perjantai 22. marraskuuta 2013

Maria Vaara, Annansilmät, 1977



Maria Vaara oli kainuulainen kirjailija, jonka kirjoja julkaistiin 70-luvulla ja 80-luvun alussa. Hän kirjoitti omasta skitsofreniastaan, sekä sairauden sisällä että terveinä kausina. Näiden vaikeatajuisten tajunnanvirtakirjojen välissä hän kirjoitti selkeäsanaisen nuortenkirjan Annansilmät omalle tyttärelleen Sariannalle. Kirjassa ei ole omistuskirjoitusta, mutta tämä yhteys on selvinnyt jälkeenpäin, kun tytär Sarianna Vaara kirjoitti romaanin Huomenkellotyttö (2013), jossa kertoo oman tarinansa elämästään perheessä, jonka äiti, perheen ainoa aikuinen, sairastaa vakavaa psyyken sairautta.  

Pidän Sarianna Vaaran kirjasta. Se on rehellinen, valoisa ja tosi.

En pidä Maria Vaaran kirjasta. Se on opettavainen ja nuorten kirjaksi lapsellinen. Hyvä on, vuosi on 1977 - joku nuorempi ihminen voisi ajatella, että se on niin kauan sitten, että silloin oltiin varovaisia. Ei oltu! 1970-luku oli kaikenlaisen heräämisen ja protestiliikkeiden aikaa; silloin, jos koskaan, oltiin rohkeita ja rajoja rikkovia. 


Annansilmien lapset ovat neuvokkaita ja reippaita tyyliin "Peppi Pitkätossu" ja "Pieni talo preerialla". Ei se haittaa, vaikka äiti yrittää itsemurhaa lääkkeillä useampaan kertaan ja jää palaamatta terapiareissuiltaan. Lapset osaavat elää ihan mainiosti toisistaan huolehtien, kun apulainen on sairaana ja kaikki kunnan kodinhoitajat varattuna. Isot pojat ja Anna katsovat vuorotellen pienen Tuomaksen perään. Anna, tuo kelpo pikku emäntä, leipasee muistista sokerikakun, pojat lämmittävät puusaunan; elämä on selkeää ja auvoista. Annan sanastossa on sanoja, joita ei jokaisella neljäsluokkalaisella olekaan: elatusavun ennakko, asumistuki, psykotereapia, suljettu osasto, vapaakävely.

    Anna huomasi ajattelevansa äidin sanoja: Kun voimia oli vähän, oli parasta olla vähän aikaa pieni siihen asti kunnes taas jaksoi. Anna ymmärsi sen melkein näin: jos ei jaksanut kävellä, piti kontata. Mielisairaalassa monet konttasivat. Ei Anna ennen ollut tiennytkään, että aikuinenkin voi olla välillä pieni.
 
Minulle tulee Annansilmien tyylistä mieleen sellaiset opettavaiset, kivat lastenkirjat kuin "Teemu leipoo" ja "Sanna hammaslääkärissä". Tässä kirjassa valistetaan mielen sairaudesta samalla yksinkertaisella tavalla.

- Sehän on sitten hyvä, että me tiedetään jotakin jo lapsena, sanoi Anna miettiväisenä. - Sitten me tiedetään aikuisena enemmän ja voidaan kertoa omille lapsillemme. Niin hekin tulevat tietämään. Ehkä sitten joskus kaikki osaavat ajatella oikein.
 
Tässä perheessä lapset ymmärtävät ja ymmärtävät - ja venyvät. He eivät riitele koskaan, vaan tekevät sopuisasti kotitöitä pyykinpesusta puulla lämmittämiseen. He viettävät myös keskenään juhlahetkiä paistaen makkaraa ja valmistaen omatekoisia karamelleja. Anna, 11 vuotta, joka on vastuussa kaikesta, vaikka ”isot pojat” ovat vanhempia, nauttii välillä laatuaikaa saunan lauteilla, kuten keski-ikäinen perheenemäntä. 

Tämä on viikon paras hetki, Anna ajatteli. Olla yksinään lämpimässä saunassa, jossa ei hetkeen tarvitse tehdä mitään, olla vain. Kaikki välttämätön oli sinä iltana tehty ja sai loikoa huolettomana saunan lauteilla varpaat katossa ja nakata löylyä silloin tällöin kuumille kiville. Sai olla yksin ja ihan hiljaa. Ei tarvinnut tehdä mitään eikä komentaa muita tekemään.

