Henning Mankell, Ruotsalaiset saappaat, monen teeman kirja

Ruotsalaiset saappaat on Henning Mankellin viimeisin ja viimeinen kirja. Se on rikosromaanin muotoon puettua pohdintaa ihmisenä olemisesta.

Mankell on kirjoittanut kirjansa Jälkisanat viime maaliskuussa. Niiden loppulause kuuluu: Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen. 

Entinen kirurgi, seitsenkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt yksinäisyyteen muistorikkaaseen taloonsa Itä-Götanmaan saaristoon. Hänen rauhansa rikkoontuu pahasti, kun hän herää siihen, että talo palaa. Tämän jälkeen hän kohtaa kaksi naista, oman tyttärensä ja toimittajan, joiden elämän ja motiivien pohtiminen ei myöskään jätä häntä rauhaan.

Koti on ihmisen minä. Oman kodin palaminen tuhkaksi - jo murtovarkaan käynti talossa - saa aikaan kaiken mullistumisen ja uudelleen rakentamisen myös mielessä. Kun ihminen syöksyy palavasta talosta ulos kaksi vasemman jalan saapasta jaloissaan, tilanne toimii samanlaisena jysäyksenä kuin sairauskohtaus. 
Tuli mieleen myös, että talon sortuminen voisi Mankellin kohdalla olla tieto parantumattomasta sairaudesta.

Kun Welin alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen, hän tekee kysymyksiä.
Welin kysyy, ketä nuo saaristolaiset ovat, nuo vieraat ihmiset, jotka hän luuli tuntevansa. Mitä salaisuuksia hänen tyttärensä Louise piilottelee? Miksi toimittaja Lisa Modin välillä päästää hänet lähelleen ja välillä torjuu? Ja kuka hän oikein itse on? 

Tietääkö kukaan meistä oikeastaan keitä me olemme?

Eräs Welinin mietiskelyn aiheista on maailman muuttuminen kansainvälisemmäksi, maapalloistuminen. Hän ihmettelee uutislähetysten yhä omituisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Arkielämän tilanteissa ihmettely tiivistyy siinä, miten hän tutkii ostamiensa tuotteiden alkuperää ja huomaa, että ne on tehty milloin missäkin oudoissa paikoissa. Perinteisiä Tretorn-ruotsalaissaappaita on hankala saada. 
Tavaroiden tavoin myös ihmiset liikkuvat. Köyhät eivät enää pysy paikallaan, vaan lähtevät katsomaan, löytyisikö heille jossakin parempi elämä.

Puhuimme kaikista köyhistä ihmisistä, joita olimme nähneet Pariisin kaduila.
- Köyhyys tule yhä lähemmäksi meitä, hän sanoi. - Siltä ei välty kukaan.
- Ajattelen toisinaan, etä se aika ja maa , jossa olen elänyt, on suuri, ihmeellinen poikkeus, sanoin. - En ole koskaan kärsinyt rahan puutetta paitsi silloin kun olen itse valinnut niin. Tiedämme hyvin vähän siitä maailmasta, jossa lastemme täytyy elää.

Saaristokokous, joka järjestetään tuhopolttojen selvittämiseksi, paljastaa erään ihmismielen pimeän puolen. Nuori kalastaja nousee todistamaan ääni väristen, miten juuri muukalaiset aiheuttavat kaiken sen, mikä vetää Ruotsia yhä alemmas. Ahventen katoaminen vesistä on "niiden saamarin puolalaisten syytä", muukalaisia vyöryy maahan hallitsemattomasti, kerjäläiset ja taskuvarkaat riehuvat kaupungeissa, yhä enemmän myös maaseudulla ja nyt saarilla. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että paljastaa totuuden. Hän ei todellakaan siedä sitä, että köyhyys tulee lähelle. Hän vaikeroi, miten Ruotsi on annettu rellestävien laumojen käsiin, kunnes lysähtää lopulta itsensä itkuun lietsoneena tuolilleen. Sen jälkeen yksi toisensa jälkeen nousee todistamaan samanmielisyyttään.

Muukalaisviha, joka perustui tuskin muuhun kuin uskomuksiin, kuulopuheisiin ja siihen mitä tuttavan tuttavat, ei koskaan puhuja itse, väittivät kokeneensa, kohosi mielipahan pilveksi huoneen ylle.

Tämä muistuttaa paljon erästä asukasinfoa josta kirjoitin muutama postaus taaksepäin. Mitään pelättyä pahaa ei ole hätämajoituksen ympärillä täälläkään tapahtunut. Ainoa paha on erään paikallisen muukalaiskammoisen tuhopolttoyritys.

Vielä on mainittava eräs teema, jonka Mankell nostaa vahvasti esiin tässä viimeisessä kirjassaan, vanheneminen. Osaan samaistua tähän. Olen kokenut jotain samaa vähittäisissä muutoksissa ja luopumisissa. Onneksi ei ole tarvinnut kokea noin isoa jysäystä.

Weling tarkkailee ihmisiä ympärillään kadulla ja tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että lähestulkoon kaikki muut ovat nuorempia kuin hän. Hän oli ennen niitä ihmisiä, joka kiirehti liukuportaissa. 

En ollut koskaan nähnyt sitä yhtä selvästi kuin nyt. Olin ihmiskunnan marginaalissa. Kuuluin siihen ryhmään, joka oli poistumassa elämästä. Täällä siitä muistutti jokainen ihminen, joka kulki ohitseni ripein askelin kohti määränpäätä, josta minulla ei ollut tietoa.

Vanheneminen oli sitä että jaksoi päivä päivältä hieman vähemmän. Jonakin päivänä kaikki loppuisi kokonaan.

Vanhuus on tullut, kun ei enää voi hypätä veneeseen.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin. 


Linkki Elegian kirjoitukseen samasta kirjasta. 

Kysymyksiä ja vastauksia -haaste Ullalta minulle ja eteenpäin

                                                       

Tällaisen hurmaavan bloggaajapalkinnon sain Ullan luetut kirjat -blogista. Kiitos! Näihin on aina hauska vastata, kun ei ala miettiä turhan pitkään.

Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.
 

Yllä siis säännöt, jotka liitetään uusiin Liebster award -haastepostauksiin.

Ja alla vastauksia Ullan laatimiin kysymyksiin. 

1. Kenen kirjailijan kirjoja sinulla on eniten.

Näyttää olevan John Steinbeckiltä ja Pentti Saarikoskelta, molemmilta 6 kirjaa, sitten tulevat F. Scott Fitzgerald, Timo K. Mukka ja Graham Greene. Kirjahyllyni ovat kovin kirjavia, mutta olen saanut niihin sinnikkäällä siirtelyllä ja huoneesta toiseen kävelyllä jonkinlaista aakkosjärjestystä. 

2.  Sano kirjan nimi, josta pidät? Siis nimi, joka viehättää sinua.

Veden  paino (Jari Järvelä), Topatut alamaiset (Sinikka Nopola), Vesissä toinen silmä (Eeva Joenpelto), muun muassa tällaiset viehättävät, hieman arvoitukselliset ja äänneasultaan kauniit. 

3. Teetkö omiin kirjoihin merkintöjä?

En missään nimessä, en omiin enkä toisten. Minulla on kirjan välissä paperilappu, johon merkkaan lukiessani niitä sivuja, joille haluan palata uudelleen, jos tuntuu, että haluan ajatella jotain sillä sivulla mieleeni noussutta asiaa lisää tai jos löydän jonkin erityisen hienon ilmaisun. Nykyään söherrän lapulle jotain myös bloggausta varten. 

4. Mitä kirjasarjaa olet lukenut viimeksi?

Matti Yrjänä Joensuun dekkarit on ehkä ainoa sarja, jota olen lukenut, kauan sitten. Lapsille tulee luetuksi Pekka Töpöhäntiä ja Mimmi Lehmä -sarjan kirjoja.

5.  Minkälainen lukija sinä olet?

Vaativa. En välitä helposta viihteellisyydestä. Vaadin kirjalta, että sillä halutaan sanoa jotakin ja että se haastaa minut ajattelemaan. Tämä ei tarkoita, että kirjan pitäisi olla vakava. Monesti hauskuus on puhuttelevaa, esim. Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on äärimmäisen hauska, pohtimaan pistävä kirja. Aion haastaa Siinan. 

6.  Kenen roolihenkilön kanssa haluaisit mennä Seinen rantakahvilaan?

Hmm, kenenköhän. Juuri tällä hetkellä voisin mennä Henning Mankellin Ruotsalaisten saappaiden Fredrik Welinin ja John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerin kanssa. Kolmistaan keskusteltaisiin ja siemailtaisiin kahvia. Seuraan voisi mieluusti liittyä myös J. M. Coetzeen Huonon vuoden päiväkirjan kirjailija C.

7.  Mikä on sinun oma miljöösi tarinassa? Missä viihdyt?

Viihdyn kait aika monenlaisissa kirjamiljöissä. Tärkeintä on, mitä siellä tapahtuu ja varsinkin mitä henkilöiden mielessä tapahtuu.

8. Minkälaisista kirjoista pidät?

Tähän on vaikea vastata. Niin monenlaisista! Yleensä hyvistä mukaansatempaavista romaaneista. Vanhemmiten olen alkanut pitää yhä enemmän muistelma- ja esseekirjoista. Joissakin kirjoissa nämä kaksi yhdistyvät, silloin saattaa syntyä jotain upeaa.

9. Kerrotko 3 kirjaa, joita toivot muidenkin lukevan?

Lukekaa Juha Hurmeen Hullu, Henning Mankellin Juoksuhiekka ja Joyce Carol Oatesin The Sacrifice. Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta tullaan varmaan pian suomentamaan. En ole vielä(kään) ehtinyt postaamaan tästä(kään) kirjasta. Oates näyttää saman, minkä kirjallinen iki-ihastukseni Coetzee. Kun sorretut nousevat, he käyttävät samoja alistuskeinoja kuin sortajansa. Pahan kierteen katkaiseminen on vaikeaa, koska aina löytyy niitä, joille kosto on makeaa ja niitä, jotka etsivät taloudellista hyötyä kriisitilanteissa.

10. Mitä kirjaa luet parhaillaan? 

Mankellin Ruotsalaisia saappaita, joka on kohta luettu. Sitten lukaisen äsken kirpparilta ostamani Juha Veli Jokisen Matti Nykäsen lentävistä lauseista kokoaman Elämä on laiffii. Avasin kirjan kirppiksellä sellaisesta kohdasta, joka pysähdytti: "Jos joudun vankilaan, menen turvallisin mielin. Siellä ainakin tietää, mitä saa ja mitä ei."

11. Mitä sinulle tulee mieleen kirjan nimestä: Intohimoisesta Sienestäjästä?

Haa, tämä on helppo - ystäväni Pipsa, joka rymyää metsiä sienten perässä todella intohimoisesti. Olen saanut häneltä upeita sienilahjoja. 

Vielä omat kysymykset ja haasteet. Laadin lauseen alkuja, joihin saatte keksiä lopun - tai ei siis keksiä, vaan vastata rehellisesti tietty. Neljä ensimmäistä liittyy kirjoihin, muissa saatte vapaat kädet.

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään ...

2. Olen oppinut kirjoista, että ...

3. Mielipaikkani lukiessa on ...

4. Kirjahyllyssäni on ...

5. Toivon, että...

6. Koulussa minä...

7. Ikävöin...

8. Syksyllä ...

9. Olen pettynyt ...

10. Kirosanani on ...

11. Haaveilen ...

And the Oscar goes to, palkinto sekä haaste menee seuraaville: 
Aimarii, Kaisa Reetta, Elina, Siina ja Mari.

Nyt olen kuulkaas nykyajassa! Otin uudella kännykälläni autossa istuessa Selfien. Olen tässä niin kullanmurun näköinen - siis taas kerran kuva on kohdettaan parempi, oikein Liebster - että laitan sen teille toivottamaan iloista syksyä ja hyvää mieltä. Mattia lainaten, elämä on ihmisen parasta aikaa! 

P.S. Tekstini ei ole tarkoituksella eri kirjasintyypeillä. Blogger ei tykkää, kun yrittää päästä helpolla ja siirtää tekstiä muualta. Tai sitten vain taitoni ovat huonot. Anteeksi!   

Henning Mankell, 1948 - 2015

Suuresti arvostamani kirjailija ja hyväntekijä Henning Mankell on kuollut varhain eilen aamulla, nukkuessaan.

Moni tuntee Mankellin hänen rikoskirjoistaan. Minä en ole lukenut niitä, toistaiseksi, vain hänen Afrikka-romaanejaan, Tuulten Poika, Nimeltään Tea-Bag ja muutaman muun sekä muistelmakirjan Juoksuhiekka. 

Olen seurannut Mankellin työtä kehitysmaissa, mistä hän kertoo myös Juoksuhiekka-kirjassa. Kirjoitin Juoksuhiekasta kesällä (täällä). Luin puhuttelevaa tekstiä siitä, miten me olemme kaikki samaa ihmisyyttä ja mitä tapahtuu yhdelle, tapahtuu kaikille. Samaan aikaan alkoivat rasistiset piirit järjestäytyä meilläkin näkyvästi monikulttuurisuutta vastaan pöyristyttävine "one true nation" -hokemisineen.
 

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Antti Majander otsikoi muistokirjoituksensa 'Ruotsin ja maailman omatunto' ja toteaa, että Mankell ei ollut nojatuolihumanisti, vaan tekojen mies. 
Hän asui pitkään puolet vuodesta Mosambikissa, kirjoitti, johti teatteria, osallistui avustustöihin ja jakoi omaisuuttaan erilaisiin projekteihin. Suurin lahjoitus oli 1,5 miljoonaa euroa lapsikylän rakentamiseen. 
Mankell oli myös mukana Ship to Gaza-järjestön avustuslaivassa, joka yritti vuonna 2010 murtautua Israelin saarron läpi Gazaan auttamaan palestiinalaisia. Israelin joukot surmasivat yhdeksän laivassa ollutta. Mankell selvisi tästä.
Vuonna 2014 alussa paljastuneelle syövälle hän ei mahtanut mitään. 

Vielä kaksi viikkoa sitten jo kunnoltaan heikentynyt Mankell oli sanonut haastattelijalle, että unohtaa sairastavansa, koska on niin paljon muuta ajattelemista. Juoksuhiekka-kirjassa näkyi sama tyyni asenne. 

Eihän hyviä ajatuksia herättänyt ihminen oikeastaan koskaan kuole lopullisesti, vaan hänen ajatuksensa jäävät elämään ja vaikuttamaan.

Kävin juuri hakemassa kirjastosta pikalainana Mankellin viimeisimmän, elokuussa ilmestyneen Ruotsalaiset saappaat. Siirrän mieluusti muut lukemiseni sivuun ja syvennyn Mankellin ajatuksiin. 

Kirjan alussa on lainaus Rolandin laulusta.

Paljon on se oppinut

joka tuntee surun.

Kuvista kiitos miehelleni, joka lähti varhain liikkelle
   ja tallensi huurteen. Taisi olla ensimmäinen pakkasyö.

Marjatan päivänavauksia 1, sopii myös iltahartaudeksi

Otsikko tulee siitä, että löysin tämän tekstin tallentamieni koulupäivänavausten joukosta. Lainaan osan joka tuntuu sopivan hyvin tähän päivään. Siteeraan siis itseäni. Ymmärrän jättää pois alun lempeän toivotuksen "Hyvää huomenta hyvät oppilaat!"

Kirjasta The Family of Man

                                   ..............................................

Ensin mietelause: Älä arvostele toista ennenkuin olet vaeltanut kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan. Nykyään tämä on muuttunut meillä muotoon: Älä tuomitse toista ennenkuin olet ollut päivän hänen housuissaan tai hänen kengissään. Eläytymisaika on lyhentynyt kahdesta viikosta päiväksi. Siksikö, että meillä nykyajan länsimaisilla ihmisillä on sitä aina liian vähän?

Seuraavaksi pieni tarina, jonka tarkoitus on opettaa meille, miten olla ihmisenä maailmassa toisten ihmisten joukossa. 
Intiaani-isoisä istui pitkään hiljaa lapsenlapsensa kanssa ja alkoi sitten kertoa tälle, miten meidän kaikkien sisälle on lukittu kaksi sutta, jotka käyvät jatkuvaa taistelua keskenään. Toinen susi edustaa vihaa, kateutta, ylpeyttä, pelkoa ja häpeää ja toinen susi lempeyttä, ystävällisyyttä, kiitosta, toivoa ja rakkautta. Lapsi kysyi innokkaana: ”Ukki, ukki, kumpi on vahvempi, kumpi voittaa?” Hän sai vastauksen: SE JOTA SINÄ PÄIVITTÄIN RUOKIT, SE VOITTAA.   

                                   ....................................................

Musiikkina olin soittanut silloin kymmenisen vuotta sitten Outi Hovatan kappalen Lempieläimiä, mutta sinä Rakas Lukija voit kuunnella omaa lempimusiikkiasi. Kutkuttaa kauheasti laittaa tähän hymiö, se kai kuuluu vain kommentteihin - no :) ;) :D noin, nyt rikoin rajoja! 

Eläydy kulkemaan turvapaikanhakijan mokkasiineissa, ei kahta viikkoa vaan ehkä kaksi kuukautta tai kaksi vuotta, väliaikaisesta majoituksesta toiseen. Yrität kaikkialla sanoa, että sinulle kelpaisi hyvin se halvin kuorittu riisi - please. Terveysruokiin ehtii tottua myöhemmin, ohrattoihin, perunoihin ja lanttuihin. Jos tuot tämän julki - julkeat arvostella - niin voisiko odottaa, että ne ihmiset, joilla kaikki on hyvin, jaksaisivat ottaa sinun kommenttisi vastaan merkkinä väsymisestä tai yrityksenä vaikuttaa. 
Nyt kulkee Youtubessa video, jossa ruoka-annosta esittelevän henkilön englanninkielinen puhe on käännetty tarkoituksella väärin. Hän sanoo, että tämä on koirien ruokaa, tämä on ongelma naisille, ja videon päällä kulkee teksti "This food only good for dogs or for women" siis vain koirille tai naisille sopivaa. Pakolaismies vetoaa naisten puolesta, ja joku ilkeämielinen haluaa asian näyttävän siltä, että irakilaisten kulttuurissa naiset alistetaan ja rinnastetaan koiriin. 

Jotkut uskovat muutoinkin kritiikittä aivan omituisia tarinoita maahamme pyrkivistä kanssaihmisistä. He haluavat uskoa näin.

Tarina 1
Inksassa oli turvapaikanhakija nostanut vanhukselta tippuneen lompakon ja sanonut viattomasti: "Teiltä putosi tämä." Tällöin toinen vieressä odottanut oli siepannut lompakon. Myöhemmin oli vanhusparan pankkikortilla nostettu Keltsulla rahaa. 
Kukaan turvapaikan asukas ei osaa sanoa "Teiltä putosi tämä". He opettelevat vasta yksittäisiä sanoja. Inkeroisten kaupat ovat puolta kauempana  (7 km) kuin Myllykosken eli Mylsän (3 km) ja aivan hätämajoituksen vieressä on iso ABC-myymälä. Miksi olisi kävelty, jalanhan he kulkevat, noin kauas? Ja paras viimeksi: Keltakankaalla ei ole ollut koskaan minkäänlaista pankkia tai pankkiautomaattia.

Tarina 2
Porissa oli turvapaikanhakija mennyt häpeämättömästi kassan ohi kärryt kukkuroillaan tavaraa. Poliisi oli mennyt perään majoituspaikkaan ja hakenut tavarat pois.
Miten voi mennä kassan OHI? Ja jos jotenkin voisikin, niin kaipa se pysäytys tapahtuisi nopeammin, ei vasta sitten, kun on kolisteltu kärryjä muutama kilometri pitkin katuja, tavarat reitin varteen tippuen.
Kun kysyin, kuka oli nähnyt, niin joku oli kuullut joltakulta, jonka tuttu oli nähnyt. Mutta totta se on kuulemma silti!

Tarina 3
Turvapaikanhakija oli kiivennyt korkealle omenapuuhun toisen odottaessa säkkien kanssa puun alla. Iso määrä omenia oli viety. Tämäkin tapahtui Porin seudulla. On puhuttu, ja on kuultu.
Kysymys: Missä on tänä syksynä hyvä sato omenapuissa? Kertokaa se minulle!

SE JOTA SINÄ PÄIVITTÄIN RUOKIT, SE VOITTAA!

Kuvituksena the Family of Man kirjan otoksen lisäksi tänään ottamiani kuvia kaupunkiluonnosta. Lokakuu, vielä näin kukkeaa!

Virpi Hämeen- Anttilan Tapetinvärinen, ja vähän omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta

Siivoilin tallennuksiani ja löysin ennen blogielämää kirjoittamiani juttuja. Väsäilin näitä vuoden verran toimineen Iiris-naistenlehden nettilukupiiriin 2012. Tuli mieleen, että voinhan minä julkaista blogissa joskus näitäkin harjoituksiani. 
Löytyi myös lukuisia kouluun laatimiani päivänavauspaasauksia. Saatan joskus julkaista niitäkin, niin voitte Rakkaat Lukijat aloittaa aamunne tasokkaasti!

Ensimmäinen pre-blogi -juttuni olkoon Iiris-kirjoitukseni Virpi Hämeen-Anttilan muistelmakirjasta Tapetinvärinen. Kas, tässä!

                                                     ---------------------------------

Virpi Hämeen-Anttilan fiktiivinen muistelmateos Tapetinvärinen on hieno, rohkea kirja lapsena satutetun ihmisen muistamisen vaikeudesta, haastavasta kirjoittamisprosessista ja hurjasta itseterapoinnista. 

Koska poistyönnettyjen muistojen esiin houkuttelu, edes välähdyksinä ja painajaisina, on niin vaarallista, kirjailija kirjoittaa tahallaan hämärästi ja sotkien. Hän käyttää muistelijoina sivupersoonia, oman psyykensä eri puolia:AnnaHopea on rohkea ja kapinallinen, Hero on järkevä ja kirjasivistynyt, Pierrot on melodramaattinen ja tunteva, Babbel hölöttää liikaa peittääkseen jännittyneisyytensä ja leikkisä Cee, Chagal, on ihana itsevarmuus, keveys ja luovuus ennen murrosiän jähmeyttä. 

Murrosiän masennuksen ja lohtusyömisen aikaansaama liikalihavuus on kuvattu mykässä Kivi-hahmossa todella mieleenjäävästi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru. .. Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."

Uskon, että Hämeen-Anttila puhuu useammankin ihmisen tuntoja. 
Monissa sodankäyneiden miesten perheissä elettiin isän mielivaltiuden alla huolekkaina, varoen ja varmistellen. Lasten mitätöiminen oman epävarmuuden käsittelykeinona on anteeksiantamatonta, ja se on jättänyt lapsille perinnöksi kauhua, arkuutta ja muistamattomuutta. Huuto lyö -luku on aivan huikea kuvaus perhehelvetistä.

Virpi Hämeen-Anttilan teoksessa näkyy hänen laaja lukeneisuutensa. Kirjassa on upeita taruja, myyttejä ja satuja. Eräs kirjan sanoma onkin mielestäni juuri se, että lukeminen ja taiteen kokeminen auttaa ihmistä kestämään. 

Ei ole myöskään väärin täyttää vajaita muistojaan mielikuvituksella, ja kaikesta voi kertoa monta erilaista tarinaa.

                                  ................................... 
                                           
 Siinä se kirjoitus. Olen edelleen samaa mieltä. En ole lukenut Hämeen-Anttilalta mitään muuta. Tämä muistelma on juuri sellaista elämäkertatyyliä, mistä pidän. Muita esikuviani ovat Claes Andersson (Jokainen sydämeni lyönti) ja Rosa Liksom (Maa) lyhyen tyylin edustajina ja Jari Tervo (Esikoinen ja Pyrstötähti) pitemmän, rönsyävämmän tekstin mallina. Melkein unohdin Jaloset, Riitta Jalosen (Kuka sinut omistaa) ja Olli Jalosen (Poikavuosi). Olli kirjoittaa lapsuuteni kielellä ja poljennolla.

Olen alkanut käydä tänä syksynä elämäkertakirjoituskurssilla kansalaisopistossa. Tapaamme joka viikko, päälle kaksi tuntia kerrallaan. Jokainen kurssilainen lukee tapaamisissa noin sivun verran tekstiään, josta sitten keskustelemme. 

Olen saanut kurssilta valtavasti ideoita. Kokenut opettaja osaa antaa hyviä vinkkejä, ja toisten lukemat tekstinpätkät saavat omat aivot muistamaan. Noinhan se oli; minäkin keräsin pyhäkoulussa lampaita ja tähtiä, minäkin kadehdin toisia tyttöjä.

Monet kirjoittavat pitkää muistelmaa. Jotkut kirjoittavat omasta, jotkut vanhempiensa elämästä tai työuraan liittyvistä asioista. Olen saanut tietää hyvin mielenkiintoisista aloista ja kehityksestä niissä. 
Itse kirjoitan välähdyksiä sieltä täältä omasta elämästäni, tähän mennessä lapsuuden kipupisteistä. Minulta syntyy jotenkin luonnostaan juuri sivun verran tekstiä, koska paneuduin koulutyössä niin intohimoisesti päivänavauksiin ja sopiva mitta on niissä suunnilleen sama. 

Oletteko bloggarit ja muut lukijat kirjoittaneet elämäkertatekstejä? Blogiinkin tulee tietysti välillä kirjoitetuksi omasta elämästä, mutta entä muuten?

Entä haluatteko, että esittelen joskus täällä jonkin noista sivun mittaisista aikaansaannoksistani? Jos uskallan ...

Pakolaisten vastaanottaminen kotikaupungissani 3, mistä ihminen saa hyvän mielen

Luonnosta saa hyvän mielen. Luonnossa mieli rauhoittuu. Vesi ja metsä rauhoittavat huolestunutta. 
Joskus luonnossa kokee jopa yleviä tunteita, einoleinomaisia kaiken ymmärtämisen ja rauhan tiloja, joissa on hyvä olla. 

Monesta muustakin tulee hyvä mieli: perheestä, ystävistä, taiteesta, omista tekemisistä, matkoista, isoista kaupungeista ...

Mihin aikaan vuodesta suomalaisella on paras mieli? ... ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen ...jouluna! Ja mikä sen hyvän mielen tuo? ANTAMINEN. Lahjan antaminen tuo yleensä paljon suuremman tyydytyksen kuin sen saaminen, varsinkin pyyteettömän lahjan antaminen.

Meillä on hätämajoituskeskuksissa ja turvapaikoissa tällä hetkellä ihmisiä, jotka ovat lahjan tarpeessa. 
On hyvä, jos vintiltä tai häkkivarastosta löytyy hyväkuntoista tavaraa pakolaisten tyhjiin asuntoihin. Tulee samalla siivotuksi ja saa tilaa. 
Mutta tiedättekö mitä, vielä hienompaa on viedä jotain uutta, jotain pientä ekstraa! 
Oman ajan antaminen on palkitsevaa. Siinä on win-win -tilanne, mahdollisuus tutustua uusiin kulttuureihin.

Meillä Kouvolassa alkoi vihaajien mellakoinnista oikea hyvän kierre. 

Asukasinfossa tapahtuneen rähinöinnin ja keskuksen polttoyrityksen jälkeen pari poikaa oli tullut pelaamaan jalkapalloa pakolaismiesten kanssa. Sitten tuli isompi joukko nuoria miehiä tutustumaan paikkaan. 

Eräs äiti tuli pienten tyttöjensä kanssa järjestämään leikkinurkan lapsille. Tytöt leikkivät samanikäisten irakilaistyttöjen kanssa barbeilla pari tuntia.

Vataanottokeskuksen vt. johtajalle on tullut soittoja ja kyselyjä, mitä voisi tehdä turvapaikanhakijoiden hyväksi. Tavaraa on tuotu paljon. 

Paljon on tullut myös viestejä, että hävettää olla paikkakuntalainen sen jälkeen, mitä ajattelemattomat tekivät. 

Tänä päivänä ilmestyneessä Pirkka-lehdessä on juttu Autan koska.... Yhtenä haastateltavana on avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Hän toteaa, että maailmankaikkeuden mittakaavassa olemme kaikki serkkuja ja pikkuserkkuja keskenämme ja kysyy, miksi emme siis auttaisi omaa porukkaamme. 

Pakolaisten vastaanottaminen kotikaupungissani 2, vihaa asukasinfossa

USA, Homer Page

Anjalankosken hylätyn kaupungintalon valtuustosalissa järjestettiin toissailtana tiedotus- ja keskustelutilaisuus hätämajoitusyksikön toiminnasta eli asukasinfo, niin että naapurusto Kouvolan Keltakankaalla saisi tietoa siitä, miten hätämajoitusyksikkö toimii ja mitkä ovat sen säännöt.

Paikalla infoa antamassa oli useampi henkilö, Kaakkois-Suomen monikulttuurisuustoiminnan kehittäjä Anna Buzaeva, hätämajoituskeskuksen johtaja Satu Kurri, kaksi ohjaajaa ja sairaanhoitaja.

Aluksi katsottiin heijastettuja kuvia, kuten edellisessäkin SPR:n tapahtumassa viikko sitten. Näimme mm. kuvan Homsin kaupungista, tai siis paikasta, jossa sen pitäisi olla, mutta joka oli pommitettu, niin että sen tilalla oli pelkkiä kivenmurikoita. Ajattelin, että tuskin nyt kukaan enää toistelee sitä kliseetä, että pitäisi auttaa paikan päälle. Kyllä vaan toisteltiin, sitä ja kaikkia muitakin.

Kun saavuin ystäväni kanssa paikalle, valtuutettujen paikat oli jo varattu. Siispä menimme yleisölehterin reunalle, jossa oli vielä istumapaikkoja. Meidän takanamme seisoi vihaisen näköisiä miehiä muurina. Alhaalla etupaikoilla oli myös aggressiiviisia naisia, jotka eivät millään meinnaneet jaksaa kuunnella yhtään mitään.

