Vähän lisää eiliseen

Eilisen Taivaslaulu-postaukseni jälkeen blogissani oli visiteerarattu illan mittaan 130 kertaa. Minulla  tämä  on ennätys. Eihän minulla ole vielä seuraajiakaan kuin 38, viimeisin joku newmexicolainen, joka ei vaikuta tutulta eikä suomea osaavalta, siis varmaan vitsinä liittynyt ja toivoo minun liittyvän vastavuoroisesti oman bloginsa 4226. seuraajaksi.

Toivoin kommentteja, mutta sillä suunnalla toistaiseksi aivan hiljaista. 

Katsoin juuri Ylen Areenasta vanhan Aamun kirjan, jossa vieraana oli Pauliina Rauhala.  Hän sanoi kirjan vastaanotosta, että paljon on kehuttu kielen kauneutta, mutta sitten on myös sellaista palautetta, että hän kirjoittaa sopimattomia ja asioista, joita ei ole olemassa. Niinpä niin. On olemassa maita, joissa ei ole ollenkaan homoseksuaalisuutta ja on olemassa kouluja, joissa ei ole ollenkaan koulukiusaamista.

Minulla on tapana käydä vielä blogikirjoituksen julkaistuani tiivistämässä, korjailemassa sanamuotoja, metaforia ym. paremmaksi ja osuvammaksi. Näin olen tehnyt nytkin. Kannattaa käydä siis uudestaankin lukaisemassa ja jättämässä kommenttia. Minä olisin niin keskustelutuulella, mutta voihan olla, että tätä kirjaa on jo puitu tarpeekseen ja joudun keskustelemaan itseni kanssa.

Seuraavaksi André Giden muistelmista.

Pauliina Rauhala, Taivaslaulu

Onpas kirjassa kauhea kansi. Ei se ole pensaspalo Australiassa, vaan helvetin lieskat, joihin suurin osa maapallon ihmisistä joutuu. Vain Suomen Pohjanmaalla on ryhmä oikeita ihmisiä, joita odottaa ihana paikka, Taivas, jos vain noudattavat sääntöjä. Jos he hairahtuvat rikkomaan niitä, niin ei kun tunnustavat vain nopeasti jollekulle toiselle heimon jäsenelle, ja kas taivaspaikka säilyy. Romaanin toinen päähenkilö Vilja uskoo tiukasti oman heimon paremmuuteen: "Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä." Aviomies Aleksi sen sijaan on alkanut epäröidä ja ryhtyy pohtimaan, sopisiko metsään ehkä monenlaisia puita. 

Viljalla ja Aleksilla on jo neljä lasta, joiden kanssa Vilja juuri ja juuri jaksaa. Sitten Viljan pelko toteutuu: viideskin on tulossa, viides ja kuudes, kaksoset.  Ai, miten niin on tulossa? No, kun yksi tärkeimmistä säännöistä on ehkäisykielto. Uskotaan, että jossain henkimaailmassa on olemassa vauvavarasto, josta putkahtaa kullekin naiselle hänelle sopiva määrä lapsia. Lapset on otettava vastaan, vaikka äidin terveys olisi uhattuna. Jos äiti kuolee synnytykseen, niin sehän ei ole mikään paha juttu; hän pääsee automaattisesti hyvään paikkaan.

Yhteisön ihmisten seksuaalisuutta valvotaan tarkasti. Murrosikäisiä poikia varoitetaan onanoinnista - se on vanha sana, joka tarkoittaa itseensä tutustumista itsetyydytyksen kautta - siemenen hukkaan heittämisestä. Oikein kasvatetut tytöt eivät tietenkään ajattele seksiä ennen avioliittoa. Seksistä tulee ryhmän nuorille ahdistava asia. Rakastuminen saattaa Aleksinkin paniikkiin. Kun ollaan avioliitossa seksiä saa ja pitääkin harrastaa yllin kyllin. Vähän aikaa on ihanaa, mutta pian lapsia on liikaa ja ollaan tilanteessa, jossa koko perhe kärsii. Vilja joutuu sairaalan psyykkiselle osastolle ja  Aleksi harkitsee suurta syntiä, vasektomiaa. Aleksin kirjoiteltua nimettömänä blogia, jossa selvittelee ajatuksiaan, toiset heimolaiset saavat asiasta vihiä ja järjestävät nuhteluryhmän paikalle, kuten tapana on. Yksi ryhmän aktiivisista jäsenistä on Aleksin oma isä, joka ei edes huomaa kaksosvauvoja, niin kova huoli hänellä on poikansa taivaspaikan säilymisestä.

