tiistai 17. kesäkuuta 2014

Daniela Krien, Vielä joskus kerromme kaiken, romaani intohimosta ja Itä-Saksan valtion murenemisesta



Olen lukenut vähällä aikaa kaksi onnistunutta romaania järjenvastaisesta, huumaavasta rakastumisesta. 

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (2014), alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011) onnistuu kaikessa muussa paitsi kansikuvan tyylissä. Eei, ei tämän kirjan rakkaus ole tuollaista B-luokan sievää, playboymaisen poseeraamisen ja huolellisesti punattujen huulten rakkautta. Sitä paitsi kirjassa on hurjan intohimokuvauksen ohessa niin paljon muutakin, mitä kansi ei nyt kerro ollenkaan. Alkuperäisessä saksalaisessa kirjan kannessa on tie, joka johtaa kuivaa pellon laitaa pitkin kauas horisonttiin, jossa häämöttää kaksi taloa. Kesä on hehkuvan kuuma. Tämä kuva vastaa lukukokemustani. 

Maria, 16 vuotta, viettää kesälomaansa joutilaana pienessä kylässä poikaystävänsä Johanneksen perheen maalaistalossa. Maria on toimeton ja pysähtynyt odottamaan, kuten se valtio, DDR, joka on juuri lakannut olemasta ja jonka alueella tämä talo sijaitsee. Itä-Saksa on yhdistetty läntiseen Saksaan, mutta ihmiset eivät vielä oikein tiedä, mitä se merkitsee. 

Naapurissa asuu synkkä, salaperäinen mies, nelikymppinen Henner, hevostensa ja koiriensa kanssa. Maria tuntee vetovoimaa tähän mieheen ja alkaa livahtaa salaa hänen luokseen. Rinnakkain uneliaan kylän ja talon verkkaisten tapahtumien kanssa kuvataan Marian ja Hennerin suhdetta. Krien onnistuu yhdessä vaikeimmista kuvattavista, seksin kuvaamisessa rohkeasti ja silti hienostuneesti. Marian rakkaus jakautuu: Johanneksen kanssa hän tuntee läheisyyttä ja turvallisuutta, Hennerin kanssa huimaavaa, lähes pelottavaa intohimoa, joka vahvistuu salaamisesta. Jos Maria valitsee Hennerin hän joutuu jättämään kaiken muun, riittääkö se? Johanneksella on tarjottavana laimeampi rakkaus, mutta sen mukana sukulaiset, kylän yhteisö ja kehityskelpoinen talo. Henner tajuaa elämänkokemuksensa vuoksi suhteen mahdottomuuden, Maria ei. Maria on ehdoton, kuten hänen ikäisensä yleensä ovat. 

       En ikinä sallisi Johannekselle sellaista, minkä suon itsestään selvästi Hennerille. En osaa tarkkaan sanoa, miksi niin on. Sellainen vain ei sovi Johannekselle; enkä minäkään ole Hennerin seurassa samanlainen kuin Johanneksen. Hän suhtautuu valokuvaamisen intohimoisemmin kuin minuun. Kyllä hän silti minua rakastaa.
       Hennerin kohdalla on toisin. Hänen halunsa on ehdotonta. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Näen hänestä aina heti, kuinka suuresti hän minua himoitsee. Silmistä, ilmeestä. Hänen hillittömyytensä on yhtä luonnollista kuin Johanneksen lempeys. Se ei enää pelota minua. Tiedän nyt, että se kuuluu häneen; kun Henner rakastaa, siitä on kohtuus kaukana.

Tämä asetelma on klassinen. Tuulen viemää -romaanin tuittu Scarlet ja Jane Austenin maalaisherrasväen riutuvat tyttäret ja Heidi Köngäksen Luvatun Maija eivät kukaan saa haluamaansa. Näille naisille on turha viisastella, että kun et nyt saa haluamaasi, niin opettelepa haluamaan saamaasi. Ei se niin mene!

Itäsaksalaisten tunteet lännen ihmemaan auettua on kuvattu uskottavasti.  Jo vuoden ajan on ollut mahdollista matkustaa länsipuolelle, mutta moni ei ole sitä tehnyt. Jälleenyhdistymisjuhlia odotetaan. Ilmassa on luopumista, pelkoa, innostustakin. Johanneksen isä motkottaa äidille länsiturhuuksista kiinnostumisesta. Itse hän huomaa, että hänellä onkin nyt mahdollisuus tehdä muutoksia tilallaan. Uusi yritteliäisyys alkaa nousta. Lukija kokee haikeutta; kohta tämä verkkainen elämä on mennyttä ja sen tilalle tulee uutta mutkikkaampaa ja hektisempää elämää. Lännen elämää.  

Tuijotan ihmisiä. Kaikki on täällä niin toisenlaista, niin itsetietoista , niin voitonvarmaa, niin sanomatonta. Kahvini on loppu, tilaan heti toisen ja lisäksi lasillisen viiniä. Pitelen käsissäni pientä muistivihkoa. Olen vakaasti päättänyt kirjoittaa muistiin kaiken, mitä näen nyt ensimmäistä kertaa ja mitä olen joskus kaivannut. Ja nyt huomaan, etten tiedä tästä kaikesta entuudestaan yhtään mitään, että minun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki alkaen kauppojen hajuista, katujen siisteydestä ja talojen vaaleista julkisivuista, tyttöjen vaatemuodista ja ihanasta kahvista, naisten kauneudesta, heidän ajelluista sääristään ja kainaloistaan,  heidän tasaisesta, pehmeästä ihostaan, miesten flirttailevista katseista, Isar-joen turkoosista väristä, keveydestä. Ja noista väreistä, yhä uudelleen! En kirjoita mitään, ja minua alkaa yhtäkkiä ahdistaa.

