maanantai 29. marraskuuta 2021

Kolmanteen ja neljänteen polveen...



Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikealla serkkuni Helena pitelemässä kädestä 1-vuotiasta pikkusiskoani. Äitini oli ottamassa kuvaa ja isoveljeni juoksenteli jossain. Hän ei ikinä halunnut kuviin, joten hänestä on vähän kuvia. Ihan kuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan, vai enkö muista siksi, että muistaminen on liian kipeää. Nuorimman siskoni syntymä oli neljän vuoden päässä.  

Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi.
Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa.
 

Olen saattanut lainata tätä kohtaa Michael Ondaatjen romaanista Divisadero ennenkin. Nyt se taas sopii siihen, mitä yritän sanoa. 

Lapsuus. Se tärkeä ajankohta, mistä niin monet elämäkerrat ja fiktiot ovat kertoneet, kaikki se mitä äskettäin lukemassani Anja Snellmanin romaanissa oli lapsuuden kaiuista meissä ja mitä viimeksi lukemani kirja, Kira Poutasen romaani Surun kartta, toi tähän aiheeseen lisää. Se mitä tiedän oman traagisia tapahtumia sisältäneen lapsuuteni vaikutuksista aikuisuuteeni. Sieltä tulee oman ajan tarpeeni ja tarpeeni kokea oikeudenmukaisuutta ja selkeyttä elämässä. Sieltä on myös turvallisuuden tarpeeni, jonka en soisi rikkoutuvan, enää. 

Surun kartta kertoo nuoren naisen kokemasta vaikeasta synnytyksestä ja sumuisesta elämästä vauvan kanssa, vanhan trauman puhkeamisesta, joka ei ole edes hänen itse kokemansa vaan ylisukupolvista solumuistia. 
Lähellä kuolemaa synnyttäessään käynyt nainen ei pääse kokemastaan yli. Hän hakeutuu erilaisiin terapioihin ja löytää asiantuntijan, kehoterapeutin, joka selittää, että juuri kehoon kohdistuva väkivalta herättää usein uudelleen eloon ylisukupolvisia traumamuistoja. Psykiatri on kiinnostunut naisen vanhempien ja isovanhempien elämästä, mitä siellä on tapahtunut. Onhan siellä tapahtunut, muun muassa sota ja isoisä, joka on ollut sotakokemustensa jälkeen arvaamaton ja väkivaltainen. Terapeutti sanoo, että on tärkeää  tarkastella ainakin kolmea edeltävää sukupolvea. 

"Miten muistot muka voisivat siirtyä eteenpäin ilman sanoja?"
"Niin... geeneissä on esimerkiksi hiusten- ja silmienväriä määrittävän DNA:n lisäksi niin sanottua ei-koodaavaa DNA:ta. Se määrittää lähinnä luonteeseen, tunne-elämään ja käytökseen liittyviä piirteitä",  terapeutti selittää. "Viimeaikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että tämä ei-koodaava DNA voikin olla merkittävämpää kuin on luultu. Se reagoi esimerkiksi stressiin ja ympäristötekijöihin ja antaa seuraaville sukupolville valmiuksia reagoida myöhemmin vastaavanlaisiin stressitilanteisiin."


Terapeutti selittää, että traumaattisilla kokemuksilla on kärsimyksen kieli, joka kulkee geeneissä eikä tarvitse mitään jaettuja tarinoita tuekseen. Traumoistahan ei usein kerrota sanojen tasolla ollenkaan, ei pystytä, koska aivojen puhekeskus lamaantuu äärimmäisessä tuskakokemuksessa lähes kokonaan. 
Myös trauman purkamisen pitää näin ollen tapahtua kehollisesti. 

Traumamuistoon liittyy toistamisen pakko. Sukupolvesta toiseen hakeudutaan tai joudutaan yhä uudelleen samanlaisiin tilanteisiin, niin kauan että kokemus saadaan korjattua. Tämä tapahtuu paitsi suvuissa niin myös kansakunnissa. 

