Kouvola Pride 24.8.2019, Love is love

Love is love ja Love is not a thing to hate luki kylteissä Kouvolan Pride-kulkueessa. Rakkaus ei ole onneksi enää rikos eikä sairaus kuten vielä muutama vuosikymmen sitten väitettiin ja monessa paikassa maailmalla edelleen väärinymmärretään. Rakkaus ei ole myöskään 'synti ja häpeä', kuten eräs poliitikkomme toistuvasti julistaa. Shame on you, P. R.! Love is love. Rakkaus on vain rakkautta. Eri muodoissaan, siksi sateenkaari. Tämä asia ei ole teoriakysymys tai mielipideasia, kysymys on toisten ihmisten olemassaolosta. 

Kouvolan Pride onnistui hyvin. Kävimme mieheni kanssa kokoontumispaikalla juttelemassa ihmisten kanssa ja aistimassa tunnelmaa. Sitten siirryimme kadunvarteen kannustamaan ja ottamaan kuvia.
Kannustajien joukkoon oli eksynyt vain yksi vihapuhuja, joka yritti saada mukaan muita ja höpötti jotain sodomaajagomorraa, mutta hän väistyi taka-alalle, kun ei saanut ketään mukaansa. Kaikki muut hymyilivät ja taputtivat hyväntahtoisesti kulkueväelle. Käsinkosketeltavan kiva, lämmin tunnelma. 

Kulkuetta seurasi puistotapahtuma. Paljon muutakin on tapahtunut viikon aikana, on järjestetty erilaisia työpajoja ja eilen oli Nuorten Pride -päivä. 
Elokuvia ei tänä vuonna ole tietääkseni ollut. Viime vuonna kävin katsomassa Kouvola Priden yhteydessä elokuvan A Moment in the Reeds. 

Helsingin gaykuoro Out'n loud tuli vierailemaan Kouvolaan. 

Kiitos kuvasta Kia ja Heidi!

Ihmisoikeudet kuuluvat todellakin kaikille ja translaki on meillä aivan pielessä. 

Kuva:Ume

Kiitos donitsien ompelijoille! Kyllä nyt kelpaa, kun saa hiukset kootuksi pois tieltä. Tuo 'Love is love' on kyllä paras kiteytys, mitä olen kuullut seksuaalisesta kirjosta keskusteltaessa. Siitäkin kiitän!
Kaupungintalolla liehui sateenkaarilippu ja kävelykadun yläpuolelle oli ripustettu sateenkaariviirejä ajankohdan koristeiksi. Ihan kuin syyskesän kukatkin olisivat viestineet olevansa samaa mieltä moninaisuuden rikkaudesta.  

Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö

Ajattelen kuplaa, joka ihmisiä ympäröi, kun he ovat lapsia. Se on kuin kenno, jonka läpi asiat suodattuvat. Maailman räikeät värit häämöttävät jossain kaukana. Mitä ympärillä tapahtuukaan lapsi näkee siitä vain osan: tapahtumat nimettöminä ja vailla alkua ja loppua. Tilanteiden värit, mutta ei muotoa.
Ja siksi lapset kestävät. He kannattelevat vanhempiaan, kun muut sortuvat ympäriltä. Kun ihminen siirtyy aikuisuuteeen, kupla puhkeaa, kaikki pinnalle kerääntynyt räjähtää iholle. Nuori on kuin vastasyntynyt, rääpäle veren ja paskan ja liman peitossa. On synnytettävä itsensä. Kätilöitä riittää vain harvalle.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö mennään syvälle teinityttöjen maailmaan, eikä suinkaan vain mihinkään vaaleanpunaiseen suloisuuteen, kuten otsikko antaisi ymmärtää, vaan neljän sisaren murrosiän kipuiluun, juuri siihen käännekohtaan, jolloin lapsuus väistyy ja tyttö on alttiina vaaroille enemmän kuin koskaan elämässään.

Perheessä on kaunis äiti, huolehtiva isä ja neljä täydellisen kaunista ja etevää tytärtä, Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Äidistä on itsestäänselvää, että hänen tyttärensä yltävät mihin vain haluavat, harrastavat hienoja harrastuksia ja valmistuvat hyviin ammatteihin. 
Ensimmäisessä osassa eletään 90-lukua. Kaksi vanhinta tytärtä ovat murrosiässä, Aliisa 14 ja Ada 13 vuotta, toisessa osassa kahdeksan vuotta myöhemmin Anni on 15-vuotias ja viimeisessä luvussa nuorin Alma on jo aikuinen opiskelija, mutta myöhästynyttä murrosikää viettävä hänkin. 

Ainoa tytöistä, joka ei esiinny kertojana on Aliisa. Silti hän on se, joka on mukana kaiken aikaa, ensin perheen keskipisteenä ja sisarensa Adan ihailun ja kateuden kohteena ja myöhemmin sisarten huolen aiheina. Maailman kaunein tyttö Aliisa on se, jonka lapsuuden kupla räjähtää rikki rajuimmin. Lopussa Alma palaa selvittämään, mitä tapahtui sinä mökkikesänä, jolloin hän itse oli vauva ja Aliisa sekosi Kurt Cobainin kuolemasta ja omista kasvukivuistaan. 

Minua alkaa ärsyttää. Minua ärsyttää ärsyttää ärsyttää Aliisan täydellinen iho, hänen täydelliset silmänsä, hänen täydellinen vartalonsa, Aliisa maailman kaunein tyttö Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa, tönäisen Aliisaa ja Aliisa tönäisee minua ja minä Aliisaa.
"Älkää tönikö", huutaa isä, mutta minä tönin silti ja Aliisa tönii, kunnes Anni alkaa itkeä. Isä repii meidät erilleen. Katson Aliisaa ja silmäni sanovat: tule lähemmäs niin lyön. Aliisan silmät vastaavat: tätä et saa anteeksi.

Tyttöjen maailmassa ulkonäkö on tärkeimpiä asioita. He halveksivat aikuisia ja näiden tylsää elämää. He miettivät yhtä aikaa elämän tarkoitusta ja omaa viehätysvoimaansa. He kiinnostuvat seksistä ja miehistä aiemmin ja enemmän kuin aikuiset ikinä kuvittelevat. Jotkut heistä myös tekevät asioita, joista vanhemmilla ei ole hajuakaan. Muutokset tytöissä ovat ällistyttävän nopeita. Hyljeksitystä, koulun kunnollisimmasta hissukasta tulee sopivan ystävän löydettyään pelätty ja arvostettu pahistyttö. Tyttöjen ystävyydestä saattaa kehittyä symbioottinen rakastuneiden suhdetta muistuttava riippuvuussuhde.
Usein murrosikäinen tyttö on joko täysin sisäänpäin kääntynyt tai liian ulospäin suuntautuva, liian avoin ja altis.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa. HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. 

Ei se, että me olemme yhdessä, minä ja Susanna, ole pelkää raivoa ja kapinaa. On paljastamisen hetkiä. Pelon, kivun ja vereslihan hetkiä. Susanna itkee välillä minua vasten ja hänellä on lukuisia surullisia tarinoita.  

Aino Kivi onnistuu tekemään jokaisesta neljästä tytöstä hyvin elävän hahmon. 
Ada on käytännöllisin ja järkevin kaikista, hänen varassaan maailma pysyy pystyssä. Hän hoitaa pikkusisaret, kun isosisko haaveilee ja äitiä väsyttää. Hän pitää aikuisenakin sisaristaan huolta. Hän on myös valinnut itselleen lääkärin ammatin, jossa saa auttaa ihmisiä. Hänen murrosikäänsä varjostaa sisarkateus ja oman ulkonäön aiheeton vähättely.
Annin murrosikä on kaikkein kauhein, mutta niin vain hänkin selviää aikuisuuteen. Alma kehittyy hitaimmin, mihinkäpä hänellä kiire, kuopuksella.  
Traagisin on Aliisa. Hän on eräänlainen Marilyn Monroe -hahmo, kaunis ja hauras. Hänen romahtamisensa vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. 
Kun Ada kirjan loppupuolella kaivaa esiin siskonsa teini-iän päiväkirjat, suru menetyksestä valtaa lukijan. Teinitytön kirjoittama teksti tuntuu niin aidolta yliviivauksineen. Missä on se kaunis, lupaava tyttö? Mihin katosivat unelmat ja äidin ruokkima kaikkivoipuus. 
Aliisa Amanda. 
Maailman kaunein tyttö. 
Hän, jota pelko eikä häpeä ole hipaissutkaan.  

Olen paitsi itse ollut nuori tyttö, niin myös seurannut 13 - 16 -vuotiaiden tyttöjen elämää opettajan työssäni neljällä vuosikymmenellä. Olen nähnyt monenlaista teini-iän ahdistusta ja koen Kiven kuvauksessa paljon tuttua. Silti - ja siksikin - se riipaisee.
Minulle nousee kirjan tunnelmista mieleen Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides, jonka olen nähnyt elokuvana ja Monika Fagerholmin kirjojen tytöt. 
Kiven tytöissä on myös samaa kuin Toni Morrisonin Sulassa ja Nelissä (klik). Harva on osannut kuvata näin hyvin tyttöjen eroottista heräämistä ja oman viehätysvoimansa heille antamaa vallan tunnetta.  

Minä kiertelen kaupungilla, kerään katseita. Jätän takin auki, käytän liian paljastavia paitoja, verkkosukkia ja sortseja. Tunnustelen sitä, miten minua halutaan. Minua kadehditaan ja himoitaan, kurotellaan. 

Otin kirjoitukseni alussa olevan kuvan Tallinnan laivalla tiistaina. Kun on kirja mukana viihtyy missä vain. Toinen kuvan kirja on Rony Smolarin Elämäni kahdeksas päivä. Mieheni luki sitä silloin ja minä nyt. 

Laitan loppuun vielä Anni Kiven kuvan kirjan taitteesta. Nykyään on suuntauksena kuvata kirjailijoita kirjan kansiin synkkinä ja syvämietteisinä. Kiva nähdä vaihteeksi tällainen rento, valoisa kuva.
Kivi on teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija ja draamaopettaja. Hän on saanut kiitosta ohjauksistaan Joensuun kaupunginteatterissa, jossa toimi muutaman vuoden ennen kuin siirtyi tämän vuoden alussa taiteelliseksi johtajaksi Myllyteatteriin. 
Näemmekö ehkä joskus Maailman kauneimman tytön teatterisovituksena? Elokuvana tarina toimisi erityisen hyvin. 
Maailman kaunein tyttö on Kiven esikoisromaani. Se kilpaili Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta vuonna 2016, jolloin palkinnon sai Hanna Weseliuksen Alma.
Luin jostain, että Kiveltä olisi tulossa uusi romaani. Sitä odottamaan. 

Pajtim Statovci, Tiranan sydän

Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän julkaistiin vuonna 2016, kaksi vuotta esikoisen, Kissani Jugoslavian, jälkeen. Statovci on haastatteluissa kertonut kirjoittaneensa molempia tekstejä yhtä aikaa. Materiaalin runsaudesta johtuen hän päätyi rakentamaan kaksi erillistä kirjaa.
Tiranan sydämen englanninkielinen käännös Crossing on ilmestynyt tänä vuonna. Nimi on hyvä. Kirjassa ylitetään maiden, sukupuolisuuden ja identiteetin rajoja.
Alkuperäinen nimi Tiranan sydän viittaa albanialaiseen syntyperään, jonka kirjan henkilöt haluavat unohtaa. He haluavat luoda nahkansa uudelleen ja jättää häpeämänsä kotimaan taakseen vanhan polven tarinoiden aiheeksi.

Minusta kirjassa on liikaa aineksia. Sen perustarina on hyvä, mutta erilliset novellimaiset osat hajottavat ja tahallinen hämärtäminen vie voimaa pois päähenkilöiden persoonista ja heidän kohtalostaan.
Yksittäiset kohtaukset ovat kirjassa valtavan hyviä, mutta kokonaisuus pettää.  

Jos et halua tietää kirjan juonta, niin siirry tämän katkoviivan alla olevan tekstin ohi ja jatka seuraavan katkoviivan alta. Jos taas olet lukenut kirjan ja ollut ymmälläsi, niin lue ja muistele kanssani, miten se menikään. Montako identiteettivarkautta tarina sisältää? Sekä lehtiarvosteluissa että blogeissa on ollut erilaisia tulkintoja, lueskelin niitä, mutta asia jäi ratkaisematta. 

-------------------------------

Alkuluvussa puhuu nimetön kertoja, 22-vuotias pakolainen, joka vaihtaa kameleonttimaisesti identiteettiään  eri tilanteissa. Hän on välillä mitä maskuliinisin mies, Anton, Adam tai Gideon ja välillä naisen olemuksen omaksunut Amina tai Anastasia. Hän kävelee Rooman katuja pettyneenä, koska ei ole saanut yrityksistään huolimatta töitä mistään, vaan joutunut nöyryytetyksi kerta toisensa jälkeen. Suuret unelmansa, joita hänellä tullessaan oli, hän on joutunut hylkääämään. 
Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin. Silloin täytyy valmistautua enää siihen, että koska elää niin lukemattomia elämiä, joutuu peittelemään kertomiaan valheita aina uusilla valheilla, ettei joutuisi kohtaamaan kiinnijäämisen aiheuttamaa myrskyä.
Elämä käy raskaaksi, kun vaeltaa yksin kehenkään luottamatta, ja väsynyt, valhepersoonissa elävä pakolainen päätyykin juoksemaan ison auton eteen.
Heikoimmilla hetkilläni tunnen musertavaa surua, koska tiedän, etten ole kenellekään mitään enkä kukaan, ja se tietysti tuntuu siltä kuin kuolisi. Jos kuolema olisi tunne, se olisi tätä: näkymättömyyttä, elämistä huonosti istuvissa vaatteissa, jalka kiristävässä kengässä.  

Ensimmäisessä osassa kuvataan kahden pojan elämään Tiranassa 1990-luvun alussa. Murrosikäiset pojat Agim ja Bujar häpeävät maataan ja kotiväkeään. Heissä kytee halu paeta. Pojista toinen, Agim, haluaa olla tyttö ja lähestyy fyysisesti Bujaria, joka pitää hänestä, mutta ei osoita häntä kohtaan seksuaalista kiinnostusta. Kertoja on Bujar. 

Kakkososassa siirrytään Roomaan vuoteen 1998. Onnettomuudesta pelastunut nimetön mies on sairaalassa, jossa hänet paikataan jatkamaan elämäänsä pakolaisena, eli nyt jatkuu alkuluvun minämuotoinen tarina. 
Kohta miehemme on Berliinissä luovan kirjoittamisen kurssilla naiseksi muuntautuneena ja saa ikävän kokemuksen, kun vanhempi mies rakastuu häneen naisena ja pahoinpitelee hänet totuuden paljastuttua. 
Seuraavana vuonna ollaan Madridissa, jossa anonyymi henkilö on taas mies ja rakastuu naiseen. Kun nainen löytää miesystävänsä omissa vaatteissaan ja nauraa katketakseen, suhde päättyy. 
Vuoden päästä sama henkilö, vaiko eri, emme saa tietää, on päätynyt New Yorkiin, jossa myös viipyy vuoden verran ja joutuu ryöstetyksi..
Lukija on sitä mieltä, että kyseessä on Agim, joka jo lapsena joutui isänsä pahoinpitelemäksi tyttöleikkiensä vuoksi, mutta onko se mitenkään edes mahdollista tällä aikataululla. Joka paikassa tämä kiertelevä yksinäinen hahmo on albanialaisen taustansa pimittävä, rahaton, paperiton, kouluttamaton ja koditon. Hänellä on Agimin tapoja, mutta henkilöllisyyttä on vaikea päätellä. Voisiko kyseessä on Bujar, vai onko osa kertomuksista Bujarin, osa Agimin?
New Yorkissa Agim/Bujar/joku muu tapaa suomalaiseen naisen Marian ja saa päähänsä, että Suomi voisi olla hänen maansa.

Kolmannessa osassa palataan poikien elämään Tiranassa ja sieltä paenneena Dürresissä valmistautumassa meren ylitykseen Italian puolelle. Kerätessään rahaa omaan pakoveneeseensä he näkevät nälkää ja varastavat. Bujar joutuu jopa myymään ruumistaan, mitä hän ei uskalla Agimille kertoa.
Pojat jäävät tässä vaiheessa kertomusta pimeälle merelle vuoteen 1992. Bujar kertoo:
....välillä hän piti moottorin ohjaustangosta kiinni ja välillä minä, ja me särjimme hiljaa humisevan yön ja kohahtelevan meren jonka pinta näytti vahatulta lattialta.
    Oli ihan sama minne me tulisimme, sillä kaikki paikat, joissa olin hänen kanssaan ollut, olivat olleet koteja.

Neljännessä osassa ollaankin Helsingissä ja vuosi on 2003. Nimetön henkilö, joka nyt on 27-vuotias italialaisena maahanmuuttajana esiintyvä mies, menee homobaariin ja tapaa siellä hauraan, suloisen sukupuolen korjausta läpikäyvän Tanjan, joka on vielä tässä vaiheessa Tom. 
Tanja on niin vilpitön henkilö, että hän saa "italialaisemme" tunnustamaan oikean taustansa (ei nimeä nytkään) ja kertomaan kärsimyksistään pakolaisleirillä Italian Barissa, mutta ei sitä, että on a-seksuaalinen ja harrastaa seksiä silloin kun toiset sitä häneltä haluavat. 
Jää aivan käsittämättömäksi, miksi albanialainen käyttää hyväkseen Tanjan hyvyyttä ja hylkää sitten hänet kuin rikkinäisen sukan. Kuultuaan Tanjan suunnitelmasta saada levytyssopimus hän ilmoittautuu kateellisena, Tanjalta salaa, Idols-tyyppiseen kilpailuun, jossa esittelee itsensä turkkilaisena kristittynä sukupuolenkorjausta läpikäyvänä "Tanjana", jonka elämässä on lukijalle jo tuttuja vaiheita eri maissa. 
Näyttää siltä, että paikkaansa etsivä kulkurimme yrittää keksiä identiteetin, joka vetoaisi parhaiten valtaväestöön. Hänellä oli lähdössä unelmia ja hänellä oli lahjoja, mutta hän ei pääse vähemmistöön kuuluvana mihinkään kiinni.  
    Jos minä olisin saanut kasvaa tällaisessa maassa, mietin, olisin lukenut niin paljon kirjoja, etten olisi enää jaksanut pitää silmiäni auki, ja olisin hankkinut itselleni yliopistotutkinnon ja arvostetun ammatin, olisin elänyt todeksi parhaan mahdollisen elämän ja saaanut läheiseni halkeamaan ylpeydestä.

Lopuksi toinen alkukertomuksen pojista, saapuu takaisin Tiranaan kotitalolleen, paritaloon, jonka toisella puolen asui teinipoika Agim ja toisella puolen Bujar. Kumpikohan poika sieltä nyt sitten palaa aikuisena miehenä? Hän koputtaa ensin toiseen oveen, sitten toiseen, jossa oven avaa vanha, erakoitunut nainen. Tämä kyselee vieraan nimeä ja muistelee, että olihan hänelläkin kerran sen niminen poika... Bujar... joka on pian tulossa kotiin. Mutta kun Bujar - "Bujar" - avaa huoneensa oven, niin se on muutoin sotkuisen asunnon ainoa typötyhjä huone, ikkunoissa mustat verhot. Mustat? Agimko sittenkin? Kotiinpalaajahan koputtikin ensin Agimin perheen oveen.
Mustaverhoisessa huoneessa herätessään nuori mies muistelee, mitä veneessä tapahtui, mutta minä lukijana en usko enää yhtään mitään. En ole varma, kumpi siellä hukkui ja varastiko pelastunut ehkä hukkuneen identiteetin monien sivuidentiteettiensä ohessa. Olen täysin kyllästynyt tähän epämääräisyyteen. Jos tulija oli Bujar, miksi hän ei sanonut:"Äiti, äiti parka?" Ei tällä piilottelulla saavuteta kerronnallisesti mitään. 

--------------------------

Romaanissa siirtyillään ajasta ja paikasta toiseen. Se koostuu neljästä osasta, joiden sisällä on lukuja, osassa niistä numero, nimi, aika ja paikka, osassa numero ja nimi ja osassa vain numero. Lisäksi osien alussa on lainauksia kolmelta eri kirjailijalta, Amos Ozilta, Imre Kertésziltä ja Orhan Pamukilta. 
Minulle vähempi olisi enemmän!

Luin kirjan kahdesti  ja vielä osan englantilaista käännöstä  ja jäin ymmälleni. Pidän arvoituksellisuudesta romaaneissa, mosaiikeista, joissa palat loksahtavat (tällaisia esim. Toni Morrisonin romaanit). Tässä ei loksahda. 
Luin juuri Helsingin Sanomista Helena Ruuskan arvostelun Sari Elfvingin esikoisromaanista Taivaat jotka ansaitsemme. Arvostelun alussa sanotaan näin: "Mistä on nykyromaanit tehty? Muistoista, moniäänisyydestä ja hajanaisuudesta. Mitään varmaa emme voi tietää itsestämme saatikka muista, todetaan romaanissa toisensa jälkeen." 
Saman voisi sanoa myös Statovcin Tiranan sydämesta ja myös sen, mihin Ruuskan arvio päättyy: rönsyjä kannattaisi karsia. 

Tiranan sydämessä on onnistuneesti hienoja kansantarinoita, pakolaisen kokemaa tyhjyyttä, itsensä etsimistä, rasismia, sukupuolisuuteen liittyviä ongelmia ja eri Euroopan maiden ja amerikkalaisuuden kuvausta. Osa näistä kuvauksista on hieman kliseisiä. Suomen ja suomalaisuuden kuvaus on tarkkanäköistä.

Lukija ei näe Bujarin ja Agimin hahmoja, heidän ulkomuotoaan ja luonnettaan ei ole paljon kuvattu, mutta Tanjan näkee, hän on elävä. Bujar (jos ympäri Eurooppaa ja USA:ssa pistäytyvä henkilö on Bujar) on tyyppinä käyttäytymisestään päätellen samanlainen kuin Statovcin uuden romaanin Bollan Arsim, aika paha niille, jotka häntä rakastaisivat. Agim on panikoiva ja heikko, jospa hän oli kaksipäisen kotkan heikompi pää ja sai vaipua aaltoihin, kukaties. Toisaalta hän oli älykkäämpi, se jonka olisi luullut pärjäävän ja josta olisi voinut tulla vaikka mitä. Poikien henkilöllisyyden hämärtäminen, kirjan loputon naamioleikki, on minusta turhaa kikkailua.  
  
Englanninkielinen käännös Crossing on David Hackstonin kääntämä. Se on erittäin hyvä käännös. Kun luen Roomassa itsemurhaa yrittäneen miehen keskustelua sairaalan psykiatrin kanssa, koen sen kuin uutena tekstinä. Miltä tuntuu, kun olet oman elämäsi sivuhenkilö:"... I can't find my own pulse, as though I am a mere cameo in my own story..."

Minulle Statovcin kirjoista paras on esikoinen Kissani Jugoslavia, toiseksi tulee uusin, Bolla, ja kolmannelle sijalle pääsee Tiranan sydän. 
Aion ehdottomasti lukea lisää tältä lupaavalta kirjailijalta. Sanoikohan hän jossain haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa esseitä?  

Pieni pahan mielen postaus

Minulla on tämmöinen hauska tehtäväkirja Pieni pahan mielen kirja. Kirja parodioi täytettäviä hyvän mielen kirjoja ja on osoitettu positiivisuusbuumiin kyllästyneille. Kirjan tekstit on ideoinut Lotta Sonninen ja ulkoasun ja kuvituksen laatinut Piia Aho. Minua ei kauheasti innosta kaivella vikoja ja naurettavuuksia sukulaisissa, listata ystävieni huonoja puolia tai kohtaamiani ääliöitä, itsekään kun en ole niin täydellinen, mutta inhokkiasioiden käsittely ja ärsyttävien sanontojen kerääminen varmaan houkuttelevat minua jonain hetkenä askartelukirjani pariin.  
Yhden sivun olen täyttänyt. Tämän:

Huonon käsialani vuoksi rajasin kuvan näin. Olen lisännyt nämä sanat: keljuttaa, risoo, frustroi, kypsyttää, harmittaa, ketuttaa, ottaa kupoliin, suututtaa, nyppii, rassaa, ottaa pannuun, pännii, sieppaa, keittää, sapettaa, kyrsii, jäytää, tympii. Keksittekö muita? En hyväksy sitä v-kirjaimella alkavaa naisen sukupuolielimestä johdettua verbiä. Sen käyttö (huokaus!) turhauttaa minua, eritoten, kun se nykyään on kaiken lisäksi vanhempien sivistyneiden ihmisten käyttökieltä, ei teini-ikäisten uhmaa.  

Tästä päästäänkin kirjoitukseni asiaan. Paha mieli? Mikä nyt niin ottaa bloggaria päähän? Monikin asia. Teen listan. 

1. Aika ajoin pompahtaa joku viisastelija, viimeksi Mikael Jungner, sanomaan, ettei kirjojen lukeminen ole tärkeää, somessa hyppely riittää. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että turha ruveta vääntämään perusteluja sille, miksi ihmisen pitää lukea.
Eeva Kilvellä on juuri julkaistussa Punaisessa muistikirjassa tällainen kiteytys: "Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla." Olen samaa mieltä Kilven kanssa. 

2. Täytän pian jo 70. Tein ansiotyötäni 35 vuotta ja sitä ennen monta vuotta erilaisia töitä, joita ei laskettu eläkkeeseen. Maksoin paljon veroa, mielelläni, koska  tiesin, että niillä rahoilla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nyt kun olen vanha, enkä kyllä mitenkään jaksaisi enää tehdä sitä työtä, jota välillä suurella innolla välillä puurtaen tein, saan kuulla olevani rasite ja menoerä, kestävyysvajeen ja väärän huoltosuhteen aiheuttaja. Minua tämä keskustelu riepoo ja loukkaa. Hieman rispektiä, kiitos! 

3. Kiertelin Kouvolan asuntomessuilla. Kävin muutamaa rivitaloasuntoa vaille kaikissa 33 asunnossa. Kahdessa oli kirjahylly, toisessa niistä oikein kirjastohuone, mutta siis vain kahdessa kirjoja! Kirjahyllyä on jo jonkin aikaa kutsuttu sisustusalalla huonoksi sisustuselementiksi. 
Vanhusten yhteisötalossa oli kalustettu huoneet erilaisille ihmistyypeille. Yhdessä oli kalastaja-Kalle, toisessa kirjallisuusihminen-Kirsti, jne. Kirjallisuuden harrastajan huoneessa ei ollut kirjahyllyä eikä tilaakaan sille. Kaikissa makuuhuoneissa oli mahdottoman kapeat sängyt, nuorisokokoa. Leveämpi ei olisi mahtunut sängylle varattuun koloon, vaan olisi työntynyt oudosti oven eteen. Ajatellaanko, että vanhat ihmiset pienenevät lapsiksi. Ei niillä ainakaan petikaveria ole, hyi. Pännii!

4. Tuttavapiirissä on paljon kymmenen vuotta minua vanhempia, jotka ovat sairastuneet vakavasti. Näin lyhytkö tämä elämä on? 
Julkisuuden henkilöistä on poistunut keskuudestamme monta viime aikoina: Claes Andersson ja Toni Morrison, molemmat minun mielikirjailijoitani, ja Matti Mäkelä, jota arvostin varsinkin kirja-arvostelijana. 
Kuoleman läheisyys, järkyttää mieltäni. Pitää muistaa elää täydesti, kokea, matkustaa, kun vielä jaksaa. Tietenkin jokainen päivä voi olla viimeinen päivä, mutta kun ikää tulee, niin tämä asia alkaa konkretisoitua. 

5. Kirja-arvostelusta, minkä Matti Mäkelä toi mieleeni, sen verran, että olen (taas kerran) hieman ymmälläni kirjapostausten kanssa. Olen alkanut kokea, että täällä blogistaniassa ei saisi oikeasti arvostella kirjoja, vain kehua. Jos kirjoitat jotain negatiivisempaa, vaikka kuinka varovaisesti, niin aina tulee joku suitsija paheksumaan ja samaa kirjaa yhteistuumin kehuneet ohittavat mielipiteesi. Eriävästä mielipiteestä ei turhaan keskustella, saat kokea olevasi väärässä. 
Minun mielestäni kirja on julkaisu, jota saa arvostella kuten taulua tai konserttia. Se on sitä varten esille pantu. 
Lehtiarvostelut ovat myös paljolti kirjaa mainostavia juttuja tai feature-juttuja kirjailijasta. Missä ovat räväkät arvostelut? Matti Mäkelä osasi tarkastella arvosteluissaan kirjan hyviä ja huonoja puolia, kohteliaasti ja asiallisesti, ja sijoitti kirjan kirjallisuuden kentälle sille hengenheimolaisia etsien. Näin myös moni kriitikko ennen häntä.
Onko nykyinen somessa yleistynyt tyhmä vihapuhe, iva ja sarkasmiksi naamioitu pilkka saaneet ihmiset niin ylivarovaisiksi, että he eivät uskalla enää muuta kuin fanittaa? Arvostelu ei ole keljuilua eikä vihapuhetta. Se on lähes vastakohta sille. 
Olen myös joskus kuullut, että kun piirit ovat pienet, kirjailijat tuttuja, niin ei voi arvioida, kuten haluaisi. Eikö tuttuus sitten siedä rehellisyyttä? No, tämä varovaisuus koskee kyllä käännöskirjojakin.  
Minua kiinnostaa kiitosten ohessa myös heikkouksien löytäminen ja niiden tarkastelu rakentavasti. Harva kulttuurituote on niin täydellinen, ettei siitä löytyisi huomautettavaa. Ei voi siis päättää kirjoittaa blogissaan vain kirjoista, joihin tuntee ehdotonta rakkautta, silloin tulee postauksia harvoin. 
Pännii, että annan tällaisen ilmiön edes vaikuttaa itseeni. 

6. Tietenkin vihapuhe turhauttaa ja erityisesti se, että sitä aletaan toistella ja jopa ihailla. Ei siinä ole mitään hienoa, että aikuinen ihminen hokee sitä v-sanaa ja pilkkaa erilaisia ihmisryhmiä omaa paremmuuttaan korostaen. Sillä miten kansanedustajat puhuvat on merkitystä. Jos ihmisistä puhutaan kitkettävinä vieraslajeina tai ihmisroskana vaikutetaan siihen, miten me kohtelemme näitä parjattuja ihmisiä. Se mitä sanoillasi ruokit, kasvaa ja leviää ja siirtyy teoiksi. 
Tämä paitsi tympii, niin väsyttää ja masentaa. 

7. Ne vieraslajit ja käskyt repiä kauniit kurtturuusut pois. Meilläpäin tätä on jo jossain toteutettu. 

Mikä tässä lupiinipellossa on huonompaa kuin alla peltosauniopellossa, koiranputkissa ja horsmissa, jotka saavat rauhassa levitä?

Peltosaunio on muinaistulokas ja koiranputki sekä maitohorsma kai ikiaikaisia. Minusta koiranputken ja lupiinin yhdistelmä on aika upea. 
Kurtturuusu tuottaa kiulukoita, joista saa sosetta. Niitä on nyt jo, yhtä aikaa kukkia ja marjoja. Meillä on ihania, joulukorttinakin käytettyjä kuvia talvisista huurteisista kiulukoista. Nehän säilyvät punaisina läpi talven.

Onko jotain erityistä, mikä Sinulle tällä hetkellä tuottaa mielipahaa? Kerro!

P.S. Kirjoitan jossain vaiheessa mielihyvän aiheista. Statovcin kirjoista tekisi mieli myös kirjoittaa lisää. Olen lukenut nyt Tiranan sydämen keskittyneesti sen identiteettivarkauksia miettien ja kohtia myös sen englanninnoksesta Crossing, mikä nimi sopiikin tälle kirjalle hyvin. 

-------------
Seuraavan päivän potutuksia:

Vielä pitää tulla lisäämään pari harmitusta. Ensin lisäys kohtaan 3, jossa minua suututtivat muutamat asiat asuntomessujen vanhuksille suunnitelluissa asunnoissa. Unohdin kirjoittaa, että vanhusten taloyhteisön nimi on Virkkulakylä! Arrgh, miksi ei Touhula? Virkkula kuulostaa vaatimukselta ja nuorempien ihmisten toiveelta. Siellä ne puuhastelevat virkkuina ja punaposkisina kunnes jonain päivänä sanovat heippa ja hiljenevät nätisti siihen nuorisosänkyynsä. En tykkää myöskään mistään kalmanimistä, kuten Ehtoolehto ja Iltatähti. Kai vanhusten taloilla voisi olla samanlaisia nimiä kuin muillakin taloyhtiöillä. 

8. Omituiset koulukokokeilut, joissa lapsia väsytetään ja käytetään yli-innokkaiden kasvatusalan ihmisten koekaniineina. Mitä järkeä on laittaa 7 - 12 -vuotiaita samaan 80 (!) oppilaan ryhmään, jossa opettajat seassa. En löydä tästä mitään hyviä puolia, mutta kylläkin leegion huonoja. Naurettavaa.

Pajtim Statovci, Bolla - vaikutelmia: paljon kiitosta ja vähän moitettakin

No nyt kirjoitan heti lukemisen jälkeen tuoreita vaikutelmiani enkä jätä niitä laimenemaan.
Mikä kansi! Käärme hohtaa, en saanut sitä hohtoa täysin kuvaani, mutta jos klikkaat kuvan isommaksi, niin ehkä hohtokin lisääntyy. 

Miten sota muuttaa ja murtaa ihmisen. Miten muualta tullutta tulkitaan usein  taustansa kautta, ei persoonana. Miten seksuaalisuus vie ihmistä. Miten  kerran menetettyä ei saakaan koskaan enää takaisin. Miten jotkut selviävät ja toiset ei. Pajtim Statovcin aiheet ovat suuria ja tärkeitä. Hänen kaksi päähenkilöään, serbi Miloš ja albaani Arsim, elävät kovana aikana, jossa heidän yksityinen tragediansa sekoittuu kansakunnan tragediaan.  
Kieli, varsinkin rakastumisen kuvauksissa, on kiihkeän kaunista.

    Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni, jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, ja sen lyhyen tuokion ajan olen kokonaan toinen mies - näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut. 

    On huhtikuun alku, ja minä haluan toista miestä niin erehtymättömästi ja kirkkaasti, että koko loppupäivän hän on mukana rukouksissani, joissa häpeämättä pyydän häntä jumalalta itselleni.  

Otsikon termi Bolla liittyy albaanien kansanperinteeseen. Statovci on ammentanut aineksia rikkaasta balkanilaisesta kulttuurista myös aiemmissa romaaneissaan Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Vanhat tarut ja niiden satumaiset hahmot antavat hienon persoonallisen sävyn Statovcin proosaan.

Pieni miinus kokonaisuuteen tulee muutamista sekavasti muotoilluista kohdista. Oliko tullut kiire julkaista? 
Hämmästelin seuraavaa kömpelöä kohtaa:
'Nain hänet nuorena, alkukesästä nelisen vuotta sitten, vain kaksikymmentävuotiaana, vanhempieni ainoana lapsena, sittemmin maksasairauden viemän isäni osoituksesta, sillä hän on poikkeuksellinen nainen, tottelevainen ja vähäsanainen, kouluttautumattomuudestaan huolimatta älykäs, taitava käsistään, hyvätapainen ja arvostetusta suvusta, niin minulle luvattiin, Ajshea kunnollisempaa vaimoa, erinomaisempaa äitiä, ei tule tarjolle.' 
Minua kiusaavat nuo alun sijamuodot, kuka siinä on kaksikymmentävuotias ja vanhempiensa ainoa lapsi, ja 'isäni osoituksesta' kuulostaa samalta kuin jonkun toimesta. Jos saisin muotoilla tämän kohdan uudelleen, niin selkeyttäisin sitä edes näin (saa sanoa, jos menee huonommaksi!): 
Nain hänet, kun olin nuori, vasta kaksikymmenvuotias, nelisen vuotta sitten, koska myöhemmin maksasairauteen menehtyvä isäni suositteli häntä minulle, ainoalle lapselleen. Hänen sanottiin olevan poikkeuksellinen nainen, tottelevainen ja vähäsanainen, kouluttautumattomuudestaan huolimatta älykäs, taitava käsistään, hyvätapainen ja arvostetusta suvusta, niin minulle luvattiin. Ajshea kunnollisempaa vaimoa, erinomaisempaa äitiä ei tulisi tarjolle.  
Tätä tekstiä kannattaisi työstää tuleviin painoksiin. Samoin korjata  sijamuoto kohdassa, jossa puhutaan miten helppoa tappaminen on 'se on luistavaa kuin vettä' muotoon 'luistavaa kuin vesi'.

Mutta siis, virheet ovat vähäiset ja kokonaisuus erittäin kiehtova. 
Mielessäni alkoi kirjaa lukiessa pyöriä sanat kosminen ja kohtalo. Me olemme raukat ihmiset heitettyinä tänne elämän armoille, maailmaan jossa hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailuaan tilasta. Se kumpi on vallalla milloinkin ja missäkin on sattumanvaraista; olet onnekas, jos vältät pahan. 

Vähän ja tiiviisti, niin saan nuo pois käsistä...

Minulla on sellainen pulmatilanne, että haluaisin kirjoittaa ainakin kahdeksasta kirjasta, mutta silloin ei pitäisi olla niin tiukuttavan perinpohjainen kuin yleensä olen. Muutoin en pääse ikinä lukemaan uutta. Neuvottelen nyt asiasta hetkosen  minäni leppoisamman puolen kanssa.

- Lyhennä, kerro vain tärkein! Pari kolme riviä per kirja.
- Okei, mutta vaikeaa se kyllä minulle on.
- Yritä!
- Mutta kuvia haluaisin kuitenkin ottaa...
- No, pistä muutama kirja samaan kuvaan.
- Täältä pesee!

Näille kirjoille on yhteistä tyylillinen upeus. 

Asko Sahlbergillä on värikäs kieli hienoine metaforineen, näin on myös romaanissa Haudallasi Adriana. Pitkään yksin elänyt Daniel vuokraa piharakennuksensa romanialaiselle Adrianalle, kirjan nimi kertoo, mitä tapahtuu. Kyseessä on moraalia tarkasteleva rikos- ja rakkausromaani. 

Israelilaisen David Grossmanin romaani Hevonen meni baariin vie lukijan standup-klubille yhdessä keski-ikäisen tuomarin kanssa, jonka hänen täysin unohtamansa lapsuudenystävä on kutsunut seuraamaan esitystään. Esitys saa yhä vakavampia sävyjä ja vie keskelle lapsuuden tragediaa. Kirja loppuu, kun esitys on loppunut ja kutsun tarkoitus "haluan että näet minut" on täyttynyt. Valtava kielellinen vyörytys, osuva rytmitys ja koomisen ja traagisen taianomainen yhdistelmä.

Brasilialaisen Luiz Ruffaton romaani Lissabonissa muistin sinut on yhdestä pitkästä monologista koostuva kertomus. Kirjailija on purkanut vain vähän editoiden neljänä iltapäivänä äänittämänsä Brasiliasta Portugaliin muuttaneen nuoren miehen kertomuksen, kyseessä siis dokumentilta kuulostava fiktio, ja jakanut puhetulvan kahteen osaan: Kuinka lopetin tupakanpolton ja Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen. Pisimmät virkkeet ovat puolentoista sivun mittaisia. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Rutosti hevosia. Tykkään. 

- No niin ensimmäinen kimara valmis. Mitäs sanot Leppoisampi?
- Bravo! Pidä vaan lyhyenä edelleen.

Tässä on yksi vanha kirja ja kaksi uutta, yksi suomalainen ja kaksi anglosaksisen maailman edustajaa.

Henry Parland oli 1920-luvun lupaus suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa. Valitettavasti hän kuoli aivan liian varhain, 22-vuotiaana vuonna 1930. Romaani Sönder julkaistiin 1966 ja suomennettiin vasta 1995 nimellä Rikki. Romaani kuvaa tilannetta, jossa nuori kirjailija muistelee kuollutta naisystäväänsä kehittäessään valokuvia hänestä. Kirjan alussa on motto:Tämä teos saattaa olla Proust-plagiaatti. Vaikutteita löytyy, ja kirja kuvaa aikaansa teollisen ajan ja kaupunkielämän ihailuineen. Nuoret helsinkiläiset tapaavat kahviloissa, käyvät elokuvissa ja autoajeluilla ja kokevat jo aavistuksen maailman muuttumisesta. 

Tim Walker on Suomi-vävy, opettaja ja suomalaisen koulun kehuja. Kirjan nimi on Lost in Finland, joka voidaan ymmärtää parillakin tapaa. 
Lupsakkaan amerikkalaisen tavoin Walker sopeutuu nopeasti ja on jo tarinansa lopussa oppinut marjanpoimijaksi ja vierastaa jatkuvaa tervehtimistä ja How are you -hokemista, kuten me muutkin.  
Kirjan kiehtovin anti minulle on suomen kielen tarkastelu täsmällisenä viestinnän välineenä. Kun englannin kielessä on 'computer', niin suomessa on 'information machine', tietokone. Meillä on myös 'below writing' (signature), 'tooth doctor' (dentist), 'work instrument' (tool), 'food list' (menu) jne. 

Fiona Bartonin kirja The Widow on psykologinen dekkari pienen tytön katoamisesta ja rikoksen pitkittyneestä selvittämisestä. Ihmisen mieli on mestari keksimään selityksiä silloin kun totuus on liian vaikea kohdata. Kirja koukutti, kuten pitikin, ja lopussa koin surua ja myötätuntoa. 

Lopuksi kaksi äitiyden alusta omakohtaisesti kerrottua tarinaa. 
Rachel Cuskin kirja A Life's Work ja Helmi Kekkosen kirja Olipa kerran äiti. 
Kekkosen kirja on raporttimaisempi, Cuskin kaunokirjallisempi.
Cuskin kirja on kuin trilleri, siinä on vaaran tuntua; miten tässä käy, selviääkö kirjailija imettämisen vaikeudesta ja univelasta, saako hän enää koskaan olla "vapaa kuin ennen"? Entä jaksaako hän sen ajan yli, jolloin lapsi on oppinut liikkumaan ja on kuin pieni villieläin, jota on seurailtava koko ajan ja pelastettava vaaroilta. 
En nyt ole varsinaisesti kohderyhmää näille kirjoille (heh), mutta koin kirjoissa kuvatun hyvin tuttuna ja kun Cuskin kirja oli kesken, niin yhtenä aamuna jopa heräsin huolestuneeseen oloon luullen puoliunessa olevani vielä nuori äiti. Mikä helpotus, kun muistin ikäni ja tilanteeni! 

- Siinä. You did it!  Ja nyt voit palauttaa noita kasoja kirjastoon. Muista jättää Cusk ja Barton, ne ovat omiasi. Oliko se nyt niin vaikeaa kirjoittaa lyhyesti?
- Oli (huokaus).
- Good girl. Huomenna saat ostaa uuden Pajtim Statovcin.
- Jippii! 

Orhan Pamuk, A Strangeness in My Mind

Turkkilaisen Orhan Pamukin teos Kafamda bir tuhaflik julkaistiin alkukielellä vuonna 2014 ja seuraavana vuonna englanniksi nimellä A Strangeness in my Mind. Kirja on suomennettu vuonna 2017 ja saanut suomeksi nimen Kummallinen mieleni.

Kirja kertoo katumyyjä Mevlut Karatašin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä elämästä ja antaa samalla kuvan Istanbulista monine muutoksineen vuodesta 1969 vuoteen 2012.
Mevlut saapuu kaupunkiin maalta isänsä kanssa kuten monet muut leivän perässä. He asettuvat asumaan halpoihin rinteelle kyhättyihin hökkeleihin. Isä on bozan ja jugurtin myyjä ja poika jatkaa tätä perinteistä ammattia. Boza on lievästi alkoholipitoinen juoma, jota tarjoiltiin ennen rakia, usein sen alkoholipitoisuus kieltäen. Bozan myyjän piti paitsi pystyä kävelemään kilometrikaupalla raskaiden kantamusten kanssa, niin myös mainostamaan tuotettaan tietyllä surumielisellä huutelulla. Kun ajat muuttuivat myös bozan myynti harvinaistui ja sen tilalla alettiin myydä jugurttia ja katuruokaa, jota hinattiin kätevästi köydenpäähän sidotuilla koreilla ikkunoiden kautta talojen yläkerroksiin.

Kirjan lopussa on valokuva nuoresta katumyyjästä. Vuosilukua ei ole ilmoitettu, kuvaaja on kuvajournalisti Ara Güler.

Pamukin kerronta tuo esiin turkkilaisten elämän erityispiirteitä ja ongelmia ja sijoittaa ne yhteiskunnalllsiin tapahtumiin maan sisällä ja muualla. Honeckerin ja Brezhnevin historiallinen suudelma mainitaan, samoin New Yorkin Kaksoistorneihin kohdistunut terroriteko.
Mevlut on 12-vuotias muuttaessaan Istanbuliin. Kun hän varttuu nuoreksi mieheksi, hänelle tulee ongelmaksi, miten löytää rakastettu ja saada varattomana tämän isältä suostumus avioliittoon. Mevlut on romanttinen luonteeltaan ja haluaa itse valita vaimonsa. Hän ihastuu eräissä häissä muutaman sekunnin ajan katsomiinsa silmiin ja kirjoittaa kolmen vuoden ajan kaipaavia rakkauskirjeitä silmien omistajalle, jonka nimen on saanut selville ystävänsä kautta. Kun sama kaveri järjestää rakastavaisten karkaamisen illan pimeässä ja Mevlut kuiskailee rakkaansa nimeä tämän siroa kättä hamuillen, hän on pakahtua onnesta, mutta salaman valossa hän huomaa, että silmät eivät olekaan samat, joita hän on kirjeissään ylistänyt. Nuorempia tyttöjä ei ole tapana naittaa ennen kuin vanhemmat sisarukset ovat aviossa, ja olisiko takana myös ystävän laskelmointia, eihän tällä itselläänkään ollut vielä vaimoa.
Tässä hetkessä Mevlut kokee elämänsä ensimmäisen oudon pysähdyksen. Hän jatkaa kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut, vain vähän vaiteliaampana. Nämä hetket toistuvat hänellä aika ajoin ja saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

I had melancholy thoughts...
a strangeness in my mind,
A feeling that I was not for that hour,
Nor for that place.
- William Wordsworth, The Prelude
(Ai niin, en voi olettaa, että kaikki lukijani osaavat englantia, siispä käännän, joten kuten.
Minulla oli alakuloa... 
outous mielessäni,
Tunne etten kuulunut siihen aikaan,
Enkä paikkaan.)


Ylläoleva ote Wordsworthilta on yksi kirja alun lainauksista.
Elämä ei ole helppoa kenelläkään. Ihmiset kipuilevat perinteiden puristuksessa ja elantonsa raapimisessa. Naiset kärsivät ahtaissa rooleissaan. Kaupungin rakentaminen kiihtyy, alueita kaavoitetaan, rakennetaan kerrostaloja, tulee sähkö ja muita mukavuuksia. Mevlut kokee, että kaupunki on hänen miljöönsä enemmän kuin vanhoillinen maaseutu.
In a city you can be alone in a crowd, and in fact what makes the city a city is that it lets you hide the strangeness in your mind inside its teeming multitudes.
(Kaupungissa voit olla yksin ihmisjoukossa, ja itse asiassa, mikä tekee paikasta kaupungin on juuri se, että se sallii sinun kätkeä mielesi outouden kuhisevaan väenpaljouteensa.)

Kiinnostavin kohta minulle tässä kirjassa on keskustelu siitä, pitäisikö tuleva aviopuoliso tuntea etukäteen vai ei. Nuoret miehet kääntyvät oppineen hadjin (Mekassa käynyt uskovainen) puoleen ja saavat mielenkiintoisen vastauksen.
There are two kinds of love in our land. The first kind is when you fall in love with someone because you don't know them at all. In fact, most couples would never fall in love if they got to know each other even a little bit before getting married. This is why our Blessed Prophet Muhammad did not think it was appropriate for there to be any contact between the boy and the girl before marriage. There is also the kind that happens when two people get married and fall in love after that, when they have a whole life to share between them, and that can only happen when you marry someone you don't know.
(Meidän maassamme on kahdenlaista rakkautta. Ensimmäinen on sitä, kun rakastuu johonkuhun, koska ei tunne häntä ollenkaan. Itse asiassa useimmat parit eivät ikinä rakastuisi keskenään, jos he saisivat tutustua toisiinsa vähänkään ennen naimisiin menoa. Tämän vuoksi siunattu profeettamme Muhammed ei pitänyt sopivana, että tyttö ja poika tapaisivat toisiaan ennen avioliittoa. On myös se laji rakkautta, mikä syntyy, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja rakastuu sen jälkeen, jolloin heillä on koko elämä jaettavana, ja näin käy vain, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa.)

Mevlut ei tosiaan tuntenut Rayihaa, mutta ei hän olisi tuntenut vuotta nuorempaa kaunissilmäistä Samihaakaan, ja hadji on aivan oikeassa siinä, että vasta yhdessä eletyt vuodet näyttävät, kestääkö ja syveneekö rakkaus, oli sitä alussa tai ei.

Kirjassa on kiinnostava lukijalle puhuvan kertojan tyyli. Myös henkilöt työntyvät välillä puhumaan suoraan lukijalle ja jopa käyvät korjaamassa yksityiskohtia ja kertojan väitteitä itsestään... itse asiassa se oli näin.... tämän vain halusin tehdä selväksi. Tämä tyyli voisi vieraannuttaa, mutta tässä se ei tee niin, vaan tuo tarinaan kivaa vanhahtavaa sävyä.

Kirja on paksu, lähes 600 sivua, suomeksi enemmän, koska suomi on englantia pitempää. Tekstissä on minun makuuni jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta annan ne anteeksi, koska aina palataan Mevlutin mielen outouksiin. Lopussa hän on jo vanha mies, joka edelleen meditoi kävelemällä lyhentyneitä bozakierroksiaan kerrostalojen puristuksessa ja näkee meditoinnin tuloksena elämänsä kaikkine vaiheineen hyvänä ja onnistuneena.   

Istanbul, 2012

Olen viettänyt keväisen viikon Istanbulissa toukokuussa 2012. Tutustuin eri kaupunginosiin ja ihmettelin, miten toisistaan poikkeavia ne olivatkaan. Joissain oli hienoja suihkulähteitä ja kaikki moderni tekniikka, bussipysäkeillä sähköiset valotaulut ja ihmiset pukeutuneina länsimaisittain ja toisissa kaikki oli vanhaa ja kulunutta, kapeita kujia, joilla kulki vanhoillisesti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkialla oltiin todella ystävällisiä ja luontevan tuttavallisia, ja se on se, mistä turkkilaisissa pidän. 
Pamukin kirjaa lukiessani sain kiinnostavaa tietoa kaupunginosien historiasta. Koko ajan tuli vastaan tuttuja nimiä Eminönü, Sirkeci, Beyoğlu, Taksim-aukio, Galata, Üsküdar.

Ostin tuolla Turkin matkallani kaksi Ayşe Kulinin kirjoittamaa kirjaa. Last Train to Istanbul on historiallinen romaani ja Face to Face kertoo turkkilaisen toimittajan vierailusta kurdivangin luona, molemmat naisia. Luin nämä matkani jälkeen ja ihastuin yhä enemmän Turkkiin, joka on monikasvoinen kuten USA. 

Loppuun vielä muutamia matkakuviani ihanasta, monipuolisesta suurkaupungista Istanbulista, jossa voi kokea lännen ja idän tuulia saman kaupungin sisällä.  

Istanbulin suuri basaari, 2012

Istanbul, 2012

Derviššien tanssi, Istanbul 2012

Istanbulia iltavaloissa, 2012