Gaël Faye on ranskalais-burundilainen kirjailija ja muusikko. Hän käsittelee kahdessa romaanissaan Ruandan vuonna 1994 tapahtunutta kansanmurhaa.
Romaaneissa on joitain samoja perheenjäseniä, mutta tarinat ovat muutoin erilaisia. Molemmat ovat saaneet inspiraatiota kirjailijan omasta elämästä ja kertovat maanpakolaisuudesta läpi sukupolvien.
Pienen pieni maa julkaisiin Einari Aaltosen suomentamana 2018. Ranskankielinen alkuteos Petit pays oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin.
Vuonna 2024 ilmestyneen Jacarandan suomennos on tuore. Se jäi Aaltosen viimeiseksi käännöstyöksi, hän menehtyi ennen kirjan julkaisua. Kustantaja omistaa kirjan sen alkulehdellä kiitoksin suomentajansa muistolle.
Ensimmäisessä romaanissaan Faye kertoo pienen pojan, Gabyn, idyllisestä ja huolettomasta elämästä paratiisimaisessa miljöössä Burundissa, kunnes sota rikkoo ranskalais-afrikkalaisen perheen ja lopettaa pojan lapsuuden.
Naapurimaan Ruandan vihollisuudet laajenevat myös Burundiin ja jopa koulun pihassa jakaudutaan kahdeksi joukoksi.
"Saastaiset hutut", sanoi toinen joukko. "Saastaiset tutsit", vastasi toinen.
Kirjan tunnelma muuttuu leikkisästä vakavaksi.
Ruandasta kotoisin oleva tutsi-äiti, joka on aina tuntenut itsensä Burundissa ulkopuoliseksi, haluaisi perheen muuttavan Pariisiin, mutta palmuöljytehtaan johtajana toimiva isä haluaa pitää kiinni elintasostaan eikä näe ongelmia ja rasistisia rakenteita kuten äiti. Sekä perheessä että ulkopuolella on käynnissä sota.
Nyyhkytys oli muuttanut äidin äänen kura- ja soravyöryksi. Sanojen tulva ja solvausten jyrinä täytti yön. Meteli halkoi tienoota. Äiti kiljui ikkunani alla, iski auton tuulilasin säpäleiksi. Sitten ei kuulunut mitään, kunnes pauhu alkoi uudestaan ja poukkoili ympäriinsä.
Kirjan alussa ja lopussa puhuu aikuinen Gabriel. Alkuluvussa hän hortoilee Pariisissa lapsuutensa traumoja potien ja Burundiin paluuta suunnitellen.
Lopussa hän on palannut Burundiin hakemaan kirjoja, jotka hänen lapsuuden aikuisystävänsä on testamentannut hänelle. Burundiin päästyä hänelle tulee toinenkin tehtävä, joka pakottaa jäämään.
Kun esikoiskirjan äiti ei pääse yrityksistä huolimatta irti taustastaan, niin Jakarandassa samantyyppinen perhe elää Pariisissa ja ruandalaistaustainen äiti vaikenee systemaattisesti elämästään ennen Ranskaan tuloa, sukulaisistaan, kulttuuristaan ja kielestään, kunnes perheeseen tuodaan ainoan lapsen, Milanin, iloksi samanikäinen sukulaispoika, Claude, joka yhtä salaperäisesti taas lähetetään muutaman kuukauden päästä takaisin Afrikkaan.
Murrosiässä Milan pääsee yllättäen vierailemaan äitinsä kanssa tämän kotimaassa ja löytää "pikkuveljensä" uudelleen. Veli selittää, että karamellinvärinen Milan on afrikkalaisten silmissä valkoinen, muzungu, ja Milanin äidistäkin on tullut valkoinen, koska hänen tapansa, olemuksensa ja eleensä ovat eurooppalaisia.
Äidin pidättyväisyys saa Milanin kiinnostumaan juuristaan niin paljon, että hän valitsee lakiopintojensa tutkielman aiheeksi kansantuomioistuimet ja sovinnonteon ja lähtee äitinsä kotimaahan haastattelemaan kauheudet kokeneita ihmisiä ja tutustumaan äitinsä puolen sukuun.
Kansanmurhan jälkeen perustettujen kyläkäräjien tarkoitus oli saada ihmiset puhumaan ja tehdä sovinnonteosta mahdollista, niin että ainakin tuleva sukupolvi voisi elää keskuudessaan olevien kansanmurhjaajien lasten kanssa. Lamaantuneella oikeusjärjestelmällä olisi vienyt parisataa vuotta tuomita syylliset.
Vielä 2010 järjestetään isolla stadionilla tilaisuuksia, joissa kansanmurhasta hengissä selviytyneet antavat todistajanlausuntoja, jotka myös televisioidaan. Stadionin nurkilla päivystää ensihoitajia, jotka korjaavat järkyttyneet ja seonneet pois paikalta ambulansseihin.
