 |
| Ali Smithin Viides vuoden aika -romaanin takakannesta |
Aina silloin tällöin kirjallisuuskeskusteluissa on noussut esiin ennuste perinteisen romaanin kuolemasta. Viimeksi huomasin tätä ajattelua viime sunnuntain Helsingin Sanomien jutussa:"Romaani on kirjallisuuden muotona jäänyt menneisyyden vangiksi. Elämä ei seuraa draaman kaarta, jossa lopussa odottaa jonkinlainen tyydytys tai lunastus." Sitaatti on toimittaja Eleonoora Riihisen artikkelista Menestyskirjailija rikkoi romaanin, ja tämä Riihisen romaanitaiteen uudistajaksi nimeämä kirjailija on Rachel Cusk.
No, joo. Yksi asioista joista olen aika varma on se, että elämä on täynnä draaman kaaria. Tarina tuskin käy koskaan vanhanaikaiseksi kirjallisuudessa tai muussakaan taiteessa, koska elämä on tarina ja tarinaa. Vuorokausi muodostaa kaaren aamusta seuraavaan aamuun ja vuodenaikojen vaihtuminen myös. Ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on oma tarinansa, jonka sisällä on lukuisia erillisiä tarinoita: rakastumisia, lapsen syntymä, sairauden kokeminen, työpaikka ja siitä lähteminen, pako sodan tieltä, muutto, ihmissuhteiden juonelliset koukerot.
Kuten alkukuvani lause kertoo tarina ei koskaan lopu loppupisteeseensä, ei elämässä eikä romaanissa. Tyydytys tai lunastus, katharsis, alun ja lopun kauniisti yhteen sitova asia - kaikki nämä ovat väliaikaisia ja jonkin uuden alkuja. Hyvä tarina jatkuu lukijan mielessä. Mitä tapahtuu, kun lapsi on syntynyt? Entä kun sota jää taakse ja pakolainen pääsee viimein perille uuteen kotimaahan? Tarina on kysymys.
Ali Smithin kirjassa, jonka takakannesta kuvasin tuon tekstin, on tarina korona-ajasta ja sen sisällä tarina menneisyydestä yli viisisataa vuotta sitten. Molemmat tarinat sisältävät kysymyksen, johon lukija saa vastata.
En ole vielä lukenut Cuskin uusinta romaania Kulkue, jossa HS:n jutun mukaan ei ole jäljellä mitään perinteisestä romaanista, mutta olen selaillut muutamien muiden kirjailijoiden kokeellisia romaaneja, jotka koostuvat erillisistä tekstin pätkistä. Näiden kirjojen lukuohjeeksi on annettu lukea sieltä täältä, ei järjestyksessä, ja tarkoitus on, että lukijalle aukeaa näin lukemalla kuva ajastamme. Näin olen tehnytkin, selaillut, mutta oloni on jäänyt tyhjäksi, kuten usein nettisivuja tai kuvalehtiä silmäillessä.
Aion tutustua Cuskin kirjaan, vaikka Riihisen artikkeli ei minua juurikaan siihen houkuttele. Kirja on varauslistallani kirjastossa.
Pidän romaaneissa ja muussa taiteessa usein siitä, että ne näyttävät historiaa ja kerroksia. Onko tarinattomuus myös historiattomuutta, jos siinä ei seurata minkään tai kenenkään kasvua ja muuttumista?
Olen lukenut Cuskin omaelämäkerrallisen Ääriviivat-trilogian, jossa on paljon esseemäistä pohdiskelua äitiydestä, avioerosta ja kirjailijuudesta. En koe näitä teoksia erityisen kokeellisiksi, ja minulle niistä teksteistä on kyllä syntynyt lukiessa tarina. Tarinalla on tapana muotoutua. Jos Kunnia on samantyylistä, niin varmaan pidän siitä.
Haluan puuttua vielä toiseen kohtaan lehtijutussa: "Cusk sanoo, että hän kirjoittaa edelleen naiseudesta, koska 'se ei ole vieläkään täydellisen vapauden tila'."
Elääkö meistä kukaan täydellisen vapauden tilassa? Onko kukaan koskaan ihmisen historiassa elänyt täydellisen vapaana? Ehkä vanhassa myytissä Aatamin ja Eevan elämästä paratiisissa ennen syntiin lankeamistaan. Ehkä romanttisissa utopioissa, joissa on valittu elää erossa järjestäytyneestä yhteiskunnasta jossain trooppisella saarella.
Tästä pääsen uutiseen Suomen sijoittumisesta kahdeksannen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.
Siis, jihuu, hurraa - me täällä pohjan perukoilla olemme taas kerran kaikkein tyytyväisimpiä oloihimme! Missä on spontaanit juhlat, laulu ja tanssi?
Tässäkö se avain onkin: eipä hötkyillä.
Olen viehtynyt jostain lukemaani ajatelmaan tyytymisen tuomasta onnesta:
Jos ei saa haluamaansa, pitää opetella haluamaan saamaansa.
Ihminen on onnellisempi, jos hän ei tavoittele täydellisyyttä missään asioissa: täydellistä vapautta, kauneutta tai kylpyhuonetta; täydellistä aviopuolisoa ja lapsia...
Realismi (arvopohjainen ilman muuta) on aika hyvä tapa katsoa maailmaa.
Katselin muinoin (80-luvulla) ekaluokkaa käyvän poikamme kouluvihkoa, jossa oli kirjoitusotsikko Kotini ja sen alla pojan kirjoittamana yksi ainoa lause: "Hanasta tulee vettä ja aina saa ruokaa." Kysyin, mikä tehtävä tämä oli. Poika selitti, että se on semmoinen kirjoitus, jossa sai kertoa, mitä hyvää omassa kodissa on. Jaahas. Pojasta tuli kirjoittava aikuinen. Olivat vielä viereisessä pulpetissa istuvan kaverin kanssa pähkäilleet ja kirjoittaneet kumpikin saman. Elämän perusasioita.
Minulla on yksi omakuva, jossa olen oikein onnellinen. Se oli joskus profiilikuvananikin. Otin kuvan auton peilin kautta sen jälkeen kun olin tullut ensimmäisestä syövän vuositarkastuksestani ja kuullut, että kaikki oli hyvin.
Kysymys: tarvitsemmeko me uhkia ja niistä pelastumista, että muistaisimme olla onnellisia? Ilmeisesti.
Hyvää kansainvälistä onnellisuuden päivää - ääh, jo illassa, joten: Onnellisia päiviä meille kaikille!
Minä ihmettelin noita samoja asioita Cuskin haastattelussa. En ole lukenut hänen romaanejaan, mutta luin juuri esseekokoelman Mykkäkoulu. Siinäkin on pohdiskelua äitiydestä ja avioerosta. Harkitsen vielä, kirjoitanko siitä.
VastaaPoistaMietin, miten paljon jutussa on toimittajan tulkintaa ja mitä Cusk on tarkoittanut. Sekin, mitä haastattelusta siteerataan kertoo jutun kirjoittajan painotuksesta.
PoistaTämä esseekirja alkoi kiinnostaa, kiitos vinkistä!
Kaiken pohdiskelun jatkoksi oli kiva nähdä iloinen ilmeesi kuvassa, joka kertoi myös totista tarinaa.
VastaaPoistaJoo, sairauden kulku on oma tarinansa. Kai siinäkin on epämääräistä haahuilua, jos kieltäytyy ottamasta mistään selvää, mutta yleensä sairaalassa saa hoitopolun ja jos on jotain epäselvää, niin mieli täyttää aukot, koska niin ihmisen mieli toimii.
PoistaOnnellisia päiviä jatkoon <3 Tänään olen onnellinen leskenlehdistä, jotka ovat alkaneet kukkimaan meidän kävelylenkkien varrella. Kevät on aina ollut lempivuodenaikani. Keväällä on niin paljon seurattavaa luonnossa.
VastaaPoistaLuonnossa näkyy se draaman kaari parhaiten, kun keväällä kaikki puhkeaa kasvuun ja linnunpoikaset ja eläinten pennut syntyvät, valon määrä lisääntyy jne. ja syksyä kohden kasvu vähenee, aikuiset linnut muuttavat muualle, luonto asettautuu talveen pudottamalla lehdet ja kasvu loppuu ja pimeys valtaa ja toivottavasti lumi peittää maan (täällä etelässä joka vuosi harvemmin). Draaman kaari ei ole siis kadonnut mihinkään ainakaan luonnossa. Ja uutisista voi katsella lisää draamaa.
Pojat on poikia. Olin lastenlasten luona heidän hiihtolomaviikolla ja tein mokkapaloja piirakkavuokaan. 10-vuotiaan kommentti oli, että siinä on kahvia ja hän leipoo aina ison pellillisen kerrallaan ja leikkaa isoja palasia. Isosisko oli opettanut leipomaan. Mutta hyvää oli kuulema. Harrastaa kokkaamista. Semmoinen poika.
Oi, teillä siellä jo leskenlehtiä. Minä ilahduin sinivuokon lehdistä, jotka ovat tulleet virkeinä lumen alta. Olen monesti myöhästynyt nuppuvaiheesta, nyt käyn tuossa pikkumetsikössä niin usein, että näen senkin vaiheen.
PoistaMaailmanpolitiikassa eletään melkoista draamaa, jossa hyvät ja pahat näyttelevät rooliaan kehonkielen tarkkailijoiden tulkitessa joka elettä ja ilmettä.
Lapset tykkäävät jossain vaiheessa kovasti kokkauksesta, ja joillekin se jää mielihyvää tuottavaksi harrastukseksi - nykyään kun ei ole niin pakko laittaa ruokaa hyvän einestarjonnan ja valmisruokien ansiosta.
Tuo Riiihisenkin ilmaise ajatus, että todellisuus ihmisineen, instituutioineen ja erilaisina suhteinaan olisi sattumanvaraista kaaosta, on kummallinen eikä perustu mihinkään havaittavaan. Kvantit saattavat olla yhtä aikaa kahdessa paikassa, mutta ihminen elää aina ja kaikkialla ajassaan peräkkäisiä tapahtumia. Sama koskee kaikkia yhteiskunnan toimijoita, yrityksiä ja laitoksia jne.
VastaaPoistaEli, niin kuin sanot, tarina ei voi kadota, jos romaanin halutaan edes jollakin tavalla "jäljittelevän" todellisuutta. Tietenkään ei ole olemassa vain yhtä suurta tarinaa, jonka loppu on tiedossa, mutta pieniä, sisäkkäisiä ja rinnakkaisia, alkavia ja loppuvia tarinoita todellisuus on pullollaan, loputtomasti.
Ajatus että kirjailija voisi luoda romaanin, missä ei ole mitään järjestystä eikä järkeä, on absurdi mahdottomuus. Jokaisessa romaanissa (vaikka se yrittäisi olla täysin juoneton) on kirjailijan valitsema järjestys, joka aina muistuttaa todellisuutta. Paitsi jos romaanin sanat ja lauseet on valittu sattumageneraattorilla, mutta silloinhan kirjailija on täysin osaton lopputulokseen.
Ironista on, että tuskin milloinkaan yhteiskunnassa ja yhteiskunnissa ei ole ollut niin paljon järjestystä ja ennakointia ja suunnitelmallisuutta kuin tänään länsimaissa on. Ja sitten joku väittää että mitään järjestystä ei ole ja siksi perinteinen romaani olisi kuollut.
Mutta, tietysti jos halutaan puolustaa ettei lukutaidollakaan ole mitään väliä (tarinan lukeminen edellyttää lukutaitoa) voi perinteisen romaanin hylätä. Älyllistä laiskuutta voi puolustaa monella tavalla.
Niin, ollaanko menossa yhä enemmän kuvaviestinnän suuntaan?
PoistaOn huolestuttavaa, kun jotkut yliopisto-opettajat ovat kertoneet oppilaista, jotka eivät ole koskaan lukeneet kokonaista kirjaa ja tuskin jaksavat lukea parin liuskan mittaista tiivistä tekstiä. Miten he ovat päässeet yliopistoon asti!
Vanhat myytit selittämättömille asioille kertovat ihmisen taipumuksesta rakentaa tarinoita, niin että elämään saadaan järjestystä. Sitä mukaa kuin luonnon ilmiöitä on selvitetty me olemme voineet luopua kuvittelun avulla selittämisestä näiden asioiden osalta.
Miksi järjestyksestä luopumista sitten nykyään pidetään kiehtovana ja jopa arvostetaan kirjallisuudessa korkealle? Tuossa mainitsemassani lehtijutussakin puhutaan uudistamisesta. Entä jos kyseessä on vain kokeilu? Luulen, että tämäntyylinen kirjallisuus ei koskaan muutu valtavirraksi, vaan jää marginaaliin.
Vielä tulee mieleeni, onko tarinattomuudessa ja historiattomuuudessa ennen kaikkea muuta kyse yrityksestä kuvata masennusta, tiedostetusti tai tiedostamatta.
Hei Marjatta!
VastaaPoistaMaailma on täynnänsä tarinoita. Ne ovat joskus jäljitelmiä todellisuudesta, joskus toiveita, pelkoja tai unia. Ilman tarinoita elämä ei olisi elämisen arvoista. En lähtisi manaamaan romaanitaidetta aikansa eläneeksi, vaikka muodot muuttuisivatkin.
Viimeisin lukemani romaani on virolaisen Sven Mikserin romaani Vareda, tarina unelmista, rakkaudesta ja nuoren miehen matkasta ymmärtämään maailmaa ja itseään.
Siis perusasioita elämästä.
Mukavaa kevättä Marjatalle!
t. manu
Googlailiin. Kiitos paljon vinkistä!
PoistaTämä vaikuttaa tasokkaalta romaanilta. Kirja on voittanut Viron kirjailijaliiton romaanikilpailun vuonna 2023, ja kirjailija on europarlamentaarikko. Kiinnostavaa. Varasin kirjan. Nyt on 28 kirjaa varauksessa, sieltä ne tulevat, yleensä ryppäinä.
