lauantai 16. heinäkuuta 2022

Vivian Gornick pohtii ystävyyttä

 


Ihminen parhaimmillaan. Vuosisatojen ajan tämä oli avainkäsite kaikkien vakavasti otettavien ystävyyden määritelmien takana: ystävä on hyveellinen olento, joka puhuttelee minussa olevaa hyveellisyyttä. Miten vieras käsite terapeuttisen kulttuurin lapsille! Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkismme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme. Coleridge ja Wordsworth kammoksuivat moista itsensä paljastamista, mutta me ihailemme sitä. Me haluamme ennen kaikkea tuntea, että meidät tunnetaan kaikkine puutteinemmekin, ja mitä enemmän puutteita, sitä parempi. Kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme. 
 

Vivian Gornick pohdiskelee muistelmakirjassaan Erikoisen naisen kaupunki (suomennos 2022, alkuperäinen teos The Odd Woman and the City 2015) ystävyyttä, läheisriippuvuutta, yhteiskuntaluokkia ja New Yorkia. Gornick kirjoitti teoksen kahdeksankymppisenä. 

Vivian talsii pitkin Manhattanin katuja uskollisen ystävänsä Leonardin kanssa, on tehnyt niin jo parikymmentä vuotta kerran viikossa, koska he eivät siedä enempää toistensa ironista marmattamista. Molemmat ovat pisteliäitä ja rehellisiä eivätkä kaihda neuvomasta toisiaan. 
Vivian ei välitä tavarasta, krääsä ahdistaa häntä, ja koristeellisuudesta pitävä Leonard taas on täyttänyt kotinsa monikulttuurisella taiteella ja antiikkisilla  huonekaluilla. Kumpikaan ei persoonallisista tyyleistään huolimatta viihdy kotonaan, vaan kaipaa kaupungin sykkeeseen, joka heille on kodin jatke. Pitkät kävelyt vievät lapsuuden ajan kaltaiseen ajattomuuteen. Tunnit menettävät merkityksensä, katuja piisaa ja joka kadunkulmasta aukeaa uusia elämyksiä, uusia kohtaamisia ja näytelmiä joita seurata.   
Gornick sanoo, että New Yorkin syke sopii yksinäisille. Se tekee yksinäisyydestä siedettävää. On turvallista, kun tietää, että kirjakaupat, kahvilat ja metroasemat ovat lähellä eikä äänimaailma ole tylsä.
 

Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilamaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. 

Ennen tuota siteeraamaani kohtaa Gornick on kertonut Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin ystävyydestä 1700-luvun lopulla. Ystävyyttä kesti vajaat kaksi vuotta ja se hiipui siihen, että kumpikaan ei enää tuntenut olevansa parhaimmillaan toisen seurassa. 
Gornick sanoo, että usein ystävyydessäkin on romanttisia tunteita. Ero rakkauden ja ystävyyden välillä ei ole niin jyrkkä kuin usein ajatellaan.  
Ystävien ei tarvitse olla samanlaisia. He voivat erilaisina olla toistensa peilejä, kuten hän ja Leonard, "erikoinen nainen" ja homomies.  
Ihmissuhteen pysyvyydessä tärkeää on se, että pystyy keskustelemaan toisen kanssa ilman uhkaa.

Hyvä keskustelu ei tarkoita samoja kiinnostuksia tai luokkaa tai ihanteita, vaan se on temperamenttikysymys: jokin saa ihmisen vaistomaisesti vastaamaan arvostavasti "noinhan se menee"  eikä väittelynhaluisesti "Miten niin muka?" Kun temperamentti on samankaltainen, keskustelu ei juuri koskaan tyssää vaan virtaa vapaana ja pidäkkeettömänä, ja silloin kun temperamentti ei ole samanlainen, saa olla yhtenään varpaillaan. 

Tässäkin muistelmakirjassaan, kuten myös 80-luvun lopulla kirjoittamassaan Fierce Attachments (suomennos Toisissamme kiinni 2021) Gornick kuvaa hauskasti äitinsä vähäistä luottamusta tyttärensä taitoihin ja pärjäämiseen. 
Suorapuheinen äiti ei voi millään uskoa, että yliopistosta valmistunut ja jo menestystä kirjailijana saavuttanut tytär on pyydetty pitämään puhe, jonka hän on itse kirjoittanut ja jota kukaan ei lue etukäteen.  

"Nu", hän sanoi lopulta, "jos siellä ei pidetä puheestasi, sinun käsketään vain häipyä."