Tämä kuulostaa dystopialta tai muinaistarinalta, mutta sitä se ei ole. Tällainen kuva tämän päivän vanhoillislestadiolaisuudesta aukeaa lukijalle Rauhalan kirjasta.

Yksijumalaisissa uskonnoissa on yliluonnollinen olento jumala - Jumala, Jahve, Allah - joka näkee kaiken ja jonka tuomion pelossa toimitaan oikein. Tämä ei ole kovin kestävä periaate, valvonnan takia oikein toimiminen. Ihmisen pitää toimia oikein, koska niin on kaikille hyvä. Vanhoillislestadiolaisuudessa on keksitty kätevä vippaskonsti, maallikkorippi, jossa valitaan kuka tahansa uskovainen, esim. oma puoliso, jonka niskaan syydetään tehty rikos, jolloin hänen on annettava se jumalan edustajana anteeksi. Tällaisia anteeksiannettuja rikoksia ovat olleet mm. pedofilia ja insesti, mutta ehkäisy ilmeisesti ei. Se on siis pedofiliaakin pahempaa. Mielestäni tämä on niin hirveää naisten oikeuksien loukkaamista, että minun on melkein mahdoton kirjoittaa tästä! 

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.
Itken jo etukäteen katkerasti sitä päivää, kun joku hymähtää minunkin olevan eriparinen mieheni kanssa, toinen vanha, toinen nuori.

Jotkut blogistit ovat tarkastelleet kirjaa ylipäänsä kenen tahansa väsyneen äidin näkökulmasta ja jopa todenneet, että on ihan sama, onko lapsia yksi vai tusina, joku kestää joku ei. Huh huh! Älkää tehkö tätä! Teette hallaa Rauhalan vienolle yritykselle nostaa esiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen isoja ongelmia. Jos äidillä on kymmenkunta lasta, on mahdotonta, että hän pystyisi huomioimaan heitä kaikkia. Ei uskovaisuus ylitä ihmisen biologisia ominaisuuksia. Vanhoillislestadiolaisella äidillä ei ole monta syliä eikä moninkertaisesti tunteja päivässä. Vanhoillislestadiolaisilla isovanhemmilla ei myöskään ole mitään mahdollisuutta viettää laatuaikaa monikymmenpäisen lapsenlapsijoukkonsa kanssa. Myös isät väsyvät. Rauhalan kirjan isä on samanlainen moderni isä kuin muutkin nuoret isät Suomessa. Hän haluaa huomioida lastensa yksilölliset tarpeet. 

Taivaslaulun kieltä on kehuttu. Minä pidän kirjan perusproosasta. Lasten leikkien kieli on hauskaa. Tulee mieleen Laura Gustafssonin Huorasadun jotkut tarinat. Sisältö näissä leikeissä on kauhea. Lapset on aivopesty luokittelemaan jopa nukkensa puhtaiksi ja syntisiksi. Ainoita hyviä ovat mollamaijamammat, tavalliset nuket ovat jo pikkuisen liian kevytmielisiä, meikkaavat barbit näitä pahempia ja syntihoukutuksiin, kuten diskotansseihin ja mökämusiikkiin, langenneet bratzit kauheita letukoita. Lapset uskovat etuoikeutettuun asemaansa, mikä näkyy leikeissä uskottomien kanssa.
Ja nyt sää, Anni, yrität kans kiivetä tänne taivaaseen. Me pukataan sut tuliseen järveen, kun sää et oo uskovainen. Pois minun tyköäni, te kirotut! ja sitten sää sanot auts ja oijoijoijoi. 
 
Kirjan runollisista kappaleista en pidä ollenkaan. Yhtäkkiä tavallisen proosan ohessa on kappaleita, joissa lainataan Kalevalaa, Salomon korkeaa veisua Raamatusta, kansanlauluja, tunnettuja runoja ja Siionin virsiä, monesti niin, että puolet lauseesta on lainattua ja puolet uutta; vakuutellaan, miten kaikki on niin hyvin ja oikein. Luontokuvaukset muistuttavat Aleksis Kiven kuvausta Jukolan pihan autereisesta onnesta. Nämä tekstit vesittävät vakavan asian. Vilja on juuri oivaltanut olevansa kahlittu nainen ja sitten se oivallus häviää suloiseen sanahelinään.
Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.
Tällainen teksti herättää, varsinkin tässä yhteydessä, imelyydellään minussa myötähäpeää.

Maailma kulkee radallaan ja päivä purona uomallaan. Kun katson lammessa räpiköiviä linnunpoikia, heinäsorsia ja allin lapsia, en tiedä Syyrian sodasta, Kreikan tukipaketista  enkä Costa Concordian karilleajosta, en perhesurmista, presidentinvaaleista enkä kruununprinsessan syntymästä. Kuu hymyilee pilven takaa, ohrasuurimopuuro hautuu leivinuunissa ja luumukiisseli liedellä, eikä mikään voi viedä rauhaani.
En ymmärrä, miten tällainen voisi olla ihanne! 

Mieleeni on tullut, että ehkä Rauhalan on kirjoitettava näin, korulausein pehmitellen ja suostutellen, että liikkeen sisällä edes vähän ajateltaisiin hänen kirjansa sanomaa. Näihin ajatuksiin olen päätynyt, kun olen käynyt lukemassa toisten bloggareiden postauksien synnyttämiä keskusteluja ja huomannut, että vanhoillislestadiolaiset ovat heti loukkaantuneet, jos ei ole vain ja ainoastaan ihailemassa tätä kirjaa. Ihan kuin he haluaisivat omia kirjan ja kieltää sen  sisältämän kritiikin.
On omahyväistä kieltäytyä keskustelemasta tasavertaisesti muiden kuin samanlaisen elämänkatsomuksen omaavien kanssa. Niinhän se tietysti on, ihan kuin Viljan ja Aleksin lasten leikeissä: on turhaa leikkiä niiden kanssa, jotka joutuvat helvettiin. Minun on vaikea ymmärtää, miten ihminen voi toimia tässä meidän demokraattisessa ja moniarvoisessa  yhteiskunnassamme, jos on mielestään harvinainen uljas suora mänty sekametsän viallisten puiden joukossa.

Vihdoinkin! Tilannekatsaus

Tästä se taas alkaa! Eipä ole ollutkaan näin pitkää taukoa sitten kun aloitin blogini. Ensin oli Espanjan matka ja sitten tulivat rakkaat syyslomavieraat. Joka välissä olen lukenut, mutta en ole voinut enkä halunnut eristäytyä kirjoituspuuhaan.
 

Espanjan matkalla luin matkaoppaiden ja kirjallisten aikauslehtien lisäksi kolme kirjaa: Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, André Giden Ellei vehnänjyvä kuole ja matkalla ostamani Philippe Claudelin Monsieur Linh and His Child. Loppuihan se lukeminen kesken. Koneessa piti lukea Finnairin Blue Wings asiakaslehti tarkkaan. Siitä otin ylös Alexander Stubbin lehteen kirjoittamista kolumneista koottujen kirjojen nimet, The Naked Truth ja The Power of Sisu. Jälkimmäinen löytyi Kymenlaakson Kyyti-kirjastostamme, joten sinne vain varaus muiden perään. 

Kutkuttaa kovasti ryhtyä kirjoittamaan lukemistani.

