Jaakko Hintikka, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (2014)

Tämän kirjan pitäisi olla kaikkien aikojen rakkaustarina. 

Merrill ja Jaakko olivat kuin kuuluisat keskiajan rakastavaiset Héloïse ja Abélard sikäli, että hekin olivat ammattiajattelijoita, filosofeja, joilla oli tarve tehdä kysymyksiä siitä, mitä heille oli tapahtumassa, ja yrittää ymmärtää se. Sen vuoksi Merrillin kirjeissä ja hänen elämäkerrassaan esiintyy pohdiskeluja rakkauden luonteesta ja sen ilmenemismuodoista.Tämän kirjan voi lukea sarjana pohdintoja eroksen ja agapen välisen eron ylittävästä rakkaudesta ja Merrillin sille luomana filosofisena perustana. 

Mutta voi, miksi minusta tuntuu koko ajan, että kyseessä on aprillipila tai koe, jolla testataan lukijoita, otatteko tämän ihan todesta. 

Katselin lehtien ja blogikirjoittajien arvioita tästä kirjasta. Yleisin reaktio on ällistys. Paras tiivistys on minusta Kainuun Sanomien terävällä toimittajalla Seppo Turusella, joka on otsikoinut juttunsa Merrill Hintikka, Tosielämän Forrest Gump. Toimittaja on oikeassa, ihan samalla tavalla epäuskottavalta ja huvittavalta tuntuu Merrillin taitojen luettelointi kuin elokuvan Forrestin onnistumiset kaikessa mihin hän ryhtyy. 

Kirja on kirjoitettu ulkopuolisen tarkkailijan silmin, suurennuslasin alla ovat Merrill ja Jaakko. Tämä tuntuu koomiselta, kun tietää, että kirjoittaja on Jaakko itse eikä kyseessä ole fiktio vaan muistelma. 

Kun Merrill alkoi muutaman sivun luettuani tuntua Ihmeeltä maan päällä, suurelta yleisnerolta, niin aloin kirjata lukiessani hänen ominaisuuksiaan. Kas tässä!

Merrill hoiti jo lapsena perheen talousasiat ja oli myöhemmin etevä sijoittaja. 

Merrillin ensimmäinen mies oli tietotekniikan uranuurtajia, mutta avioliitto kaatui, koska Merrill ymmärsi tietotekniikasta miestään enemmän.

Merrillin toinen avioliitto kaatui, koska hän oli miestään korkeammalla emotionaalisesti ja älyllisesti.

Merrill ei kunnioittanut psykiatreja, koska osasi vaistomaisesti psykoanalyysia heitä paremmin. Hän tulkitsi Rorschachin mustetahratestin kuvia niin, että mittataulukkojen rajat paukkuivat. 

Merrillistä olisi voinut tulla lapsinero šakissa, mutta laji oli liian yksipuolinen hänelle.

Merrillistä olisi voinut tulla myös rallikuski. Hän ajoi – tietenkin - yhteisillä autoretkillä Jaakon kanssa. Jaakon tehtäväksi jäi hivellä Merrillin polvia ja reisiä, mitä kukaan hänen lukuisista miehistään ei ollut ymmärtänyt tehdä. Näin Merrill löysi Jaakon kanssa uusia erogeenisia alueita.

Merrill ymmärsi ihmeenomaisesti eläimiä ja pystyi kontaktiin näiden kanssa. 

Merrill aikoi kirjoittaa kaksi itsetutkistelua sisältävää romaania, mutta Jaakon tavattuaan hänen ei enää tarvinnut, koska Jaakko antoi hänelle vastaukset. Jaakko itse oli vastaus. 

Merrill sai moninkertaisia orgasmeja Jaakon kanssa. Muut eivät olleet osanneet häntä täysin tyydyttää. 

Merrill oli ammattitason kokki ja puuseppä. 

Merrill veti puoleensa arvovaltaisia miehiä talouselämän, taiteen, urheilun ja politiikan aloilta. Itse John F. Kennedy oli valinnut Merrillin viihdyttäjäkseen tyttöjoukosta collegevierailulla. Myös Merrillin äiti oli ollut melkoinen viettelijätär, seurustellut Yehudi Menuhin kanssa. 

