Miksi isänpäivänä isiä moititaan?

Onnea isät!

Olen seurannut isänpäivien lehtiartikkeleita monena vuonna. Sen sijaan, että isiä kiitettäisiin ja kehuttaisiin kuten äitejä äitienpäivän aikaan, niin aivan liian usein heistä löydetään moitittavaa ja korjattavaa. 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus oli otsikoitu Isät ansaitsevat myös armollisuutta. Kiinnitin välittömästi huomiota tuon otsikon alentuvuuteen. Armollisuutta? Lähtökohtana kuulostaa siis itsestäänselvästi olevan se, että isäpapat ovat  huonoja, mutta ollaan kiitollisia heidän panoksestaan kuitenkin, annetaan anteeksi ja suhtaudutaan empatialla, yrittävät raukat kummiskin.

Mietin, olenko liian kärkäs nyanssien suhteen. Armollisuuttahan tarvitaan elämässä, kaikki tarvitsevat, ja onko juttu vain kirjoitettu huolimattomasti (armollisuutta kirjoittajillekin), mutta jutussa tosiaan löytyvät ne tietyt, usein toistetut moitteet asioista, joille on ollut ja on myös järkeviä selityksiä vanhempien sopimasta työnjaosta ja jotka eivät edes koske tämän hetken nuoria isiä ja heidän perheitään.    
Jutussa kerrotaaan, että edelleenkään kaikki isät eivät käytä vanhempainvapaata ja monissa perheissä äidit tekevät edelleen ison osan kotitöistä. Tekstissä myönnetään, että merkkejä myönteisestä kehityksestä vanhempien työnjaossa on näkynyt ja että isät tuntevat isyydestään syvää onnea ja saavat siitä merkitystä elämäänsä. 

Entä jos juuri tänä nimenomaisena päivänä ison lehden äänenä toimivassa jutussa olisi lähdetty siitä, että isät ovat hyviä ja tärkeitä lapsilleen ja että heillä on muutakin merkitystä perheessä kuin vain olla vähemmän osaavia äidin apulaisia. 

Pääkirjoituksessa valitellaan, että julkinen keskustelu isistä tuppaa keskittymään ongelmiin. 
No, miksi siis toistatte tätä linjaa? Olisitte kirjoittaneet isänä olemisen iloista! 

Katselin kirjoitukseen tulleita kommentteja. Joku totesi pettyneenä, että eipä äitienpäivän alla ole näkynyt virhe- ja puutelistoja äideistä. 
Tiedämme, että kaikki äidit eivät pidä hyvää huolta lapsistaan, eivätkä anna aikaansa lapsilleen, mutta ongelmien käsittely kuuluu johonkin muuhun päivään, ei äitien juhlapäivään. 

Lehden Sunnuntai-liitteessä on hyvä juttu kolmesta eri tilanteessa olevasta isästä, yksi on hyvin nuori, vasta 19, toinen nelilapsisen uusperheen isä ja kolmas leskeksi jäänyt teinipoikien isä.
Nuori Kyösti Sinnemäki sanoo, että ei kaduta yhtään ja on kiva olla nuori vanhempi. Hän on onnellinen, kun näkee pienen tyttönsä oppivan uutta. Välillä väsyttää, mutta "kyllä sitä jaksaa Silvian vuoksi". On ihana ajatus, että hän nuorena isäksi tulleeena saa luultavasti olla pitkään Silvian elämässä. 
Juttu on otsikoitu kahden vanhemman isän toisinaan kokemien pelkojen mukaan Isäkin pelkää, ettei riitä. 
Mistä tuo -kin? Ihan kuulostaa sellaiselta virheelliseltä ajattelulta, että isät yleensä suhtautuisivat perheessä kepeästi asioihin ja äidit ne vain kantaisivat vastuita ja ohhoh nyt myös isät, isätkin. Ehkä pääte sisältää  myös sen, että miehet olisivat yleensäkin itsevarmoja ja epäröinti ei kuuluisi heille. Se ei ole totta, miehet ovat tuntevia ja hauraita siinä missä naisetkin.
Minä olisin otsikoinut jutun nuoren Kyöstin haastattelussa vallitsevasta onnellisuudesta.
Liitteen kansilehdellä onkin vähän positiivisempi otsikko "Kyllä sitä jaksaa" ja iso kuva Kyöstistä työntämässä rattaissa tytärtään. Niin, jaksaa jaksaa, mutta se onnellisuus...

Kyösti korostaa sitä, että  lapsen kanssa pitää olla aktiivisesti, mukana hänen leikeissään, ei vain niin että keksii tälle jotakin ja uppoutuu itse kännykkään.
Tämä on hyvä ohje lähes meille kaikille ja laajemminkin käsitettynä. Pois ne kännykät silloin kun ollaan yhdessä jossain! 

 

 

Kuhmossa syksyllä 1979. Mieheni oli asentanut kameran kannolle ja juoksi pienempi poika selkärepussa ajastamaan sen. Meidän piti isonveljen kanssa seistä valmiina poseeraamassa, mutta Unto kaappasikin takaisin loikkiessaan pojan syliinsä. Isän onnea.