tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kaksi nuortenkirjaa vertailussa



Luin juuri hyvän nuortenkirjan, Maria Aution romaanin Varjopuutarha (2014). 
Kreetta Onkelin kirjan Poika joka menetti muistinsa (2013) olen lukenut jo jonkin aikaa sitten. Odotin kirjaa kovasti, mutta se tuotti pettymyksen.

Varjopuutarha kertoo lievästi autistisesta lukiolaisesta Pihlasta. Kertojana on Pihla itse. Hän kirjoittaa itsestään kuvitellulle poikaystävälle, Kronokselle.

 
 Yöpöydällä on korvatulppia. Olen ruuvannut kahvan huoneeni ovesta niin, ettei sitä voi avata. Oveen on jäänyt reikä, mutta en viitsi tukkia sitä. Kuulen, kun kaksoset hipsivät eteisessä ja tirkistelevät siitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään näkemistä. Läppäristä tihkuva valo riittää piirtämään minulle ääriviivat ja leikkaamaan pimeästä kuin kummallisen, mustan paperinuken. Kyhjötän selin oveen pehmeiksi vanuttuneet rievut päälläni. Sormeni liikkuvat koskettimilla kuin soittaisin äänetöntä sävelmää.
       Kuuletko sinä sen, Kronos? Ja viihdytkö sinäkin hiljaisuudessa?



En tiennyt, että varaamani kirja luokitellaan nuortenkirjaksi ennen kuin kirjastovirkailija jätti perimättä varausmaksun ja mainitsi, että kirja on nuorten hyllystä. Eräs tämän kirjan ansioita onkin, että se ei mitenkään mielistele nuoria "selkokielisyydellä" tai tyypillisillä nuorten kriiseillä. Pihlalla ei esimerkiksi ole mitään äitiongelmaa. Suhde äitiin ja hänen huolenpidostaan irrottautuminen on kuvattu kauniisti.

Pihlan maailma tulee kuvatuksi sekä Pihlan itsensä kokemana että toisten kautta. Kaksi vuotta nuoremmat sisaret harmistuvat usein isonsiskon kömpelyyteen, mutta tuntevat kohta syyllisyyttä tunteistaan. Pihla kohtaa kiusaamista joka kouluasteella, mutta päättää pärjätä. Lopussa junassa vastapäätä istuu hiljaisuuden jakava Kronoskin.
       - Kronos? Kuka se on? Voinhan mä ollakin, sovitaan vaikka niin!

Autismin piirteet tulevat esiin Pihlan elämässä ja muistoissa. Autio ei alleviivaa niitä, vaan ne ovat osa elämää.
Pihla kärsii melusta ja joutuu siksi alaluokilla eristyksiin sermin taa. Välitunnit hän viettää yksin avustajan seuratessa ja keinuu. Jos keinu on varattu, hän on aivan hukassa.
Kiusattuna alakoululaisena Pihla reuhtoo ja raivoaa itsensä aivan hikiseksi ja vaipuu lopulta parantavaan uneen. Myös isompana hän uupuu pettymyksen koettuaan.
Vaatteet eivät saa kiristää, Pihla ei todellakaan halua pukeutua mihinkään muotivaatteisiin, vaan aina samoihin, mukaviin.
Pihla on ilmeettömämpi kuin muut ja liikkuu eri tavalla.
Eräs autismin ihanimpia puolia on syvä keskittyminen siihen, mikä kiinnostaa. Pihlaa kiinnostaa lähellä oleva umpeenkasvanut barokkipuutarha. Siitä hän kirjoittaa perinpohjaista esitelmää. Hän ei vain etsi tietoja vaan myös viettää aikaa puutarhassa sen tunnelmaan uppoutuen. Joillekin muille teineille hänen puutarhansa on vain pusikko, joka tarjoaa näkösuojan välituntitupakoinnille, Pihlalle paikka on lumottu. 

Autio nostaa lasten ja nuorten kiusaamisen kuviot esiin. Ne ovat monesti paljon mutkikkaampia kuin, mitä aikuiset luulevat.

