivyttää kääntämisen maku ja tarjoilla meille viimeistelty, itsenäinen teos.  
 

Muistelmat ja esseekirjoja mökkilukemisena

 

Terveiset mökiltä! Elämisentasoni täällä kohosi huomattavasti, kun vesi lämpeni niin että uskaltauduin uimaan, ja eilen jopa pesin hiukseni järvessä.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi toiset haluavat saunoa helteellä ja käydä uimisen välillä löylyssä. Minä pidän saunomisesta talvella, kun on kylmä. 
Kaikkein ihaninta täällä - kuten melkein kaikkialla muuallakin - on lukeminen ja kirjoittaminen. 

Vivian Cornick! Löysin uuden kiinnostavan kirjailijan ja ajattelijan.
Gornickilta on suomennettu vain kaksi muistelmateosta Fierce Attachments vuodelta 1987 ja The Odd Woman and the City, jonka Gornick kirjoitti vuonna 2015 edellisen muistelmansa jatkoteokseksi. Molemmissa kirjoissa kävellään, muistellaan ja mietiskellään Manhattanilla. Kävelykaverina ensimmäisessä teoksessa on oma äiti ja toisessa pitkäaikainen ystävä Leonard.

Fierce Attachments -kirjan suomalainen nimi Toisissamme kiinni (suomennos 2021, vasta!) on hyvin osuva kertomaan tämän kirjan ytimestä, kuten on alkuperäinen nimikin.
Gornickin lapsuuden Bronx on täynnä tulisia kiintymys- ja riippuvuussuhteita. Yksi, jota hän eniten kuvaa, on hänen ja hänen äitinsä, Bessin, suhde, jossa molemmat sekä tarraavat tiukasti kiinni, että yrittävät rimpuilla irti toisistaan.
Viittäkymppiä lähestyvä tytär ja pian kahdeksankymppinen äiti tekevät pitkiä kävelylenkkejä muistellen entisiä aikoja ja naapureitaan. Tytär syyttää äitiään elämättömästä elämästä ja äiti tytärtään väärin eletystä. Välillä löytyy tyveniä hetkiä, jolloin he ymmärtävät toisiaan täysin tai tyytyvät siihen, että eivät tule koskaan ymmärtämään.
Tytär on feministi, äiti romanttisen rakkauden idean mukaan elänyt ja leskeydestä identiteettinsä hurmosmaisesti rakentanut nainen.

Vivian Gornickin lapsuudenaikaisen 30- ja 40-lukujen Bronxin monikulttuuriset naiset ovat röyhkeitä, hiomattomia, suorapuheisia ja kiihkeitä. Heidän joukossaan hänen äitinsä näkee itsensä muita "kehittyneempänä", englantia ilman korostusta puhuvana ja joukon siveimpänä rouvana. Kun tytär kiinnostuu kokeneen lapsinaisen Nettien "naisenrakennusistunnoista" enemmän kuin äitinsä varoitteluista, yhteenotoilta ei voi välttyä. Nettien neuvot siitä, miten laittautua naiseksi joka viettelee tasokkaan miehen eivät kuitenkaan nekään vakuuta tyttöä, joka haluaa vain lukea. 
Vuosien mittaan äidin ja tyttären kiistat laimenevat. Kumpikaan ei ole surkuttelevaa tyyppiä, joten pistot kuitataan ironialla. 

    "Älä viitsi, äiti", minä sanon. "Sinä olit neljäkymmentäkuusi, kun isä kuoli. Olisit voinut jatkaa elämää. Niin on tehnyt moni nainen, jolla on ollut käytettävissään paljon vähemmän kuin sinulla. Sinä halusit pysytellä isän rakkauden idean sisällä. Se on hullua! Olet viettänyt kolmekymmentä vuotta rakkauden idean sisällä. Sinulla olisi voinut olla elämä"
    Tähän keskustelu päättyy. Hän on anelunsa anellut. Hänen kasvonsa kovettuvat. Hän vetäytyy tuttuun joustamattomuuteen. "Jaa", hän vaihtaa jiddišiin, ironian ja uhmakkuuden kieleen. "Kirjoitat sitten hautakiveeni: Alusta asti kaikki oli jo ollutta ja mennyttä."

Joinain harvinaisina hetkinä naisilla löytyy yhteistä, mistä he itsekin yllättyvät. 
Molemmille on tehty abortteja, tyttärelle yksityisasunnolla ja äidille yökerhon kellarissa, jossa lääkäri saattoi samalla käyttää naisia hyväkseen. Tytär hämmästyy äitinsä ronskia avoimuutta tässä asiassa ja siinäkin, että tämä miehensä haudalla säännöllisesti draamakuningattarena mekastaen sureva nainen myöntää miehen olleen joissain asioissa väärässä. 

    "Mitä sitä nyt sanoisi?" hän sanoo minulle. "Kärsiikö kotona helvetin tuskat vai elääkö hyvällä mielellä. Minä halusin elää hyvällä mielellä. Isä ei halunnut, että teen työtä. Lopetin työnteon."
    Olemme hetken hiljaa. Sitten sanon:"Äiti mitä tekisit, jos se tapahtuisi nyt ja isä sanoisi, ettei se halua, että menet töihin?"
    Hän katsoo minua pitkään. Hän on kahdeksankymmentävuotias. Hänen silmänsä ovat himmeät, hänen tukkansa on valkoinen, hänen kehonsa on hauras. Hän ottaa siemauksen teetä, panee kupin tassille ja sanoo tyynesti:"Haistattaisin vitut."

Gornick lupaa kirjassa äidilleen, että hän säilyttää tämän elämää. Voi sanoa, että hyvin hän on sen säilyttänyt omansa ohessa. NY Times valitsi vuonna 2019 tämän kirjan parhaaksi muistelmaksi 50 vuoden ajalta. 

Gornick on syntynyt vuonna 1935. Hän kuvitteli aluksi, ettei hänestä olisi kirjailijaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuudesta journalistina, mutta löysi pian esseet omaksi lajikseen. Minulle tulee Joan Didion mieleen. Näillä kahdella naisella on paljon samaa tyylissään.

Voi miten kiinnostavia kirjojen nimiä löydänkään aivan viime vuosilta.
Taking a Long Look: Essays on Culture, Literature, and Feminism in Our Time on viime vuonna julkaistu kirja, jossa feministisessä liikkeessä nuoruudestaan asti vaikuttanut Gornick tarkastelee muun ohessa naisten asemaa vuosikymmenten perspektiivillä. Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader toissavuodelta taas kertoo siitä, miten erilaisia asioita lukija löytää kirjasta ja kehen samastuu lukiessaan kirjan eri-ikäisenä erilaisissa elämänvaiheissaan.
Nämä kaksi kirjaa tilasin itselleni, ja olisihan siellä vaikka mitä kiinnostavia muitakin, esim. The End of the Novel of Love (1997), jossa Gornick pohtii rakkautta 1900-luvun romaaneissa, aikana jolloin rakkauteen liittyi enemmän salaperäisyyttä kuin nykyään 2000-luvun avoimuudessa.
The Romance of American Communism -teoksen (1977) sana 'romance' kertoo tarkastelun ironisesta lähtöasetelmasta. Gornickin vanhemmat kuuluivat sosialisteihin, jollainen hän itsekin koki lapsena olevansa.
The Men in My Life (2008) on kirja joistakin Gornickin mielikirjailijoista.

The Odd Woman and the City, Gornickilta tänä vuonna (vasta!) suomennettu kirja on saanut suomalaiseksi nimekseen Erikoisen naisen kaupunki. 'Odd woman', 'erikoinen nainen' on tietenkin Gornick itse, urbaani kuljeskelija. Tämä termi on peräisin feminismin alkuajoilta, jolloin yksineläviä naisia kutsuttiin Uusiksi, Vapautuneiksi, Parittomiksi ja Erikoisiksi. Sanalla 'odd' on molemmat merkitykset, pariton ja erikoinen, Gornick on halunnut käyttää sitä. Hänen kävelykaverinsa Leonard on myös omalla tavallaan erikoinen, ja Manhattanin katujen elämässä sitä vasta erikoista tapahtuukin.

Arto Schroderus on suomentanut molemmat Gornickilta suomennetut teokset hyvin. Nautin tekstistä, jossa on dialogia ja osuvaa tilanteiden kuvausta.