Merrill oli kasinoiden etevimpiä blackjackin pelaajia salamannopean päättelynsä ansiosta. Ei ihme, koska hän oli jo 6-vuotiaana voittanut rouvat äitinsä rouvakerhon bridgepöydässä, mistä oli saanut äidiltä moitteet. Merrill oli muutoinkin äitiään vahvempi ja ylivertainen kaikessa, täydellinen pikku perheenemäntä, joka emännöi myös isänsä kutsuja. 

Merrill oli partiotyttöjen neuvonantaja ja uimahyppytuomari. Hän oli innokas penkkiurheilija.

Merrill kävi voitokkaan ovelta ovelle -vaalikampanjan toisen henkilön puolesta tämän sairastuttua flunssaan. Merrill olisi ollut menestyjä politiikassa.

 
Merrill oli suuri feministi.

Merrill oli hienojen, vanhojen uusenglantilaisten sukujen jälkeläinen.

Merrill oli poikkeuksellisen lahjakas sosiaalisesti. Hänen tuttavapiiriinsä kuului lahjakkaita ihmisiä elämän eri aloilta. 

Merrillistä olisi tullut taitava asianajaja.

Merrillissä oli kaikki ainekset tähtinäyttelijäksi. Hän oli näytellyt myös osaamattomien miesten kanssa sängyssä, empaattinen kun oli. Hänellä oli täydellinen puheääni.

Merrillistä tuli legendaarinen opettaja häikäisevien sosiaalisten taitojensa ja empaattisuutensa vuoksi. Hän oli varmakäytöksinen roolimalli ja jopa pelastaja monelle opiskelijalle.

Merrill oli mahtava ihmistuntija ja erinomainen neuvottelija. 

En ole varma, onko tässä kaikki. Välillä herpaannuin kaiken ylivoimaisuuden edessä. Välillä nauratti ja välillä suututti.

Entä Jaakko? Miten hän pärjäsi tämän tuulispään kanssa?

Jaakkoahan kohtasi käsittämätön onni ja kunnia saada olla Merrillin valittu, ainoa, joka oli tämän ihmeellisen olennon vertainen. Ihmeellinen siis itsekin. 

Jaakko sai Merrillistä sparraajan ja muusan, samalla hän innosti Merrilliä. Sillä niin loistava ajattelija ja kirjoittaja kuin Merrill olikin, hän ei ollut julkaissut ennen Jaakkoa paljon mitään. Jaakon kanssa me-persoonana tutkimustyö alkoi sujua. Heillä oli häikäisevä lähes kymmenen vuoden avioliitto, kun saivat alkuvaikeudet poistetuksi. Molemmat olivat tutustuessaan naimisissa, Jaakko vieläpä onnellisesti.

Jaakko sai Merrilliltä itseluottamusta. Hän oli ylpeä siitä, että Merrill otti hänen sukunimensä - olihan hän kyllä ottanut myös kahden muunkin aviomiehensä nimet, mutta Suomi-poika oli silti ylpeä tästä arvostuksen osoituksesta kuin myös siitä, että Merrill halusi tulla haudatuksi Jaakon suvun hautapaikalle Tuusulaan. 

Iso osa Jaakon myöhemmästä elämästä Merrillin kuoleman jälkeen voidaan psykologisesti nähdä sarjana yrityksiä - useimmiten tuloksettomia – saada takaisin jotakin siitä maagisesta paratiisista, jollainen hänen elämänsä Merrillin kanssa oli ollut.

Kirjan alkuosa on Merrillin ylistystä ja loppuosa hänen seurusteluaikaisia kirjeitään Jaakolle. Jaakko arvelee, että nämä kirjeet ovat Facebookin ja tekstiviestien aikana viimeisiä suuria rakkauskirjeitä ja aikamme mahtavinta tunnustuksellista kirjallisuutta. 
Minusta ne ovat tyypillisiä, vuolaita, runsasadjektiivisia amerikkalaisen rakastuneen naisen kirjeitä. Välillä tyyli on hyvinkin tyttömäistä chicklitiä kissimirrin kehräyksineen ja horoskooppiennustuksineen. Välillä Merrill käyttää filosofian termejä kuvatessaan rakastumista, joka on vain heille kahdelle mahdollista. Mutta voi voi, kyllä rakastuneet yleensäkin kokevat asioita me-muodossa ja tuntevat sulautuvansa yhdeksi yhdynnässä. Ja kyllä toisensa hyvin tuntevat ihmiset monesti ajattelevat samoja asioita yhtä aikaa. Ja jos nämä kirjeet ovat korkean tason filosofiaa, niin minun kaurapuuroni on gourmetruokaa.

Minua ihmetyttää, että Hintikka nyt 85-vuotiaana, kolmannessa avioliitossaan elävänä, katsoo aiheelliseksi kirjoittaa tällaisen kirjan. Se on hyvin varsamainen vanhan miehen kirjaksi. Minua suututtaa, että hän kaipailee julkisesti aikaa tämän Merrillin kanssa edes mainitsematta mitään nykyisestä avioliitostaan! Missä on herrasmiesmäisyys?

Minä näen Merrillin epävarmana, epävakaana ja levottomana ihmisenä, joka on hukassa varsinkin seksuaalielämässään. Hän on ajautunut isänsä ystävän sänkyyn nostaakseen tämän masennuksesta ja harkinnut ajaa yliopiston asioita seksin avulla. Jaakko mainitsee ohimennen myös kaksi raiskausta. Itsemurha-aikeistakin on vihjaus jossakin kirjeessä. Merrill on pelännyt seuraavansa Sylvia Plathia, mutta ei toki enää Jaakon tavattuaan. Miksi ei Jaakko pohdi näitä asioita? Ylivoimaisen Merrillin haave lapsesta jää toteutumatta. Miltä se tuntuu? Lukijaa kiinnostaisi oikea Merrill, ei tällainen kaikkivoipa Forrest Gump.
Jaakko ylistää Merrilliä filosofina, mutta minusta Merrill vaikuttaa enemmän suulaalta käytännön ihmiseltä kuin ajattelijalta. 

Näkikö Jaakko Merrillin koko ajan näin epätodellisena? Vai kultaako aika muistot? Ja miksi Jaakko ylpeilee sillä, että vaimolla on ollut kuuluisia tuttavuuksia ja rakastajia? Onko se sulka Jaakon hattuun? Tarvitsiko Jaakko sulan hattuunsa ja rakensi Merrillistä sellaisen?

Vanhan kirjan arvostuksen päivä

Kirjabloggareilla oli Vanhan kirjan arvostuksen päivä 9.4.! Hyvä! Juuri sopiva aika juhlia vanhoja kirjoja päivänä, jolloin liput liehuvat Agricolan, Suomen kielen kehittäjän muistoksi. 

Minun vanhat kirjani ovat ruotsinkielisiä,1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Tuossa pinossa alimpana on Jack Londonin Kärlek till Lifvet, keskellä Sabatinin Slaghögen ja päällimmäisenä kolme romaania samoissa kansissa, Vivan Réenstiernan Förste violinisten, Norman Innesin En kyss ja Algot Sandbergin Maskstungen. Nämä kuuluvat niihin kirjoihin, joita lapsuudenkodissani piipahdellut romukauppias Niilo Nikanor Korhonen minulle lahjoitti kymmenen vuoden aikana. Kasvoin hänen kirjojaan lukien pikkutytöstä teiniksi asti. Korhonen polki perinteisellä leveärenkaisella, vaihteettomalla polkupyörällään ympäri Pohjois-Satakuntaa tosi pitkiä päivämatkoja tehden ja huusi tavaraa kuolinpesien huutokaupoista. Ostamansa aarteet hän pakkasi pyöräänsä, joka näytti samalla tavalla lastatulta kuin turistikuvien intialaisten pyöräkuskien menopelit. Korhoselta saamani lukuisat suomenkieliset, Minna Canthit ja Juhani Ahot, ovat valitettavasti hävinneet. Olen ilmeisesti säilyttänyt nämä ruotsalaiset luettavaksi siihen päivään, jolloin opin ruotsin kielen tarpeeksi hyvin. Häpeäkseni tunnustan, että en ole lukenut, vaikka yksi yliopistossa opiskelemistani aineista oli juuri pohjoismainen filologia. Nyt lueskelin Ernst Björckin runokirjaa ja ihastuin. 

Lahjakas piispan poika Ernst Björck Göteborgista eli lyhyen elämän 1838 - 1868. Hän opiskeli Upsalassa filosofiaa ja estetiikkaa, jonka jälkeen otti vastaan papin viran ja kirjoitti siinä ohessa runoja, mutta ei ehtinyt julkaista paljonkaan. Tämän kokoelman Dikter af E. Björck on koonnut hänen kuolemansa jälkeen runoilija ja kirjallisuuskriitikko C. D. af Wirsén, ja se on tukholmalaisen Bonnierin kustantamon julkaisema kolmas painos vuodelta 1893. Kirja on esineenä kaunis, kullanvärisine koristeineen ja lehdenkärkineen. Kirjan 56 runoa on jaettu sisältönsä mukaan luontorunoihin, sekalaisiin (blandade dikter och poetiska berättelser), tilausrunoihin (tillfällighetsstycken) ja uskonnollisiin runoihin.

Kopioin tähän ihastuttavan runon, jossa leskenlehti ja sinivuokko käyvät vuoropuhelua. Tämän runon valitsin siksi, että juuri tänään huomasin kävelylläni kevään ensimmäiset sinivuokot.

Tussilago och Blåsippan

"Blåa sippa, hvet du hvad jag brutit,
Att naturen har sitt barn förskjutit?
Intet blad min gråa stängel kläder,
Ingen vän jag tjusar eller gläder.

Dig, o syster, som i lunden spirar,
Hvarje fogel med sin lofsång firar;
Och om flickan eller skalden ser dig,
Hon en kyss och han en visa ger dig.

Slår du opp ditt blåa öga, blomma,
Hörs ett jubel:"nu lär våren komma!"
Du är älskad, ty i dig man skådar
Första ängeln, som hans ankomst bådar.

Men på gula blomman ingen tänker,
Ej en blick, ett ord man henne skänker;
Ej från sorg och smälek hon förlossas,
Förr´n af vandrarns fot den arma krossas.

Dock var hon den första här på stället:
Än låg snön och glimmade på fjället,
Än låg du och drömde under kullen,
Då mig solen väckte opp ur mullen.

O, att än jag sofve lugnt derunder!
Ack, ty korta voro glädjens stunder:
Mycket har jag lidit, föga njutit -
Blåa sippa,  vet du hvad jag brutit?" -

Så den ena blomman till den andra,
Ty de båda älska dock hvarandra;
Så den ena hörs sin sorg förklara -
Så den andra från sin tufva svara:

"Fråga hellre: hvad har sippan brutit? -
Knappt min stängel ur sitt gömsle skjutit,
Förr´n man grymt tog bort min späda syster:
Se´n är dagen lång och skogen dyster.

Här i lunden stodo vi tillsamman
Alla systrarna i fröjd och gamman -
Men allt flera sippor tärnan plockar,
Att bekransa sina rika lockar.

Dock jag vet att det är kärlek bara!
Blomma, det är godt att älskad vara:
Stark är kärleken och ljuflig är han,
Men - till offer våra lif begär han.

Skönt är allt, som är af himlen gifvet,
men det skönaste af allt är lifvet;
Ljuset, lifvet vill jag högre prisa
Än båd´ flickans kyss och skaldens visa.

Blomma, säg, hvad klagar du väl öfver?
Mer än lif och ljus du ej behöfver,
Och, när blomningstiden är förfluten,
Blir i friska blad din stängel sluten.

Äfven jag har ingen sorg af nöden;

Den som lifvet gaf ger äfven döden -
Pris ske honom för den tår vi gjutit,

Pris för hvad vi lidit, hvad vi njutit!"

Kaksi nuortenkirjaa vertailussa

Luin juuri hyvän nuortenkirjan, Maria Aution romaanin Varjopuutarha (2014). 

Kreetta Onkelin kirjan Poika joka menetti muistinsa (2013) olen lukenut jo jonkin aikaa sitten. Odotin kirjaa kovasti, mutta se tuotti pettymyksen.

Varjopuutarha kertoo lievästi autistisesta lukiolaisesta Pihlasta. Kertojana on Pihla itse. Hän kirjoittaa itsestään kuvitellulle poikaystävälle, Kronokselle.

 

 Yöpöydällä on korvatulppia. Olen ruuvannut kahvan huoneeni ovesta niin, ettei sitä voi avata. Oveen on jäänyt reikä, mutta en viitsi tukkia sitä. Kuulen, kun kaksoset hipsivät eteisessä ja tirkistelevät siitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään näkemistä. Läppäristä tihkuva valo riittää piirtämään minulle ääriviivat ja leikkaamaan pimeästä kuin kummallisen, mustan paperinuken. Kyhjötän selin oveen pehmeiksi vanuttuneet rievut päälläni. Sormeni liikkuvat koskettimilla kuin soittaisin äänetöntä sävelmää.
       Kuuletko sinä sen, Kronos? Ja viihdytkö sinäkin hiljaisuudessa?