Vielä yksi kehuja ansaitseva asia: kirjan kansi! Upea yksityiskohta Pihlan kuvitelmien puutarhasta.
 .............................

Onkelin kirjan asetelmassa on edellytykset vaikka mihin. Esimurrosikäinen Arto herää Helsingissä puistossa muistinsa menettäneenä. Hän hortoilee keskustaan ja tapaa ikäisensä Kimon, jonka kanssa matkustaa pummilla kaupungin itäosiin. Ennen kuin Arton seikkailu on ohi ja hän on taas onnellisesti keskiluokkaisessa kodissaan, hän on ehtinyt tutustua monenlaisiin alempien sosiaaliluokkien ihmisiin. 

       

Jokaisessa kaupungissa on paikkoja, jonne kerääntyy hieman hukassa olevaa väkeä. He eivät ole sillä tavalla hukassa kuten Arto, että olisivat menettäneet muistinsa. He ovat hukassa sillä tavalla, että he eivät tiedä, mikä on oikein, mikä on väärin. He ovat meluisia, riidanhaluisia, toivonsa menettäneitä ihmisiä. He hakeutuvat toistensa seuraan, koska vain silloin he eivät koe olevansa epänormaaleja. Kaltaistensa joukossa ei tarvitse ajatella, että toisinkin voisi elää. 




Tottahan tämä on, mutta kuulostaa hyvin tätimäiseltä, kuin joltain valistusmateriaalilta. Jos Onkeli olisi kirjoittanut Ilonen talo -tyylillä, hän olisi näyttänyt, ei selittänyt ja osoitellut. Minusta tuntuu myös, että nämä selitykset ovat omiaan jopa lisäämään ennakkoluuloja, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Itä-Helsingissä ollaan syrjäytyneitä ja Pohjois-Karjalassa Kimon mummolassa ollaan lupsakoita ja pönäköitä.  

Pidän Onkelin Ilonen talo -romaanista niin paljon. Olen sen julkaisusta 1996 asti odottanut häneltä jotain samanlaista. Siksi odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tuntuu ikävältä kirjoittaa, että en pitänyt. Mutta toisaalta minun pitämiseni on vain yhden henkilön mielipide, makuasia. Kirjahan sai viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Ei se voi niin huono olla! Valitsijana oli Duudsonien Jarno Leppälä, joka piti varmaan varsinkin siitä, että kirjassa korostetaan kaverien merkitystä. 

Kotona ei ymmärretty, että Arto ei ollut enää pikkulapsi. Ainakin Artosta tuntui joskus siltä. Ja silloin hän suuttui vanhemmille silmittömästi, haukkui isää ja äitiä sellaisilla nimityksillä, joita ei edes tiennyt tietävänsä. Hän, joka oli aina ollut rauhallinen ja harkitseva, alkoi yhtäkkiä huutaa täyttä kurkkua, paiskoa ovia ja uhata muuttavansa pois kotoa.

Kaikilla ei ole unelmiensa vanhempia. Ja vaikka olisikin, ei kukaan jaksa pelkästään vanhempiensa seuraa. Meidän on etsittävä seuraa toisistamme. Meidän on etsittävä kavereita.

Nämä tekstit sopisivat yläkoulun terveystietoon murrosiän piirteistä keskusteltaessa. Romaanissa ne ovat liian alleviivaavia. Tuntuu siltä, että nuoria aliarvioidaan. Kyllä he ymmärtävät asioita myös fiktion kautta. Sitäpaitsi, kiinnostuuko 10 - 13 -vuotias Potter-lukija tällaisesta tekstistä?

Ja lopuksi, kansi: liian kirkas lakananvalkoinen pohja ja omituisia ihmisiä kuin hahmoja venäläisestä kansansadusta.