Kirjastosta sain kerralla neljä varaamaani uutuutta: Kurt Nuotion muistelmakirjan Karvainen rahastaja, Sarianna Vaaran Huomenkellotytön, Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ja Miina Supisen romaanin Säde. Matkalla omaan lähikirjastooni on myös Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20, joka kertoo suomalaisesta köyhyydestä. Siispä tervetuloa kaamosaika! Meikä ei masennu, on sähkövalo ja kirjoja. Olen niistä kiitollinen joka päivä!

Elokuvissa ja pian Espanjassa

Oppipoika, Lärjungen (2013)

Ohjaaja: Ulrika Bengts
Pääosissa: Erik Lönngren, Patrik Kumpulainen, Niklas Groundstroem

Oppipoika on karu elokuva perhehelvetistä. Ahvenanmaan ulkosaaristoon majakkasaarelle tuodaan orpokodissa kasvanut 13-vuotias Karl. Hänellä on mukanaan suosituskirje majakkamestarin oppipojaksi. Majakkamestari ei aluksi tahdo hyväksyä Karlia tämän kärsineen olemuksen vuoksi, mutta poika vakuuttaa hänet sitkeydellään ja saa jäädä. Vähitellen Karlille selviää, mikä perhehelvetti saarella vallitsee. Perhettä piinaa vaiettu salaisuus, johon kukin perheenjäsen reagoi omalla tavallaan. Äiti ja lapset ovat täysin persoonallisuushäiriöisen isän määräysvallan alla. Majakkamestari on narsistinen kontrolloija. Hän huomaa isättä kasvaneen Karlin sitoutumisenkaipuun ja alkaa suosia tätä, jolloin oma poika Gustaf joutuu kilpailutilanteeseen. Eräs elokuvan teemoista onkin poikien keskinäinen suhde ja sen kehittyminen. Toinen on se, miten häiriintyneen, paholaismaisen ihmisen mieli toimii ja miten tällainen ihminen orjuuttaa läheisensä.

Monen suomalaisen elokuvan puute on käsikirjoituksen toimimattomuus. Tässä elokuvassa se toimii. Synkän elokuvan loppu on tavattoman kaunis, pojat keinumassa elämän aallokossa.

Verkkaista elokuvaa katsoessa nousi mieleen yhtymäkohtia Ingmar Bergmanin elokuviin ja Tennessee Williamsin perhetragedioihin. Leena Landerin Tummien perhosten kodista tehdyssä elokuvassa on samanlainen asetelma kuin Oppipojassa. Syrjäinen paikka, jossa yksinäinen nuori seuraa pahoja tapahtumia ja kasvaa kipujen kautta.

Suositan tätä elokuvaa kaikille, jotka pitävät useimpia uusia elokuvia liian kevyinä ja laskelmoidun myyvinä.Tämä on kaikkea muuta. Tämä on tasokas, vaikuttava, kokonainen ja kaunis, melkeinpä liian hyvä Oscar-ehdokkaaksi.

Huomenna starttaamme aviomiehen kanssa lomalle Espanjan aurinkoon. Loma-asunnossamme ei ole verkkoyhteyttä. Hiippailemme muutaman kerran jonkun hotellin aulaan tabletin kera tai käymme internet-kahvilassa lukemassa s-posteja. En viitsi kirjoittaa postauksia niissä olosuhteissa, mutta käyn kyllä kurkkaamassa täällä blogissani. Minusta on tullut niin yhteisöllinen, että tämä on mainittava, vaikka palaan jo runsaan viikon kuluttua kotikoneen ääreen.

Matkalukemiseksi otan HS:n Teeman kirjallisuusnumeron, suomenkielisen Grantan, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja jotakin muuta, mikä selviää sitten matkan jälkeisistä selostuksistani.

¡Hasta la vista amigas y amigos!

Franzénin mummo ja pappa

Peter Franzén, samoilla silmillä (2013)

"Taas nähhään, ja samoila silimilä!" "Päivää, että pätkähti!" Siinä Peten papan tervehdyksiä. Pappa on aina iloinen, lastenlapsiaan tukeva ja turvallinen. Papan ja mummon takia Pete tuntee syyllisyyttä mokailtuaan.
"Voi mahoton paikka!" Siinä mummon tunnuslause. Mummo kantaa ruokapatoja tyttärensä kotiin, kun tämä on viikon ja lähes koko viikonlopunkin opiskelupaikkakunnalla elämässä nuoruuttaan. Pete ja hänen pikkusisarensa Suvi ovat aivan liian nuoria pärjätäkseen kahdestaan. 

