keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Ossi Nyman, Häpeärauha

 



Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.


Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 


Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 

Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 
 
Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide. 
 

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.


15 kommenttia:

  1. No onpa innoittuneen oloinen esittely kirjasta, josta en ole lukenut muualta. Hehkusi innoittaa.
    Mutta taitaa käydä niin, etten tartu Nymanin kirjoihin. Olen näet ohittanut sen iän, jolloin minuakin kiinnostivat Nymanin henkilöiden kaltaiset herkkävireiset pohdiskelut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissu, tämä on oikein hyvä.
      Luokkaerojen vaikutus ajatteluun ja arvoihin on aina kiinnostava asia. Tunnistan köyhän taustan aiheuttamat pohdinnat ja alemmuuden, jollaista olen itsekin tuntenut.
      Pidän myös Nymanin innosta kirjoittamiseen ja lukemiseen.

      Poista
  2. "nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se  tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide." 

    tuo nälkätaiteilijan ja kylläisen taiteilijan dikotomia on kiinnostava. nälkätaiteilijan tili on nollilla ja pitää nöyrtyä sossuun. eläketurva on tietysti retuperällä.

    kylläinen taitelija on taloudellisen tuen sisäpuolella, eikä hänen tarvitse juosta virastoissa kerjuulla. kaverienkaan ei tarvitse jeesata pahoina päivinä, koska sellaisia ei ole.

    köyhyysrajalla rimpuilu voi ruokkia taiteellista työtä, mutta pitkään jatkuessaan se saattaa lopettaa koko taiteilun. vauraalla ja apurahoitetulla taiteilijalla tällaista pelkoa ei ole. raha hakeutuu rahan luokse myös taidemaailmassa.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä Nymanin kirjan päähenkilö on halunnut kovasti olla erityinen ja tulla nähdyksi. Hän tuntuu pelkäävän, että omistaminen ja ansiotyö tekisivät hänestä tavallisen. Hän työstää tätä asiaa, koska toisaalta lapsiperhe-elämä alkaa vaatia toisenlaista asennoitumista ja kumppani itkee sitä, miten yksin joutuu vastaamaan kaikesta.
      "Jos nyt sitoisin itseni Hannan taloon, heittäisin samalla pois sen, minkä olin saavuttanut olemalla vuosikaudet tekemättä mitään."
      Työstäminen näkyy siinä, että hän tietää kuulostavansa mahtipontiselta tekemättömyyden ihailemisessaan ja pohtii että ehkä saattaakin vanhempana ajatella toisin. Toivon, että niin käy, koska onhan se aika epäkypsä ajatus, että ei tarvitsisi elättää itseään, vaan voisi aina tehdä vain sitä mikä on mukavaa.

      Minä aattelen, että monessa tapauksessa kirjailijan on ainakin välillä hyvä tehdä muutakin kuin kirjoittaa kirjoja paitsi toimeentulon vuoksi, niin myös aiheiden, ellei sitten pitäydy autofiktiossa ja kirjoita vain omasta elämästään.
      Toimeentuloa on vaikeaa raapia kokoon, varsinkaan perheellisen, pelkillä kirjallisilla töillä, vaikka olisi kuinka ahkera ja monipuolinen, kirjoittaisi kolumneja ja muita tilaustöitä, pitäisi kirjoituskursseja ja saisi apurahankin aina silloin tällöin.
      Mutta tiedän myös, että toinen vaativa työ kirjailijan työn ohessa kuluttaa ihmistä.
      Tämä on ikuiskysymys.

      Poista
    2. Ikuisuuskysymys siis.
      Törmäsin hauskaan termiin "puolikutsumusammatti", mikä on hyvä muistutus siitä, että ei työ ole vain joko luovuutta tuhoavaa "paskatyötä" tai jatkuvaa flowta. Moni työ on sellainen, että siitä alkaa pitää kun ei anna heti periksi.

      Poista
  3. Kyllä on ihminen monivivahteinen olento... ja yhteiskunta myös. Näkökulmiakin riittää.

    Kuten tavallista, tekstistäsi tuli runsaasti ajattelun aihetta 🌹

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita! Tämä kirja jätti myös ajateltavaa.

      Totta, ihminen ja yhteiskunta, niitä pitää ajatella yhdessä. Ja kolmantena aika. Tämä kirja ja sen problematiikka kuuluu monella tavalla juuri nyky-Suomeen.
      Sinä kun opetat maahanmuuttajia, niin siellä taas on oppilaillasi vaikka minkälaisia todellisuuksia.