Toinen kiinnostava kirja, jonka olen lukenut täällä mökin hedelmällisessä joutilaisuudessa on Ida Pimenoffin toimittama esseekirja Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä. Kirjassa on 13 esseetä 13 eri kirjailijalta. Äitiyttä ja vanhemmutta, myös isän vanhemmuutta, tarkastellaan eri puolilta pohtien. Miten naisen elämä muuttuu, kun hän saa lapsen? Entä isän? Millaista on kasvattaa avioliitossa puolison lasta? Mten oma lapsuus vaikuttaa siihen, miten suhtautuu lapseensa? Millaista on elämä erityislapsen kanssa?

Kun on lukenut kaksi hyvää kirjaa peräkkäin, niiden välillä löytää usein jotain kommunikaatiota. Alma Weseliuksen tekstin Emakko ja vuori raakuus ja rankkuus keskustelee joiltain osin Gornickin muistojen kanssa. Pidän muutoinkin Weseliuksen esseestä paljon.
Juhani Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa hyvin nuoren isän neuvottomutta ja vaikeutta päästä samaan yhteyteen lapsen kanssa, mikä äidiltä näyttää sujuvan vaivattomasti. Juha Itkonen jatkaa tätä aihetta kuvaamalla eri sukupolvien rooleja vanhempina esseessään Äitini poika.
Marjo Niemen Erityisen hyvä elämä käsittelee ns erityislapsen vanhempana olemisen vaikeuksia ja iloja.
Jotkut esseistä ovat tuoreita ja inspiroivia, toiset taas eivät niinkään. 
Kuittaan nyt tämän kirjan parilla sitaatilla Juha Itkosen esseestä. Hän pohtii sitä, miten usein perheissä tahtomattaan ja ikään kuin vahingossa ajaudutaan tilaan, jossa sekä äiti että isä ovat tyytymättömiä osaansa. Olemme nyt tässä kohdassa sukupolvien ketjua. Menneisyys on mukanamme ja jokainen sukupolvi vertaa omaa vanhemmuuttaan siihen millaisena näki omien vanhempiensa roolit lapsena.

    En voi sille mitään. Kun ajattelen itseäni lapsena, äiti tulee ensin. Äitini sylissä minä lepäsin, valkoisessa kapalossani, ja sitä minä siis ikuisesti olen: äitini poika. 

    Äitiys ja isyys eivät toteudu umpiossa vaan suhteessa toisiinsa. Tämä pätee niin yhteiskunnan tasolla kuin yksittäisissä perheissä. Ajan henki vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin, mutta lopulta ihmiset tekevät omansa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Se,  millaiseen rooliin nainen äitinä asettuu,  vaikuttaa isyydelle jäävään tilaan. 

Vielä haluan mainostaa kirjaa, jota parhaillaan luen,Tarja Roinilan postuumisti julkaistua loistavaa esseekirjaa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Tämän kirjan on toimittanut Mika Kukkonen.  Enpä ole ennen lukenut näin hyvää ja seikkaperäistä kuvausta siitä, mitä toiselle kielelle kääntäminen on. 

Kääntäessä sanapuku riisutaan ja ajatukselle vaihdetaan toinen asu. 

Tästä lisää toisella kertaa. Ja muustakin... 
Nauttikaa kesästä, ystävät!

Suvi-illan vieno tuuli

 

Tämä juhannusruusu on kerrostalomme pihasta viime vuodelta. Silloin nurmikko oli kuiva jo juhannuksen aikaan alkukesän helteiden vuoksi. Nyt nurmikko on syvänvihreä, mutta ruusussa ei syksyisen leikkaamisen johdosta ole kukan kukkaa. Rönsyili liikaa. (Tästäpä tuleekin hauska mielleyhymä: jos rönsyilet liikaa, niin sinut leikataan, oletkos siinä!)

Kurtturuusut kuvan yläpuolella kulkevan tien varressa sen sijaan kukkivat yhtä ahnaasti kuin ennenkin, se osuus, mitä ei ole vielä revitty irti juurineen. Minusta on ollut ihana kulkea meidän kylän raitteja suloisessa ruusun tuoksussa. Meillä on kurtturuusuja todella paljon ja vain reunustamassa tienvieruja. Annettais näitten loppujen olla... please. 

