Ensimmäinen messupäiväni oli perjantai.
Kävin kuuntelemassa, mitä nuoret kirjailijat Alexandra Salmela ja Iida Rauma sanovat kulutusyhteiskunnasta ja syistä, jotka ovat johtaneet siihen.
Salmela sanoi, että ihminen on heikko eläin, jonka käyttäytymistä johtaa mukavuudenhalu.
Rauma sanoi, että ihminen arvostaa liikaa järkeä unohtaen luonnon, tunteet ja vaistot.
Molempien kirjoissa, Salmelan romaanissa Antisankari ja Rauman romaanissa Seksistä ja matematiikasta, jotka tyyliltään ovat hyvin erilaisia, on yhteisenä teemana ihminen vaatimassa oikeuksiaan ja unohtamassa velvollisuudet.
Toinen perjantailta mieleen jäänyt tilaisuus oli otsikoitu "Saako sanoa?". Aihe tarkentui muotoon, millä kielellä saa sanoa. Kirjailija Sirpa Kähkönen johdatteli kiinnostavaa keskustelua, johon osallistui Venäjän ja suomalaisugrilaisten kielten tuntijoina suomentaja (mm. udmurtin kielestä kääntänyt) Esa-Jussi Salminen, kirjailija-toimittaja-kriitikko Ville Ropponen, kielentutkija Janne Saarikivi ja petroskoilainen muusikko Santtu Karhu, jonka etnorockyhtye 'Santtu Karhu & Talvisovat' esiintyy livvin kielellä.
Tässä keskustelussa kävi ilmi, että suomalaisugrilaiset vähemmistökielet ovat säilyneet paremmin kuin monet Euroopan pienet kielet, jotka ovat kadonneet jo 1800-luvulla. Tämä johtuu Venäjän myöhemmästä modernisoitumisesta ja mm. siitä, että yhteys isovanhempiin on Venäjällä edelleen tärkeä.
Kaksikielisyys on vaikeaa toteuttaa Venäjällä, koska se ymmärretään niin, että latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettua ei hyväksytä ja kaikki julkaisut pitää kääntää myös venäjäksi. Jos meillä olisi näin, niin esim Hufvudstadsbladet pitäisi julkaista myös suomeksi.
Kaikki keskustelijat kummastelivat, miksi Suomessa ei ole kiinnostuttu kunnolla pienistä sukulaiskielistä. Harrastellaan vain jonkinlaista kansansirpaleromantiikkaa, kolonialismin ja orientalismin perinteen mukaista paapovaa suojelua. Suomalaissukuisilla kansoilla on eepoksia, klassikoita ja uutta kirjallisuutta, josta ei puhuta Suomessa.
Kävin katsomassa esikoiskirjailijoiden haastattelua. Esikoisensa julkaisseita on hauska kuunnella, koska he ovat niin innoissaan ja tyytyväisiä oma tuore kirja edessään pöydällä.
Seurasin myös vähän aikaa Mihail Siskinin haastattelua. Sveitsissä emigranttina asuva Siskin puhui samalla tavalla pettymyksestään kotimaahansa kuin taannoin Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa häntä oli viihtyisämpää kuunnella kuin meluisassa messutapahtumassa.
Suunnittelemani Susanna Alakosken ja Mathias Rosenlundin yhteishaastattelu minulta valitettavasti jäi, koska silloin pitikin jo lähteä valmistautumaan teatteriin.
Toisen kerran olin messuilla sunnuntaina. Aamulla oli väljää ja mukava liikkua, mutta puolen päivän aikaan kävi jo melkoinen kuhina.
Seurasin keskustelua vähemmistöistä suomalaisen kirjallisuuden aiheina. Keskustelijoina olivat Anja Snellman, Maija Haavisto ja Mari Pyy. Todettiin, että aiemmin fiktiossa esiintyi enemmän vammaisia, koska heitä näkyi katukuvassakin enemmän. On outoa, että vammaisista kirjoittavalta henkilöltä tivataan usein, miten hän voi eläytyä, koska ei ole itse vammainen. Kirjailijan tehtävähän on nimenomaan eläytyminen.