Tämä teoria herättää paljon ajatuksia, joista ensimmäinen: juuri näinhän se on! Isäni ja isovanhempieni menetykset, puhumattakaan heitä edeltävien Mummun ja Tuffan elämästä, josta tiedän jotakin, jotkut oman elämäni vaikeat vaiheet, joita en avaa tässä ja omat lapseni ja heidän lapsensa, joista osa on jo nuoria aikuisia...  

Monet masennukset ja ahdistushäiriöt saattavat siis olla ukkien ja mummien vaiettuja kauhuja, näin yksinkertaistaen ilmaistuna.
 
Entä milloin Afganistan pääsee väkivallan kierteestä? Mitä covid-pandemia jättää jälkeensä meihin ja vielä syntymättömiin?

Raamatun Mooseksen kirjan kymmenen käskyn laissa varoitellaan, että Jumala kostaa pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä sopii kuvaamaan vertauskuvallisesti solumuistin toimintaa.

Tottahan hyvätkin tuntemukset siirtyvät kehossa. Minä esimerkiksi muistan olleeni hyvin rakastettu pikkulapsena. Muistan pitkät keinumiset Papan sylissä keinutuolissa, turvassa ja lämmössä, kiireettömyydessä. En pelkää kosketusta, vaan odotan siltä hyvää. Minusta tuntuu, oikeastaan minä tiedän, että lopulta kaikki menee hyvin.
Aivan toisinkin olisi voinut käydä, helposti, niiden menetysten jälkeen.
Onneksi solumuistiini siirtyi myös Mamman ryhdikkyys. Siinä sisumuija vailla vertaa! Hän menetti koko ensimmäisen perheensä, nuoren miehensä kansalaissodassa ja pojan, isäni velipuolen, talvisodassa, sen jälkeen samassa taloudessa elävän miniän ja pojanpojan ja joutui eläköityneenä emännäksi uudelleen. Kuitenkin hän hymyili hampaattomalla suullaan paljon, piti jöötä ja tarkisti vielä erittäin persoonallisin kysymyksin minunkin mieheni sopivuuden aviomieheksi.

Eräs ystäväni kysyi, mitkä vanhempien opetukset tulevat ensimmäisenä mieleeni. Hänellä tuli isästä mieleen sanonta "Pannaan töpinäksi!" ja äidistä se, että jos toinen tekee sinulle pahaa, niin vastaa siihen hyvällä.
Minulla tulee isästä mieleen seuraavaa: kyllä ihminen kestää, itteensä ei pirä korottaa ja pitää olla reiru (=reilu). Ei hän ehkä näitä teesejä sanonut, mutta ne välittyivät hänestä. Äiti kuoli niin aikaisin, että hänestä on jäänyt mieleeni vain rakkaus ja huolehtiminen.

Äitini oli ison sisarusparven viimeinen, yhdestoista, ja saanut nimekseen Hilja, koska hänen toivottiin olevan hiljaa eikä häiriöksi. Äidin kuoleman jälkeen isästä välittyi kärsimystä, sitä ennen hän oli iloinen ja poikamaisen vitsikäs. Yhdessä äidin kanssa he katselivat tiluksiaan ja tuumailivat, miten kukin meistä lapsista rakentaa itselleen talon niille maille, miettivät kuka minkäkin pellon laitaan. Muistan sen. 

Lukija, mieti - tai älä mieti pitkään - vaan ota se ensimmäiseksi mieleen tuleva: Mikä on vanhempiesi tärkein opetus sinulle, joko sanottu tai muutoin välittynyt?

Poutasen kirjasta voisi kirjoittaa niin paljon muutakin liittyen lapsen saamiseen ja siihen omituiseen olotilaan, mihin nainen joutuu, kun on täysin kiinni vauvassa. 
Kauniilla kielellä kirjoitettu, viipyilevän rauhallinen kertomus eräästä elämänvaiheesta. Suosittelen luettavaksi. Enemmän kirjasta löytyy muista blogeista.