Jos on äiti ollut epäileväinen tyttärensä kykyjen ja elämänvalintojen suhteen, niin on tytärkin itseironinen paitsi tarkkaillessaan itseään ja Leonardia niin myös katsellessaan nuorta itseään. 
 "Kerran 1970-luvulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla... "

'Jewish mama' on käsite, jolla on vankka todellisuuspohja. Vähemmistöön kuuluvien siirtolaisten on yleensäkin vaikea uskoa, että heidän lapsistaan voi tulla jotakin heitä itseään enemmän. Gornickin lapsuudenmiljöö Bronx on ollut työläisten ja siirtolaisten kaupunginosa, jota se ei ole enää.  
Gornickin äidin kaltaisia itsevarmoja juutalaismammoja on myös Woody Allenilla elokuvissaan. He marssivat käsilaukku heiluen poikansa työpaikalle kesken palaverin muistuttamaan lämpimästä pukeutumisesta. 

Gornick tuo rakkaudessaan New Yorkiin mieleeni Woody Allenin monet New York -leffat ja Fran Lebowitzin jutut Netflix-sarjassa Kuvittele olevasi kaupungissa. Lebowitz kulkee äreänä New Yorkin katuja ja keskustelee välillä kaupungista ja sen muutoksista Martin Scorsesen kanssa. 

Pidän Arto Schroderuksen suomennoksista yleensäkin ja kahden Gornickin kirjan osalta nyt viimeksi. Tästä eteenpäin luenkin sitten Gornickia englanniksi. Muutamia eseekirjoja on tilattuna.
Tunnen ystävyyden kaltaisia tunteita kirjallista Gornickia kohtaan. Mielelläni flaneeraisin hänen kanssaan Nykissä.

Ystävyys?
En ymmärä, miten kukaan voi irtisanoa ystävyyden ja tehdä siitä erosta oikein numeron. Sen ymmärrän, että ystävyydet hiipuvat ja ovat välillä hiljaisemmassa vaiheessa olosuhteista ja elämäntilanteista johtuen. Vanha ystävä on kuin henkivakuutus. Se on olemassa, vaikka ei sitä aina niin muistaisikaan. 

On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää. 
No, nyt en ymmärrä. Ei kai tuossa toisessa kategoriassa ole edes kyse mistään ystävyydestä, vaan väärinkäsityksestä!
Gornick palaa tähän kysymykseen ja pohtii, että ehkä tässäkin on lopulta kyse temperamentista. Ulospäin suuntautuneet ihmiset virkistyvät helpommin kuin melankoliset, ja New York on täynnä ihmisiä, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua sitoutumisen ja liittymisen välillä. Joskus kaupunki tuntuu  horjahtelevan näiden kahden kaipuun vaikutuksesta. 
 
Suurkaupungit?
Niitä rakastan. Istanbul, Barcelona... juuri se, että voi kävellä ja aina aukeaa silmien eteen uutta, jokainen kaupunginosa on tunnelmaltaan erilainen ja ihmiset monenlaisia. Hiljaisesta maasta tulevalle tällaiset kaupungit ovat valtavan inspiroivia.
Tänään ja tässä, tämän kirjan kysymyksiä pohtiessani, asetankin itselleni tavoitteeksi New Yorkin matkan, ei haaveeksi vaan tavoitteeksi. Vuoden sisällä.
Voitte odotella matkakertomusta.  


6 kommenttia:

  1. Minä taas en viihdy suurkaupungeissa. Niissä tapahtuu liikaa koko ajan ja oma kapasiteettini menee "tukkoon". Silti on kiva lukea niihin sijoittuvia kirjoja. Saa mukavasti nojatuolimatkailla. En ole myöskään matkustelun ystävä, minulle riittävät kirjat ja muut kuvaukset.

    Minä ymmärrän hyvin, että ystävyys voidaan myös katkaista. Joskus ystävyydet ovat toksisia ja niistä kannattaakin irrottautua. Tai sitten ihmiset muuttuvat niin paljon, ettei ystävyys enää toimi.

    Gornick kiinnostaa minua. Hän on selvästi tarkkanäköinen ihminen. En kyllä itse jaksaisi tuollaista ihmissuhdetta, joka hänellä on tuohon mieheen. En toisaalta ole yhtään ironinen ihminen.