Pentti Linkolalta on julkaistu uusi painos kirjasta Unelmat paremmasta maailmasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1971. En ollut silloin kiinnostunut. Olin varmaan liikaa kiinni omissa nuoruuden angsteissani. Linkolaa haastateltiin lavalla, jonka viereisessä paikassa rallateltiin kovalla äänellä jotain kansanlauluja.
Toivomus messujen järjestäjille: jättäkää musiikki pois! Avolavalta toiseen kuuluva puhe muodostaa juuri ja juuri siedettävän kakofonian, musiikki on jo liikaa.
Linkola totesi nyt kirjastaan, että nuorena kirjoittajan tyyli ei ole naseva, Hän ei kirjoittaisi enää samalla runsaalla tyylillä.
Hänen mielestään ihmisen vapaus on maailman tuho. Ihminen ei toimi viisaasti, ellei häntä pakoteta siihen laeilla ja määräyksillä.
Tässä haastattelussa minua ärsytti paitsi naapurilavan häly, niin haastattelijan ilme ja tyyli, joka oli täynnä myötätuntoa ja huvittuneisuutta ikäänkuin Linkolan vanhuus olisi jotain vitsikästä. Ainakin minä tulkitsin näin. Linkola täyttää kohta 83, mutta ei kai korkea ikä tee ihmisestä (välttämättä!) huvittavaa.
Samaan aikaan messuilla oli esillä Image-lehden Juha Törmälän kuvasarja 'Kirjallisuuden kuninkaalliset', jossa kirjailijat oli kuvattu vanhennettuina ja vanhanajan tyyliin laitettuina, protestina nykyajan tavalle nuorentaa ja poistaa kuvattavista vanhuuden merkkejä. On kyllä erikoista, että vanhenemisesta tehdään niin iso numero. Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena joitain näistä kuvista Image-lehdestä uudelleenkuvaaminani. Tekstit kuvien alle on laatinut Outi Kaartamo.
Ostin pari Linkolan kirjaa ja pyysin oikein omistuskirjoituksen. Linkola kirjoitti nimensä kauniisti selvällä kaunolla. Kirjan lopussa oleva itsenäisyyspäivän radiopuhe 1967 on hätkähdyttävän hieno. Muuta en ole kirjasta vielä lukenut.
Lopuksi seurasin kahden nuoren moskovalaiskirjailijan haastattelua.
Aleksandr Snegirjov ja Jevgeni Babuskin ovat molemmat nuoria palkittuja "herättäjiä".
Snegirjov on kirjoittanut naisista kirjan Vera, jonka jälkeen hän ei enää ole pitänyt miehiä kiinnostavina kirjan henkilöinä. Miehet ovat Venäjällä menettäneet arvojaan ja naiset ovat vahvistuneet.
Babuskin kirjoittaa satuja köyhille. Hänen sankarinsa hengailevat hylätyissä pommisuojissa. Hän pelkää, että he vielä löytävät vanhoja aseita ja haluavat tuhota niillä maanpäällisen valtakunnan. Babuskin on Ukrainan sodan yhteydessä huomannut, että ihmiset voidaan saada vihaamaan toisiaan jopa muutamassa päivässä. Hän katsookin missiokseen puhua ihmisten yksinäisyydestä ja pelosta ja olla vihaa vastaan.
Kun vielä näytelmäkin, minkä katsoimme Kansallisteatterissa, oli Pirkko Saision kirjoittama Slava!, niin tulihan tässä jonkin verran Venäjä-teemaa. Slava!:n tapahtumapaikka on Venäjä, sekä oikea maa että fiktiivinen tähän näytelmään luotu myyttinen paikka. Näytelmä on hurja satiiri, mutta myös pasifistinen teos, joka puhuu vakuuttavasti rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan.
 |
| OMASTA AIHEESTA EI SAA LUOPUA Anna-Leena Härkönen |
Toinen perjantailta mieleen jäänyt tilaisuus oli otsikoitu "Saako sanoa?". Aihe tarkentui muotoon, millä kielellä saa sanoa. Kirjailija Sirpa Kähkönen johdatteli kiinnostavaa keskustelua, johon osallistui Venäjän ja suomalaisugrilaisten kielten tuntijoina suomentaja (mm. udmurtin kielestä kääntänyt) Esa-Jussi Salminen, kirjailija-toimittaja-kriitikko Ville Ropponen, kielentutkija Janne Saarikivi ja petroskoilainen muusikko Santtu Karhu, jonka etnorockyhtye 'Santtu Karhu & Talvisovat' esiintyy livvin kielellä.
Tässä keskustelussa kävi ilmi, että suomalaisugrilaiset vähemmistökielet ovat säilyneet paremmin kuin monet Euroopan pienet kielet, jotka ovat kadonneet jo 1800-luvulla. Tämä johtuu Venäjän myöhemmästä modernisoitumisesta ja mm. siitä, että yhteys isovanhempiin on Venäjällä edelleen tärkeä.
Kaksikielisyys on vaikeaa toteuttaa Venäjällä, koska se ymmärretään niin, että latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettua ei hyväksytä ja kaikki julkaisut pitää kääntää myös venäjäksi. Jos meillä olisi näin, niin esim Hufvudstadsbladet pitäisi julkaista myös suomeksi.
Kaikki keskustelijat kummastelivat, miksi Suomessa ei ole kiinnostuttu kunnolla pienistä sukulaiskielistä. Harrastellaan vain jonkinlaista kansansirpaleromantiikkaa, kolonialismin ja orientalismin perinteen mukaista paapovaa suojelua. Suomalaissukuisilla kansoilla on eepoksia, klassikoita ja uutta kirjallisuutta, josta ei puhuta Suomessa.
 |
| KIRJALLISUUDESSA MERKITTÄVÄÄ ON NIMEÄMÄTÖN Juha Seppälä |
Kävin katsomassa esikoiskirjailijoiden haastattelua. Esikoisensa julkaisseita on hauska kuunnella, koska he ovat niin innoissaan ja tyytyväisiä oma tuore kirja edessään pöydällä.
Seurasin myös vähän aikaa Mihail Siskinin haastattelua. Sveitsissä emigranttina asuva Siskin puhui samalla tavalla pettymyksestään kotimaahansa kuin taannoin Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa häntä oli viihtyisämpää kuunnella kuin meluisassa messutapahtumassa.
Suunnittelemani Susanna Alakosken ja Mathias Rosenlundin yhteishaastattelu minulta valitettavasti jäi, koska silloin pitikin jo lähteä valmistautumaan teatteriin.
Toisen kerran olin messuilla sunnuntaina. Aamulla oli väljää ja mukava liikkua, mutta puolen päivän aikaan kävi jo melkoinen kuhina.
Seurasin keskustelua vähemmistöistä suomalaisen kirjallisuuden aiheina. Keskustelijoina olivat Anja Snellman, Maija Haavisto ja Mari Pyy. Todettiin, että aiemmin fiktiossa esiintyi enemmän vammaisia, koska heitä näkyi katukuvassakin enemmän. On outoa, että vammaisista kirjoittavalta henkilöltä tivataan usein, miten hän voi eläytyä, koska ei ole itse vammainen. Kirjailijan tehtävähän on nimenomaan eläytyminen.
 |
| #GRANDIOSITEETTIHARHA #MIKÄVITUNKIRJAILIJA? Anja Snellman |
Pentti Linkolalta on julkaistu uusi painos kirjasta Unelmat paremmasta maailmasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1971. En ollut silloin kiinnostunut. Olin varmaan liikaa kiinni omissa nuoruuden angsteissani. Linkolaa haastateltiin lavalla, jonka viereisessä paikassa rallateltiin kovalla äänellä jotain kansanlauluja.
Toivomus messujen järjestäjille: jättäkää musiikki pois! Avolavalta toiseen kuuluva puhe muodostaa juuri ja juuri siedettävän kakofonian, musiikki on jo liikaa.
Linkola totesi nyt kirjastaan, että nuorena kirjoittajan tyyli ei ole naseva, Hän ei kirjoittaisi enää samalla runsaalla tyylillä.
Hänen mielestään ihmisen vapaus on maailman tuho. Ihminen ei toimi viisaasti, ellei häntä pakoteta siihen laeilla ja määräyksillä.
Tässä haastattelussa minua ärsytti paitsi naapurilavan häly, niin haastattelijan ilme ja tyyli, joka oli täynnä myötätuntoa ja huvittuneisuutta ikäänkuin Linkolan vanhuus olisi jotain vitsikästä. Ainakin minä tulkitsin näin. Linkola täyttää kohta 83, mutta ei kai korkea ikä tee ihmisestä (välttämättä!) huvittavaa.
Samaan aikaan messuilla oli esillä Image-lehden Juha Törmälän kuvasarja 'Kirjallisuuden kuninkaalliset', jossa kirjailijat oli kuvattu vanhennettuina ja vanhanajan tyyliin laitettuina, protestina nykyajan tavalle nuorentaa ja poistaa kuvattavista vanhuuden merkkejä. On kyllä erikoista, että vanhenemisesta tehdään niin iso numero. Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena joitain näistä kuvista Image-lehdestä uudelleenkuvaaminani. Tekstit kuvien alle on laatinut Outi Kaartamo.
Ostin pari Linkolan kirjaa ja pyysin oikein omistuskirjoituksen. Linkola kirjoitti nimensä kauniisti selvällä kaunolla. Kirjan lopussa oleva itsenäisyyspäivän radiopuhe 1967 on hätkähdyttävän hieno. Muuta en ole kirjasta vielä lukenut.
Lopuksi seurasin kahden nuoren moskovalaiskirjailijan haastattelua.
Aleksandr Snegirjov ja Jevgeni Babuskin ovat molemmat nuoria palkittuja "herättäjiä".
Snegirjov on kirjoittanut naisista kirjan Vera, jonka jälkeen hän ei enää ole pitänyt miehiä kiinnostavina kirjan henkilöinä. Miehet ovat Venäjällä menettäneet arvojaan ja naiset ovat vahvistuneet.
Babuskin kirjoittaa satuja köyhille. Hänen sankarinsa hengailevat hylätyissä pommisuojissa. Hän pelkää, että he vielä löytävät vanhoja aseita ja haluavat tuhota niillä maanpäällisen valtakunnan. Babuskin on Ukrainan sodan yhteydessä huomannut, että ihmiset voidaan saada vihaamaan toisiaan jopa muutamassa päivässä. Hän katsookin missiokseen puhua ihmisten yksinäisyydestä ja pelosta ja olla vihaa vastaan.
 |
| Jevgeni Babuskin (vas) ja Aleksandr Snegirjov |
Kun vielä näytelmäkin, minkä katsoimme Kansallisteatterissa, oli Pirkko Saision kirjoittama Slava!, niin tulihan tässä jonkin verran Venäjä-teemaa. Slava!:n tapahtumapaikka on Venäjä, sekä oikea maa että fiktiivinen tähän näytelmään luotu myyttinen paikka. Näytelmä on hurja satiiri, mutta myös pasifistinen teos, joka puhuu vakuuttavasti rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan.
 |
| MARKKINOINTI ON KIRJAILIJAN LUONTEEN VASTAISTA Pirkko Saisio |
Sellainenkin elämys messuilla tapahtui, että tapasin portaissa toisen bloggarin, Kirjakko ruispellossa -blogin Marin. Bloggarit ovat siis oikeita ihmisiä, ei vain jotain sometyyppejä. Heippa Mari, oli kiva tavata!
Mukavaa syksyä kaikille lukijoille!
