sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Syövän kanssa voi elää, Syöpä 2




Toimittaja Marja Aarnipuro on kirjoittanut kaksi hyvää tietokirjaa rintasyöpään sairastumisesta, toipilasajasta ja elämästä hoitojen jälkeen. Rintasyöpävuosi (2011) käsittelee sairastuneen elämää, Aarnipuron omaa elämää, kohtalokkaasta lauseesta "Täytyy ottaa koepala" aina ensimmäiseen vuositarkastukseen saakka. Toinen kirja Rintasyövän jälkeen (2014) jatkaa siitä viisivuotistarkastukseen asti.

Minä luen näitä kirjoja jännittyneenä ja juoni edellä kuin dekkareita. Ne vetävät puoleensa magneetin tavoin, koska itse olen hoitopolkuni alkutaipaleella juuri leikkauksessa käyneenä, odottamassa, mitä  poistetun kasvaimen ja vartijaimusolmukkeen tarkemmassa tutkimisessa paljastuu. Ensidiagnoosi oli hyvä, mutta se ei ollut vielä niin tarkka. Jos syöpäsolut ovat rauhallisia ja hitaita, selviän vähemmillä jatkohoidoilla, mutta jos ne ovat ärhäköitä ja nopeasti jakautuvia, niin sitten on lähdettävä kovaan vastarintaan järein asein. Ei silti, minä haluaisin joka tapauksessa kaikkein järeimmät aseet, massiiviset hoidot ja kaiken tiedon, mitä on. Ja kokovartalokuvaus, tomografia, tänne heti, kiitos! Olisikohan sitä turvallista uusia parin viikon välein? 

Aluksi olin hyvin pragmaattinen ja tarmokas, mutta nyt tunnen välillä pelkoa. Tulkitsen kaikenlaisia tuntemuksia etäpesäkkeiksi. Tämän epävarmuuden kanssa sitä on nyt vain elettävä. Aarnipuro on kokenut samoin. Hän kuulee eräässä haastattelussa Rintasyöpä-kirjaansa määriteltävän kirjaksi pelosta ja huomaa, että se on totta.

    Kauhistun joka kerta, kun luen juuri sytostaattihoidoista selviytyneiden julkkisten julistavan, että nyt he ovat terveitä. Itse en uskalla sanoa niin. Sanon aina, että ennusteeni on hyvä ja että tällä hetkellä kaikki on hyvin, mutta koskaan ei varmasti voi tietää, mitä ihmisen sisällä on meneillään. Muotoilen asian tosinaan myös niin, että tunnen itseni terveeksi, mutta vasta kontrollit näyttävät todellisen tilanteen.

Pidän molempia kirjoja onnistuneina. Ensimmäinen on aivan täydellinen, toisessa on jonkin verran toistoa (mikä on ok, koska harva tietenkään lukee näitä kirjoja näin peräkkäin) ja joukossa hieman löysää kerrontaa. Juoksuohjelma ja ruokaohjeet ovat turhia muuten niin kompaktissa teoksessa. 

Kirjat koostuvat kirjailijan omista kokemuksista ja tietolaatikoista. Laatikkojen tiedot ovat luotettavista lähteistä cancer.fi, terveyskirjasto.fi jne.
Aarnipuro on tehnyt mm. tarkat laskelmat siitä, mitä syövän sairastaminen maksaa yleisellä ja yksityisellä puolella. Yleinen on ihan yhtä hyvä kuin yksityinen, ja yleiselle puolen pääsee nykyään myös yhtä nopeasti tai vain muutama päivä hitaammin kuin yksityiselle. Parilla päivällä ei syövän leikkaamisessa ole mitään merkitystä. Kun luin noita tietoja, en voinut kuin huokaista kiitollisena siitä, että meillä on verovaroin kustannettu terveydenhoito. Jokin valkosoluja vahvistava pistos saattaa maksaa yli 2000 euroa, mutta potilaalle jää maksettavaksi 3 euroa. Kyllä kannattaa maksaa verot ja pitää hyvinvointiyhteiskuntaa yllä. 

On hyvä, että joku kertoo rehellisesti, miten vaikeita jatkohoidot saattavat olla. Aarnipurollakin tuli syöpähoidoista uusia sairauksia, kaihista osteoporoosiin ja "chemo brains" -ilmiöön. Sytoaivoinen unohtelee ja sotkee asioita, aivot eivät toimi ihan priimasti. Minusta tuntuu, että minulla on nämä aivot jo nyt, ennen kuin olen saanut ensimmäistäkään hoitoa. Toivottavasti miehelle ei tule, eläytymisestä.

Olen tyytyväinen Aarnipuron asenteesta hymistelijöihin. Hän on kohdannut ihmisiä, jotka puhuvat syövästä lahjana, jonka pitäisi opettaa häntä, sairastunutta, arvostamaan itsestäänselvyyksiä. Minusta tällaista ei pidä toisen ihmisen koskaan sanoa. Sairas itse voi hauskuttaa porukoita toteamalla, että tässä pahassa on niin paljon hyviä puolia, saa huomiota ja ehkä kiharat hiukset. Mutta ulkoapäin tuleva opettavainen asenne ja vaatimus jalostumisesta on sellaista, mitä kärsivä vähiten odottaa. 

   Minusta syöpä ei ole lahja. Se on vain helvetin huonoa tuuria. Syöpä on varas, joka vie elinvoimaa ja vanhentaa. Sitä vastaan ei voi taistella eikä sitä voi estää. Siitä voi selvitä ja sen kanssa voi oppia elämään - jos on pakko. Mutta mikään lahja se ei ole. Lahja on jotain sellaista, mitä haluaisi antaa toiselle, rakastamalleen ihmiselle. Syöpää ei ikinä.

Aarnipuro puhuu myös toisenlaisesta väärin suhtautumisesta, surkuttelijoista ja myötäelämistä teeskentelevistä.

    Potilasta säälitellään ja surkutellaan. Ulkopuoliset seuraavat hänen elämäänsä kuin jännitysnäytelmää ja kyllästyvät, jos juonessa on onnellinen loppu.

No, onneksi en ole julkisuuden ihminen. Saan puhua läheisilleni, jotka kuuntelevat oikeasti, keskittyen, vaikka puheeni tahtovat kiertyä koko ajan samaan asiaan. 
Harrastan kirjoittamisterapiaa muokkaamalla sanoiksi tätä elämääni mullistavaa tapahtumaa tänne blogiin. Kertomisessa on taikaa, siinä taakka keventyy. Ajattelen myös, että joku voi vastaavaan tilanteeseen joutuessaan kokea, että niinhän se blogisti Marjattakin siitä selvisi. Onhan tämä edessä oleva hoitopolku varmaan melkoinen elämys. Tiedän, että te lukijani täällä blogissa toivotte näytelmääni onnellista loppua. 

Ostin takkini kaulukseen Roosa nauha -pinssin Kultajousesta

Kaikkein lohdullisin kohta kirjassa on Aarnipuron sitaatti Suomen Syöpäpotilaat ry:n kirjasesta ”Ensitiedon opas syöpään sairastuneelle”:
Nykyään syöpä voidaan mieltää pitkäaikaiseksi, sydänsairauksien ja diabeteksen kaltaiseksi krooniseksi sairaudeksi. Kroonisia sairauksia pystytään hoitamaan, potilaiden elämää pidentämään ja sen laatua parantamaan. Syövän kanssa voi elää.

25 kommenttia:

  1. Suosittelen Marjatta kirjaa Niina Repo:Arpi.

    Olipa hieno kirjoitus! Jälleen :) Se, että annat meidän blogistania-ystävien kulkea matkaa kanssasi, on upea ele. Kiitos rohkeudestasi ja avoimuudestasi... Paranemisvoimia :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos vinkistä, Milla. Kävin heti katsomassa ja yksi kapale onkin tuossa lähikirjastossa, kivenheiton päässä. Käyn huomenna hakemassa.

    Kiitos, kiitos! Kannustuksesi lämmittää.

    VastaaPoista
  3. Todella hyvä postaus. Eniten arvostin kohtaa jossa tuumailit ulkopuolisten, ei syöpää sairastavien häiritsevistä asenteista ja lausunnoista. Käsittämättömän tökeröä että joku sivullinen voi sanoa toisen ihmisen syöpää lahjaksi :( Se on sitten eri asia jos ihminen itse päättää ottaa koettelemuksensa siltä kannalta. Minulla on yksi ystävä joka totesi rintasyöpään sairastuttuaan että hän on ihminen joka alkaa oikein kukoistaa vastoinkäymisissä ja löytää sopivan taistelumielialan. Se oli tosi erikoista. Hän selvisi syövästä ja tsemppasi sen jälkeen työtoveria jolle tuli sama tauti.

    Vertaistuki on vertaansa vailla. Loistavaa että on kirjallisuutta josta sitä saa, tarpeellisen tiedon ohella.

    Paranemista !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, jotkut aina tietävät sivusta paremmin kuin se, jota asia koskee - ja tämähän pätee muihinkin asioihin.

      Paljon esiintyy sellaista, että sairaudessa kukoistavaa yritetään lannistaa ja tuupata sairaalle ahtaaseen surevan rooliin. Minä olen ollut aina hyvä, "onnellinen" sairastaja, kuten tuo ystävä, jonka mainitsit, ja välillä olen huomannut aiemminkin sairastaessani, että se ei kaikista ole ihan sopivaa.

      Sairaalahenkilökunta ymmärtää ronskin huumorin ja erilaiset suhtautumistavat. Ihmettelen, miten he pystyvätkin kohtelemaan psykologisesti oikein niin turhanvalittajaa kuin sitä, joka sanoo aina voivansa "ihan hyvin" ja ylionnellista, joka itkee ilosta, kun hänet on nyt parannettu (minä lonkkaleikkauksen jälkeen).

      Itse asiassa koen jo nyt, että suhtaudun suurpiirteisemmin moniin asioihin, kun on tämä isompi huoli, ja elän täydesti ja lujaa. Mutta se, että joku määräisi miten minun pitää kokea, tuntuisi todella loukkaavalta.

      Vertaistuki on ihanaa. Kiitos siitä sinullekin, Rita!

      Poista
  4. Marjatta, olen Millan kanssa samaa mieltä. On hienoa (oikeaa sanaa on vaikea löytää) että jaat tuntojasi rinrasyövästäsi blogissasi. Uskon, kuten itsekin totesit, että joku vastaavassatilanteessa oleva voi saada samaa kuin sinä Aarnipuron kirjoista - vaikea, uuden ja pelottavan, henkilökohtaisen asian jakamista. Ja myös luotettavaa tietoa.
    Sairauksista puhuminen avoimesti ja rehellisesti on tärkeää, vaikka itselleni se ei ole helppoa, koska olen kasvanut täydellisen vaikenemisen kulttuurissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin tulee vähän sellainen selittelyn tarve, että tässä minä nyt välillä vain vähän itsestäni, sivumennen. Meidät on kasvatettu niin, että itsestä puhuminen on hävettävää eikä kuulu hyviin tapoihin. Bloggaritkin nimeävät kirjoituksensa monesti "avautumiseksi", jos puhuvat henkilökohtaisista asioista, niin kuin se olisi vähempiarvoisempaa kuin fiktiivisten kirjanhenkilöiden analysointi. Kuitenkin esim. esseet ovat heti paljon kiinnostavampia, jos niissä on henkilökohtainen näkökulma. Useimmat pitävät ohjetta "rakasta toista niin kuin itseäsi" hyvänä tavoitteena, mutta niin, että itseään pitää rakastaa ihan hiljaa ja salaa.

      Minusta on jostain syystä kiinnostavaa keskustella sairauksista, ei vain kertoa omastani, vaan myös kuunnella toisten yksityiskohtaisiakin sairauskertomuksia. Tällaista pidetään mummojen touhuna (väheksyen;) tietysti), mutta minä olen ollut tällainen aina.

      Poista
    2. Marjatta, ei ole mummojen touhua! Seuraan tällä hetkellä erään nouren naisen rankkaa toipumista pedofiiliasta. Siitä on tullut minulle missio, jossa yritän tukea - hänen blogissaan!

      Poista
    3. Ihmiset ovat ilmeisen erilaisia suhtautumisessa intiimeihin asioihin. Jotkut - useimmin miehet - puhuvat vain yleisistä asioista, vaikka kuinka sielua jäytäisi.
      Hienoa tuo blogitukemisesi. Se saattaa olla toimivampaa kuin läheisten tuki.

      Poista
  5. Tsemppiä Marjatta jatkohoitoihin! Se epätietoisuus on elämässä mielestäni monessakin asiassa raskasta, mutta ennalta kaiken tietäminen, se varmasti olisi raskaampaa. Voimia kovasti!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos bleue! Totta, enpä haluaisi olla selvänäkijä. Elämän kiinnostavuus taitaa olla juuri siinä, ettei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, joskus hyvää, joskus huonompaa.

      Poista
  6. Kuulostaa siltä, että olet hyvin toipumassa leikkauksesta -- jatkohoidotkin vaativat sekä ruumiilta että sielulta paljon! Paljon voimia Sinulle ja muista levätä riittävästi! Ja syöpää käsittelevistä kirjoista voi ammentaa paljon voimaa kunhan muistaa juuri suodattaa noita älyttömyyksiä pois :). Juuri ystävättäreni, jonka tytär on sairastanut aivosyöpää, postasi linkin FB-sivuillaan miehestä, joka toivoisi autistisen lapsensa tilalle sellaisen, joka sairastaisi "vain" syöpää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, miten julmaa, siis mieluummin syöpä kuin autismi!

      Tänään en ole taas yllättäen ajatellut koko syöpää, mitä nyt leikkauksen jälkeinen turvotus hieman häiritsee.
      Toivottavasti miehen asenne säilyy. Hän kysyi, häiritseekö imurointi minun makoillessani kirjan kanssa sohvalla. ;)

      Poista
  7. Minulla on sama tapa purkaa stressiä; kun on isoa vaivaa tai murhetta, puhun siitä kaikille ja pyytämättä, se helpottaa. Ihmiset ovat myötätuntoisia, ja kyllä kaikille tulee elämässä vaiheita kun sitä tarvitsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, juuri niin. Kävin tänään kampaajalla ja olin jo siinä kymmenen minuutin odottamisen aikana puhunut eräälle tutulle ja esitellyt Roosa nauha -pinssini, ja sitten taas tietysti kampaajalle, jolle piti selittää, että en nyt otakaan väriä, kun ei tiedä, mitä tapahtuu. Päätin samalla, että en värjää enää muutoinkaan koskaan - näin se sairaus vaan jalostaa pois turhamaisuudesta. ;)

      Poista
  8. Hei

    Erittäin tiedonhaluisena ja kirjoitusterapian tehoon uskovana tokakertalaisena (ensimmäinen rintasyöpäni leikattiin ja hoidettiin vuonna 2001, toinen 2012) olen koonnut oman kakkoskierrokseni blogiin kirjalistaa, josta saatat löytää lisää kiinnostavaa luettevaa: http://olipakerranrintasyopa.blogspot.fi/2012/05/lukeminen-kannattaa-aina-ja-sita.html Minulla on blogini reunassa myös runsaasti linkkejä muiden rintasyöpäläisten "päiväkirjoihin".

    Tervetuloa piipahtamaan lukemassa muutenkin!

    Onnea matkaan, on polkusi sitten kivikkoisempi tai helpompi. :-)

    T. Tokakertalainen

    VastaaPoista
  9. Kiitos, Tokakertalainen! Kuten huomaat liityin lukijoihisi ja liitin sinut myös omalle listalleni.
    Luen varmaan tänään blogisi alusta loppuun. Tuollainen usein päivitetty blogi on siitä niin hyvä, että asiat eivät pääse katoamaan ja muuntumaan ajan kuluessa.
    Hauskoja kesäpäiviä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vaan! Tosi kiva, jos tykkäsit blogistani. :-)

      Olen vähän tällainen tutkijatyyppi, jo työnikin puolesta lääketieteellisen tiedon ja tietokantojen äärellä. Tämän kakkoskierrokseni missiona minulla on paitsi parantua uudestaan, myös jakaa oma matkakertomukseni ja jakaa tietoa, sekä kokemusperäistä että tutkittua.

      Hyvää kesää!

      Poista
  10. Olet sinä Marjatta uskomaton ihminen, pystyt kertomaan ja anlysoimaan sairauttasi heti, kun siitä kuulit. Itse en tuohon pystyisi ja siksi ihailen asennettasi ja tapaasi kertoa siitä. Käyt läpi asioita, joista et juurikaan tiedä etukäteen ja voit vain kuvitella millaista se on tulevaisuudessa elää yhdessä rintasyövän kanssa. Puhuminen/kirjoittaminen auttaa sen uskon ja puhuminen taas auttaa lisää selviytyä syövän kanssa.
    Itselleni oli vaikeaa kirjoittaa sanaa SYÖPÄ,on se niin iso sana ja pitää sisällään isoja asioita, tuntemattomuutta ja pelkoa. Toivon kaikkea hyvää sinulle,lujaa tahtoa parantua ja luonnetta ottaa vastaan toisten apu ja huolehtiminen. Rakkaudella Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta! Syöpä-sanalla on (on ollut ennen varsinkin) paha kaiku, mutta kyllä siihen tottuu. Minä kutsun itseäni nyt välillä syöpäläiseksi. ;)
      Puhuminen ja kirjoittaminen auttavat todella. Olen kuullut ihmisistä, jotka menneinä vuosina salasivat syöpänsä, koska halusivat elää muiden kanssa samalla tavalla kuin ennenkin, ei niin, että toiset varovat ja väistelevät. Sellaisen täytyy olla raskasta. Työttömäksi joutuneet saattoivat käyttäytyä samoin, teskentelivät lähtevänsä aamuisin töihin, koska työttömyys oli niin pelottavaa ja häpeällistä. Nyt kun se on tavallista, niin ehkä se ei ole enää niin kauheaa.

      Poista
  11. Marjatta, luithan tämän päivän Hesarista uusista syöpähoidoista ja miehestä, joka on elänyt syöpänsä kanssa rinnakaiseloa nyt 10 vuotta.

    Äitini sai diagnoosin laajasta lymfoomasta ollessaan 80 vee. Syövän diagnoosi sekä hoito hidastuivat julkisella puolella 3-4 kk, mm. siksi, että ensin oireita sanotiin vain närästykseksi ja siinä meni kuukausi, sitten kun hän hyvin kipeänä jo meni terveyskeskukseen, sanotiin että rouva varmaan käyttää liikaa kermaa kahvissa ja on kolestrolia. Äitini ei ole siis lihava eikä ole ollut ikinä kolestrolia, Lopulta kun siskoni vaati äidille tomografiaa, sanottiin sen olevan niin kallista, että ei sinne noin vain mennä. Nyt oli mennyt 3 kk. Kun hän sitten pääsi kuvauksiin, nähtiin isot lymfoomapesäkkeet ala- ja ylävatsassa ja nyt piti lähteä jonottamaan tutkimusleikkaukseen. Minä nappasin äidin jonosta tutulle kirurgille ja muutamassa päivässä saimme tiedon, että ei voi leikata, vaan on aloitettava hoidot, jotka ovat iso riski ikäihmiselle. Kaikki oli rankkaa, mutta nyt äidillä on terveen paperit ja hän kävelee monta kilometriä päivässä, lukee monet lehdet ja kirjat ja myllää onnellisena puutarhassaan.

    Toivotan sinulle jaksamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena! Onpas rohkaisevaa tuo kertomus äitisi paranemisesta.
      Minä koin tuollaisen vitkuttelun lonkkani kanssa. Kärsin ainakin kahdeksan vuotta ja valitin, mutta työterveydessä ei pidetty todennäköisenä, että viisikymppisellä, hoikalla ja iloisella olisi paha kuluma lonkassa eikä siis tutkittukaan. Kun lääkäri sitten kerran sanoi, että hänellä ei ole lupaa määrätä muuta kuin fysikaalista hoitoa, mutta voithan sinä mennä yksityiselle, niin minä tajusin sen vihjeeksi. Hain yksityiseltä diagnoosin, josta lähete yleiselle puolelle nivelyksikköön ja parin kuukauden päästä iso operaatio, jossa todettiin, että nivelrustoa ei ollut jäljellä yhtään. Uusi nivel toi minulle uuden elämän. Toinen sääri oli jäänyt paljon toista ohuemmaksi, mutta pilates on korjannut asian ja suoristanut ryhdin.

      Totta, hoidot ovat kehittyneet mahtavasti. Vielä muutama vuosi sitten minulla olisi mm. leikattu heti kaikki imusolmukket kainalosta, mikä aina myöhemmin aiheuttaa turvotusta käsivarteen, mutta nykyään osataan merkata lähinnä kasvainta oleva ns. vartijaimusolmuke, josta näkee, onko syöpä päässyt sinne asti.

      Poista
    2. Marjatta, Ole hyvä. Olin muutaman viikon asumassa äidillä ja hän painois silloin vain 35 kiloa. Arvaa vaan, olinko varma, että osastonhoitajan ennustus toteutuu ja äiti ei ikänsä takia kestä hoitoja...Nyt sitä ei melkein voisi uskoa todeksi, kun katsoo hänen vauhtiaan;)

      Kyllä oli hyvä, että lähdit lonkkari kanssa yksityiselle. Apu otetaan sieltä, mistä sitä saadaan ja missä sitä annetaan.

      Nyt tehdään mahdollisimman säästäviä leikkauksia. Ester-tädiltäni vietiin vain pala rinnasta ja hän on toinen teräsmummo likelläni tai siis Turussa, mutta soitamme usein ja väliin tapaammekin. Hän on jo 88 vee ja nyt täysin terve.

      Poista
    3. Juuri tällaisia selviämistarinoita on kiva kuulla, vaikka onhan niitä toisenlaisiakin tarinoita.
      Monesti nuorilla syöpä on ärhäkkäämpi. Minäkin toivon, että ikä jo suojaisi minua ja syöpäsoluni olisvat laiskempia kuin kolmikymppisiillä. Rintasyöpähän pääsee nuorella jo pitkälle ennen kuin havaitaan, koska joukkoseulonta, jossa pienet syövät löytyvät, aloitetaan vasta nelikymmppisillä.

      Poista
  12. Olen ehtinyt kesän aikana huonosti blogeihin, vihdoin alkaa olla onneksi paremmin aikaa. Tulin nyt lukemaan muutaman kuukauden postauksesi, ja tämä tieto syövästä tuli minulle yllätyksenä. Kirjoitat todella hyvin, viisaasti ja rehellisesti.

    Kolme vuotta sitten elin viikon ajan aivokasvainepäilyn kanssa. Minun kävi lopulta hyvin, sillä rajut oireet osoittautuivat MS-taudiksi. Mutta sen viikon aikana ehti miettiä ja pelätä kaikenlaista. Siksi uskonkin, että osaan vähän aavistella, millaisten tuntemusten kanssa olet siellä tänä kesänä painiskellut. Toivotukseni tulevat nyt vähän myöhässä (ja luin tuoreemmasta postauksestasi äsken hienoja, hyviä kuulumisia - mahtavaa!), mutta toivon sinulle sydämestäni paljon voimia, läheisten tukea, ja iloa ja valoa päiviisi. <3 Lämmin halaus täältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sara!

      Sinullahan ollut vaikea viikko aivotutkimuksen tuloksia odotellessa. Tuntuu, että kaikkein kauheinta olisi, jos aivoihin tulisi syöpä, jota ei voi leikata. Mutta onhan tuo MS-tautikin ikävä asia. Toivotaan, että se pysyy hallinnassa.

      Minulla ei ole nyt mitään hätää. Ensi viikolla menen uuteen leikkaukseen, koska viimeksi otettiin liian vähän. Kasvaimen ympäriltä pitää ottaa tervettä kudosta ainakin 1 cm tutkittavaksi. Jos sitä poistettavksi tarkoitettua kohtaa on vaikea paikantaa, niin sitten leikataan koko rinta. Ei sekään haittaa minua. Silloin saataisiin kaikki mahdolliset esiasteen alutkin pois.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...