Kummallista, että aina onnistut poimimaan ja analysoimaan juttuja lehdestä, joita itsekin olen jäänyt miettimään. Just sen takia, että ovat ottaneet erityisesti pannuun. Rachel Cuskin itsensä ylentäminen muita alentamalla oli minusta tosi etäännyttävää tuossa haastattelussa. Samalla minusta vaikuttaa, että hän on tämän päivän tiukan linjan feministien guru, sama tuomitseva ja yksioikoinen asenne.
VastaaPoistaJuu, just tämä, tämäkin, pännii myös minua. Hyvä, että nostit esiin Cuskin oudon tuomitsevuuden. Minä jo vähän epäröin kommentoida tätä äärifeminististä miesvihaa, etten leimaudu (enää enempää). Onko tämä nyt sitten uutta Cuskilla? Pitää katsella, löytyisikö The Guardianin juttuja.
PoistaJutussa on parikin suoraa lainausta Cuskin puheesta, joissa miesten kerrotaan olevan kaiken pahan takana.
Ensin kritiikistä: "Miksi ketään pitäisi kiinnostaa, mitä joku mies kirjoittaa New York Timesissa?" - Hah, kirjoittaahan naisetkin kritiikkejä, vain miesten siis tuomittavia.
Ja sitten toinen, jossa hän kuvaa, miten kaikkein alhaisin romaanin muoto on 1900-luvun amerikkalaisten tai englantilaisten mieskirjailijoiden kirjat, joissa kuvitellaan menneisyys uudelleen ja kuvataan entisajan ihmisten elämää.
- Hah, eikös naiskirjailijat ole kirjoittaneet juuri samoin.
Oi oi, naisten vuoro siis, hänen tavallaan kirjoittavien naisten.
marjatta
VastaaPoistaonnellisuuteen ja onnellisuusraporttiin epäsuorasti liittyen:
olen täysin hurahtanut channel fourin sairaalarealityyn nimeltä 24 hours in a&e. siinä havainnollistetaan sitä, mitä kaikkea national health servicen sairaaloissa tapahtuu yhden vuorokauden aikana. ensimmäiset kaudet on kuvattu king's collegen sairaalassa, sitä seuraavat st. george's hospitalissa loppukausina siirrytään queens medical centeriin nottinghamiin.
jokaisen jakson keskiössä ovat potilaat, eivät toimenpiteet. kamera pidetään usein kasvoissa, jotta tunteet saadaan talteen. reaktioista näkyy mm. se, että kun elämä vaarantuu, ihminen herkistyy.
kiitollisuuteni elämää kohtaan on kasvanut eksponentiaalisesti sarjan katsomisen aikana. accident&emergyn traumapäivystyksen potilaat ovat kliinisen lääketieteen hyvissä käsissä, saavat hoitoa huipputasolla uusimman tietämyksen mukaan. empatiaa löytyy aina osaston vahtimestarista lähtien, vaikka national health service onkin ankaran resurssipulan kourissa.
ohjelmassa mukana ollut hoitaja sanoi, että jos joku tällä hetkellä nauttii elämästään, hän suosittelee takertumaan siihen kaksin käsin, koska onnellisuus voi hävitä koska tahansa.
Noissa tilanteissa löytyy olennainen: on ihanaa, kun saa elää ja että on ammattilaisia, jotka palauttavat takaisin elämään ja pystyvät korjaamaan rikki menneen ihmisen.
PoistaMinä puolestaan olen katsonut Netflix-sarjaa Sadan vuoden yksinäisyys. Huikean hieno toteutus!
Viimeksi katsomassani jaksossa oli hurja kohtaus, kun porukkansa Macondoon johdattanut José Arcadio Buendía masentuu ja sekoaa ja rauhoitetaan sitomalla puunrunkoon. Hän on helposti innostuva ja luova persoona, mutta pysyy kasassa vain järkevän Ursula-vaimonsa tuella.
Mietin mielen hoitoa ja näitä romaaneja, joissa elämä nähdään kaaoksena, jossa ei saa mistään otetta, on vain runsas, sekava, sirpaleinen ja lattea nykyhetki vailla merkitystä. Onko edes terveellistä uppoutua kirjoittamaan näin, oikein asumaan siihen apeuteen ja kasvattamaan erityisyyden ja ylimielisyyden tunnetta, jolla monesti peitetään yksinäisyyttä?
Sairaalasarjoja en ole katsonut koskaan, mutta olen varma, että herkistyisin toisten tilanteita katsoessa. Itse olin niin tunteita täynnä saatuani uuden lonkkanivelen, etten pystynyt liikutukseltani edes kunnolla kiittämään hoitajia lähtiessä.