Juhannuksena suomalaiset ajelevat mökeilleen. Niin mekin. Luin jostain tilastosta, että Suomessa on noin puoli miljoonaa mökkiä. Mökin hankinnassa tärkeänä pidetään hiljaisuutta ja rauhaa. Jopa hiljaisilla maalaispaikkakunnilla ihmiset pakenevat vielä isomman hiljaisuuden perässä mökeilleen.

Itse en ole kaivannut mökkielämää, mutta mies alkoi käydä eläkkeelle päästyä kuumana, katseli mökki-ilmoituksia, hankki remontoitavan mökin ja ryhtyi kunnostamaan sitä. Minulle oli iso yllätys, että miehestäni paljastui rakentaja ja nikkaroija. Sopeuduin uuteen tilanteeseen.
No, me teemme kompromisseja. Käymme mökiltä käsin lähiseudulla "ihmisten ilmoilla". Emme myöskään kumpikaan halua elää mökillä askeettisesti. Ei, meillä on mukana pelit ja vehkeet, läppärit ja älykännykät ja iltaisin katsomme telkkaria. Se mitä siellä kaipaan on sanomalehdet aamukahvin kera tutkittavaksi. Yleensä kolmen päivän jälkeen jo alkaa molemmilla tulla koti-ikävä, puuhastelijalla sekä laiskottelijalla.

Mökinomistajien keski-ikä Suomessa on 62 vuotta. Entä seuraava sukupolvi?
No, meillä pojat perheineen, osa ainakin, rakastavat mökkielämää, joten luulen, ettei sitä tarvitse myydä, ja puuhastelijamme pääsee nauttimaan omalle mökilleen vanhanakin (mikä aika ei ole kovin kaukana).
Mökki onkin ollut kiva paikka viettää aikaa laajenevan "klaanimme" kanssa. Nuoriso on päässyt kokeilemaan kesätöitä, kaivoa puhdistamaan, maalaamaan ja ympäristöä siivoamaan. 

Enemmän kuin hiljaista mökkielämää kaipaan usein ihmisvilinää, jossa rentoudun. On ihanaa lomailla isoissa kaupungeissa ja viettää kesällä rantaelämää biitseillä, joilla on paljon ihmisiä. Toisaalta jos tällainen kaupunkielämä olisi aina mahdollista, niin nauttisinko silloin siitä niin paljon?

Eräs asia mistä näkee suomalaisten mökkielämän kunnioituksen, on se, että "olen mökillä" kelpaa selitykseksi vähän kaikkeen osallistumattomuuteen ja asioiden perumiseen, "ei kun me ollaan silloin mökillä". 

Oman rannan isokoskeloperheen elämää on kiva katsella saarimökillämme. Emo opettaa pienokaisiaan uimaan ja selviämään. Kukin vuorollaan lepäilee selässä. Yhtenä kesänä poikasia oli ennätysmäärä, yhdeksän. Monesti poikasten määrä vähenee jo ennen kuin ne pääsevät uimaharjoitteluun asti. Surullista. Meitä nämä sympaattiset vierailijat eivät pelkää. Ne uivat laiturin alla ja kipittävät välillä sen päältäkin. 

Kuva: Ume, Juhannus 2011

Suvi-illan vieno tuuli
huokaa vuoren alta,
hongikon polkua hopeoipi
kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka, 
kaukana käkö kukkuu,
vaieten astuvi vaeltaja,
mielen murhe nukkuu.

Eino Leinon runo Suvi-illan vieno tuuli kokoelmasta Elämän koreus, 1915.  

 
Mukavat jussit blogini lukijoille! Siirretään murheet nukkumaan ja  nautitaan kesästä. 

Joitain ajatuksia viime aikoina lukemistani kirjoista

Pidän aina luvun alla olevan kirjan välissä kirjanmerkkinä muistilehtiön sivua, johon merkitsen kohtia, joita haluan ajatella myöhemmin lisää. Nyt teenkin niin, että poimin kahdesta viimeksi lukemastani kirjasta nämä kohdat enkä rupattele kovin paljon muuta.

On aikoja, jolloin ravintolan tulee pysyä ennallaan, ja aikoja, jolloin sen tulee muuttua. Se pätee myös ihmisiin. Samaan ympäristöön juuttuminen alkaa ajan myötä viedä energiaa.

Haruki Murakamin romaanin Rajasta etelään, auringosta länteen päähenkilö on ravintoloitsija Hajime, keski-ikäinen mies, jonka elämä on kaikilta osin hyvällä mallilla. Silti Hajimea vaivaa nostalginen kaiherrus, tunne että jotain puuttuu. Murakami kuvaa hyvin tämän tunteen voiman.

Ajattelin sitä kaikkien vanhempien uskoa, että kunhan vain tekee parhaansa, on läsnä, rakastava ja sopivasti rajoittava, lapsesta kasvaa kunnollinen. Sitä asiantuntijoiden äänet hokevat päässämme lapsen syntymästä asti. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä, ettei tuo lupaus aina täyty.

Laura tekee kaikkensa käyttäytymishäiriöisen poikansa Pyryn elämän sujumiseksi, mutta se ei vain suju. Hän miettii, miten toisenlainen hänen elämänsä onkaan verrattuna heihin, jotka tarkkailevat lastensa vahvuuksia ja voivat kuvitella heille hienon tulevaisuuden. Laura pelkää, että ilman hänen suojelevia toimenpiteitään poika ei tule pärjäämään maailmassa. 
Maria Mustrannan Äidin tehtävä on psykologinen romaani trilleriaineksin.
  

Minun haaveeni olivat enemmän pelkojen kääntöpuolia kuin puhdaverisiä unelmia. Kunpa Pyry ei satuttaisi ketään vakavasti. Kunpa hän pysyisi hengissä siihen asti, että oli minun aikani lähteä. 

Onko muuta tapaa olla vanhempi kuin pitää itseään korvaamattomana? Minun oli pakko jatkuvasti liioitella äitiyteni merkitystä, jotta jaksoin sitä.  

Epätoivoinen vanhempi voi ongelmallista lastaan rakastaessaan todellakin liioitella. Kirja kysyykin, missä on raja, milloin pitäisi kuunnella epäilyjään ja koettaa katsoa tilanteita ulkopuolisen silmin. 

Ehkä yksi aikuisten virheistä on nähdä lapset liikaa itsenäisesti toimivina olentoina. Emme ymmärrä, miten herkässä vaikutusten verkossa lapset rimpuilevat, koska emme itse enää elä yhtä tiiviissä yhteydessä toisiin. 

Tämä viimeinen sitaatti on minulle kirjan tärkein. Se korostaa sitä, miten paljon lapsi on erilainen kuin aikuinen. Lapsi on täysin riippuvainen aikuisista, mitä seikkaa murrosikäiset kipuilevat. 
Aikuinen voi valita paljon enemmän kuin lapsi, työnsä ja ihmissuhteensa. Lapsi on meidän armoillamme, mutta häntä ei myöskään saa jättää yksin, koska hän ei ole vielä kypsä valitsemaan. 

Jossain kirjan repliikissä oli myös ajatus, miten ihmistä aina helpottaa, kun voi syyttää kärsimyksistään jotakuta, mutta jos kivun syy on oma lapsi, niin silloin syy kääntyy itseen. Mietin tätä kohtaa lukiessani, miten paljon olen lukenut elämäkertoja joissa syytetään omista ongelmista vanhempia. Syy-yhteys toimii vain näinpäin. Lapsen syyttäminen on tabu. Se on hyvä niin, elämän jatkuvuuden vuoksi. 

 

Suvi Ermilä, Vastaanottokeskus

Suvi Ermilä on sarjakuvataiteilija ja sosionomi. Hän käsitteli esikoisteoksessaan Hauho (2017) sukulaisten välisiä suhteita kesämökillä. Toinen kirja Jälki vuodelta 2018 sisältää neljä sarjakuvanovellia ihmisten kohtaamisista ja niiden jättämistä muistoista. 
Viime vuonna julkaistusta teoksestaan Vastaanottokeskus Ermilä sai Sarjakuva- Finlandian. 

Vastaanottokeskus koostuu 27 lyhyestä kertomuksesta, jotka kuvaavat tilanteita vastaanottokeskuksen arjessa työntekijän näkökulmasta. Elämä on hidasta odottamista, työntekijät yrittävät vakuuttaa toisiaan työmenetelmiensä merkityksellisyydestä ja motivoida asiakkaitaan jaksamaan välitilassaan. 
Rosoiset tummat piirrokset kuvaavat hyvin elämän rosoista ankeutta. Tekstiä on vähän, varsinkin asiakkaiden kanssa keskusteltaessa, jolloin kielenä on lyhyt englanti: "Go and wait in car, please go to line... " 
Kansi näyttää liituvärein toteutetulta ja joidenkin piirrosten taustat vesivärimaalauksilta.

Yllä olevat kuvat ovat novellista Tarkistus, jossa yövuorolaisen kasvoilta välittyy pelko nurkassa mustana möykkynä kyhjöttävän puhumattoman asiakkaan puolesta.

Surullisista tilanteista huolimatta Ermilän kirjassa on myös tilannekomiikkaa ja välistä absurdia huumoria sekä kritiikkiä valittuja menetelmiä kohtaan.
Kun innokas ohjaaja vie pakolaisryhmän Nuuksioon kokemaan suomalaisen metsän rauhoittavan ihanuuden, hän ei ota huomioon, että joku metsään kuljetetuista on rämpinyt kuukausikaupalla Serbian metsissä pakomatkallaan ja nähnyt osan vierellä tallaajista menehtyvän matkan varrelle. 
Taidepajan vetäjän on vaikea houkutella ketään projektiinsa maalaamaan tunteitaan kankaalle ja rentoutumaan taiteen avulla. Jos ei ole ollut kiinnostunut maalaamisesta kotimaassaan ja on pitänyt sitä lasten elämään kuuluvana ajanvietteenä, niin miksi siitä nyt elämänsä epävarmimmassa vaiheessa kiinnostuisi. 
Työntekijää epäilyttää voimauttavan valokuvan käyttö ja suosio pakolaisten keskuudessa, mutta asian esittelijä sanoo, että se on asiakkaan psykososiaalista tukemista, jota tärkeämpää ei olekaan.  

Loppuselitys on se, että asiakasta pitää auttaa voimaantumaan, niin että hän kestäisi käännytyksen."Negatiivinen asenne ei ainakaan auta ketään."

Psykososiaalinen tukeminen ja voimaantuminen, niin.
Eikös jo Claes Andersson todennut kauan sitten, että parasta ahdistuneen ihmisen tukemista on hänen aineellisten olojensa järjestäminen siedettäviksi. 

Ukrainalaispakolaisten kohtaamisessa näyttää olevan uusia järkeviä tuulia, byrokratiaa on vähennetty ja työhön pääsyä helpotettu. Kunpa tämä laajennettaisiin koskemaan kaikkia pakolaisia. 
On älytöntä ja sydämetöntä, että hyvin arvosanoin Suomessa suomen kielellä ylioppilaaksi kirjoittanut ja kesätyöpaikan hankkinut afgaaninuorukainen palautetaan kotimaahansa vain koska hidas byrokratian mylly on päätynyt sekä oleskelulupaa hakevalle että Suomelle epäviisaaseen ratkaisuun lähettää pois tänne kotoutunut lahjakas ja uuttera nuori ihminen.

Ermilän pienet vähin kuvin ja sanoin toteutetut kuvakertomukset tuovat esiin myös suomalaisen yksinäisyyden. Jollekulle vaikeassa elämäntilanteessa olevalle on parempi tehdä tupla- ja yövuoroja vastaanottokeskuksessa, koska se on hänellekin turvapaikka, jossa ei tarvitse olla yksin. 
Novelli SPR:n projektista, jossa vapaaehtoiset kutsuvat turvapaikanhakijoita aitoon suomalaiseen joulun viettoon keskuksen työntekijöiden pelätessä, että nämä joutuvat hyväksikäytön uhreiksi, kertoo hykerryttävästi monenlaista asenteista ja ihmisistä.
Tilanteet ja ihmiset niissä näytetään rehellisesti, mutta ei ironisesti vaan lämpimästi ja ymmärtäen. 

