Pakolaisena - Lotta Nuotio, Yksi miljoonista, Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio on Istanbulissa asuva toimittaja, joka on seurannut syyrialaispakolaisten tilannetta vuodesta 2011 alkaen. Hän on kirjoittanut tänä vuonna julkaistun valaisevan kirjan Yksi miljoonista.

Modi on suorittamassa kirurgiopintoihinsa liittyvää työharjoitteluaan Pohjois-Syyriassa Latakian rantakaupungissa, kun arabikevään mielenosoitukset leviävät Syyriaan ja loukkaantuneita aletaan tuoda sairaalaan siinä määrin, että hän ei ehdi enää työltään kotiin. Paitsi että leikkaa mukiloituja, hän yrittää suojella heitä sotilailta, joita majoittuu valtava määrä muutoinkin ahtaisiin oloihin sairaalaan. Modi on demokratian kannattaja ja Vapaa Syyria -liikkeen tukija. Hän kytkee potilaita takaisin hoitokojeisiin, joista presidentti Bashar-al-Assadin hallinnon puolella olevat tai sotilaita pelkäävät hoitajat heitä irroittavat. 

Tästä tilanteesta vuonna 2011 alkaa nuoren Modin tragedia. Kutsumusammattiinsa pian valmistuva, rock-bändissä soittava, amerikkalaisten elokuvien harrastaja päätyy monimutkaisten vaiheiden kautta pakolaiseksi Ruotsiin.

Modin perhe on varakas. He omistavat asuntoja eri kaupungeissa ja pystyvät aluksi muuttamaan asunnoista toisiin sisällissotaa pakoon. Sukulaisen ottamasta kuvasta he näkevät, miten juuri taakse jätetty hulppea talo ja perheen kolme autoa on tuhottu kaupunkisodassa. Lopulta he päätyvät Modin pieneen asuntoon.
Modi elää vain sairaalalle. Hän menettää tyttöystävänsä, jolle hänellä ei ole aikaa.

"Perheestämme oli tullut pakolaisia, maan sisäisesti sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä. Koimme jotakin, mitä yleensä seuraamme uutisista muualta maailmasta tai jopa Syyrian naapurimaista mutta nyt tämä kaikki oikeasti tapahtui meille, minulle."

Alkuvuodesta 2013 Modi kuulee ryhmästä nimellä Isis (Islamic State of Irak and Syria), joka alkaa houkutella opposition kannattajia riveihinsä. Myös Modia suostutellaan viisinkertaisella palkalla, jopa uhkaillaan.
Modi ei ymmärrä, mitä tekemistä näillä tyypeillä on Syyrian sisällissodassa. Häntä ei todellakaan kiinnosta vanhoillinen uskonnon tulkinta. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu eri uskontojen edustajia eikä hän itse ole enää edes tapauskovainen, vaan elää vapaamielistä opiskelijaelämää.

Modin opiskelukaverit ja kollegat lähtevät suurin joukoin maasta. Modi sinnittelee. Hän uhmaa sotilaita ja pyrkii hoitamaan potilaitaan lääkärin etiikan mukaisesti. 
Eräänä yönä Modi kiskotaan sairaalapunkasta ja viedään kidutettavaksi vankilaan. Kun hänet muutaman kuukauden kuluttua vapautetaan, hän on laihtunut lähes 40 kiloa, menettänyt suurimman osan hampaistaan ja osan kuulostaan. Hän ontuu, ja osa murretuista luista on luutunut huonoon asentoon. Rikosraporttia ei tehdä. Oikeudenkäyntiin pääsemisestä perhe on joutunut maksamaan sievoiset summat.

Vaikka Modilla ei ole vankilassa ihmisarvoa, hänet kuitenkin pannaan äänestämään. Vangit, joita Modin vankilassa on noin 2000, tökkivät kaikki samalla neulalla haavan sormeensa ja painavat jonossa peukalonjälkensä Assadille. Hallitus saa äänistä 89 prosenttia. Vaalitarkkailijat ovat Pohjois-Koreasta ja Venäjältä.

Modin vapauduttua häntä tarkkaillaan eikä hän pääse enää työpaikalleen. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin lähteä monen muun syyrialaisen tavoin naapurimaahan Turkkiin ja koettaa löytää töitä sieltä. Äitinsä saattelemana hän selviää bussimatkan kymmenien tarkastuspisteiden ja pelätyn kalifaatin eli IS:n (Islamic State) pääkaupungin Raqqan läpi Turkin rajalle. 
Koomista on, että Modin joutuessa jättämään kotimaansa hänellä on perässään, paitsi Assadin hallinto ja Isis, myös Vapaan Syyrian armeija, joka ei voi uskoa, että hän on selvinnyt tarkastuspisteistä olematta Assadin rotta tai Isisin jäsen.

Äiti, joka on nuorena liikkunut minihameissa, lähtee pojan saateltuaan paluumatkalle käärien itsensä huiveihin kalifaatin läpi ajettaessa.
  

YK:n pakolaisjärjestössä Istanbulissa on vuoden jono pakolaiseksi rekisteröitymisessä. Modi ei suunnittele pakolaisuutta, vaan hakee kaiken aikaa töitä käymällä klinikoilla ja lähettämällä kännykällä työhakemuksia. Hän alentaa vaatimuksiaan ja on jo pääsemässä pöytien pyyhkijäksi ravintolaan, mutta kun omistaja kuulee Modin koulutuksesta, hän ei haluakaan tohtorismiestä alaisekseen.

Kun elämä Turkissa ei suju, Modi yrittää päästä laillisesti jatko-opiskelijaksi Eurooppaan. Suunnitelma ei onnistu.
Jossain vaiheessa Modin vaiheisiin tutustunut, tämän kirjan myöhemmin kirjoittava Lotta Nuotio, yrittää järjestää Modille opiskelupaikan Suomeen erityiskiintiön kautta, kidutuksen uhrina. Yritys tyssää byrokratiaan.

Ainoa keino, mitä Modille jää, on hankkiutua "kuolemanlaivalla" Eurooppaan. 
Salakuljetusbisneksessä on monentasoista yrittäjää. Paremmasta henkiinjäämisen mahdollisuudesta on maksettava enemmän. 
Modin ensimmäinen pakoyritys ei onnistu, ja tuhansia euroja menee hukkaan. Odotus rantahotellissa lomailijoiden joukossa on hermostuttavaa.
Lopulta hän pääsee lähtemään hylätyllä kalastuspaatilla Rodokselle. Osa lähtöä suunnitelleista jää rannalle nähtyään lahoamaan jätetyn rötiskön. Lapsia varotetaan ottamasta matkaan, kuitenkin heitä on tässäkin matkassa. Miehistö häipyy salaa kesken kaiken, ja laiva ajaa karille Rodoksen edustalla. Ihmisten on pakko heittäytyä aaltoihin, osa hukkuu ja osa ruhjoutuu rantakiviin.
Modia haastatellaan rannalla, ja video leviää uutissivustoille. Hän lukee hämmentyneenä kommentteja. 
"Katsokaa nyt tuotakin englantia puhuvaa tyyppiä! Muka syyrialainen pakolainen, niin varmaan!"
Millainen hänen olisi pitänyt olla!

Eurooppa alkaa näihin aikoihin herätä siihen, että sen alueelle pyrkivien määrä on räjähtämässä.
Brittituristit Kosilla tekevät valituksia pilalle menneistä lomistaan, kun pakolaiset häiritsevät lomatunnelmaa.

Kun Modi yli kymmenentuhatta euroa pakomatkoistaan maksaneena lopulta pääsee lentämään Ateenasta Tukholmaan herra Papadakisina, hän ei ole uskoa onneaan. Kentällä ei ole edes poliiseja, joille ilmoittautua. Hän löytää vartijan, joka toteaa ystävällisesti, että nythän on yö ja poliisit ovat kotona nukkumassa.

"Pelkäsin aina virkavaltaa, jopa Turkissa. Täällä sensijaan kaiken yllä leijui tunne, että mitään pahaa ei tapahdu, ei tarvita poliisia öisellä kentällä, ei turvajärjestelyjä, koska ei ole poliittisia taisteluita, ei sotaa. Se on niin erilaista kuin Syyriassa, jossa voidaan viedä mielivaltaisesti ja kiduttaa, vaikka kertoisi totuuden. Toivon, että jonakin päivänä voin palata kotimaahani ja tuntea samanlaista luottamusta ja turvaa."

------------------------------------

Muutama kysymys liittyen ns. maahanmuuttokriittiseen ajatteluun: 

1. Miltä Modin, pitkälle koulutetun, hyvin pukeutumaan tottuneen pakolaisen olisi pitänyt näyttää? Miksi hänellä ei saisi olla kännykkää ja hyviä vaatteita?

2. Miten hän olisi voinut jäädä urheasti puolustamaan kotimaataan?
Kuten suomalaiset talvisodassa, niinkö? Mihin armeijaan hän olisi liittynyt? Diktatuuria puolustavan maan virallisen armeijan lisäksi maassa toimii oppositiossa Vapaan Syyrian armeija, Isis ja kaksi muuta terroristijärjestöä, al-Qaidaan löyhästi kuuluva Jabhat al-Nusra ja Ahrar ash Sham. Eivät edes Syyriassa sähläävät ulkomaat ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ketä tukea.

3. Miten Modia voi syyttää elintasosurffariksi? 
Hän on hyvin toimeentuleva, varakkaan perheen poika. Hän sanoo, että olisi mieluummin maksanut koko ensimmäisen vuotensa turvapaikkamaassa samalla rahalla, minkä nyt joutui tuhlaamaan rikollisten osin huonosti järjestämään vaaralliseen matkaan - kun hänet vain olisi haettu turvaan.

4. Miksi väitetään, että ei turvapaikanhakijoille ole työtä ja että he eivät edes sovi mihinkään töihin, ehkä risusavottaan? 
Suomessa on lääkäripula. Ruotsissa, jonne Modi päätyi, se on niin kova, että suuria sairaaloita on jouduttu väliaikaisesti sulkemaan. Syyriasta on lähtenyt niin paljon lääkäreitä, farmaseutteja ja hammaslääkäreitä, että heillä on Ruotsissa oma yli tuhannen jäsenen Facebook-ryhmänsä.
Minun käteni leikkasi viikko sitten saksalainen kirurgi ja tänä aamuna kävin espanjalaisella hammaslääkärillä. Ehkä tulevaisuudessa heidän rinnallaan on myös syyrialaisia. 

Tämä ruusu on Välimereen hukkuneille sisällissotien, ahneiden salakuljettajien ja EU:n huonosti hoitaman pakolaispolitiikan uhreille.

Thank you, Michael Moore!