Ja löytyihän sieltä vanhojen kuvien joukosta
kuva ihanasta äidistänikin.


9 kommenttia:

  1. Kiitos koskettavasta kirjoituksesta!
    Tuo traumojen periytyminen on hyvin mielenkiintoinen ja pelottavakin asia. Nykyisessä juurettomuudessa voi olla vaikeaa purkaa ylisukupolvisia traumoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anki!
      Ilmeisesti trauman purkamisessa auttaa Rosen-terapia ja jotkut samantyypiset, joissa tunnemuisto lähtee kehon kipupisteistä juuri siihen tilanteeseen sopivilla liikkeillä tai esim. kevyellä hieronnalla ja purkautuu itkemällä.
      Tämä traumamuiston siirtyminen soluissa tuntuu maagiselta, mutta on hyvin loogista ja minusta helpottavaakin.

      Poista
  2. Hei Marjatta!
    Kiinnostavaa pohdintaa yleisesti ja myös omasta elämästäsi. Kirja on tehnyt vaikutuksen.
    Hyvä kysymys tuo, mitä oppia on saanut vanhemmiltaan. Kävinpä miettimään. Oma sekalaisen työuran tehnyt isäni näytti esimerkillään, että kaikella työllä on arvonsa ja merkityksensä. Jos hän eläisi nykyään, hän voisi tuhahtaa: 'Paskatyöt, ei semmoisia olekaan.'
    Äiti oli hiljainen, luki paljon ja kannusti opiskelemaan. Paremmissa oloissa hän olisi varmaan opiskellut itsekin.
    Siis ihan hyviä arvoja vanhemmat välittivät, vaikka eivät mitään valistuspuheita pitäneetkään.
    Toivottelen sinulle oikein hyvää joulun odotusta!
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa toivotan sinulle, Manu!

      Arvot ovat muuttuneet. Nyt on varaa korostaa työssä itsensä toteuttamista ja viihtymistä, kun ennen työ oli yksinkertaisesti elannon hankkimista. Ahkeruus-sana ei ole paljon käytössä, sen sijaan puhutaan paljon sosiaalisista taidoista, innovatiivisuudesta, verkostoitumisesta ja itsensä brändäämisestä.
      Ennen peruskoulua jäi paljon lahjakkaita ihmisiä vähälle koulutukselle, mutta myös kaikenlaista työtä oli tarjolla.

      Toivon, että nuorille korostettaisiin sitä, että ottaa vastaan kaikenlaista duunia mieluuummin kuin hankkii tyhjiä aukkoja työhistoriaansa. Ei sen työn tarvitse aina, varsinkaan nuorena, vastata omaa koulutusta ja kiinnostusta. Yllättävistäkin työtehtävistä oppii ja saa näkökulmaa elämään, niistä paskatöiksi leimatuistakin. Isäsi antoi hyvän mallin.

      Poista
  3. Olen kuunnellut Surun kartan, mutta minun on palattava siihen vielä toistamiseen. Varsin mielenkiintoinen on ajatus traumamuistojen siirtymisestä seuraaviin polviin. Kyllä meitä sisällissota-, sota- ja evakkomuistot edelleen hiertävät. Omista vanhemmistani välittyi työnteon tärkeys. Kumpikaan ei osannut olla jouten, minä olen joutilaisuuteen oppinut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuo traumojen siirtyminen tuntui oudon lohdulliselta, ikään kuin omat heikommat hetket eivät niin olisikaan omaa syytä, vaan vastuu niistä jakautuisi edesmenneille, ja kun selitys on löytynyt niin löytyisi helpommin myös ratkaisu.
      Kun kaikkein keskosimpana syntynyt lapseni joutui nelivuotiaana sairaalaan, minä keksin sanoa hänelle että se häiriö mistä häntä hoidetaan on minun syyni, kun synnytin hänet niin aikaisin. Lapsi totesi tyytyväisenä että sinun syy, ja minä kirjoitin päiväkirjaani, että syyt kaikki tänne vaan äkkiä ja lapsi terveeksi. No, se vaiva korjaantui. Sama noitten traumojen kanssa, ihminen syyttää itseään alakuloistaan, vaikka olisi perinyt asennoitumisen kaukaa. Sitäpaitsi esi-isät ovat hyviä syntipukkeja, eivät pane vastaan.

      Kova työnteko oli sodan kokeneiden keino nousta pois niistä kauhuista ja tähdätä hyvään tulevaisuuteen. Sillä sisulla rakennettiin koulut ja sairaalat ja nostettiin Suomi hyvinvointivaltioksi.

      Sama täällä, Riitta! Kyllä osaan olla joutilaana, todellakin.
      Ainoastaan silloin kun olen kutsunut vieraita, esiäitien malli nousee häiritsemään mielenrauhaani ja alan touhuta kuumeisesti aivan kuten äitini vastaavassa tilanteessa.

      Surun kartta teki minuun todellakin ison vaikutuksen, kuten Manu edellä huomasi. Se sai muistelemaan omaa karttaani.

      Poista
  4. Tärkeä ja hyvä teksti! Ehdin vasta nyt lukea tämän. Uskon myös täysin ylisukupolvisten traumojen ja surun aiheiden siirtymiseen, tämä on semvästi havaittavissa. Se on myös tietty sielunmaisema, joka voi olla täysin sama kuin vaikkapa isomummulla, jostain selittämättömästä syystä.

    Jännä juttu, kun kirjoitin juuri vähän samasta aihepiiristä Instagramiin, jossa esittelin kirjaa Viimeinen juna Moskovaan. Siinä keksitytään sodan jälkeisiin tapahtumiin, mitä ihmisille käy, miten sukupolvien tarinoille käy. Ja eräs seuraaja olikin sinne hienosti kommentoinut, että traumoista toipuminen kestää kolme sukupolvea. Entä jos silloin syntyy aina uusi trauma, alkaako tämä näkyä jollain tavalla jo evolutiivisessa mielessä?
    Sen kirjan tarina osuu muuten vähän meihinkin, eikä nyt siksi kannata lukea mutta vaan muista ansioista. Mutta toki ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Kyse on Baltian juutalaisista, joita ei juuri enää ole.

    Ondaatjen Englantilsisen potilaan olen lukenut, pidin todella, myös elokuvasta. Lainauksesi perusteella taidan lukea myös Divisaderon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja näitä kirjoitusvirheitä :D syytän jouluhulinaa :D

      Poista
    2. Ei haittaa. Minulta lähtee ihan kamalia viestejä puhelimella, mutta blogia kirjoitan lähes yksinomaan koneella, ja tässä niitä ei tule samassa mitassa.

      Baltian juutalaisten historia on traaginen. Kyllä ne tapahtumat ovat siirtyneet mielissä eteenpäin, ehkä jopa kehollisesti alttiuksina.

      Minulla on nyt tuo Divisadero lainassa. Näin en unohda sitä, vaikka ei tulisi vielä hetkeen luettua. Löysin tuon sitaatin jostain, itse kirjaa en ole lukenut.

      Sama sielunmaisema kuin isomummulla, tuo kuulostaa kiehtovalta. Minulla on sanottu olevan Korpelan mamman, isänäitini, tomeruutta. Se että noin sanotaan on vahvistanut minua ja ehkä kehittänyt sitä puolta entisestään minussa. Tämä on muistutus siitä, miten tärkeää on huomata toisissa hyviä asioita.

      Hyviä jouluhulinoita! Huiii... eihän tässä enää ole pariakaan viikkoa.

      Poista

Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin: Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa j...