    Mietin myös tuota omien huonojen puolien esiintuomista. Minusta sitäkin pitää olla, koska ihmisen olisi hyvä saada olla oma itsensä ihmissuhteessa. Liika tietysti on liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minustakin ystävyyksissä tapahtuu muutoksia, niitä hiipuu ja syntyy. Tarkoitin vain sellaista, että ihan tarkoituksella tehdään "puhdistuksia" ystäväjoukossa (joillakin on ystäviä joukoittain ! ?) joidenkin mitättömien asioiden vuoksi, ilmoitetaan, että nyt kuule en ole enää ystäväsi ja järjestetään dramatiikkaa kuten avioeroissa. Olisko tähänkin some ja sen ystävälistat syypää - somessahan tätä juuri tapahtuukin? Itsestäni tuntuu, että olen uskollinen ystäville hautaan asti, ja jos joku jättää minut, niin se vaivaa minua kovasti.
      Varmaan ihmisillä on myös eri sisältöjä ystävyydelle. Tuttavuus on helpompaa ja enemmän käytännön asia kuin ystävyys, ja rajathan ovat liukuvia. Kun on paljon tunteita mukana, niin voidaan jo puhua rakkaasta ystävästä.

      Joo, ei sitä aina jaksa jännittää ja "teeskennellä". Pelkkä negatiivisuus kyllä myrkyttää kaikki ihmissuhteet. Ystävyydessä pitää olla iloakin, raskaan ohessa kevyttä, ja vastavuoroisuutta - jollain aikavälillä, ei joka hetki laskien mitä minä saan tai päinvastoin peläten olevansa itsekäs, jos tarvitsee ystävän apua.

      Poista
  2. Kiinnostavan oloinen kirjailija! Muutoin olen Ankin kanssa pitkälti samoilla linjoilla näin omien polkujen tallaajana ja luonnonystävänä. Hälinä ja ihmismassat eivät kutsu, pienet kylät ja maisemat kylläkin.

    Samoin on ystävyyksien laita: niitä hyviä ja antoisia on tullut ja mennyt. Olosuhteet ja asuinpaikat sekä intressit muuttuvat kuin myös me ihmiset itsekin. Toisaalta, kyllä hyvän ihmissuhteen pitää kestää ystävän huonoja puolia ja heikkouksiakin ollakseen hyvä ja luottamuksellinen sellainen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurkaupunki on asuinpaikkana raskas, mutta tilapäisasukkaalle ja matkailijalle antoisa.
      En minäkään olisi nauttinut lasten kanssa elämisestä esim. Barcelonassa. Seurasin siellä matkaillessa vanhempia lapsineen, miten ne pienet lapsetkin osasivat kulkea metrokäytävien tungoksessa kuin eivät olisi lapsia olleetkaan.
      Suurissa kaupungeissa kulttuuritarjonta on huikeaa, siitä haaveilen, ja haahuilusta.

      Ystävyyksiä syntyy, kun ystävyyteen on tarve. Silloin alkaa katsella sillä silmällä, sama rakkaudessa. Voi ystävyyttä kyllä syntyä ohimennenkin, odottamatta. Ystävät liukuvat elämäämme ikään kuin huomaamatta tuttavuuden ja yhteisen ajan kautta.

      Poista
  3. Totta ja nuo yllättävät kohtaamiset ja antoisat keskustelurupeamat esim. reissuilla, kun tiedät kohdanneesi "sielunkumppanisi", ovat juuri niitä pieniä, kauniita ja hohtavia helmiä, joita kohtalo elämän kaulanauhaamme antaa;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ja nämä kohtaamiset voivat olla lyhyitäkin.
      Gornickilla on esimerkkejä vinkeistä sattumoisin syntyneistä keskusteluista sekä vanhojen tuttujen että aivan tuntemattomien kesken.
      Eräs lämmin keskustelu syntyy apteekissa omaa vuoroa odotellessa, kun joku ikivanha nainen alkaa muistella kovalla äänellä Vivianille rakastajiaan ja huokailla, miten huonoja ne olivat Vivianin säestäessä, että miten ne kaikki ovatkin osuneet meidän kohdallemme. Samalla naiset "esiintyvät" nuorelle miehelle, jonka huomaavat hytkyvän pidätetystä naurusta.
      Tällaisissa kohtaamisissa syntyy vaikka minkälaisia keskusteluja koomisista traagisiin ja kepeistä syvällisiiin. Tässä apteekkitilanteessa kaikki kolme iskevät silmää lähtiessään tyytyväisinä omille teilleen. Heidän hetkeensä liittyi yhteisymmärrystä ja toistensa viihdyttämistä ilman että kukaan olisi arvostellut toista tai vaatinut toiselta mitään.

      Poista

Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

  Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoit...