Toiveikkaalla talvimielellä pakkasessa

 

Koskikara, kuva Ume

Toiveikkaalla talvimielellä... no, mikäs on ollessa lämpimässä lukaalissa villasukissa tämmöisenä viisaana ja vakaana seniori-ikäisenä pohjoisen ihmisenä.  
Australialainen laaja tutkimus on todennut, että ihminen kypsyy henkisesti paljon myöhemmin kuin on arvattukaan. Henkinen toimintakyky saavuttaa huippunsa 55 - 60-vuotiaana, tunnollisuus 65-vuotiaana ja emotionaalinen vakaus 75-vuotiaana.

On ironista, että fyysinen terveys heikkenee juuri kun muutoin on rauhoittunut. Nuorena sitä oli levoton ja ahdistunut, mutta jaksoi fyysisesti mitä vain, eikä elintavoilla ollut niin väliä. Nyt pitää katsoa paremmin mitä syö ja että liikkuu säännöllisesti; ja vaikka tekisi kaiken oikein, niin silti on alttiimpi viruksille ja bakteereille. Olen neljännellä antibioottikuurilla peräkkäin. Kerron joskus ehkä tästäkin koettelemuksesta, sitten kun se on selkeästi takana päin. Nyt on sellainen tuntu, että kohta on. 

Tänään aamukävelyllä katselin vesilintuja, koskikaroja, telkkiä ja sorsaa uimassa Kymijoessa. On niillä ihmeellinen lämpöjärjestelmä, ylivoimainen kun vertaa paleleviin ihmisiin. Ruokarobotti suti jämähtäneenä lumikasaan, autoin sen tasaiselle kadulle ja sanoin: "Menehän siitä, pikkuinen." Vähän matkan päästä se sanoi kuuluvalla äänellä: "Kiitos." 
Onneksi ilma on lauhtunut ja pakkasta on enää - 6 astetta. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa en mene ulos. Kylmä ilma polttaa kasvoja, enkä oikein uskalla vetää sitä syvälle arpikeuhkoihini asti. 

Näkymä Keskikosken sillalta Myllykoskella, kuva:Ume

Toinen päivän ulkoiluni oli kaupassa ja kirjastossa käynti. Kauppa on näköetäisyydellä ja kirjastokin olisi ellei olisi paria korkeaa kerrostaloa näköesteenä.  
Kirjastosta hain varaukseni Elina Kahlan romaanin Gulagin viisas ja Mika Lietzenin sarjakuvakirjan Skotlannin matkakirja. Nappasin mukaani myös kaikki Suomen Kuvalehden joulukuun lehdet (olin lukenut digilehtiä, mutta eihän ne ole sama asia) ja uusien kirjojen hyllystä kotkalaisen kirjailijan ja kirjoittajakouluttajan Irja Sinivaaran elämäkerrallisen teoksen Irjankirjaimet ja eteisestä vielä lähtiessä vaihtohyllystä kaksi Kotivinkkiä, joista saattaisin löytää mieluisen neuleohjeen. Mielessäni itää suunnitelma kokeilla, onnistuuko näillä sormilla vielä neulominen. Ellei onnistu, niin sitten vain luen edelleen.
Kun on lukemista, niin elämä on ihanaa, muu puuhastelu on vaihtelua siihen.
Luin juuri loppuun meksikolaisen Fernanda Melchorin kahtiajakautuneen yhteiskunnan karmeuden paljastavan romaanin, jonka nimi on sarkastisesti Paratiisi. 

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla. Maijala on tehnyt Väinö Linnan suuresta romaanitrilogiasta näytelmän, joka sopii myös lyhytvideoihin tottuneille nuorille, kunhan heille on opetettu pohjatiedoksi Suomen historian vaiheita. 
Näytelmä on pitkä, lähes nelituntinen kaksi väliaikaa sisältävä esitys, joka koostuu lyhyistä episodeista. Joukkokohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Tekee mieli lukea kirjasarja uudelleen, meillä on se vanhana 50-luvun lopun ja 60-luvun alun painoksina.