En tiennyt, että varaamani kirja luokitellaan nuortenkirjaksi ennen kuin kirjastovirkailija jätti perimättä varausmaksun ja mainitsi, että kirja on nuorten hyllystä. Eräs tämän kirjan ansioita onkin, että se ei mitenkään mielistele nuoria "selkokielisyydellä" tai tyypillisillä nuorten kriiseillä. Pihlalla ei esimerkiksi ole mitään äitiongelmaa. Suhde äitiin ja hänen huolenpidostaan irrottautuminen on kuvattu kauniisti.

Pihlan maailma tulee kuvatuksi sekä Pihlan itsensä kokemana että toisten kautta. Kaksi vuotta nuoremmat sisaret harmistuvat usein isonsiskon kömpelyyteen, mutta tuntevat kohta syyllisyyttä tunteistaan. Pihla kohtaa kiusaamista joka kouluasteella, mutta päättää pärjätä. Lopussa junassa vastapäätä istuu hiljaisuuden jakava Kronoskin.
       - Kronos? Kuka se on? Voinhan mä ollakin, sovitaan vaikka niin!

Autismin piirteet tulevat esiin Pihlan elämässä ja muistoissa. Autio ei alleviivaa niitä, vaan ne ovat osa elämää.
Pihla kärsii melusta ja joutuu siksi alaluokilla eristyksiin sermin taa. Välitunnit hän viettää yksin avustajan seuratessa ja keinuu. Jos keinu on varattu, hän on aivan hukassa.
Kiusattuna alakoululaisena Pihla reuhtoo ja raivoaa itsensä aivan hikiseksi ja vaipuu lopulta parantavaan uneen. Myös isompana hän uupuu pettymyksen koettuaan.
Vaatteet eivät saa kiristää, Pihla ei todellakaan halua pukeutua mihinkään muotivaatteisiin, vaan aina samoihin, mukaviin.
Pihla on ilmeettömämpi kuin muut ja liikkuu eri tavalla.
Eräs autismin ihanimpia puolia on syvä keskittyminen siihen, mikä kiinnostaa. Pihlaa kiinnostaa lähellä oleva umpeenkasvanut barokkipuutarha. Siitä hän kirjoittaa perinpohjaista esitelmää. Hän ei vain etsi tietoja vaan myös viettää aikaa puutarhassa sen tunnelmaan uppoutuen. Joillekin muille teineille hänen puutarhansa on vain pusikko, joka tarjoaa näkösuojan välituntitupakoinnille, Pihlalle paikka on lumottu. 

Autio nostaa lasten ja nuorten kiusaamisen kuviot esiin. Ne ovat monesti paljon mutkikkaampia kuin, mitä aikuiset luulevat.

Vielä yksi kehuja ansaitseva asia: kirjan kansi! Upea yksityiskohta Pihlan kuvitelmien puutarhasta.

 .............................

Onkelin kirjan asetelmassa on edellytykset vaikka mihin. Esimurrosikäinen Arto herää Helsingissä puistossa muistinsa menettäneenä. Hän hortoilee keskustaan ja tapaa ikäisensä Kimon, jonka kanssa matkustaa pummilla kaupungin itäosiin. Ennen kuin Arton seikkailu on ohi ja hän on taas onnellisesti keskiluokkaisessa kodissaan, hän on ehtinyt tutustua monenlaisiin alempien sosiaaliluokkien ihmisiin. 

       

Jokaisessa kaupungissa on paikkoja, jonne kerääntyy hieman hukassa olevaa väkeä. He eivät ole sillä tavalla hukassa kuten Arto, että olisivat menettäneet muistinsa. He ovat hukassa sillä tavalla, että he eivät tiedä, mikä on oikein, mikä on väärin. He ovat meluisia, riidanhaluisia, toivonsa menettäneitä ihmisiä. He hakeutuvat toistensa seuraan, koska vain silloin he eivät koe olevansa epänormaaleja. Kaltaistensa joukossa ei tarvitse ajatella, että toisinkin voisi elää. 

Tottahan tämä on, mutta kuulostaa hyvin tätimäiseltä, kuin joltain valistusmateriaalilta. Jos Onkeli olisi kirjoittanut Ilonen talo -tyylillä, hän olisi näyttänyt, ei selittänyt ja osoitellut. Minusta tuntuu myös, että nämä selitykset ovat omiaan jopa lisäämään ennakkoluuloja, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Itä-Helsingissä ollaan syrjäytyneitä ja Pohjois-Karjalassa Kimon mummolassa ollaan lupsakoita ja pönäköitä.  

Pidän Onkelin Ilonen talo -romaanista niin paljon. Olen sen julkaisusta 1996 asti odottanut häneltä jotain samanlaista. Siksi odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tuntuu ikävältä kirjoittaa, että en pitänyt. Mutta toisaalta minun pitämiseni on vain yhden henkilön mielipide, makuasia. Kirjahan sai viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Ei se voi niin huono olla! Valitsijana oli Duudsonien Jarno Leppälä, joka piti varmaan varsinkin siitä, että kirjassa korostetaan kaverien merkitystä. 

Kotona ei ymmärretty, että Arto ei ollut enää pikkulapsi. Ainakin Artosta tuntui joskus siltä. Ja silloin hän suuttui vanhemmille silmittömästi, haukkui isää ja äitiä sellaisilla nimityksillä, joita ei edes tiennyt tietävänsä. Hän, joka oli aina ollut rauhallinen ja harkitseva, alkoi yhtäkkiä huutaa täyttä kurkkua, paiskoa ovia ja uhata muuttavansa pois kotoa.

Kaikilla ei ole unelmiensa vanhempia. Ja vaikka olisikin, ei kukaan jaksa pelkästään vanhempiensa seuraa. Meidän on etsittävä seuraa toisistamme. Meidän on etsittävä kavereita.

Nämä tekstit sopisivat yläkoulun terveystietoon murrosiän piirteistä keskusteltaessa. Romaanissa ne ovat liian alleviivaavia. Tuntuu siltä, että nuoria aliarvioidaan. Kyllä he ymmärtävät asioita myös fiktion kautta. Sitäpaitsi, kiinnostuuko 10 - 13 -vuotias Potter-lukija tällaisesta tekstistä?

Ja lopuksi, kansi: liian kirkas lakananvalkoinen pohja ja omituisia ihmisiä kuin hahmoja venäläisestä kansansadusta.

Lars Huldén, Ei tähtiä tänä yönä, sir (2014)

Toisinaan tulet ovelle
oikeaan aikaan, ja se on suljettu.
Kukaan ei ota lukuun
että sinä olet tulossa, kun kaikki
mukaanluetut ovat tulleet.
Ja ovi lukitaan.
Sellainen on vanhuksen osa,  
jos hän on elänyt liian kauan.

Kun kaikki ne ovat poissa joiden kanssa
sinä saatoit puhella,
kun sinun täytyy huutaa korvaan
jäljelläoleville, kun kukaan niistä jotka puhuvat
ei osoita puhettaan sinulle,
kun sinun täytyy myöntää ettet
koskaan oppinut tanssimaan hidasta foxia
niin että se näyttäisi kauniilta - 

Omituinen vanha mies risteilyllä. Hän ei ole kiinnostunut esityksistä eikä tanssisalista. Sen sijaan hänet on nähty kyselemässä neuvonnasta, olisiko mahdollista päästä yläkannelle katselemaan tähtiä. Ei tähtiä tänä yönä, sir. Mies viettää aikansa hytissä muistellen ja miettien maailmanmenoa. Ravintolassa hän sentään käy syömässä ja kirjoittamassa. Takataskun lompakko tippuu, ja purseri nostaa sen. Pitää auttaa missä voi. Joku on nähnyt ukkelin vilkuttamassa valkoisella nenäliinallaan pimeyteen, mutta perillä hänen ei nähdä nousevan maihin. Ei siksi että se meille kuuluisi.

Huldén on kirjoittanut runomuotoisen vanhan ihmisen tilannekatsauksen, jossa on paljon henkilökohtaista. Matka on yleinen elämän metafora, tässä se tuntuu tuoreelta. Huldén kertoi eräässä haastattelussa saaneensa idean kirjaan junaa odottaessa. Loppurunoissa kuljetaankin junassa, ja kirjoittaja näpäyttää itseään, ettei pitäisi sekoittaa merimatkaa ja junasta avautuvia näkymiä.

Iltahämärä laskeutuu pehmeästi
yli Isonkyrön pellon ja Limingan niityn,
hellävaroen kuin peitellään
sairasta lasta.

On huhtikuu
ja hämärä lupaa
että pian tulee kesä.
Ensin pitää vain vähän nukkua. 

Runot ovat selkein kuvin rakennettuja. Tyyli vaihtelee leikkisästä vakavaan, leppeän itseironisesta nöyrään. Matkalla tulee arvioiduksi niin oma rappeutuminen ja pian koittava kuolema kuin luonnonvarojen ehtyminen ja kirjallisuuden tila.

Rakkaus on melkein ainoa asia, jossa vanhus ei luovuta, vaikka joutuukin tyytymään vain päänsilitykseen rakastetultaan silloin tällöin. Hänen korkein päämääränsä on palvoa rakastaan lahjoittamalla tälle vielä kerran taljansa vuodematoksi. 

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas,
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
siellä ei ole käärmeitä enää. 

Runoilija antaa hyväksi kokemiaan ohjeita vanhuuteen. Nämä ohjeet kuulostavat koomisilta - vielä - ehkä ei  yhdeksänkymppisenä. Rullaportaissa pitää keskittyä, niissä kulkeminen on vanhalle haasteellinen tekniikkalaji, ja keskusteluissa pitää valita kysymyksensä huolella, ettei paljasta erehtymistään.

Kaikkein pahinta on erehtyä henkilöstä
ja kiittää mukavasta seurasta Kiinassa,
kun henkilö on itse asiassa
ollut naapurisi Porvoossa vähintään 20 vuotta

...
Valitse varoen kysymyksesi. 

Vanhus muuttuu ulkonäöltään. Hän pienenee ja lytistyy.

Korkea ikä?
Vanhuus ei ole koskaan korkea!
Se on matala kaikin tavoin.
Sinä kutistut, sinäkin
joka olit täysikokoinen.
Takki roikkuu löysästi harteillasi.
Kohta olet kuin sormustin
tai parsinneula.

Selkäranka lyhenee.
eikä vain siksi
että rustolevyt kuluvat
ja ohenevat;
koko lantio
antaa periksi
selkärangan painon alla.
se päättyy yleensä siihen
että häntäluu raapaisee lattiaa
kun vanhus tanssii. 

Tanssiminen toistuu elämisen metaforana, ja se käy vanhukseltamme vaappuen.

Tämä kirja sai minut muistelemaan kahta vanhaksi elänyttä miestä, isänisääni Juho Arvidia ja isääni Fransia, joilta myös voisin ottaa oppia vanhenemisessa. Muistan, miten vein Papan, jo silloin pienenneen, puolisokean ja puolikuuron, kokeilemaan kuulolaitetta. Minä (perheen tomera tyttö, lukiolainen) olin painanut päälle, että Papan korvat on tutkittava. Niinpä sitten matkasimme linja-autolla maalta Poriin. Laite ei sopinut Papalle. Istuimme lääkäriltä tultua kauppahallin kahviossa, minä pahoilla mielin Papan puolesta ja Pappa tyynenä kuten aina. Myöhemmin hän vietti monta vuotta halvaantuneena vanhainkodissa. Hän makasi tyytyväisenä sängyllä kuin vanha intiaani ilman muuta viihdettä kuin omat ajatuksensa. Hänen sänkynsä päälle oli ripustettu kopio Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Poika ja varis. Hän ilahtui aina kun kävimme ja kyseli kiinnostuneena pelloista ja niituista, mitä millekin hänen raivaamalleen vainiolle on istutettu ja onko jo oraalla. Miten ihmeessä hän pysyi niin ajan tasalla? Ja miten hän oli niin hillitty?  

Isäni oli poikamainen ja ryhdikäs teräsvaari loppuun asti. Hän kävi yksin traktorilla hakemassa metsästä tuulen kaatamia puita vielä lähes yhdeksänkymppisenä. Hänkin oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen ja tuskin ehti pitää itseään vanhuksena. Hän yllättyikin lopussa matkan lyhyydestä, kuten Huldénin risteilymatkustaja.

 

Juuri kun olin oppinut käsittelemään

hytin radiota, näppäämään sen päälle ja pois,
matka oli lopussa. Me olimme satamassa.
Kaikki oli hiljaista.