Nuoret miehet nauroivat ja ilmoittivat, että nenäni paljasti minut, olin ilmiselvästi tutsi. Torakka. Minut pakotettiin odottamaan tien laidalla yhdessä muiden kiinni otettujen kanssa. Seisoessamme rivissä yksi tappajista sanoi, että meille pitäisi löytää penkkejä. Sitten ryhmästä vedettiin esiin neljä poikaa, veljekset, ja heidät tapettiin silmiemme edessä. Sen jälkeen meidät pakotettiin istumaan vainajien päälle kuin he olisivat olleet istuimia.
Lapsetkin osallistuivat tutsimetsästykseen, samoin kirkonmiehet. Edes kirkot, jotka olivat perinteisesti olleet turvapaikkoja eivät suojanneet enää.
Vuonna 1994 kirkoista tuli kuolemanloukkoja. Sotilaat sulkivat ovet metalliketjuilla ja suurilla munalukoilla ennen kuin särkivät ikkunaruudut ja heittivät sisään käsikranaatteja. Sen jälkeen Interahamwen taistelijat tulivat kirkkoon surmaamaan haavoittuneet viidakkoveitsellä, vasaralla,keihäällä, miekalla tai naulapäisellä nuijalla.
Interahamwe oli äärihutujärjestö, joka keskittyi hävittämään tutsit ja maltilliset hutut Ruandasta ja naapurimaista.
Jakarandan peittelemättömät ja yksityiskohtaiset kuvaukset pahuudesta yhdistyneenä samaan aikaan kirjan lukemisen aikana katsomaani Nuremberg-elokuvaan saivat minut tuntemaan masentunutta voimattomuutta.
Nürnbergissä natsipäälliköiden psyykeä analysoiva psykiatri tulee siihen johtopäätölkseen, että he eivät ole mitään poikkeusihmisiä ja hirviöitä, vaan hyvin tavallisia. Sama huomio tehdään paikoissa joissa kansanmurhaan syyllistynyt pääsee vankilasta ja alkaa elää vainoamiensa ihmisten naapurina, viidakkoveitsi syrjään pantuna mangoja viljellen.
Ihmiset voidaan kasvattaa ja usuttaa mihin vain. Kyllähän me näemme sen nykyään hyvin läheltä. Suomessa asuvissa venäläisissä kaksoiskansalaisuuden omaavissa on ihmisiä, jotka seuraavat vain venäläisiä uutiskanavia ja uskovat, että ukrainalaiset eivät ole ihmisiä ja että suomalaiset, kuten muutkin länsimaiset ihmiset, ovat venäläisiä huonompia.
Fayen kirja on hyvin todistusvoimainen. Hänen romaaninsa Milanin tutkielmaa kansankäräjistä ei hyväksytä, koska se ei täytä tutkimuksen vaatimuksia vaan on pikemminkin tarina.
Tarinan voima on aina suurempi kuin asiatekstin, koska se koskettaa tunteita. Jos olisin tämän kirjan sijaan katsellut tilastoja Ruandan kansanmurhasta, niin ne eivät saisi minua tuntemaan kammotusta ja surua, kuten Fayen hyvin kuvailemat tilanteet saavat.
Huomaan, että keskittyessäni kirjan vakavaan sanomaan, unohdan usein huumorin ja sanallisen iloittelun. Sitäkin on näissä kirjoissa, varsinkin esikoisromaanin alkuosassa, jossa kuvataan poikaporukan seikkailuja mangovarkaissa, alakouluikäisen Gabyn kirjeenvaihtoa ranskalaisen kirjeenvaihtokaverin kanssa ja muuta viattomaan lapsuuteen kuuluvaa. Gabyn vanhemmat nuorina kuvataan tietämättömiksi teineiksi. Hippinä Afrikkaan ajautunut isä oli lyhyenläntä ranskalainen, joka ei kotipuolessa ollut nähnyt "äidin näköisiä naisia, sirovartisia lumpeita, hoikkia kaunottaria kuin eebenpuunvärisiä pilvenpiirtäjiä, joiden silmät olivat suuret kuin Ankole-naudoilla."
Jakaranda-puu esiintyy molemmissa kirjoissa. Pienen pienen maan Gaby löytää rakkauden kirjoihin rouva Economopoulosin jakarandan varjossa. Siellä hän istuu vanhan rouvan kanssa jutellen kirjoista, joita on tältä lainannut ja lukenut. Gaby oppii, että kirjat tarjoavat pakopaikan ja jopa muuttavat ihmistä.
Jakaranda-romaanissa tämä kaunis puu on jo nimessä ja kannen kuvassa. Jakaranda on pienelle Stellalle paikka, jonka oksistoon voi kiivetä piiloon lepäämään kaikesta ympärillä vellovasta kaoottisesta menosta ja puhumaan heille, joita ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti