sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Anja Snellman, Pääoma (2013), koskettava kirja sisaruudesta

Anja Snellmanin Pääomassa on alaotsikkona Romaani, requiem. Kirja on kunnianosoitus vammaiselle isolle siskolle, Marjatta Hilleville, traagiselle hahmolle jota pikkusisko Anja häpesi, salaili, rakasti ja vihasi, kummeksui ja auttoi ja jota hän lopuksi muistelee hellyyttä ja syyllisyyttä tuntien.

Me onggaangh hehnnenpalong buolihgot. Ja me onggaangh gaghhohia.  
(Me ollaan herneenpallon puoliskot. Ja me ollaan kaksosia.)
Tämä on suulakihalkioisen Marun marukieltä, ja rakkauskieltä kymmenen vuotta nuoremmalle Anulle, joka on hänelle kaikki kaikessa. He pakenevat heikkojen, mielenterveydeltään häilyvien vanhempiensa riitelyä komeroon ja sulkevat korvansa keskittymällä omiin leikkeihinsä, jotka usein päätyvät kutitteluihin. Siskokset osaavat vielä tässä vaiheessa olla lähellä toisiaan.
 
Kun Anu ja Maru lähtevät yhdessä ulos, vastassa on säälimättömien lasten pilkka. Maru on erinäköinen kuin muut, hidas ja kummallinen. Hänellä on korjaamattoman suulakihalkion lisäksi vaikea, nopeasti etenevä reuma. Anu epäilee myös äidin raskaudenaikaisen alkoholin käytön jättämiä vaurioita, koska Maru on heikkolahjainen ja outo. Hän kulkee samanlaisessa popliinitakissa kuin äitinsä, huivi leuan alta solmittuna, kun toisilla nuorilla on otsanauhat ja hippimekot. Anu selviää keksimällä valheita sisarestaan: Maru on selvänäkijä, aatelinen, Olavi Virran Maruzella-iskelmän innoittaja ja Marimekko-nimen keksijä. Pikkulapsiin nämä valheet uppoavat täysin, ja Anu alkaa jopa itsekin uskoa niihin, varsinkin kun vanhempien tarinat edesauttavat valheisiin uppoamisessa. Murrosiässä on keksittävä muuta. Anu kiertää oman jenginsä kanssa sisaren kaukaa, mutta tämä kelpaa kyllä rahoittajaksi Intian Basaariin, kun Anu tarvitsee putiikin kalleimman mekon. Anu kokee kaksinkertaisen häpeän; hän häpeää sekä sisartaan että itseään, joka häpeää.

Kukaan ei sano mitään. Minä vaapun. Päivällä olen kolmasti kieltänyt siskoni, illalla jo puolustan häntä. Välillä haluaisin unohtaa hänet, toivon että hän katoaa yön aikana ja aamulla hallissa on tyhjä sileäksi pedattu laveri, olen vain kuvitellut itselleni isosiskon.

Sama toistuu myöhemmin elämässä. Ystävillä ja seurustelukumppaneilla on hyvin koulutetut, usein myös kuuluisat ja lahjakkaat vanhemmat ja sisarukset, joiden olemassaolosta Anu on aidosti iloinen, mutta tuntee samalla kitkerän häpeäntunteen.  Hän häpeää omaa taustaansa ja häpeää sitä, ettei osaa olla häpeämättä. Mieleen nousee kaipaus:tuollaiset vanhemmat ja juuri tuollaisen siskon minäkin olisin toivonut saavani.

Vanhempien kuoleman jälkeen Anusta tulee sisarensa omaishoitaja ja tulkki ulkomaailmalle. Hän pakenee taakkaansa kuntosaleille, matkoille ja kakkoskotiinsa Kreetalle, mutta sisar on kuitenkin aina mielessä huolena. Hänen murrosiässä hahmottelemansa termit säälisyyllinen ja syyllisäälinen pätevät edelleen. Lopuksi Anu joutuu ryntäämään iloisista juhlista hyvästelemään happikuvun alla makaavan sisarensa ja vastaamaan kysymykseen, olisiko tämän rouvashenkilön elämä vielä elämisen arvoista. 

Ei perkele, älkää kyselkö minulta hänen elämisen arvoisesta elämästään, älkää viekö häntä minulta papereitanne selaillen. Saatanan spesialistit. Kuristukaa stetoskooppeihinne ja tukehtukaa stetsoneihinne. Älkää varastako häntä vilkaisten, nopeasti päätellen. Älkää katselko minua kuin tuhlaajasiskoa. Te ette tiedä hänestä mitään, te ette tiedä meistä mitään.

"Älkää katselko minua kuin tuhlaajasiskoa." Siinä se vanha kaveri syyllisyys taas tuli!
Tekstistä näkee, että Snellman käsittelee edelleen syyllisyyttään. Hän kyselee, olisiko hänen pitänyt olla toisenlainen, oliko hän liian ylivoimainen siskolleen. Hän tutkii vanhaa valokuvaa, jossa nuori Maru on vapautuneemman näköinen jonkun ystävättären (harvinaisen, ainoan) kanssa kuin ikinä Anun seurassa. Marun osoitekirjassa on kuitenkin vain yhden henkilön nimi, Anun. 
Pääomassa on yhtä paljon "bigguhihgon" kuin Marunkin elämää. Jos kirjoittaja ei olisi julkisuuden henkilö, hän olisi saattanut päästä helpommin irti häpeästä. 

Plussia
* Snellman ottaa esiin hyvin tärkeän asian, vammaisuuden ja sen kohtaamisen perheessä. Hän onnistuu siinä hyvin.
* Snellman on rehellinen omista tunteistaan kertoessaan. Hän ei kaunistele omaa pärjäämistään terveimpänä perheenjäsenenä sairaassa perheessä.
* Tyyli on hienosti kuvailevaa ja dialogi uskottavaa.
* Marun kieli ja luonteen kuvaus ihastuttavat. Liikuttavia kohtia on esimerkiksi se, kun Maru katsoo Linnan juhlia, joissa reuman runtelema Sylvi Kekkonen istuu sivussa pitkien kauniiden naisten kätellessä presidentti Kekkosta, ja toteaa tyynesti äitinsä perässä:"Viihah vegäygyy ajoigha!"
* Kirjan kansikuvat sopivat tekstiin. Etukannessa Anja ja Marjatta ja takakannessa Anja yksin matkalaukkujen keskellä. Takakannen teksti: "Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru." Sisäkansien kuvat kertovat sisarusten erilaisuudesta: etusisäkannella kauniisti meikattu aikuinen Anja ja takakannen sisäpuolella pieni Marjatta omituisine kasvonpiirteineen, silmissään katse, jonka Anu-Anja tulkitsee syyttäväksi.

 Miinuksia                                                              
*En pidä yhtään kirjan nimestä, Pääoma. Nimi tulee isä Ruslanin vaalimasta kirjasta, jonka hän tarinan mukaan varasti kirjastosta Viipurin palossa, kun tarkoituksena oli siepata Pushkinin runot. Myös lukujen nimet ovat Marxin Pääomasta: Tuotantoprosessi, Kiertokulkulkuprosessi ja Kokonaisprosessi. Minusta ne ovat keinotekoista ja turhaa lisää muilla ansioilla kantavassa tarinassa. Anun pääoma on Maru, mutta se tulisi kyllä esiin ilman viittausta Marxin kirjaan.
* Marun kanssa samana kesänä kuolevien laulaja Amy Winehousen ja joukkomurhaaja Anders Behring Breivikin tuominen kirjaan on turhaa lisää. Miksi näin äärimmäisiä ihmisiä? Meillä on kaikilla geenimme.
* Geenitutkimus on kiinnostavaa ja tiedän, että Snellman tekee aina taustatyön kirjoihinsa huolella, mutta tässä "sielunmessussa" sen osuus olisi voinut jäädä vähemmäksi. Maru-sanan selvittelyn olisi myös voinut jättää pois. Sisaruus on tämän kirjan asia!

Luin kirjan kahdesti, ensimmäisen kerran kotona mukavasti. Jäi epämukava olo. Toisen kerran luin kirjan junassa matkalla oman skitsofreenikkosisareni luo poikki Suomen. Sisareni jaksaa minua varttitunnin. Hän ei tarvitse eikä halua minulta mitään, ihan kuin Maru:"Eng gahvii migään." Silti, ja ehkä siksikin, jää aina syyllinen olo ja jossittelut. Voisinko tehdä jotakin? Ja vielä pahempi: olisinko voinut tehdä jotakin, enemmän, paremmin tai toisin? Snellman kuvaa nämä tunteet juuri oikein. 
Kun paluujunassa luin kirjan loppuun, olin myyty sen kauneudesta.

Me olimme herneenpalon puoliskot, linnun siivet, kaksoset, me olimme kuin yö ja päivä. Me olimme niin erilaisia, että olimme kuin toisistamme murtuneet.

Vuonani pieni, minulla on hätä,
suloinen hämmennys omani tähden:
älä mua ikinä elämässä jätä,
käykäämme kahden sun unias nähden.
(Ludmila-äidin kirjaama kehtolaulu Marun vauvakirjaan Elämän aamun auetessa)

9 kommenttia:

  1. Kiitos Marjatta, tämä oli erityisen koskettava kirjoitus. Kaikki ihmiset, joilla on kehitysvammaisia tai mielisairaita omaisia, joutuvat usein koville ja kamppailemaan syyllisyydentuntonsa kanssa. Usein on voimaton. Ja on vaikeaa olla itselleen armollinen vaikka kuinka olisi tehnyt kaikkensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Sairaan omaisen elämä on usein tasapainoilua. Ei voi jäädä touhuamaan sairaan ihmisen ympärille unohtaen oman elämänsä eikä voi myöskään karata kokonaaan pois sairaan luota. Tällainen tilanne kuluttaa, mutta myös antaa. Kirjan Anu löytää sisarensa huonot koulutodistukset ja toteaa, etteivät ne kuitenkaan mitään tienneet, Maruhan oli opettaja.

      Poista
  2. Minäkin kiitän koskettavasta tekstistäsi. Äidilläni on vaikea alzheimerin tauti, ja hänellä oli pitkään semmoinen vaihe, ettei hänkään jaksanut minua sitä varttituntia pidempään vaan tuskastui - hän ei ole tuntenut minua enää moneen vuoteen, vaan pitää minua aivan vieraana ihmisenä. Syyllisyys on tuttu tunne. Koko ajan tuntuu että pitäisi käydä useammin ja tehdä enemmän.

    Snellmanin Pääoman aion lukea kunhan sen kirjastosta käsiini saan. En ole kaikista lukemistani naisen kirjoista pitänyt, mutta tämän lukemista odotan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, voin kuvitella, miten raskasta sinun on tavata äitiäsi. Tiedät, että syyllisyys on turhaa, mutta et voi mitään tunteillesi. Tällaisessa tilanteessa kokee syyllisyyttä siitä, että itse nauttii elämästä. Se on tervettä empatiaa ja pitää elämää yllä, mutta se vie totisesti energiaa.

      Minäkään en ole pitänyt kovinkaan monista Snellmanin kirjoista, esim. Ivana B on minusta aivan omituinen ja hyvin epämiellyttävä kirja. Oliskohan nämä henkilökohtaiset romaanit hänen parhaitaan, Sonja O kävi täällä, Syysprinssi ja Ihon aika?

      Poista
  3. Miten minä tänne jouduin! Aina silloin tällöin löydän itseni jostain blogista, jota en ole tiennyt olevankaan. Mutta onhan blogimaailma suuri, on aina mahdollista löytää uusi "tähti".

    Luin tämän juttusi Pääomasta, se on hyvin kirjoitettu ja kiinnosti minua. Mutta se ei riittänyt. Luin taaksepäin monen bloggauksen verran. Ja siitä seurauksena merkitsen itseni tuonne seuraajiin, jolloin saan tiedon, milloin tukee uusi bloggaus, ja voin käydä sitä vilkaisemassa. Ajanpuute ei varmaan anna mahdollisuutta kommentoida, ainakaan kovin usein. Mutta käynpähän lukemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS Liisu! Olet oikeassa: blogimaailma on todella runsas ja mielenkiintoinen.
      On hauska kirjoittaa, kun tietää, että on lukijoita. Itsekin innostun harvemmin kommentoimaan niitä ketä seuraan. Tuntuu, että pitäisi olla jotakin painavaa sanottavaa, vaikka juuri se riittää, kun kertoo, että piti lukemastaan.

      Poista
    2. Äsken en muistanutkaan, että olenhan minäkin jo vähän aikaa seuraillut sinua. Kirje Thomas Bernhardille jäi erityisen kiinnostavana mieleeni.

      Poista
  4. Olen aivan myyty! Blogisi jättää varjoon yöpöydällä odottavat kirjat ja kahlaan läpi upeita, tarkkanäköisiä arvioitasi, joihin tuot aina yllättäviä ja raikkaita uusia näkökulmia. Upeaa, Marjatta! Blogisi on todella helmilöytö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Milla! Minäkin olen vasta juuri löytänyt sinun blogisi ja aion käydä lukemassa vanhempia postauksiasi pikapuoliin oikein ajan kanssa.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...