Palasin juuri elävistä kuvista, kävin  katsomassa Michael Mooren uutukaisen, komediallisen dokumentin Where to Invade Next. Menkää katsomaan. Please! Kannattaa mennä. 

Moore kulkee ympäri Eurooppaa ja yhdessä Pohjois-Afrikan valtiossa, Tunisiassa. Hän käy katsomassa, missä amerikkalainen unelma on toteutunut - USA:ssa se ei ole toteutunut - ja mistä maista kannattaisi kaapata jotain mukaan kotimaahan.

Koin elokuvaa katsoessa seuraavia tunteita: iloa, huvittumista, oivaltamista, surua ja liikuttumista. Monista maista se mitä tiesin ennestään vahvistui, mutta sain tietää myös paljon uutta. 

Tyylilaji on komedia, senhän takaa jo Mooren peikkomainen hahmo, mutta välillä elokuva on puhdasta asiaa paljastavine kaavioineen ja joissain kohti hyvin, hyvin vakavaa asiaa.
Nopeat siirtymiset ja uutispätkät USA:sta yhdistettyinä eurooppalaisten haastatteluihin ovat taitavaa elokuvantekoa.

Älykäs, oivaltava, hauska, velmu, lämmin, koskettava, feministinen, optimistinen, Yes we can -vilpitön, yksinkertaistava, ajatuksia herättävä, elähdyttävä, innostava ...

Ai missä USA voisi ottaa oppia Tunisiasta? Tunisiassa naisten oikeudet on kirjattu lakiin. Abortti on ollut laillinen vuodesta 1973, ja ehkäisyklinikoita on runsaasti.

Saksan vierailussa Moore kiinnittää huomiota siihen, miten tunnollisesti maa muistaa historiansa. Natsien aika on esillä kouluissa vuosittain, ja joka paikassa on museoita ja muistomerkkejä. Entä miten USA:ssa muistetaan sitä, että valtio sai alkunsa kansanmurhasta ja rikastui orjuudella? Eipä paljon mitenkään.
Nokkela huomio oli se, että 2000-luvulla on keksitty uusi orjuuden muoto, vankilat, joihin on suljettu valtavasti värillisiä etelävaltioissa. Vankiloissa tehdään firmoille ilmaista työtä, mm. hampurilaisia, ja vangit eivät saa äänestää. Näinkö taataan republikaaneille voitto etelässä!  

Ranskalainen sukupuoliopetus on ihanaa.

Suomalainen koulu on tasokas. Tosikot sanovat luultavasti, että ei se nyt ihan niin ole kuin Moore näyttää. On se - kun vertaa muihin, uskokaa minua. Vähän läksyjä on täyttä totta. Olen nähnyt venäläislapsen läksyt, niitä oli paljon ja tylsiä. Paras koulu on lähin koulu - kyllä! Olen nähnyt tämänkin ja tiedän, että USA:ssa (ja monessa muussa maassa) on eliittikoulut ja slummikoulut erikseen.

Kaikkialla Euroopassa ihmisillä on paremmat lomat kuin amerikkalaisilla.

Mooren keskustelu islantilaisten naisten kanssa on rautaa.

Lähdin elokuvista vaikuttuneena, kyyneleitä pyyhkien. Komedia nauratti ja itketti.

Kukkia Moorelle!

Näistä lupaan kirjoittaa

Nyt polttelisi kirjoittamaan. Paljon hyviä kirjoja on luettuna, mutta on vaikea kirjoittaa, koska oikea käsi on muhkeassa kipsissä toissapäiväisen peukalon tyvinivelen korjausleikkauksen, resektioartroplastian, jäljiltä. En tiedä, laitettiinko tämä kipsi näin pulleaksi varmuudeksi, koska tuli häikkää ja käsi jouduttiin leikkaamaan kahdesti peräkkäin. Ensimmäisen operaation jälkeen alkoi syöksyä verta kipsin läpi, ja ei kun uudestaan leikkauspöydälle nukutukseen. Ompelukset purettiin ja huomattiin, että valtimoon oli tullut vaurio, joka korjattiin ja käsi pantiin uudestaan pakettiin. Sormia saa liikutella, mutta korkealta näppäily tuntuu hassulta. Tekisi mieli vuolla kipsiä matalammaksi. No, aikansa kutakin. Eiköhän minusta vielä kädellinen saada!

Laitan tähän nyt edes kuvia niistä kirjoista, joista kirjoitan heti kun turvotukset laskevat, ja viimeistään kahden viikon päästä, kun tuo murikka otetaan pois ja pääsen käyttämään kevyempää tukea. 

Luen parhaillaan tietokirjaa mielen häiriöistä Error. Tämä tulee olemaan yksi niistä kirjoista, joista kirjoitan tietokirjahaasteeseen. Muut ovat ehkä uskontoja ja uskonnottomuutta sekä luontoa käsitteleviä.

Toni Morrisonin 70-luvun  esikoinen Sinisimmät silmät ansaitsee oman kirjoituksensa. Siinä on tyttöjä, jotka ovat kuin Sula-romaanin tytöt pienempinä, hieno rakenne ja kieli. En ole vielä keksinyt, miksi nimi on alkukielessä, englannissa yksikössä.  

Modin tarinan luin loppuun sairaalassa leikkausten välissä puristusside vuotavassa kädessä. Syyrialainen kirurgi vääntää kidutusten välissä luitaan paikoilleen. Ei tuntunut omat vastoinkäymiset miltään. Tämä pitäisi lukea niiden, jotka yhä edelleen puhuvat kummallisuuksia siitä, että pakolaisella ei saisi olla kännykkää.

Viime viikolla sain nettikauppa Amazonista ihanan lähetyksen lastenkirjoja. Tämä on kirppiskirja, jossa on myös sisäkannessa syntymäpäiväonnittelut mummilta Reilly-nimiselle pikkukaverille. 

Amerikan mustien historiaa merkittävien ihmisten kautta. Rosa Park istui bussissa eikä suostunut antamaan paikkaansa valkoiselle miehelle. Hän ja monet muut ovat tehneet mahdolliseksi sen, että Barack Obamasta tuli presidentti. Englannin kielessä tämä voidaan kertoa kielileikin avulla. Rosa sat so that Barack could run. (run a presidential campaign = käydä presidenttikampanja)

Ja onnistuneen kampanjan jälkeen presidentti Obama on kirjoittanut kirjemuotoisen kirjan tyttärilleen. Kirja on täynnä amerikkalaista optimismia, itsetunnon kohotusta ja hyviä roolimalleja. Sitä mille amerikkalaisuudessa usein ivanauretaan. Mutta juuri niin lapsille pitääkin puhua. Ja aikuisille.
Have I told you that you are smart?
Have I told you that you are strong?
Have I told you that I love you?

Vielä kansalaisopiston kirjoituspiirimme antologia, jossa on kirjoituksia 66 kirjoittajalta viiden vuosikymmenen tapahtumista, 1930-luvulta 1970-luvulle. Meillä on Kouvolassa elämäntarinakirjoittajia kuudessa ryhmässä, seitsemäs on suunnitteilla ensi syksyksi, ja lisäksi runopiiri sekä useita luovan kirjoittamisen ja novellikirjoittamisen verkkokursseja, joille yhdelle olen kerran osallistunut. Harrastuskirjoittaminen on kivaa. Me jatkamme ensi vuonna nuoruusvuosien muistelemisella. Sinne on tulossa rajuja juttuja.

Lapsi tietää - sarjakuvia perheestä ja lasten sekä Olli-Pekka Tennilän viisautta

Kun haluan hymyn suupieleen ilman sarkasmia, katselen perhe-elämää käsitteleviä sarjakuvia ja muistelen vastaavia tilanteita omien lasten ja lastenlasten kanssa. Joskus jokin onnistunut sarjakuvastrippi saa nauramaan ääneen pitkään ja remakasti ja jokin toinen tuntemaan hiljaista, kuplivaa iloa.

Amerikkalaisten Rick Kirkmanin ja Jerry Scottin yhdessä kirjoittamat ja piirtämät Baby Blues -kirjat tarjoavat oikeita herkkupaloja. Miehet ovat olleet tuotteliaita, 45 albumia 24 vuodessa.  Näistä Vesa Anttonen on toimittanut ja suomentanut taidokkaasti kaikkiaan 19 kirjaa.
Anttonen on sovittanut nimetkin hienosti suomenkielisiksi: Alaston salissa (2005), Pikkuveli valvoo (2008), Pieni Yösyöttö (2009). 
Myös alkuperäiset nimet ovat kielellä kikkailevia, esim. Night of The Living Dad (1996).

Muutama strippi kokoelmasta Irtiottoja: 
(Klikkaa kuvat isommiksi)

Suomalainen lastenkirjailijapariskunta Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat muun laajan tuotantonsa ohessa myös tehneet sarjakuvia perhearjesta. Heidän sarjallaan on nimi Himaset. Himasissa on julkaistu Juustoon ei saa piirtää (2008), Keijut ei juo kahvia (2009) ja  Kaikki kotona 2015.

Pari näytettä kokoelmasta Juustoon ei saa piirtää:
(Klikkaa isommiksi)

Tuovatko nämä mieleen samantyyppisiä tilanteita lasten kanssa?


Lasten suusta kuulee usein mitä upeimpia viisauksia.
Erään 4-vuotiaan Vilma-Lotan päätelmä, josta voisi olla osviittaa vaikka verokeinottelijoille: 
Lahalla ei likastu, pitää löytää aalteita. 

Vilma-Lotan lause tuo mieleeni Olli-Pekka Tennilän tekstisiruiksi nimeämänsä ajatelmat runokokoelmassa Yksinkeltainen on kaksinkeltaista - muutoinkin kuin l-kirjaimen osalta. 

Kieli on harmaanhohtava. 

Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkii 
eloon toisistaan. 

Hän totesi, että olemme muodostaneet valopiirin pimeään, 
joka ei ala mistään eikä lopu. Pimeä tarkoittaa ainoastaan, 
että joku katselee meitä. Tai oliko se kastelee.

Jossain kohtaa multuu elon kehä.
Maan kieltoliike on hidas
käännös. 

Pienet ovat aina kiehtoneet, 
Heidän syvyyksiin jatkuva tarkkuutensa.
Heidän eleensä lukutaidon rajoilla. 
Että kaikki heissä viittaa vielä pienempiin. 

Tiks! Omasta perhealbumista 70-luvun lopulta

Marceline Loridan-Ivens, Isä, et koskaan palannut - minun keskitysleiritarinani

Yksi vuoden kauneimmista kirjoista? Voiko muistelma keskitysleiriltä olla sellainen? Vastaukseni: kyllä voi.

Ranskalainen Marceline Rozenberg on juuri täyttänyt 16 vuotta joutuessaan isänsä kanssa natsien keskitysleirille talvella 1944. Hänet viedään Birkenauhun ja isä Salomon (Shloime) viereiseen Auschwitziin. Isä katoaa, kun natsit pyrkivät hävittämään kiireellä tuhoamisleirit ennen venäläisten tuloa ja ajavat vangit niistä pois kuolemanmarsseille. Marcelinella on parempi onni. Hänet siirretään Birkenausta Bergen-Belseniin, jossa ei ole kaasukammioita ja sieltä edelleen sotakalustoa valmistavaan tehtaaseen, vaikka sota on jo hävitty. Isä jää jonnekin matkan varrelle, kenties ammutaan tai vain tuupertuu väsymyksestä. Marceline palautetaan kotiväkensä luo. 

Marceline Loridan-Ivens on elänyt pitkän elämän, menestynyt tv-työssä ja elokuvaohjaajana. Vanhoilla päivillään hän palaa siihen vuoteen elämässään, joka muutti kaiken. Hän kirjoittaa pitkän kirjeen isälleen. 

Tiedätkö, olen ollut iloinen ihminen huolimatta siitä, mitä meille tapahtui. Iloinen meidän tavallamme, kostoksi surullisista ajoista, olen halunnut kuitenkin nauraa. Siitä piirteestä muut minussa pitivät. Mutta minä muutun. En katkeroidu. ei tämä sitä ole. Ikään kuin en olisi enää olemassa. Kuuntelen radiota, uutisia, tiedän mitä tapahtuu ja usein pelkään. Minulle ei ole enää paikkaa täällä. Ehkä vähitellen hyväksyn kuoleman tai minulta on kadonnut elämänhalu. Hidastan vauhtia. Ja ajattelen sinua. 

Kun Marceline palaa kotiinsa, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kukaan ei ole häntä vastassa, vaan hän joutuu matkustamaan yksin junalla kotiin. Hän toivoo, että voisi jäädä orpotyttöjen kanssa parantolaan toipumaan. Siellä hän saisi rakkautta ja tukea toisilta saman kokeneilta. Hän kammoaa palata kotiin, jossa ei ole isää. Äiti vaatii pikaista toipumista. Myös yhteiskunnassa pahat muistot halutaan haudata ja mennä kovaa eteenpäin. 
Asenne nuorten tyttöjen kohtaloon on sen aikaisessa maailmassa julma.

Hyvin pian äiti kysyi minulta matalalla äänellä oliko minua raiskattu. Olinko vielä puhdas? Kelpasinko vielä naitettavaksi? Sitä hän kysyi. Sillä kertaa suutuin oikeasti. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Emme olleet leirillä enää naisia tai miehiä. Olimme likaista juutalaista rotua, Stücke, haisevia elukoita. Meidät pantiin riisuutumaan vain silloin kun haluttiin arvioida milloin oli aika tappaa meidät. 

Rozenbergin perhe ei toivu isän poissaolosta koskaan. Äiti pärjää kovuudella. Perheen poika Michel sairastuu henkisesti ja päätyy itsemurhaan, kuten myös vastarintaliikkeessä toiminut sisar Henriette vanhoilla päivillään. Marceline kokee, että kaikki hänen perheensä jäsenet sairastavat keskitysleirien tähden ja hän ainoana sen kauhut kokeneena potee selviytyjän traumaa. Isän olisi pitänyt palata ja hänen jäädä. Hän, joka keskitysleirillä piti kaikin voimin kiinni elämästä, on nyt vähällä luopua siitä. 

Loridan-Ivens on harvoja viimeisiä itse keskitysleirin kokeneita muistelijoita. Hän on 87-vuotias. Hän syö kerran kuussa päivällistä eloonjääneiden ystäviensä kanssa. Eräs heistä, ministerinä toiminut menestynyt nainen, pihistää pikkulusikoita, ettei joutuisi latkimaan Birkenaun surkeaa lientä ilman lusikkaa.
Tietäisivätpä kaikki, joka iikka, miten pysyvästi leiri on meissä. Se on meidän mielessämme kuolemaamme saakka.  

Kirjan lopussa Loridan-Ivens kirjoittaa nykypäivästä. Hän yrittää kuvata isälleen aikaa, jolloin antisemitismi taas nostaa päätään. Hän näkee, että maailmassa on muitakin äärimmäisyyksiin vietyjä ajatusmalleja, outoja yhteisöjä ja uskontoja, mutta juutalaisvastaisuus ei katoa koskaan. Se näyttäytyy eri aikakausina eri tavoin, ja kullakin ajalla on sille hirviönsä. 

Ei ole ihme, että Loridan-Ivensiä väsyttää. 
Hän on itse ollut aina ihmisten puolella olkoot he sitten minkätaustaisia tahansa. Hän ei usko kuolemanjälkeiseen elämään vaan tähän maanpäälliseen ja ihmisten yhteiseloon. Hän on tehnyt dokumenttielokuvia Vietnamin sodasta ja Kiinasta yrittäen rakentaa siltaa idän ja lännen välille. Hän on tehnyt myös keskitysleiristä elokuvan, jossa Anouk Aimée asettuu Birkenaussa hänen laverilleen muistelemaan. Hän on kannattanut sekä Israelin että Palestiinan valtiota. 
Kun hän nyt näkee kotikaupungissaan poliiseja synagogan edustalla, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, ettei hän halua olla sellainen ihminen jota täytyy suojella.

Vein tämän kauniin pienen kirjan tänään mukanani luontoon, josta löytyi sekä kevään ensimmäisiä sinivuokkoja että talven yli säilyneitä puolukoita. 

Olen lukenut kirjan viikkoja sitten. Olen sen jälkeen miettinyt traumaattisia kokemuksia. Mitä ne tekevät ihmiselle? Nuoret pojat sodan kauhuissa, terroristijärjestö Boko Haramin sieppaamat koulutytöt Nigeriassa (missä hekin ovat?) lapsisotilaat, kahdeksan vuotta kaapattuna ollut itävaltalaistyttö Natascha Kampusch, joka on ulkoisesti menestynyt vapauduttuaan, Syyriaan keskelle sotaa jääneet, nälänhädän kokeneet.

Oma, viisi vuotta nuoruudestaan sodassa viettänyt isäni hakeutui mielellään sotaveteraanien seuraan. Hän tunsi, että siellä häntä ymmärrettiin parhaiten.

Entä selvinneen trauma? Se on raskas kantaa. 
On syyllinen olo, jos itse pärjää ja toinen uupuu. Jos perheessä muille sisaruksille tapahtuu pahaa, selviäjä tuntee, ettei hänellä ole oikeutta nauttia elämästä. Jos pystyy pelastautumaan avannosta ja kaveri jää sinne, pelastunut kokee epämääräistä syyllisyyttä lopun elämäänsä. 

Minun paluuni merkitsi samalla sinun poissaoloasi, Yhtälö oli niin vaikea, että halusin vetää henkselit paluuni ylle, ja kadota, minäkin.     

Kuva kertoo - KEVÄT! Ja blogimaailman etiketti!

Tämä on meidän keittiön ikkuna eilen valoa päin katsottuna.
Eei... ei meillä ole satanut lunta. Miten niin?

Ajattelin aloittaa Kuva kertoo -sarjan. Saa nähdä, tuleeko siihen koskaan muuta kuin tämä ikkuna.

Onhan minulla myös sarja Hämmästelyä, josta siitäkin on ilmestynyt vasta ensimmäinen osa. Pitää ensin saada jokin erikoisempi hämmästelyn aihe, niin innostun kirjoittamaan. Veroparatiisit ei edes hämmästytä. Journalistien kansainvälinen yhteistyö verovehkeilyn selvittämisessä kyllä sekä hämmästyttää että ihastuttaa.
Tänä aamuna kauhistuin taas rasismiuutisia sanomalehdissä. Se on niin hämmästyttävää, etten sanotuksi saa. Enkä oikein jaksaisi enää sitä vihaa.  

Edellisessä kirjoituksessani en kyllin kiittänyt blogien pitäjiä ja niiden kommentoijia.
Aamulla jumpassa ajattelin koko ajan, miten paljon olen saanut rikastuttavaa ajateltavaa blogikeskusteluista ja miten erilaisiin ihmisiin olen tutustunut. Jumppaliikkeet tuli tehdyksi hyvin loppuun saakka, kun mieleni askarteli tämän aiheen parissa enkä huomannut lihasväsymystä.
Jos en olisi seikkaillut blogeissa, en olisi ehkä koskaan tutustunut transnuoreen, psykoosissa käyneeseen sivupersoonia rakentavaan ihmiseen, kirjailijoihin ja tutkijoihin, rikollisten parissa työskentelevään henkilöön, masennuksistaan kertoviin, ulkomailla asuviin suomalaisiin jne jne.

Olen poikkeillut jonkin verran myös englanninkielisissä, brittien ja amerikkalaisten blogeissa, liitinpä seurattavien listaani kirjailija Jenny Lawsonin blogin The Bloggess. Hänellä oli jokin aika sitten maanmainio kirjoitus, jossa hän listasi omat sosiaalisen median sääntönsä, "social media etiquette", huumorilla tietysti. 

Klikkasin äsken Katsojat, ketä minulla käy. Siis kymmenestä eri maasta juuri nyt tutkimassa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia! Kuka sieltä Burkina Fasostakin eksyy minun blogiini? Tuleeko hän jonkin kuvan houkuttamana vai tutkimaan eksoottiselta näyttävää kieltä?

Voitko katsoa tätä nauramatta?

Minusta on epäreilua viitata johonkin, josta ei sitten kerrokaan. Siispä  tässä tulee Lawsonin etiketin parhaita paloja suomennettuina ja blogimaailmaan sovitettuina (alkuperäisessä on mukana facet, tviitit ja muut). 
Lawson toivoo, että hänen sääntöjään levitettäisiin (kun Oprah Winfrey ei kerran niitä huolinut), itse asiassa hän uhkaa, että jollet jaa niitä, niin 20 enkeliä kuolee.

1. Laita kirjoitukseesi niin vetävä otsikko, että sitä on pakko tulla lukemaan. Ei sen tarvitse olla totta. Lawsonin otsikko oli Rejected by Oprah. Hän antoi ymmärtää, että Oprah Winfrey hylkäsi hänen etikettijuttunsa tylysti. Minä olisin voinut laittaa tähän omaani vaikka Ruben hylkäsi, en olekaan Pressiklubissa. No, onhan minulla sentään huutomerkit houkuttelemassa! 

2. Pidä lukijasi varuillaan ja hämmentyneinä. Vihjaa, että kaikki kommentoijat eivät ole oikeita ystäviä.

3. Raivostu ainakin kerran päivässä toisten mielipiteistä. Älä hyväksy kommentoijiltasi mitään oman mielipiteesi vastaista tai kyseenalaistavaa. 

3. Jaa superseksikkäitä omakuviasi blogissa. Mitä siitä, jos äiti ja jotkut tuntemattomat, yhdentekevät tyypit näkevät, pääasia että se yksi tietty näkee tai ne tietyt näkevät!

4. Lue tahallaan väärin sarkastiseksi tarkoitettu kommentti. Pyydä myötätuntoa, ja kun toisetkin ovat sitä mieltä, että kyseessä on harmiton huumori, poista nämä ihmiset ystävistäsi. 

5. Levitä jalot periaatteesi netissä ja saa toiset syyllistymään, vaikka et itsekään noudata sääntöjäsi. 

Tähän etikettipostaukseen on tullut tähän mennessä lähes 200 kommenttia. 

Eräs Dwayne oli kirjoittanut tosi nasevia lisäyksiä. 

Tässä muutama ohje Dwayneltä.

* Huokaile usein, miten mahtava oma sukupolvesi onkaan ja kuinka paljon muilla olisi sinulta ja ikätovereiltasi opittavaa.

* Muokkaa aiheitasi ja tyyliäsi sen mukaisesti, mitä käydään eniten katsomassa.

* Mäkätä poliittisesta korrektiudesta ja kirjoita samaan juttuun jotain rasistista, seksististä tai homofobista. 

* Älä koskaan tutki mitään asiaa sen tarkemmin, kaikkihan on netissä totta. 

* Älä kerro kaikkea blogipostauksessasi, vaan lupaa, että kerrot tosiystäville loput sähköpostilla tai faceryhmässä. 

Hei Lukija, mitä olet mieltä näistä ja keksitkö lisää ohjeita blogietikettiin?

-------------------------------------------------
Lisäys 8.4. 

Tällainen tämä meidän köökin akkuna on silloin kun valo ei osu siihen noin paljastavasti. Rupesi nolottamaan tuo alkukuva - siksi tämä uusi tämänpäiväinen. 

Tähän sopisi jokin sellainen someohje, että julkaise aina kaunisteltuja kuvia - tai rumisteltuja, jos se on se vaikutelma, mihin pyrit. 

Likakin voi loistaa milloin aurinko siihen sattuu.- Goethe

Sieluni hymyjä

Onnellinen muovailija pari kesää sitten

Blogeissa on menossa  haastekirjoittelu, jossa kerrotaan sellaisista asioista, jotka tekevät kirjoittajan onnelliseksi. Voi kertoa muutamasta tai monesta, pienistä tai suurista asioista. Haasteen liikkeelle laittaneen Iltatähden syttyessä -blogia kirjoittavan Pearl Coverin tekstissä on mainittu, että onnea tuottavia asioita voi mainita viisi tai vaikka sataviisi.

Sain haasteen Kaisa Reetalta, joka oli kuullut kiurun liverryksen ja nauranut monta kertaa ja Leenalta, joka on onnellinen keskittyessään maalaamaan toisten taiteen harrastajien kanssa.

Olen käynyt lukemassa muidenkin kirjoituksia. Voi miten me olemme erilaisia! Ja mikä rikkaus se erilaisuus onkaan. Tässähän tulikin jo minun ensimmäinen onnen aiheeni: toiset ihmiset ja heidän erilaisuutensa. 

Olen tyytyväinen elämääni. Olen tyytyväinen siihen, että siinä on ollut ääriä: vaikeuksia ja onnistumisia, alakuloa ja iloa, lamaannusta ja innostusta. Nykyään olen enimmäkseen tasaisen iloinen.
Syviä onnellisuuden hetkiä, sellaisia joissa kokee tyyneyttä ja rauhaa, ei voi olla koko ajan. Niitä olen kokenut mm. luonnossa ja taide-elämyksistä, pieni vauva sylissä ja kun olen löytänyt yhteyden toiseen ihmiseen.  

Kuuntelen lähes 500-vuotiasta Isoa Puuta
Pyhä-Häkin  kansallispuistossa

Oma perheeni on jatkuva ja pysyvä ilon aihe. Sekä mieheni että poikamme ja heidän perheidensä jäsenet lukevat ja kirjoittavat. Meillä on aina keskusteltavaa.
Olen iloinen siskoistani.
Olen iloinen uusista sukulaisista, joita olemme saaneet poikien avioliiittojen kautta.
Olen iloinen vanhoista ystävistäni, sydänystävistä, joihin yhteys säilyy, vaikka ei niin usein tavatakaan.
Olen iloinen kirjoituskurssini ihmisistä ja idearikkaasta ohjaajasta Ritvasta.
Olen iloinen pilatesryhmän tutuiksi tulleista naisista ja reippaasta vetäjästämme Marjosta.
Olen iloinen Tyttökullat-ryhmästämme, käymme silloin tällöin yhdessä lounastamassa ja päivittämässä kuulumisia. 
Olen iloinen kerrostalomme tuttavista. Keppijumppa tyrehtyi, mutta voimmehan me jutella muutoin pihassa tavatessa. 
On hyvä olla kouvolalain ja myllykoskelain eli mylsäläin - ja maapallolain. 
On virkistävää, että meille Suomeen tulee uussuomalaisia. Saamme uusia näkökulmia asioihin ja ehkä tautiperimämme  paranee.  Eräs ystäväni (terveiset Leenalle Rixuun!) muistuttaa aina, että perinteinen ruumiinrakenteemme (Mma Ramotswelta lainattu mainio termi) voisi myös hyötyä muutoksesta.

Jokapäiväisiin ilon aiheisiini kuuluvat ehdottomasti blogien kautta saadut ystävät. Joskus syntyy pitkä, innostava pohdiskelu jossain ja joskus taas jossain toisaalla. 
Olen käynyt paljon Juha Saari kirjoittaa -blogissa. Juha on kirjoittanut inspiroitumisesta onnellistumisena täällä ja on luvannut kirjoittaa myös uuden kirjoituksen onnellisuudesta.  

Isot veljet ihmeen äärellä 1983,
kun pienin pääsi keskolasta kotiin

Äsken kävin kävelyllä. Iloitsin puron solinasta, lintujen laulusta, Kymijoen rantojen kauneudesta ja ajatuksistani. Katselin tikan pontevaa naputusta. Minulla on rikas sisäinen elämä. Nolottaa sanoa näin, mutta totta se on.

Olen tyytyväinen siihen, että olen karaistunut elämässäni ja saanut vahvat geenit ja hyvän mallin suhtautumisessa vaikeuksiin. 

Kun isäni ryöstettiin lähes yhdeksänkymppisenä vanhuksena, uhkaillen ja häpäisten, hän ei vauhkoontunut. Sisareni soitti, että nyt on kuule tapahtunut kauheita ja antoi puhelimen isälle. Tämä sanoi ujosti ja huvittuneella äänellä:"Mut on ny sitte ryästettyki." Ryöstön aikana nulikat (isän termi) olivat sitoneet isän kädet, mätkineet häntä tyynyllä, vetäneet housut alas etsiessään suulin ja auton avaimia, kuristaneet isääni vyöllä kaulasta, uhanneet sähköpiiskalla ja ilkkuneet: "Eikös äijä pelkää." Ja mitä oli sanonut  isäni: "Kyllä mä poijat peloon tiärän. Olen mä ollu Vuasalmellaki." Oikeudessa isäni ei vaatinut mitään kivusta ja särystä, vaan sanoi, ettei niillä kuitenkaan mitään ole ja: "Ei mulle kuinkaan käyny." Tästä oli juttuja lehdissäkin. Sain vasta niistä tietää kaikki yksityiskohdat.

Myös isän pahasti reuman runtelema sisko suhtautui vaikeuksiinsa urheasti. Kun isä kuoli ennen häntä, hän totesi:"Ranssi meni, vaikka mun se olis kuulunu mennä, ko mulla on pääki enää pystys vaan rauran avulla."

Nämä ovat voimaannuttavia muistoja. 

Eräs iso hymyn aihe on terveydenhoito. 

Välillä minun on pitänyt tehdä lenkki yksityisen kautta päästäkseni hoitoon, kun yleisellä puolen on tulkittu väärin tai säästetty, mutta itsepäisenä, änkiottona tyyppinä olen osannut luovia ja päässyt kuin päässytkin niin lonkka- kuin peukalonivelten leikkauksiin. Työterveyslääkärin mukaan olin liian nuori lonkkapotilaaksi, nilkutin muuten vain, ja omalääkärin mukaan luultavasti liian vanha korjauttamaan tuhoutuneita käsiniveliäni toimintakelpoisiksi. Parin viikon päästä korjataan oikea käsi, yleisellä puolen yksityisen käsikirurgin lähetteellä. Kaiken huipuksi kroonistuvasta yskästäkin piti tehdä syrjähyppy yksityiselle keuhkolääkärille, joka ei väheksynyt tupakoimattoman tupakkiyskää, vaan osasi määrätä tepsivät astmalääkkeet ja jatkoseurannan taas yleiselle puolen.

Voi, nyt tuli krymppyjä, vaikka piti olla hymyjä. Olen siis hyvin terve, kiitos terveydenhoidon!

Tämä neuvoksi teille, joilla on huolta terveydestä. Käykää hakemassa vauhtia yksityiseltä terveysasemalta. 

Ponteva kuopus

Pikkuhymyjä vielä, hymynkareita:

- kirjastot

- elokuvakerhomme Anjalankosken  Opistokino

- elokuvateatterit

- kulttuuritapahtumat

- televisio-ohjelmat

- kauniit vaatteet

- matkat, kaupunkilomat ja rantalomat

- se että paikallisesta vaateliikkeestä löytyi ompelija, joka tekee proteesitaskun yksirintaiselle mihin tahansa hemaiseviin liiveihin 

- se että hiukseni kasvavat huimaa kyytiä ja ovat kauniit harmaina

- pastaruuat ja vahva kahvi

- suklaa ja hyvät kahvileivät

- aamuinen sanomalehtien luku

- aikakauslehdet

- päiväunet kirja mahan päällä

- eläkkeellä olo - kunnon loma vihdoin

- muistot opettajan työstä 

Rakkaus, sieluni hymyistä tärkein!

Äitini ja minä kotipihassa 1950

Ai niin, pitäisi vielä haastaa toisia. Juhan olen jo haastanut, hänen uusin kirjoituksensa onnellisesta vanhemmuudesta löytyy tästä. No, miten olisi Petra siellä Izmirissä, jossa on jo kesä ja Sannabanana aussien maassa? Kaikki muutkin  - vaikka teitä ei olisi hoksattu vielä houkutella tähän  - kirjoittakaa onnellisuudesta. Se lisää onnea!