Päivän paras VII - Valoa kohti

Ohitimme juuri vuodenkierron pimeimmän päivän, konkreettisesti.

  
Teemme mieheni kanssa aamuisin kahdesta sanomalehdestä tietokilpailun, ei niinkään kilpaillaksemme siitä kumpi on tietorikkaampi, vaan saadaksemme uutta tietoa. Kouvolan Sanomien eilisistä kysymyksistä yksi kuului: "Kuinka suuri osa ihmisistä ei voi kirkkaiden valojen takia nähdä Linnunrataa kotoaan?" Paljastan oikean vastauksen kirjoitukseni lopussa, niin voit tarkistaa oman käsityksesi asiasta.

Itse en pidä sanasta valosaaste, vaikka sitäkin on. Arvostan niin paljon valoa, josta omassakin elämässäni on ollut puutetta. Luin lapsena läksyni öljylampun valossa ja poljin kouluun kilometrikaupalla pilkkopimeässä pyörän kapeassa valokiilassa.  Pelkäsin pimeää, johon liitin kaikenlaista epäluonnollista, kiitos isoäitini kauhutarinoiden suohon upotetuista avioliiton ulkopuolella syntyneistä vauvoista ja kuvaraamatun näyttämistä valtavan kokoisista enkeleistä, joiden kuvittelin kahahtavan eteeni tielle.  
Monessa paikassa maapalloa lapset kulkevat edelleen kouluun pimeässä, kaiken lisäksi peläten väijyviä petoeläimiä, kuten minä enkeleitä ja vauvahaamujen valitusta. 

Tärkeintä valoa elämässä on meidän toisillemme antama valo. Sen merkitys korostuu tänä jouluna, jolloin poikkeusaika musertaa ihmisiä vaativuudellaan ja toivottomuudellaan. Siteeraan Päivän parhaana kohdan Hengitysliiton jäsenlehden pääkirjoituksesta, jonka on kirjoittanut viestintä- ja kehittämisjohtaja Hanna Salminen.

Ihminen on luotu epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen. Yli-ihminen ei tarvitse olla, mutta ehkä vähän parempi versio itsestä onnistuisi vuonna 2021. Olisi ihmisiksi toisille. Kuuntelisi toista ajan kanssa ennen kuin avaisi oman suunsa, kyllä senkin ehtii. Hymyilisi enemmän, sillä tunteet tarttuvat. Pitäisi yhteyttä useammin läheisiin ystäviin, sillä elämä on lyhyt. Muistaisi nauttia jokaisesta päivästä. 

Vastaus tietovisan kysymykseen: kolmasosa.

Näin sydämeeni joulun teen

Olen aina pitänyt otsikon joululaulun tästä tietystä kohdasta "Näin sydämeeni joulun teen" (ja vain tästä), koska olen sitä mieltä, että joulumieli todellakin TEHDÄÄN. 

On paljon ihmisiä, jotka kokevat jäävänsä paitsi jostain mistä toiset "ne oikeat jouluihmiset" hohkaavat kuin jostain mystisestä orgastisesta tilasta. Jos ei koe joulua uskonnollisena juhlana, perheeseen ei kuulu silmät sädehtien joulua odottavia pikkulapsia eikä ole tapana antaa lahjoja, niin joulu saattaa tuntua samalta kuin arki ja voi ihmetellä mitä ne toiset oikein höösäävät. Jotkut näin kokevista ihmisistä ovat lähteneet jouluksi etelän lämpöön, mitä tänä vuonna ei voi tehdä, ja viettäneet Suomi-joulun sijaan rantalomaa.

"Jouluihmisiä" on mielestäni kolmenlaisia:

1) Ne jotka juhlivat joulua uskonnollisena juhlana, jotkut hartaasti ja yksinkertaisesti, jotkut myös maallista koreutta ja runsautta arvostaen.