Samoilla silmillä on jatkoa Franzénin omaelämäkerralliselle romaanille Tumman veden päällä (2010). Ensimmäinen kirja on parempi. Niin se on monessa muussakin elämäkertasarjassa, esim. Coetzeen mestarillisen Scenes from provincial Life -trilogian Boyhood (1997) koskettaa lukijaa enemmän  kuin Youth (2002) ja Summertime (2009).
Franzénin kirja jätti odottavan olon. Lukisin mielelläni Peterin elämästä sen jälkeen, kun hän lähtee kotimaisemistaan opiskelemaan.

Pidän Samoilla silmillä -romaanin luontevasta dialogista. Myös ajankuva tulee esiin herkullisesti. Kohtaukset ovat senoloisia, että sopisivat hyvin myös kuvattaviksi. Henkilötkin voisivat hieman vanhennettuina olla samat kuin Tumman veden päällä -elokuvassa, paitsi tietenkin lasten tilalle pitäisi löytää  uudet nuoret näyttelijät. 

Yksi asia, mistä en pidä kirjassa, on kolmen henkilön vaihteleva näkökulma, Peten, äidin ja isän. Peten ja äidin kertomus on minä-muodossa, isän hän-muodossa. Minä olisin halunnut katsoa asioita vain Peten silmin. Yhteistä näille kolmelle henkilölle on rakkauden etsintä, siksi pääpaino on heillä. Sieltä sivuhenkilöistä nousevat kuitenkin lähes päähenkilöiksi mahtavat pappa ja mummo. Lukija kiinnittää ikänsä puolesta huomiota eri henkilöihin. Joku nuorempi nainen eläytyy enemmän Peten äidin seikkailuihin, minä taas hämmästelen, miten joku pystyy olemaan niin hyvä mummo. Jos presidentin äitienpäivämitali voitaisiin antaa fiktiiviselle hahmolle, se olisi Peten mummo. Haluaisin olla kuin hän. Toisaalta haluaisin myös itselleni hänenkaltaisensa mummon, minä yli kuusikymppinen!

Kari Hotakainen, Luonnon laki, potilaskuvaus

Luonnon laki (2013) on Hotakaisen rahatrilogian kolmas osa. Ensimmäinen kirja Ihmisen osa (2009) on kehuttu mestariteos, josta pidän todella paljon. Toinen osa Jumalan sana (2011) ei löytänyt minusta mitään kosketuspintaa. Tämä kolmas sen sijaan on minun kirjani. Samaistun siihen vahvasti.

Kirjan päähenkilö on yrittäjä Rautala, joka joutuu onnettomuuteen ja sairaalaan pitkäksi aikaa paikattavaksi. Hotakaiselle kävi samoin. Rautala hehkuu onnea eloonjäämisensä vuoksi.

Rautala oli selvinnyt. Hän katsoi elämää uusin silmin ja kahdesta näkökulmasta: korkealta helikopterin huminasta ja alhaalta maasta, missä madot olivat häntä odottaneet. Hän söi ihmettä ja ulosti loistoa. Hän oli kiitollinen auringosta, joka kimalteli säleverhojen raosta huoneeseen. Ruisleivästä, jonka päällä oli halvinta makkaraa. Kahvista, jota suurin osa potilaista nimitti kuraksi. Sairaalan vaatteista, jotka roikkuivat päällä kuin rätit.

