Ensimmäinen huomioni romaanista Äidin oma: kirjan nimi ja kansikuva johtavat genremielessä harhaan, paljon kevyempään kuin mitä kirjan sisältö on.
En olisi ottanut tätä kirjaa mukaani uutuushyllystä, ellei kirjailijan nimi olisi herättänyt mielikuvia hänen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista ja takakansiteksti lupausta vakavista aiheista.
Pihla Hintikka on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Hän on asunut Ranskassa parikymmentä vuotta. Vuonna 2020 Hintikalta julkaistiin romaani Hetken Pariisi on meidän. Hän on myös kirjoittanut kaksi näytelmää ja ranskaksi kaksi tietokirjaa raskaudesta ja vanhemmuudesta.
Äidin oma käsittelee naisen asemaa, äitiyden tuomia paineita, luokkaeroja ja lastenhoitajina toimivien köyhistä maista tulevien naisten joutumista ihmiskaupan uhreiksi. Kirjan miljöö on Pariisi.
Osa aiheista on ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Naisten nopeaa palautumista seksikkäiksi kumppaneiksi aviomiehilleen korostetaan toisin kuin Suomessa ja kunnallisen lastenhoidon puuttuessa perheissä turvaudutaan ulkomaisiin lastenhoitajiin.
Isot aiheet aukeavat synnytyksen jälkeistä masennusta tutkivan psykiatri Evan, hänen Moldovasta epämääräisen välitysfirman kautta palkkaamansa Nadian, Nadian vauvana adoptoidun hoitajaystävän Adan ja salaperäisen Alicen elämän käänteiden kautta.
Jokaisella naisella on lapsiin tai lapsuuteen liittyviä salaisuuksia, joiden ratkaisemisessa on trillerimäisiä piirteitä.
Evalta kysytään eräässä potilastapauksessa, onko raskaus mahdollisesti alentanut hänen arvostelukykyään. Usein raskaana olevia erotetaan, ellei laki kiellä tai siirretään äitiysloman aikana toisiin tehtäviin.
Aivan kuin nainen ei enää pienen lapsen äitinä pystyisi työskentelemään tehokkaasti, koska hänellä oli muita prioriteetteja. Ja silti äidit haluttiin töihin mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen, vaikka kukaan ei taannut vauvoille kunnon julkista hoitoa eikä miehet jääneet kotiin hoivaamaan kuin äärimmäisen harvoin. Ja kaiken kukkuraksi miehiä nainen tuntui kiinnostavan vain silloin kun hän oli jotain muuta kuin äiti; kun hän oli tullut taas "omaksi itsekseen". Tai sitten kävi niin, että mies kääntyi sellaisen naisen puoleen, joka ei ollut vielä äiti. Sitä tapahtui koko ajan.
En olisi ottanut tätä kirjaa mukaani uutuushyllystä, ellei kirjailijan nimi olisi herättänyt mielikuvia hänen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista ja takakansiteksti lupausta vakavista aiheista.
Pihla Hintikka on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Hän on asunut Ranskassa parikymmentä vuotta. Vuonna 2020 Hintikalta julkaistiin romaani Hetken Pariisi on meidän. Hän on myös kirjoittanut kaksi näytelmää ja ranskaksi kaksi tietokirjaa raskaudesta ja vanhemmuudesta.
Äidin oma käsittelee naisen asemaa, äitiyden tuomia paineita, luokkaeroja ja lastenhoitajina toimivien köyhistä maista tulevien naisten joutumista ihmiskaupan uhreiksi. Kirjan miljöö on Pariisi.
Osa aiheista on ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Naisten nopeaa palautumista seksikkäiksi kumppaneiksi aviomiehilleen korostetaan toisin kuin Suomessa ja kunnallisen lastenhoidon puuttuessa perheissä turvaudutaan ulkomaisiin lastenhoitajiin.
Isot aiheet aukeavat synnytyksen jälkeistä masennusta tutkivan psykiatri Evan, hänen Moldovasta epämääräisen välitysfirman kautta palkkaamansa Nadian, Nadian vauvana adoptoidun hoitajaystävän Adan ja salaperäisen Alicen elämän käänteiden kautta.
Jokaisella naisella on lapsiin tai lapsuuteen liittyviä salaisuuksia, joiden ratkaisemisessa on trillerimäisiä piirteitä.
Evalta kysytään eräässä potilastapauksessa, onko raskaus mahdollisesti alentanut hänen arvostelukykyään. Usein raskaana olevia erotetaan, ellei laki kiellä tai siirretään äitiysloman aikana toisiin tehtäviin.
Aivan kuin nainen ei enää pienen lapsen äitinä pystyisi työskentelemään tehokkaasti, koska hänellä oli muita prioriteetteja. Ja silti äidit haluttiin töihin mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen, vaikka kukaan ei taannut vauvoille kunnon julkista hoitoa eikä miehet jääneet kotiin hoivaamaan kuin äärimmäisen harvoin. Ja kaiken kukkuraksi miehiä nainen tuntui kiinnostavan vain silloin kun hän oli jotain muuta kuin äiti; kun hän oli tullut taas "omaksi itsekseen". Tai sitten kävi niin, että mies kääntyi sellaisen naisen puoleen, joka ei ollut vielä äiti. Sitä tapahtui koko ajan.
On surullista, että naiset Suomessakin kokevat lasten saamisen niin rankkana asiana. Meillähän on nykyään hyvä kunnallinen päivähoito ja miehet yhä enemmän mukana vauvojen hoidossa.
Mikä tekee nuorten naisten elämästä niin vaikeaa? Olen miettinut tätä kysymystä paljon.
Viekö lapsi nykyihmisen elämästä enemmän kuin menneiden vuosikymmenten ihmisillä heidän vähemmän virikkeellisestä arjestaan?
Katsoin pitkästä aikaa jakson amerikkalaisesta sarjasta "90 päivää morsiamena: Häiden jälkeen". Kauhistuin kun viehättävä jo toistamiseen äidiksi tullut nainen menee läheistensä vastustuksesta huolimatta isoon, kahdeksan tuntia kestävään mommy-kauneusleikkaukseen, jossa imetään rasvaa sieltä ja kiristetään täältä.
Hän jäi jakson lopussa makaamaan harmaana, yltä päältä siteissä (myös kasvot, mitä niissäkin piti korjata?) huolestuneen miehen miettiessä, että nyt hänen on otettava ohjat kotona, koska vaimo tuskin pääsee edes sängystä ylös pitkään aikaan.
Hyvin vähän kirjoitetaan siitä ilosta mitä lapsi tuo mukanaan perheeseen. Itse synnytin lapseni 70- ja 80-luvuilla. Muistan, että sain paljon itseluottamusta ja varmuutta myös työhöni sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Lasten kautta elämään tuli paljon tavoitteellisuutta ja iloa. Minulle ei ollut mitään merkitystä yhteiskunnan odotuksilla tai maailman väestötilanteella. Raskaaksi tuleminen oli biologinen tarve.
Tämä kirjoitukseni sopii hyvin naistenviikkohaasteeseen, jonka Tuijata. Kulttuuripohdintoja on järjestänyt kymmenennen kerran.
Pihla Viitalan kirjan Kiitokset-osiossa on viimeisenä ajatus, jonka me kaikki kirjoja rakastavat jaamme:
"Kiitos kirjallisuuden ihme, en kyllästy siihen koskaan."
 |
| Mökin kukkapenkkiin siirtämäni ja siellä hyvin menestyvä äitienpäiväruusu. Olen aina ennen halunnut leikkokukkia ja kutsunut näitä pienikukkaisia purkkiruusuja vanhanaikaisuudessaan mummoruusuiksi. Nyt oikein pyysin tällaisen. |
Iso aihe, jota en ole tullut ajatelleeksi kuuden lapsen isomummuna ja suomalaisessa arjessa. Kaikilla on läsnäolevina äiti, isä ja myös isovanhemmat vointinsa mukaan. Nuorinta lukuun ottamatta lapset ovat päiväkotilaisia, vanhin aloittaa syksyllä 2. luokan peruskoulussa. Minulta ei enää pyydetä muuta kuin osallistumista lasten syntymäpäiville. Äidit ovat tiiviisti työissään, isät tarvittaessa kotona ja kaikin puolin muutenkin mukana perheen arjessa. Ei siis hätää ranskalaiseen tapaan.
VastaaPoistaMeillä ja muissa Pohjoismaissa on lastenhoitoasiat hoidettu hyvin, vaikka tietenkin aina parannettavaa löytyy.
PoistaRanskasta olen lukenut aiemminkin huolestuttavia tietoja.
Kun ajattelee, että olisi pitänyt jättää lapsensa tuntemattoman, hoitajan työhön kouluttamattoman ja huonosti suomea osaavan hoitajan hoivaan, niin kyllä olisin ollut huolissani.
Tässäkin kirjassa äidit soittavat hoitajille ja tarkistavat tilanteita kaiken päivää.
Hoitajat joutuvat vakuuttelemaan kutsumustaan pienten lasten hoitamiseen ja muuhun kotiapulaisen työhön, vaikka ovat lähtömaassaan olleet korkeasti koulutettuja eri alojen asiantuntijoita ja tulleet tienaamaan rahaa omien lastensa koulutukseen.
Minulla vanhimmat lastenlapset ovat jo parikymppisiä, nuorin menee 2. luokalle, kuten sinun lapsenlapsenlapsesi. Perässä tullaan!
En oikein enää viitsisi säilyttää kaikkia vauvaleluja lastenlastenlapsille... lastenkirjat säilytän omalla paikallaan, koska ne ovat niin muistoja täynnä.