Kun seuraa sekä idän että lännen "hullujen kuninkaiden" tekemisiä, niin ei voi kuin puistella päätään. Mehän emme edes tiedä niistä hulluimmista ideoista ja teoista, koska onhan siellä ympärillä hovia peittelemässä ja selittelemässä. 
Voiko olla hullumpaa, että väkivaltaan yllyttävä, laivoja summittain merellä tuhoava ja minä tarvitsen -mantraa hokeva toisten maiden alueita hamuava presidentti kutsuu luokseen Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja pyytää häntä luovuttamaan palkintonsa itselleen! Olisihan se upea lisä kullatulle kunniakäytävälle, jonka kuninkaamme on rakennuttanut palatsiinsa ja jota esittelee ylpeänä vierailleen. Hänelle ei ole yhtä yhteistä totuutta, vaan hän itse määrää totuuden ikiomalla moraalillaan. Hän on siis se mitä itse sanoo olevansa, suurin, kaunein ja viisain ja se oikea rauhanpalkinnon saaja, vaikka palkinto olisi ojennettu toiselle. Semmoisia ovat hullut kuninkaat nykyisin. 

Äskeinen toimikoon aasinsiltana seuraavaan aiheeseeni, joka on hyveet. 
Viime vuoden viimeisessä SK:n numerossa on filosofi Antti Kylliäisen haastattelu "Mitkä ovat tärkeimmät hyveet, Antti Kylliäinen?" Kylliäinen toteaa, että hyveet ovat julkisessa keskustelussa olleet sivuun sysättynä neljäkymmentä vuotta. Niiden tilalle on tullut sääntöjä ja normistoja, joiden avulla kyllä torjutaan pahaa, mutta ei edistetä hyvää. 
Arvoista on puhuttu, mutta niihin on sisällytetty paljon sellaisia, jotka eivät oikeasti ole arvoja, vaan usein välineitä menestyksen saavuttamiseksi.
Arvot eivät ole välineitä eikä mielipidekysymys, vaan ne ovat olemassa sellaisenaan yhteisen hyvän periaatteina ja niitä toteutetaan jo antiikin filosofiassa mainittujen hyveiden avulla.

"Suurin huomio pitäisi keskittää niihin arvoihin, jotka kulloinkin ovat heikoimmilla. Juuri nyt nostaisin kärkeen oikeuden, totuuden, ihmisarvon, luottamuksen ja sivistyksen."

Kylliäinen on ollut etiikan kouluttajana laatimassa hyvemalleja päiväkodeista yrityksiin. Prosessi on edennyt niin, että yhteisö on valinnut ne hyveet, joita haluaa toteuttaa, valmiiksi annettuina ne eivät toimi vaan tuntuvat vain sanahelinältä. Päiväkotilapsetkin osaavat valita hyveet, jotka tukevat sopuisaa yhdessäoloa. 
Kylliäisen koostaman materiaalin perusteella suosituimmat hyveet työpaikoilla ovat luotettavuus, ystävällisyys, keskustelevuus, joustavuus, huumorintajuisuus ja vastuullisuus. 

Tiedän, että eräässäkin koulussa ilmapiiri parani, kun uusi rehtori huomasi, että opettajien ja oppilaiden välit olivat etäiset ja esitteli opettajille tavoitteen, joka päätettiin ottaa käyttöön: opettajat alkavat jutella oppilaille välitunneilla, ohi kulkiessaan ja vapaa-ajalla kohdatessa. Luottamus parani ja varmaan monen, niin opettajan kuin oppilaankin, oli mukavampi tulla kouluun tämän muutoksen jälkeen kuin sitä ennen. Näin konkreettista hyveen toteuttaminen voi olla.

Toiveikas talvimieli on Veikko Huovisen romaanista Hamsterit omaksumani termi. Me tarvitsemme sitä, me jotka koemme tämän vaativan vuodenajan vuosittain, ei vain turisteina kerran elämässä saatuna maistiaisena. 
Meillä oli Kuhmossa asuessa talo-oston mukana tullut perunakellari aivan kävelytien vieressä. Sitä väylää turistit hiihtivät Kalevala-hotellista keskustaan. Kerran mieheni meni kellariin ämpärin kanssa karvahattu päässään ja huomasi turistien pysähtyneen seuraamaan, miksi hän sinne lumen peittämään luolaan menee. No, turistit saivat esitelmän meidän varustautumisestamme talveen juureksin, hilloin ja mehuin. He olivat kiitollisia ja ottivat myös kuvia pohjoisen miehestä perunoineen. 

Terveisin,
emotionaalisen vakauden iästä nauttiva bloggarinne MM. 
 

PS Niin, onkohan se vakaus mahtanut näkyä? Ovatko viime vuoden juttuni olleet seesteisempiä kuin aiemmat? Sitä ja muuta viime vuonna tapahtunutta ehkä pohdin seuraavassa kirjoituksessani.

Kirstinkalliontie, Myllykoski, kuva:Ume