13 kommenttia:

  1. Kiitos Varjopuutarhan kirja-arviosta. Vein sen Facebookiin parille Asperger - autismisivustolle.

    Onkelia en ole lukenut, mutta kuulostaa kyllä kiinnostavalta. Sinulle on ehkä saattanut jossain määrin käydä niin että odotit liikaa jos se eka oli mieleinen ja tämä erilainen (?) Tai sitten ei. Laitan joka tapauksessa muistiin ja katselen kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi Rita! Sinun blogistasihan minä tämän kirjan keksin ja heti halusin varata.
      Kirjoitin hyvin epävarmana arvioni Onkelin kirjasta. Mutta sitten ajattelin, että voihan joskus kirjoittaa myös kirjan herättämistä ärtymyksen tunteista. Jos luet Rita, nin kerro, mitä pidit. Ja jos et ole lukenut Ilosta taloa, niin lue ehdottomasti se!

      Poista
  2. 'Eräs autismin ihanimpia puolia on syvä keskittyminen...* - hienosti kirjoitettu. Niin paljon autismiakin katsotaan vain ongelman kautta. Luin myös tuon Onkelin Ilosen talon ja Beigen - molemmista pidin. Mutta tuo lukunäyte kyllä valitettavasti vahvistaa sen minkä sanot, vähän turhan tätimäistä, kasvatusopasmaista on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nähnyt läheltä tuota keskittymistä. Se on oikeastaan kadehdittavaa. Tutkijoilla, noilla hajamielisillä professoreilla, ilmeisesti on usein asperger- tai autismipiirteitä, ja siksi he pääsevät niin pitkälle valitsemallaan alalla. Sitten jos niitä negatiivisia piirteitä ei paljon ole, niin tämä piirre on vain hyvästä!

      Minä olen pitänyt Onkelin teoksista eniten esikoisesta, Ilosesta talosta. En pääse millään yli siitä, että haluaisin juuri sitä tyyliä lisää.

      Poista
  3. Varjopuutarha alkoi kiinnostaa juuri tänään sen jälkeen, kun olin lukenut Saran kirjojen arvion kirjasta. Kiinnostus vain lisääntyi luettuani sinunkin bloggauksesi. Täytyy muistaa lainata tämä jollakin kirjastoreissulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea, Minna. Tämä antaa upean kuvan autistisen ihmisen lapsuudesta. Ihailen paitsi Pihlaa myös hänen äitiään, joka jaksaa uskoa tyttöönsä.

      Poista
  4. Varjopuutarha oli hieno lukukokemus ja kansi on upea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vain olekin! Googlasin tietoja Autiosta. Hänellä on kaksi muutakin nuortenkirjaa, joissa molemmissa hienot kannet.

      Poista
  5. En ole näitä lukenut, mutta kommentoin kansia: tykkään molemmista. Ylemmässä on ihanat värit, ja tuo perhonen on yksityiskohta, joka kruunaa kannen. Alemmassa taas juuri tuo venäläishenkisyys ja vähän vino tunnelma viehättää. Pomppiva fonttikin sopii kuvan fiilikseen. Selkeät erottuvat värit toimivat minulle aika usein, jos ne värit vaan eivät riitele keskenään kovin paljon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, tiesin että tämä jakaa mielipiteitä. Minäkin pidän noista teksteistä, mutta kuvassa on jotakin minulle vastenmielistä.

      Poista
  6. Molemmat arvioimasi kirjat kiinnostavat! Onkelin Ilonen talo teki minuunkin vaikutuksen aikanaan, joten odotan palkitulta kirjaltakin säväytystä. Ehkä sellaista ei nyt ole luvassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai ehkä sinä pidät tästä enemmän kuin minä. Jos kertojana olisi ollut se poika, Arto, kuten Varjopuutarhassa Pihla, niin noilta puhkiselittäviltä esitelmiltä olisi vältytty ja ne samat havainnot olisivat tulleet aidommin Arton kokemuksina.

      Varjopuutarha on kyllä niin kiehtova. Ihmettelin opettajana autistisia oppilaita, jotka saivat kiitettäviä, yleensä täyden kympin, englannin kokeista, mutta hämmentyivät, jos luokassa vaihdettiin istumapaikkoja ja seisoivat välitunnilla aina samassa paikassa pihaa. He olivat olleet alakoulussa erityisluokalla, mutta yläkoulussa jo samassa ryhmässä muiden kanssa.

      Poista
    2. Selvennys: en siis ihmetellyt kirjan autistisia oppilaita vaan työssäni vastaan tulleita.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...