      Poista
  4. Hmm… en oikein innostu autofiktiosta ellei aihe ole erityisen kiinnostava. Silloinkin luen helposti autofiktiot fiktiona, koska on minulle yhdentekevää mikä on totta ja mikä ei. Röyhkeys kiinnostaa, mutta en ole vieläkään sitä saanut luettua. Käsiini sain kerran kesällä, mutta en ehtinyt lukea. Jestas että senkin julkaisusta on jo aikaa!

    Tämä Häpeärauha ja sen aiheet eivät kirjoituksesi perusteella innosta. Toisin sanoen ei kiinnosta minua lainkaan, joten jäänee lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Röyhkeys puhutti paljon ilmestyessään ja kait se oli provosoivaksi tarkoitettukin. Minullakin siitä kirjoittamani juttu on neljänneksi luetuin teksti koko blogiaikana.
      Kuten edellä Ritalle totesin Häpeärauhasta, että sen aihe on tämän ajan aiheita, niin näin on myös Röyhkeyden. Joskus aiemmin, kun Suomi oli köyhä maa, työstä kieltäytyminen olisi ollut mahdoton aihe.

      Autofiktio alkaa minuakin kyllästyttää runsaudessaan ja siinä, että se valtaa tilaa oikeilta romaaneilta.
      Ennen oli reilusti omaa elämää perkaavia tunnustusromaaneja ja avainromaaneja, aikalaiskuvauksia, joissa saatettiin paljastaa tunnettujen ihmisten salaisuuksia peitenimin. Autofiktioromaaneissa on päiväkirjanomaisesti kaikkea, mutta kiinnostaako se kaikki lukijaa. Sen lisäksi mionissa autofiktioissa on esseepätkiä seassa. Minä lukisin esseet oman lajinaan.

      Poista
  5. Nymanin kirjat ovat toki niminä tuttuja, mutta en ole niihin tutustunut. Minulla tuottaa vaikeuksia lukea hyvin epävarmojen henkilöiden tunnustuksia. Tunnen itsekin oloni epävarmaksi ja tuntuu kuin pitäisi kannatella tätä epävarmaa hahmoa. Tämä on ainakin tunteeni mainitsemasi Antti Röngän kohdalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun sanot tämän, niin minusta alkaa tuntua, että useimmat autofiktiot kertovat epävarmuudesta. Joissain niissä ikään kuin pyydetään lukijalta synninpäästöä.
      Ehkä epävarmuudesta voisi kirjoittaa rehellisen tunnustusromaanin tai ottaa tyyliksi komiikan kuten Jooantan Tola, jolloin lukija ei niin rasittuisi lukemastaan.

      Poista
  6. Epävarmuus on ikävä tunne ja sen sieto tavoittelemisen arvoista, se vaatii rohkeutta ja joustavuutta. Koen siitä lukemisessa empatiaa. Tuo sitaatti taaperon katseesta on minusta tosi hieno. "Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää." Kirjailija näkee lapsen tarkasti. Kuten Knausgårdkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihastuin kirjan lopun rauhalliseeen tunnelmaan, josta tämä lapsen kohtaaminen on osa. Nytkin kun luen sen, niin tulee liikuttunut olo ja kylmiä väreitä, niin kaunis ja rehellinen se on.

      Ehkä se on juuri taapero, joka paitsi pelastaa yksinäisyydeltä niin myös saattaa Ossi Nymanin uuden herkemmän kirjoittamisen tielle. Pitäisi käyttää termiä kirjan minähenkilö eikä Nyman, mikä on juuri se autofiktion ongelmallisuus. Eiköhän tämän kirjan minä ole aikalailla Ossi Nymanin alter ego.
      Lapsista puhutaan yleensä liikaa elämää rajoittavina kiusankappaleina, kun pitäisi puhua siitä, miten he rikastuttavat vanhempiaan.

      Yleensä juuri empatia on se, minkä autofiktio (HYVÄ auotofiktio) herättää lukijassa. Voi että Knausgård, kunpa hänellä menisi hyvin siellä Lontoossa. Kaikkien niiden kirjojen jälkeen hän tuntuu niin tutulta...
      Tämä kirja herätti sympatiani myös Nymaniin, jonka autofiktiotyyli on mielestäni parantunut huimasti kolmessa vuodessa.

      Poista
  7. Minä olen hankkinut jo lukupinooni Knausgårdin Talven ja Kesän, mutta tuo Kevät puuttuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevät on ihan eri kuin nuo muut vuodenaikakirjat, jotka minusta ovat kummallisia luetteloita. Niitä lukiessa ajattelin, että nyt K on menettänyt tatsinsa ja koittaa verrytellä kirjoittelemalla sitä sun tätä. Kevät on samanlaista tekstiä kuin Taisteluni-sarjassa, mutta tiiviissä pienoisromaanin muodossa.

      Poista

Hyvää poikien päivää!

  Kotialbumista 80-luvulta Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päiv...