Tämä tilanne tuo mieleeni tapaamiset venäläisten kanssa 80-luvun lopussa ja sen jälkeen, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Silloisella koulullani oli ystävyyskoulu rajan takana ja meillä oli usein vieraana opettajia ja oppilaita. Tuo sitaatin kuvaama hätäännys näkyi heissä, kun he oivalsivat, että maailma, johon he vihdoin pääsivät meidän kutsumanamme tutustumaan, oli niin paljon runsaampi kuin mitä he olivat osanneet kuvitella. Meidän vierailuisäntien ja emäntien oli joskus vaikeaa vastata heidän suhteettomiin pyyntöihinsä. He eivät ymmärtäneet, että vaikka lännessä kaikkea on yllin kyllin, niin kaikkea ei suinkaan saa. 

Maria ja Henner ovat kumpikin lukevia ihmisiä. Maria lukee Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, josta on tekstissä välillä otteita. Kirjan kaunis otsikkokin on lainattu tästä kirjasta. Luulen, että Dostojevski-sitaateilla on enemmän vertauskuvallista merkitystä kuin mitä kirjaa lukemattomana (häpeä tunnustaa) tiedostan.

Kääntäjä Ilona Nykyrille kiitos upeasta tyylistä!

Kirjailija on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Tämän kirjan, hänen esikoisensa, voi helposti nähdä kuvina. Kirjasta onkin tekeillä elokuva. Onkohan kirjailija mukana sen teossa? 

Ai niin, se toinen intohimokirja. Se on hyvin toisenlainen, kyynisempi. Kirjoitan siitä pian.

10 kommenttia:

  1. Intohimo välittyi kirja-arviosta sen verran väkevästi, että luettavaksi lähtee matkaani. Aika vähän olen loppujen lopuksi lukenut saksalaista kirjallisuutta, mieleen ei juuri tule kuin karmiva Huumeasema Zoo.

    Kiitos tästä vinkistä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä sain vinkin tähän jostakin blogista, muuten se ei olisi tarttunut mukaani, kun kansi viestii niin kevyestä sisällöstä.
      Nuori, kokematon, kaipaileva tyttö ja naapurissa eksoottinen, kokenut mies - hyvinkin uskottava asetelma. Tytön kokemukseen rinnastuu hienosti se, mitä ulkomaailmassa tapahtuu.

      Poista
  2. Tuosta kirjasta välittyi voimakas tunne. Pidin siitä, se oli uskottava. Kirjan kansi johti ajatukset lällyyn, mutta sitä se ei ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tunne on voimakas. Kävin äsken lukemassa sinun kirjoituksesi tästä. Olen lukenut sen silloin aikanaan, mutta nyt ymmärrrän, mistä kirjoitat, kun toteat, että intensiivinen ote piti alusta loppuun.
      Sinä et paljastanut juonen käänteitä, ja minäkin ymmärsin nyt pidättyä siitä ja kertoa vain asetelman.

      Poista
  3. Kansi on kyllä hirvittävä. Tämä kirja on selvästi jakanut lukijansa, mutta nyt alan kuitenkin kallista sen puolelle, että luen tämän. Sain kirjan kuulostamaan niin kiinnostavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen Katja, että pidät. Muistan lukeneeni tästä montakin blogikirjoitusta. Nyt vasta juolahti mieleeni, että jossakin mainittiin Marian alaikäisyys. Ikänsä vuoksi hän tietysti on niin sinisilmäinen, vanhempi nainen näkisi vaikeuksia siinä missä Maria vain puhdasta onnea.

      Poista
  4. Marjatta, upeaa, että löysit tämän teoksen. Tämä on todellakin niin hienostuneesti, mutta samalla rohkeasti kuvattu sekä eroottinen tarina että kuvaus erään jaetun kansan yhteenpaluun haavoista.

    Eräs kotimaani oli saksalainen kirjallisuus ja se toinen venäläinen, joten Karamazovin veljekset on luettu, mutta en mitenkään kokenut tarvittavaksi niistä mitään enää tässä muistaa. Annoin Krienin tekstin viedä ja oi!, kyllä se veikin. Kirjan nimi on kyllä jotenkin värisyttävä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, hyvä, että ei menetä siinä, vaikka Karamazovit eivät ole tuttuja.

      Minulla on kyllä niin huonoa tuo klassikkojen tunteminen. Olen lukenut kait eniten amerikkalaista kirjallisuutta.

      Poista
  5. Tässä kirjassa oli tunteita. samoin kuin Leenan, kirja vei minuakin. Minä tykkäsin myös kansikuvasta ja niistä punaisista huulista joita Maria maalasi katsellen peilistä itseään...vieläkin värisyttää...

    VastaaPoista
  6. Ai niin, siitähän nuo punatut huulet tuleekin! Hmm, minulle olisi pitänyt olla se peili, että olisin tajunnut.
    Joku bloggari arvosteli erilaisia kansikuvia. - No, nyt löysin: Kirjavan kammarin Karoliina. Minusta italialaisessa kirjassa on hyvä henkilökuva, koska siinä on selvästi nuori tyttö, ajankuvaan sopien ja itäeuroopalaisittain mekossa.

    Sinä mainitsit omassa postauksessasi, että loppu on viiltävän kaunis. Sitä se on, ja myös uskottava. Niin sen on täytynyt mennä. Sinun postauksestasi näkyy myös, että koit kirjan imun. Tätä luki haluten tietää, mitä tapahtuu, mutta toisaalta jarrutellen, koska kieli ja kuvaus oli niin kaunista.

    VastaaPoista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...