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme

 

Ensimmäinen ajatus, kun otin tämän kirjan käteeni ja katselin kantta: miksi ihmeessä myös kovakantisiin kirjoihin on alettu painaa etukannelle toisten kirjailijoiden mainoslauseita tai lukuohjeita? 
Tämä kansi olisi kauniimpi ilman Jussi Valtosen kiteytystä kirjan sisällöstä, ja mielestäni on syytä myös kunnioittaa jokaisen lukijan oikeutta löytää tekstistä omansa. Etukannesta teksti pistää silmään, takakannen voi helpommin jättää lukematta. Takakannen teksti onkin minusta ihan hyvä. 
"Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä." 

Karen Joy Fowler kirjoitti romaanin We Are All Completely Beside Ourselves vuonna 2013. Pari vuotta myöhemmin Tammi julkaisi sen Sari Karhulahden taitavasti suomentamana. Olin päätellyt nimestä, että kyseessä olisi chicklitiä, mutta näin ei ole. Kirja on juoniromaani, jossa on mukana vakavia aiheita, luontevasti päähenkilön pohdintoina, ei erillisinä esseinä. Se ei ole autofiktio eikä sellaiseksi väitetty, kiitos siitä. 

Rosemary Cooke tarkastelee vuonna 2012 keski-ikäisenä naisena elämäänsä aloittaen keskeltä yliopistovuodesta 1996 ja edeten muistojensa heittelemänä lapsuuteensa, josta on oppinut vaikenemaan. 
Rosiella oli viisivuotiaaksi asti kiva perhe: tutkijaisä, iloinen äiti, isoveli Lowell ja sisko Fern, jonka kanssa hän oli kuin paita ja peppu sekä joukko jatko-opiskelijoita, jotka asuivat heidän kanssaan isossa talossa maalla. 
Viisivuotiaana Rosie viedään joksikin aikaa mummin luo ja kun hän palaa, koti onkin muualla, erilainen, niukempi, ja tässä uudessa kodissa asuvat enää äiti, josta on tullut "huuruinen", juopotteleva isä ja vihainen 11-vuotias veli, joka karkaa lukioiässä suunniteltuaan lähtöään Fernin lähdöstä asti. Mummi alkaa käydä laittamassa ruokaa perheelle, koska äiti ei masennukseltaan pysty. Kaikki on outoa ja vastakohta sille, mitä oli ennen.
Missä Fern on? Miksi kukaan ei kerro?

Itsekunnioitukseni olisi nyt vahvemmissa kantimissa, jos olisin suuttunut Fernin kadotessa kuten Lowell, mutta juuri silloin tuntui vaaralliselta olla vihainen isälle ja äidille, joten pelästyin sen sijaan. Olin myös tavallaan helpottunut, valtavan ja hävettävän helpottunut, koska vanhempani olivat pitäneet minut ja antaneet pois jonkun toisen. Aina kun muistan sen, yritän palauttaa mieleeni myös sen, että olin vasta viisivuotias. Haluaisin olla reilu itsellenikin. Olisi kiva kyetä jopa antamaan anteeksi, mutta se ei ole onnistunut minulta vielä, enkä tiedä, onnistuuko se koskaan. Tai pitäisikö sen onnistua.

Näihin sekaviin viikkoihin asti Rosie oli puhua pulputtanut ja vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä siihen hänen piirteeseensä. Nyt, ajanjaksona jolloin kaikki ovat suunniltaan, häntä pyydetään olemaan hiljaa, eikä kukaan ole enää kiinnostunut hänestä. Rosie tosiaan hiljenee, mutta ei vielä, eikä toisten pyynnöstä. 

Pystyn sanomaan heti paikalla mistä tahansa lapsuusmuistostani, onko se syntynyt ennen Fernin katoamista vai sen jälkeen. Pystyn, koska muistan, kumpi olin muistikuvan syntyessä. Se minä, jolla oli Fern, vai se, jolla ei ollut. Ne minät ovat kaksi eri ihmistä. 

Rosemaryn muistoissa on tilanteita, joissa he kävelivät tasa-askelin Fern tiukasti Rosemaryn selän takana kädet tämän vyötärön ympärillä. Hän koki olevansa voimakas ja villi yhdessä siskonsa kanssa, mutta koki myös mustasukkaisuutta, koska Fern oli monissa asioissa häntä taitavampi. Siksi hän kehitti itselleen  mielikuvitusystävän, toisenkin siskon, Maryn, joka oli ihan yhtä vahva ja taitava kuin Fern, mutta kiltti ja totteli Rosemarya kaikessa. 

Jos Cooken perheen elämän rajapyykki tapahtui vuonna 1979, niin lukija kohtaa rajapyykin tätä romaania lukiessaan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä..."
Kirjassa on 364 sivua, joten suurin osa lukemisesta tapahtuu uusin silmin, uteliaana. Ja alkukin on luettava uudelleen... enkö huomannut, olisinko voinut päätellä?

Luin tämän kirjan mökillä neljännen koronarokotuksen jälkioireissa (uupumus ja vilu), mikä antoi oman mausteensa lukukokemukselle. Olin liikutuksesta ja surusta suunniltani. 

Lukijat suuttuivat aikoinaan HS:n kriitikolle, joka paljasti sen juonenkäänteen, jonka jälkeen kirjaa alkaa lukea toisin. Rosemarylla on syynsä siihen, että hän ei kerro heti kaikkea. Hän haluaa meidän kokevan siskonsa ja perhe-elämän kuten hän sen koki rajapyykkiin asti. Niinpä minäkään en paljasta Rosemaryn salaisuutta, jonka tietäminen epäilemättä saa lukemaan kirjan alun eläytyen laimeammin Rosemaryn kokemaan ja sellaisia asioita tarkastellen, mitkä olivat pienelle Rosielle tuntemattomia. 
 
Mietin, minkälaisia tarinoita Cooken perheen tragediasta syntyisi eri perheenjäsenten kirjoittamana. Hyvin erilaisia. 
Rosemaryn kautta me saamme lapsen kokemuksen, jonka Fowler kartoittaa hyvin. Lapselle asiat vain tapahtuvat. Lapsi ottaa helposti turhia syyllisyyksiä kantaakseen, koska ei ymmärrä syy-yhteyksiä. Lapsi kokee ihmiset fyysisemmin kuin aikuinen.

"Nyt kongajonoon!" äiti huutaa. Hän johdattaa meidät mutkittelevana jonona läpi koko alakerran, ja Fern ja minä tanssimme tanssimistamme hänen perässään. 

Me istuimme vierekkäin, makasimme poikittain, tuupimme, temmoimme, hellimme ja huidoimme toisiamme jatkuvasti, ja oli kamalaa kun tilanne muuttui. Ihoni kaipasi Fernin kosketusta, kaipasi niin että kipeää teki. 

Fernin menetettyään Rosie alkaa heijata itseään, nyhtää kulmakarvojaan ja järsiä sormiaan. Kouluun mennessä, vuotta toisia vanhempana, on Marykin jätettävä kotiin. 
Koulussa Rosie on yksinäinen, kiusattukin, vaikka yrittää muistaa äitinsä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet. Yliopistossa tulee ylilyöntejä, kun hän vaistomaisesti samaistuu jonkun raivonpurkauksiin ja liittyy mukaan. Yleensä hän haluaa olla näkymätön, hillitsee ominaispiirteitään ja välttelee perheestään kertomista tai valehtelee itselleen normaalin menneisyyden.

Peiteminä ja vaikeneminen onnistuvat hyvin, paitsi että ne syventävät hänen yksinäisyyttään. Tytöillä on tapana uskoutua toisilleen jopa suurennellen perheenjäsentensä omituisuutta. He odottavat Rosielta samaa avomielisyttä.

"Omituinen oli päivän sana, eikä siitä tietenkään ollut kerrottu minulle."
Tämä sitaatti kertoo siitä itseironisesta huumorista, millä Rosemary tarkastelee itseään.
Kerronnan nykytilanteessa, aikuisena ja pidettynä opettajana hän on jo päässyt traumojensa kanssa sinuiksi ja tarkastelee elettyä elämäänsä myös sen hyvät puolet huomioiden. Veljen kohtalo, joka kytkeytyy Ferniin, on rankka, ja hyvin ymmärrettävä.
 
Kirjassa tulee käsitellyksi muistojen häilyvyys ja monet eettiset kysymykset, mutta päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi jää perhe ja sisaruus. 

Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä, mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua. 

Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

PS Mai on kirjoittanut tästä kirjasta näin (klik).