Minä en pidä tästä asetelmasta yhtään! Ymmärrän, että Maria Vaara kirjoitti näin vakuuttaakseen itselleen, että kaikki sujuu hyvin. 

Annan olisi pitänyt saada paljon isompi kiitos kuin pari annansilmää! Ja Sariannan olisi pitänyt saada toisenlainen kirja, sellainen, jossa hän saa olla lapsi.

Sekä Maria Vaaran Annansilmiä että Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä lukiessa mieltäni alkoi vaivata pelottava kysymys, onko meidän sosiaalihuoltomme mennyt paljonkin huonommaksi 70-luvusta. Kunnallinen kodinhoitaja oli silloin erittäin tarpeellinen ja kysytty apu erilaisissa tilanteissa. Olen itsekin soittanut monet kerrat kodinhoitajan sairastuneen lapsen seuraksi. Nykyään tällaisia työntekijöitä ei enää ole saatavilla. Ilman äitiä tai muuta aikuista asuville lapsille haettaisiin kiireellä sijoituskoti tai -kodit. Se ei tässä kirjan tilanteessa olisi ollut ehkä hyvä ratkaisu kuitenkaan, ei lasten eikä äidin kannalta, koska äidillä oli pitkiäkin terveitä kausia. Vanhuksiahan nykyään hoidetaan kyllä kotiin, silloinkin kun se ei ole enää järkevää, vaan lähenee ihmisrääkkäystä. Ennen vanhukset pääsivät turvaan vanhainkoteihin, joita ei nykyään enää ole; on vain tehostetun palveluasumisen yksiköitä, joihin on vaikea päästä. Vanhuus on jostain syystä tabu. Psyyken sairaiden ns. avohoidosta en jaksa edes kirjoittaa, se on heitteillejättöä. Annansilmissä äiti sai jäädä Piirille aina kun tarvitsi tukea. Kyllä, sosialipalvelut ovat huonontuneet valtavasti. Nykyään ei ihmisen sallita olla heikko!

10 kommenttia:

  1. Minäkään en varmasti pitäisi kirjasta. Olen aina inhonnut opettavaisia kertomuksia. Vaikuttaa tosiaan siltä, että kirjailija halusi vain rauhoitella itseään ja vakuutella itselleen, että kaikki on kunnossa.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, kirja tuntuu jotenkin kylmältä. Maria Vaara ei varmaan jaksanut mennä sisään lasten tunteisiin tai ei ainakaan osannut kirjoittaa niistä.

    VastaaPoista
  3. En tiedä riippuiko kunnasta, mutta oma äitini kertoo aina kauhuissaan siitä, kuinka soitti kuntaan meidän lasten ollessa pieniä 80-luvun alussa, ja kysyi tuosta avusta siinä tapauksessa jos hän joutuisi sairaalaan tms. Asuimme kaukana muusta suvusta ja isä pitkiä aikoja ulkomailla töissä. Kunnasta sanottiin, ettei mitään apua ole olemassa ja me lapset joutuisimme lastenkotiin tai sijaisperheisiin. Onneksi äiti ei sairastunut tai joutunut onnettomuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, onpas ollut erilaista eri kunnissa. Kainuussa oli nämä asiat hoidettu hyvin. Maria Vaara asui pienessä Paltamon kunnassa, ja Sarianna-tytär on lehtihaastateluissa vahvistanut, että kodinhoitaja oli heillä välillä yötäkin, kun oli vaikea tilanne. Me asuimme Kuhmossa 1977 - 2000. Kodinhoitajia oli aina saatavilla. Kun tuli oikeus jäädä töistä kotiin järjestämään sairastuneen lapsen hoitoa enintään kolmeksi päiväksi, niin mehän emme itse asiassa saaneet käyttää tätä oikeutta, kun tiedettiin, että kodinhoitajan saa hyvin ennen yhdeksää, jolloin opettajien työpäivä alkoi. Sitä muutamat opet vähän harmittelivat. No, sitten 90-luvulla palveluita alettiinkin purkaa rajusti ja tämä "hoitoa järjestämään" muutettiin muotoon "hoitamaan", jolloin pikkulasten vanhempien poissaolot ovat työpaikoilla tietenkin lisääntyneet.
      Tuo minun kirjoitukseni loppu tuntuu tyypilliseltä "kaikki ennen paremmin" -paasaukselta, mutta nykyajan sosiaalipalveluissa mennään mielestäni vikaan siinä, että korostetaan liikaa autettavan omatoimisuutta. Luullaan, että jos heikkoa ja väsynyttä autetaan, niin hän laiskistuu. Jos vanhus on koko elämänsä auttanut muita, niin kyllä minun mielestäni hänen pitäisi päästä palvelutaloon hyvissä ajoin eikä vasta vähän ennen saattokotivaihetta. Kun kävin katsomassa omaa isoäitiäni vanhainkodissa, niin siellä virkeät mummot juttelivat omissa porukoissaan ja nauttivat, kun lopultakin heitä palveltiin ja he jaksoivat vielä olla sosiaalisia.

      Poista
  4. Kiitos, otan haasteen vastaan. Juuri nyt kaamosvalojen tuikkeessa onkin ihanaa palata hetkeksi kesämuistoihin.

    VastaaPoista
  5. Hei Marjatta. En ole lukenut Vaaran kirjaa, mutta postaustasi lukiessani tuli mieleeni että jospa Maria Vaara kirjoittikin itsestään Annassa, toiveistaan olla toimelias ja selviävä kuten pikkuAnna eikä sairas "huono" äiti ja aikuinen. Jos Vaara ei ajatellutkaan kirjaa oikeasti lastenkirjaksi, vaan kuvaksi toiveminästään jollaisena uskoi pärjäävänsä ympäröivässä maailmassa. (Mikä ei oikeasti ole totta, sairastumme jos uskomme olevamme kaikessapärjääviä, vain pärjääjiä).

    Korastan että en ole lukenut kirjaa, joten kirjatotuus voi olla tarua ihmeellisempi.

    VastaaPoista
  6. Inna, oivaltava näkökulma. Ihan totta: perheessä roolit olivat ylösalaisin, äidin piti välillä olla konttaava ja syötettävä lapsi ja tytön joka tilanteessa aikuinen, varmaan äiti olisi halunnut olla Anna!

    VastaaPoista
  7. Elin lapsuuteni Paltamossa ja olin Sariannan luokkakaveri. Olen lukenut sekä Annansilmät että Huomenkellotytön. Molemmat kertovat tarinan omalta kannaltaan. Äidin kirja on kenties siksi opettavainen, koska Maria oli koulutukseltaan kansakoulun opettaja. 70 luvulla, nuorena tyttönä se tuntui hyvältä kirjalta, mutta ei enää 2000 luvulla kun luin sen uudelleen.
    Eivät kaikki saaneet lapsuudessani kunnan apua sitä tarvitessaan. Isäni oli töissä kaukana ja äiti joutui leikkaukseen. Keskenään piti neljän lapsen pärjätä talvipakkasella uunilämmitteisessä talossa. Vanhin lapsi 11 ja nuorin 7 v. Mutta se naapuria oli todella mahtava, kuten Sariannan haastatteluissa kertoo.
    Suosittelen Sariannan kirjaa. Todella kauniisti ja positiivisesti kerrottu raskaasta asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas mielenkiintoista, että olet tuntenut Sarianna Vaaran lapsena. Tämän päivä HS:n haastattelussa Sarianna toteaa saman minkä sinä, että äiti ja tytär kertovat tarinan omalta kannaltaan.
      "Annansilmät on äidin ainoa nuortenkirja. Se kertoo tavallaan minusta ja muista lapsista äidin silmin. Romaanissani eletään samoja aikoja, mutta näkökulmat ja tunnelmat ovat hyvinkin vastakkaisia."
      Onpas hurjaa, että olette joutuneet noin pieninä pärjäämään yksin ilman apua kunnalta. Olisiko Vaaran perhe ollut jostain syystä ykkösenä (usein toistuva tarve, äidin asema kirjastonhoitajana ja sitten kirjailijana). Olivatkohan Kuhmossakin opettajat etuoikeutettuja saamaan apua lapsen sairastuessa? Meillä oli ainakin rehtori, joka vahti tarkkaan poissaoloja. Jos vanhempi jäi itse kotiin lapsen sairastuessa, hän lähetti jopa terveydenhoitajan tarkistamaan, ettei ole kyse lusmuilusta.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...