Joël Dickerin jännitysromaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on joka luvun alussa vanhemman kirjailijan ohje nuorelle kirjoittamisessaan jumiin jääneelle kollegalle. Ohje nro 15 käsittelee sanoja.
Mentori Quebert selittää oppipojalleen Marcus Goldmanille, että jos tämä valitsee kirjoittaessa jonkin sanan, vaikka sanan "lokki", toistaa sitä ja tekee siitä omansa, niin ihmiset alkavat aina lokkeja nähdessään ajatella niitä Goldmanin lokkeina.
Vasta silloin tiedät, että siitä mitä kirjoitat alkaa tulla jotain. Sanat kuuluvat kaikille, kunnes pystyt todistamaan, että ne ovat sinun sanojasi. Siitä tuntee kirjailijan. Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.
Mietin, yhdistänkö mitään sanaa tiettyyn kirjailijaan. No, madeleine-leivos on tietenkin Marcel Proustin.
Elokuvamaailmasta minulle tulee mieleen "rosebud". Tämä englanninkielinen sana vetää heti ajatukset Orson Wellesin upeaan elokuvaan Citizen Kane ja pieneen rattikelkkaan. Liikutuin elokuvan lopusta ja siksi kaikki kelkat jotka muistuttavat elokuvan päähenkilön lapsuuden kelkkaa tuovat mieleeni siihen maalatun tekstin Rosebud.
Maalaustaiteessa on yksi merkityksen luoja ylitse muiden, Picasso ja hänen rauhankyyhkynsä.
Ai niin, onhan minulla kirjallisuudessa yksi vahvasti tiettyyn kirjailijaan liittämäni sana: verbi "helliä" nostaa mieleeni oitis Forrest Carterin ja hänen romaaniinsa Pikku Puun kasvatus luoman pienen perheen Cherokeevuorilla, Pikku Puun, tämän ukin Walesin ja mummin Kauniin Kimalaisen.
Tämä helliminen ei ole sillä tavalla yleinen kuin nuo aiemmat esimerkkini, ehkä vain minä yhdistän tämän sanan Forrest Carteriin, ehkä se on toisille yhdentekevä.
Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi:"Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen", että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua", koska sanat tuntuivat siltä.
Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti: "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.
Ai niin, onhan minulla kirjallisuudessa yksi vahvasti tiettyyn kirjailijaan liittämäni sana: verbi "helliä" nostaa mieleeni oitis Forrest Carterin ja hänen romaaniinsa Pikku Puun kasvatus luoman pienen perheen Cherokeevuorilla, Pikku Puun, tämän ukin Walesin ja mummin Kauniin Kimalaisen.
Tämä helliminen ei ole sillä tavalla yleinen kuin nuo aiemmat esimerkkini, ehkä vain minä yhdistän tämän sanan Forrest Carteriin, ehkä se on toisille yhdentekevä.
Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi:"Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen", että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua", koska sanat tuntuivat siltä.
Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti: "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.
Puistotie on lähes sula. Kohta lapset pääsevät leikkipuiston laitteisiin. Vein nastakengät varastoon. Vielä on yöpakkasia, mutta valo lisääntyy ja kevät koittaa. Kuulin tänään titityyn.
Hyvin moni on sanonut, että tämä talvi on ollut erityisen raskas. Se on niin myös omalla kohdallani.
Jos olisin kirjailija pyrkisin tekemään auringosta oman sanani.
Ukki sanoi, että jos sanoja ei olisi niin viljalti, maailmassa olisi paljon vähemmän murheitakin. Hän sanoi minulle kahden kesken ollessamme että kaiken maailman hupsut vasiten keksivät sanoja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin ärsyttää ihmisiä.
Ja niin kai se on.
PS Linkki aiempaan kirjoitukseeni Pikku Puun kasvatuksesta (klik).
Valosta kiitän, valo on siemen josta kasvavat ilo ja toivon sitkeä puu.
VastaaPoistaJoka siipinä, siltana yli päiväsi ojentuu.
Sanat eivät ole omiani, ne ovat Maaria Leinosen sanoja, sanoissa on paljon jotakin voimaannuttavaa.
Talvi on ollut pitkä ja raskas, sitä on raahattu pikkuhiljaa kohti kevättä, se ei ole enää kaukana.
Olisko "valo" Maaria Leinosen omin sana? Kaunis ajatus valosta lähtökohtana ilolle ja toivolle.
PoistaPerinnesanontakalenterissa on maaliskuun sanonnaksi valittu seuraava: Kesä ja talvi tappelee, lunta ja vettä nakkelee.
Sanamuistosi tekevät hyvää. Kiitos keväisen aurinkoisesta tekstistä, jota luen päivän paistaessa.
VastaaPoistaMeilläkin on ollut tänään pitkästä aikaa ihanan aurinkoinen sää.
PoistaKiva, että ilahdutin sinua tällä tekstillä.
Hieno kirjoitus. Kiitos, että esittelit Forestin Pikku Puun kasvatus -teosta, herätit minussa halun lukea teos uudelleen. Siivouksen keskellä mietin, laittaako tämä teos hyllystäni kierrätykseen, nyt en muista jätinkö sen sittenkin vielä itselleni, Nyt en pääse tarkistamaan tilannetta, kun kirjat on varastossa, mutta toivottavasti kallistuin säilyttämään.
VastaaPoistaToivottavasti löydät kirjan. Minusta tässä teoksessa on arvokasta pohdintaa arvoista. Niistähän on viime aikoina vaalikeskusteluissa puhuttu paljon.
PoistaOlen kirjoittanut tästä kirjasta joskus blogini alkuaikoina. Käynkin laittamassa linkin tuonne kirjoitukseni loppuun.
En pitänyt Joël Dickerin romaanista. Totta on, että joidenkin taiteilijoiden työt tunnistaa heti kuten Aki Kaurismäen elokuvat, tunnistaisin varmaan myös Elizabeth Stroutin tai Petri Tammisen tekstit (ehkä). Kun joku kirjailija viljelee samaa sanaa jatkuvasti, alkaa se ärsyttää. Yhteen kasvaneista kulmakarvoista tulee mieleen Frida Kahlo ja rakennuksen aaltomaisista muodoista Alvar Aalto, vaikka eihän mies omistanut sitä muotoa. Lasitaiteessakin on ikonisia muotoja, joista tunnistaa vaikkapa Sarpanevan. Andy Warhol on ominut monta juttua populaarikulttuurista. Jos joku sanoo Alfhild (harvoin kukaan sanoo) minulle tulee kylmät väreet ja ajattelen Lauri Viidan runoa.
VastaaPoistaTuo kommentti yllä oli Heidin kirjoittama.
PoistaEtkö? Minkä vuoksi?
PoistaMinä pidin kirjan monipuolisesta rakenteesta ja eri ilmiöiden tarkastelusta (kirjan aseman muuttuminen, nuo yli 30 ohjetta kirjailijalle, kirjailijan vapaus kirjoittaa mistä vain, Jewish mama -tyyppinen poikansa elämää murehtiva äitihahmo jne). Alun alkaen kiinnostuin siitä, että tätä kirjaa mainostettiin kirjallisena trillerinä.
Tyylistä tunnistaa monia taiteilijoita. Olen joskus katsonut improvisaatioteatteria, jossa huudellaan tyylejä ja näyttelijät vaihtavat lennosta sanastonsa minimalistisesta rönsyävään ja arkaaisesta nuorisokieleen. Suosittuja tyylejä olivat mm. Asko Sahlbergin, Aleksis Kiven ja Heli Laaksosen tyylit.
Sanapari "yhteenkasvaneet kulmakarvat" tuo ensimmäisenä mieleeni kuvan etnisesti pukeutuneesta ja meikanneesta ystävästäni (nykyään tätäkin paheksuttaisiin kulttuurisena omimisena) eli Frida Kahlo ei toimi minulla tässä.
Alfhild tuo minullakin mieleen sen paljon kuolinilmoituksissa oikein ja väärin siteeratun Viidan runon.
Hyvä, että laitoit tuon kakkoskommentin, Heidi - en olisikaan tunnistanut sinun tyyliksesi näin lyhyesta asiatekstistä. Kerttu taitaa jo tuoda mieleeni erään kirjallisen kissan, aiemmin se oli luokkakaverini alakoulusta.
Ai niin, oikeastaan se sinun romaanisi kissa on Kyllikki, mutta minun muistikuvissani se on muuttunut esikuvakseen Kertuksi.
PoistaEn edes muista miksi romaania inhosin. Sehän oli myyntimenestys. Kai pidin sitä jotenkin teennäisenä. Heidi
VastaaPoistaAi, no sinä luit noin, ja jokainen lukija on oikeassa. En minäkään tiedä, miksi tähän niin ihastuin.
PoistaMinua viehätti ehkä koukuttavan juonen ja kirjallisten elementtien yhdistelmä.
Suututti hurjasti, kun rikos paljastui (en paljasta, jos joku saa tästä kimmokkeen lukea, mutta tällaisia tapauksiahan tulee ilmi välillä) - ja sen jälkeen kirjan ohjeetkin kirjailijalta toiselle lukee eri valossa ja uusi nyanssein, esim tämän "Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti."
Huomasin tänään, että joku oli jättänyt kirjaston kierrätyshyllyyn tämän kirjan (aivan uusi) ja otin sen omakseni. Mikä sattuma! Lainakirja on vielä minulla ja lappu täynnä sivumerkintöjä. Nyt lappu oman uuden kirjani väliin ja raaskin huoletta palauttaa kirjastolle kirjansa.
Tykkäsin ihan hurjasti tuosta Totuus Harry Quebertin - kirjasta. Yksi syy oli juuri nuo ohjeet ja neuvot kirjoittajille. Nautin ihan hirveästi koko lukukokemuksesta ja muistan ihmetelleeni miten osa bloggareista haukkui sen ihan lyttyyn. Kirjaa minulla ei enää ole mutta taidanpa yrittää löytää edes postaukseni... 🙂
VastaaPoistahttps://ritamentor.blogspot.com/search?q=totuus+harry+quebertin+tapauksesta+
PoistaAi niinkö, tämä on jakanut mielipiteitä laidasta laitaan.
PoistaMinusta on elähdyttävää lukea välillä kirjoja, jotka haluaisi lukea kerralla alusta loppuun. Onhan se melkoinen taito saada lukija noin kiinni tarinaan ja siinä ohessa sitten kaikenlaista kirja-alan ahdingosta salattuun rakkauteen.
Hyvä postaus. Minulle sana 'leimahdus' on aina L. M. Montgomeryn.
VastaaPoistaTaiteeseen liittyy aina ripaus magiaa, jotain selittämätöntä. Joku voi maalata teknisesti täysin pätevän maisemataulun, mutta silti siinä "ei ole mitään". Henki puuttuu. Koskee kaikkea muutakin taidetta.
Leimahdus - hienoa!
PoistaAivan. Emme nauti tekoälymäisen siististä kirjoitustyylistä, koska siinä ei ole mitään omaperäistä.