SPR:n edustajat ottivat esiin lukuja Suomen turvapaikanhakijatilanteesta, muuttuvista ennusteista ja kertoivat  Kouvolan tilanteesta. He olivat suunnitelleet esitellä ensin asian ja sitten jakaa pyydettyjä puheenvuoroja, kuten yleensä on tapana, mutta osa yleisöstä ei malttanut odottaa. 

Miksei helvetti meille ole tästä ennen kerrottu? Nyt pudotetaan sitte atomipommi päähän. 
Kuinka kauan niitä tänne tulee. Vittu niitä tulee ovista ja ikkunoista, ei ne koskaan lopu. Ja kuinka pitkäks aikaa ne tänne jää. .. ja nuo luvut on kyllä ihan vaan propagandaa, ei ne mitään kolmella eurolla päiväs elä. 

Ensimmäisen epäasiallisen puheenvuoron jälkeen Satu Kurri varoittaa, että meillä on järjestysmiehet täällä ja kaksi poliisia. On syytä käyttää asiallista kieltä, paikalla on lapsiakin, ja puheenvuoroa pyydetään käden nostolla. Järjestysmieht jopa lähestyivät huutajia. Tämä ei toiminut, vaan yleinen hulina sekä istualtaan huudellut lauseet jatkuivat.

Onko niillä lupa lähtee sieltä ulos? Nehän voi tulla pihoihin, mul on kaks pientä tyttöö. Saako soittaa poliisin jos ne tulee? 

Osa noin sadan hengen porukasta oli tullut saamaan tukea ennakkoluuloilleen, ja kun sitä ei tullut, niin viha kuului salissa muminana, kiroiluna, päällehuuteluna ja buuauksina. Vihaajien mielestä maahan tulevat saavat heti tonnin käteensä, ja kun heitä ei uskottu, he ratkaisivat asian leimaamalla SPR:n väen valehtelijoiksi. 
Tilaisuudessa olisi ehkä  tarvittu ulkopuolinen puheenjohtaja.

Ja niil on tullessa rahaa, joillain on paljonki. On hyvät vaatteet ja kännykät. Mitä niille mitään tarttee antaa!

On kyllä surullista kuunneltavaa tämä möykkä. Tässä nämä ihmiset ovat antamassa meille tietoa, mutta täällä näemmä tiedetään itse kaikki paremmin. Mikä atomipommi nyt on muka pudonnut? Eihän tässä ole mitään tapahtunut kenellekään. Ja ollaanhan me nyt tiedetty näistä turvapaikoista, onhan niitä ympäri Suomea, ja meilläkin on ollut pakolaisia monista maista jo ennen tätä kriisiä. Sodan keskeltä lähtee ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, varakkaammat pääsevät helpommin pois pinteestä. Eikö ole hyvä, jos saadaan vaikka valmiita kirurgeja ja muita ammatti-ihmisiä. Aiemmin pauhattiin, että ei tänne saa ottaa muita kuin hyvin koulutettuja ja rikkaita ja nyt kuulostaa siltä, että vain kerjuukuppi kädessä kontaten saa tulla.

On niistä ollu haittaa. Joku on pyytäny tupakkaaki. Ei ne tiedä, miten täälä ollaan.

Koittakaa nyt terottaa niille, etteivät kajoa toisten omaisuuteen. Tässä yks päivä näin, kun kaks nuorta poikaa nojas autoon, oli vähän parempi, semmonen urheiluauto, ja siinä otettiin selfietä. Ei sillain saa toisten omaisuutta vahingoittaa.

Ei niillä ole meidän kristillisiä arvoja. Siellä on ihan erilainen tapa suhtautua naisiin. Minuakin näin pukeutuneena pidettäisiin siellä huorana. 

Hei, mut meilläkin ennen vanhaan pyydettiin toiselta tupakkia. Voisiko se olla vaikka mahdollisuus tutustumiseen?

Eikös monet näistä nykyisistä pakolaisista ole lähteneet juuri niitä islamisteja pakoon ja ole itse islamin maallistuneempaa laitaa?

Kuinkas moni teistä, jotka suhtaudutte tolleen myönteisesti asuu täs ihan lähellä? Käsi ylös! Ja kuinkas moni teistä ottas sitten niitä omaan kotiinne?

Mut tiedättekö kukaan, kuinka paljo se Sipilä saa, kun antaa asuntonsa niitten käyttöön. Ei se sitä ilmatteeks anna. Varmaan kymppitonnin se saa.

Sipilä sano televisiossa, että se antaa sen korvauksetta käyttöön. Kyllä se heti ilmi tulis, jos olis toisin. 

Onko niin vaikeaa uskoa, että on olemassa hyviä ihmisiä? Onhan tuolla Lapissa yksi matkailuyrittäjäkin antanut koko mökkikylänsä pakolaisten käyttöön määräämättömäksi ajaksi. Niin kauan kuin tarvitaan.

SPR:n edustaja selittää, että turvapaikkakeskusten ympärillä ei ole missään todettu lisääntynyttä rikollisuutta. Hakijat odottavat vihreää valoa ja ovat siksikin varovaisista varovaisimpia. Eräs mies yleisöstä kertoo asuneensa Helsingissä kuukausia ennen kuin sai kuulla, että naapurissa on vastaanottokeskus eikä ollut häiriötä. 
Vähän päästä nainen etupenkissä toteaa, että kuten me kaikki tiedämme, nämä keskukset lisäävät väkivaltaa. 

Miten voi selittää asioita ihmisille, jotka eivät kuuntele, eivät ymmärrä kalvolta numeroita eivätkä usko ketään!

Minun mies ei kyllä lähtisi puikkimaan pakoon. 

Niinpä niin! Ja seuraavaksi tietenkin taas kerran, miksi tulee enemmän miehiä ja miksei auteta omia vanhuksia ja plaa plaa. Kysyjä itse ei luultavasti auta ketään vapaaehtoisena, toteaa vain, että valtio jakaa rahoja väärin.

Eikö ihmiset lue, katso uutisia ja ota vastaan tietoa? 

Jollakin on otsaa huhuilla käytävältä poliisia vastaamaan hänelle - nyt heti! Tietenkään poliisit eivät tule, he ovat paikalla valvomassa järjestystä, ei vastaamassa kysymyksiin. 

Olisiko sitten hyvä, jos ei tehtäisi mitään, ehtii Anna Buzueva kysyä. Sittenkö olisi turvallista? Meillä on kansainväliset sopimukset, joiden mukaan me otamme maahan turvapaikanhakijoita.
Ja vanhusten parissa saa myös tehdä vapaaehtoistyötä. Olethan tehnyt?

Osaan kysymyksistä pystyttiin vastaamaan; osa oli sellaisia, ettei niihin voinut olla vastausta tässä vaiheessa ja näillä henkilöillä; osa peittyi väliin huudeltujen epäasiallisuuksien alle. Kommentteihin tuli sekä aplodeja että buuauksia. Minusta oli turha luoda puolia niillä taputuksilla. 

Olisin halunnut keskustella siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä nyt tässä tilanteessa, että kaikki sujuisi hyvin. Siihen ei tullut mahdollisuutta. 
Osa oli vielä siinä pohdinnan vaiheessa, että luuli voivansa kääntää historiaa taaksepäin, niin ettei meillä olisi koko pakolaisongelmaa. Ja osa oli jonkin omituisen ksenofobian ja hysterian vallassa. He pelkäsivät jopa koiriensa puolesta. 
Joku yritti puhua näille suhteellisuudentajunsa menettäneille lempeästi, että vasta yhdessäolo opettaa, että me olemme kaikki niin samanlaisia.

Tilaisuuden järjestäjät yrittivät lopettaa, mutta aina löytyi joku, joka halusi huudella viimeisen "viisauden". 

Lähellä istuva mies sanoi minulle lähtiessä, että miksei tänne tuotu yhtä "niistä". Siis turvapaikanhakijoista - huh huh - siis näytille tähän lynkkaustunnelmaan? Ei, kun hän vaan ajatteli. Tämä mies ei ilkeillyt, hän ei vain tullut ajatelleeksi, että pakolaiset ovat tulleet pitkän matkan monen turvapaikan kautta. Pitäisikö heidän jokaisessa välietapissa tulla lavalle näyttelyesineeksi?

Kun olin sulkemassa auton ovea, joku mieshenkilö sihisi ohi mennessään jotain, mistä en saanut selvää. Nousin ja kysyin:"Anteeksi, nyt en saanut selvää." Hän sanoi, että niiden kirurgien pitää pysyä siellä paikan päällä. Ja minä, että näitkö sen kuvan Homsin raunioista. Sielläkö? mutta hän ei vastannut mitään, vaan häipyi kiireellä. 

Kotona kaivoin esiin valokuvan kesältä 1969, kun olin kansainvälisellä työleirillä Englannissa. Olin norjalaisen Haraldin kanssa käymässä Lontoossa, nojailimme pysäköityyn Rolls Royceen ja pyysin ohikulkijaa näppäämään pokkarillani kuvan. Siinä me virnuilemme ja ohikulkijat hymyilevät hupsuille nuorille. 

Tämän päivän Kouvolan Sanomissa toimittajat toimivat kansanvalistajina. Sehän on yksi heidän tehtävistään.  
Lehti on etsinyt vastauksia asiallisiin ja asiattomiin kysymyksiin ja haastattelee kahta hätämajoitukseen asti selvinnyttä. Molemmilla oli vaatteet jääneet Välimereen, ja päällään olevan vaatetuksen he olivat saaneet lahjoituksena ihmisiltä pakomatkansa varrella. 

Germany, Otto Hagel

Molemmat kuvat ovat valokuvateoksesta The Family of Man, jonka 1. painos on julkaistu jo vuonna 1955.


24.4.2026, kymmenen vuotta myöhemmin.
Huomaan, että täällä on käyty, kun linkitin tämän kirjoitukseni uusimpaan juttuuni. Muistot nousivat pintaan katsottuani elokuvan I Was a Stranger.

Tässä linkit blogitrilogiaan pakolaisten vastaanottamisesta:
Kirjoitus 1 SPR:n kokouksesta.
Kirjoitus 3, jossa jo positiivistakin.