Tunnen tämän mielentilan. Olen ollut siinä muutaman kerran elämässäni. Viimeisin, vaikkakaan ei hengenvaarallisin, kerta oli viisi vuotta sitten, kun sain monen vuoden kärsimysten jälkeen uuden lonkkanivelen. Heräsin potilasaikanani monesti keskellä yötä onnen tunteeseen ja siihen, että kuumat kyyynelet vierivät poskilla, ajatella minut on korjattu! Olin liikuttuneen kiitollinen osaavalle kirurgille, hoitajille ja lääketieteelle. Kotiin päästyä painelin kahdella kyynärsauvalla pitkiä lenkkejä syksyisessä metsässä ja kiipesin eloonjäämishurmiossani korkeille kallioille ihailemaan maailmaa, jossa saan olla terveenä. Ryhdyin toipilaana neulomaan värikkäitä pipoja ja huiveja joululahjoiksi ja laittamaan monimutkaisia ruokia; aikaa tuntui olevan enemmän kuin ennen, valvoin ja iloitsin. Olin varmaan maanisuuden rajalla. Läheiset suhtautuivat minuun ihmetellen ja ihaillen. Yleinen oletushan on se, että toipilas on kalvakka, valittava ja toisia passauttava puoliterve. Saatoin vaikuttaa myös koomiselta ylenpalttisessa pirteydessäni. 

Jatkuvasti elossa olevien on joskus vaikea ymmärtää melkein kuolleita.

En ole koskaan ennen löytänyt kirjallisuudesta omanlaistani potilastyyppiä, nyt löysin Rautalasta. No, Juha Hurmeen Hullun päähenkilö on kyllä reipas, mutta ei niin yläilmoissa kuin Rautala ja meikäläinen. Toivon, että tällainen "Minä elän! -euforia" iskisi joskus muuten vain kesken arjen, mutta se tapahtuu vain, jos joutuu (siis pääsee!) sairaalaan. Hotakainen sanoi jossakin haastattelussa, että hänestä on tullut kuoleman lähellä käymisensä jälkeen iloisempi ihminen. Uskon sen!

Mitä muuta hyvää kirjassa?
* Tärkeä sanoma: maksakaa veronne, katsokaa, minkä turvan me niillä saamme!
* Sairaanhoitajien ammattimaisuuden ihailu.
* Nasevat kiteytykset. 
Lasten päätä ei pidä yrittää kääntää, vaan silittää.
* Hyvä kolmen sukupolven kuvaus.
* Alku.  
Älä kato ittees. Kato taivasta.
* Kannen suunnittelu. Sama taiteilija kuin Heli Laaksosen Aapine-kirjassa, Elina Warsta.

Mitä huonoa?
* Sierraleonilaisen kummipoika Badun tuominen tarinaan on liikaa. Badu muistuttaa Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -romaanin Vatanescua, hauska tyyppi, mutta kuin eri tarinasta.

Minusta Hotakainen voisi kirjoittaa lisääkin potilaskokemuksistaan. Niissä vakuuttaa omakohtaisuus, joka antaa rohkeutta oman totuuden ilmaisemiseen.

Halla-ahorismeja

Kansanedustaja Halla-Ahon mielestä muutaman sadan Syyrian pakolaisen ottaminen Suomeen on turhaa, koska pakolaisiahan on miljoonia.

JAAHAS! Keksimme mieheni ja tuttavapariskunnan kanssa uusia halla-ahorismeja, joista onnistunein tässä:

* On täysin turhaa antaa ääntä Halla-Aholle, kun eihän se yksi ääni mitään vaikuta siellä valtaisan äänivyöryn joukossa.

P.S. Ylläoleva ei nyt ihan kuulu Marjatan kirjaelämyksiin, mutta sydämen kyllyydestä suu puhuu ja sormet hyppivät näppäimistöllä. En ole pitkään aikaan harmistunut niin paljon tv-haastattelua katsoessani kuin muutama päivä sitten, kun A-Studiossa haastateltiin perussuomalaisten kansanedustajaa Jussi Halla-Ahoa ja SPR:n kansainvälisen toimen johtajaa Kalle Lööviä Syyrian pakolaisten auttamisesta ja Halla-Aho totesi kylmänviileästi, että pakolaisten meille turvaan ottaminen on turhaa. Onneksi siinä pätkässä minkä näin, Kalle Löövi pääsi sanomaan viimeiset sanat: "Ihminen on ihminen."