2) Ne, joilla on tapana tunnelmoida arvostaen hiljaisuutta, kynttilänvaloa, takkatulen ääressä istumista ja yksinkertaisia perinnekoristeita.

3) Lapsenmieliset, joille joulumieli on kutkuttavaa odotusta kuin muistumana lapsuuden joulupukin odotuksesta. Nämä ihmiset harrastavat iloista koristelua ja nauttivat lahjojen suunnittelusta ja paketoimisesta. 

Itse kuulun kolmanteen ryhmään, löyhästi. Tietenkin ryhmät myös sekoittuvat. Kolmosryhmän touhottajana vetäydyn välillä hiljaiseen yksinäisyyteeni kuusen katveeseen lukemaan ja mietiskelemään ja vaihtaisin myös milloin tahansa joulun vieton pimeässä Pohjolassa ihanaan lomaan jossain rantaparatiisissa.
Mieheni saattaisi ilman minua ja muuta perhettä olla kakkosryhmäläinen ellei peräti lähes joulua juhlimaton. Hän kiittelee minua joulun rakentamista ja innostamisesta. 

Alan tehdä joulua marraskuun alussa. Meillä on nykyään kestokuusi, jonka voi pystyttää aikaisin ja pitää pitkään. Pystytämme sen itsenäisyyspäiväksi ja puramme Nuutinpäivänä 13.1., jolloin muutkin koristeet saavat lähteä, keittiön punavalkoinen jouluverho ja punainen matto vaihtuvat keväänvihreisiin ja joulukukkien tilalle asettelen keltaisia tulppaaneja. 

Tämän joulun alla monet joulumielen rakentamiseen oleellisena osana kuuluvat asiat puuttuvat. Ei ole pikkujouluja, joulumarkkinoita eikä joulutoreja, ei joulukonsertteja eikä teatterien joulunäytöksiä. Meillä oli liput teatteriin, mutta jätimme menemättä, koska juuri silloin Kymenlaaksossa siirryttiin koronaviruksen leviämisvaiheeseen. 

Kaikkein ikävimmältä on tuntunut se, että emme näe omiamme joulun ympärillä. Turun perhe on käynyt usein itsenäisyyspäivänä ja Tuusulan porukka joulun ja uudenvuoden välillä arkena, jolloin on seikkailtu alennusmyynneissä. Onneksi olemme lähellä asuvan nuorimman pojan perheen kanssa "samassa kuplassa" ja saamme heidät jouluna yövieraiksi. Toisten kanssa kohdataan varmaan  turvallisesti Teams-palaverissa, mikä on valitettavasti melko vähäinen ilo.    

Kun harrastukset ovat tauolla ihmiset satsaavat kotiinsa ja kodin ympäristöön. 
Kävimme katselemassa jouluvaloja Anjalassa, jossa on ollut oikein kyläkilpailu parhaista valoista.   

Kuva, UMe

Kuva, UMe

Me asumme kerrostalossa. Parvekkeella on tähtivaloketju, pöytälyhty ja Turkista tuomamme värikäs riippulyhty. Sisällä on punaisia ja valkoisia  joulukukkia. Kuuseen laitoin taas kerran kaikkea vuosien aikana kertynyttä lasten ja lastenlasten askarteluista juuri hankittuihin viininpunaisiin palloihin. Valoiksi kuuseen kiinnitimme sekä pienet ledit että kynttilät, voi valita kumman valon haluaa tilanteen ja mielialan mukaan. Ei minusta ole minimalistiksi eikä tyylikkääksi kahden värin käyttäjäksi. Oikean kuusen tuoksu puuttuu, mutta valitsen mieluummin pitemmän ajan keinojoulupuun kanssa. 

Yksi tärkeä joulumielen kasvattaja on jouluruoka ja leipomukset, joihin myös jouluvalojen ohella saatetaan tänä korona-kotoilujouluna panostaa kodeissa enemmän kuin ennen. Minä tein muutaman vuoden tauon jälkeen itse rahkavoitaikinan torttuihin ja onhan se  paljon mehevämpää kuin kaupan pölisevät voitaikinat. Monena jouluna olen valmistanut jouluisia jälkiruokia jouluhalosta uunijäätelöön, mutta suklaakonvehdit ovat kyllä kaikkein parasta, joten taidan suosia niitä ja käyttää turhasta näpertelystä jääneen ajan - no, mihinkäs muuhun kuin lukemiseen ja siihen paljon kuulutettuun hiljentymiseen.   

Ulkona sataa lunta, tai oikeastaan räntää, mutta maisema on valkoinen! Ihmeellistä! Tuntuu jouluiselta. 

Vielä joulutunnelmaan pääsemisessä on muistettava heidät, joilla huoli täyttää mielen eikä sinne mahdu joulua. Ihmisillä on huolta terveydestään, toimeentulostaan ja läheisistään. Onnettomuudet ja äkkikuolemat eivät kysy, onko joulu. Korona ei pidä tulitaukoa. Meilläkin on lähipiirissä monenlaista huolta ja murehtimista.  
Kaikille huolten kanssa kamppaileville omistan tämän sydämen.

Kristina Carlson, Eunukki

Kristina Carlsonin romaani Eunukki (2020) on kirja, josta mieleeni nousee ennen kaikkia muita sanoja sana 'kaunis'. Kaunis kieli ja kaunis muoto, kaikki kirjassa on harmonista ja harkittua. Vaikka kirjan päähenkilö, eunukki Wang Wei, puhuu ajatustuokioissaan jopa suolensa toiminnasta, niin se ei muuta kokonaiskuvaa kirjasta mitä kauneimpana taiteen tuotteena. 

Onnittelen Kristina Carlsonia rohkeista aihevalinnoista, tästä ja myös aiempien kirjojensa aiheista, sekä ilmaisun tiiviydestä. Voin kuvitella, että tutkimustyö olisi tuottanut aineistoa tiiliskiveen; Carlson tyytyy kuvaamaan vanhan eunukin elämää alle satasivuisessa teoksessa, joka herättää henkilön ja aikakauden eloon sekä antaa myös sytykettä filosofiseen pohdiskeluun identiteetistä ja elämän tarkoituksesta.

Wang Wei syntyy köyhille vanhemmille 1120-luvulla Dongjingissä Kiinan pääkaupungissa. Kun sato epäonnistuu vanhempien on pakko myydä hänet ja hänen nuorempi veljensä hoviin, jossa heidät leikataan eunukeiksi. Leikkauksesta jää muistoksi valonvälähdyksiä ja kirskuntaa sekä ikuinen lääkärien pelko. Kun Wang Wein on mentävä mahakivuistaan lääkäriin hän pelästyy lääkärin hyllyltä poimimaa yrttirasiaa:"Kauhistuin, että se on pao, että minua viedään!" Eunukki saa kuollessaan mukaansa kannellisen rasian, paon, johon on säilötty häneltä pikkupoikana viedyt penis ja kivekset. 
Wang Wei menettää yhdeksänvuotiaana vanhempansa, veljensä, joka menehtyy leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin, koko entisen elämänsä sekä sukupuolensa. Hän saa myös uuden nimen, joka on peräisin kuuluisalta runoilijalta.  
Kuohitut pojat ja miehet ovat hovin palvelijoita, joiden tehtävät vaihtelevat keittiöapulaisesta vartijoiksi ja haaremin naisten vaatevarastonhoitajasta tutkinnon kautta virkamiehiksi. Jotkut naiset pitävät pehmeämuotoisia eunukkeja lemmikkeinään. 

Vaikka eunukit lukumäärältään ovat hovissa valtakunta valtakunnassa, meiltä puuttuu valta. Me olemme, olimme palvelijoita, ja valta on kaikki.

Keisarin yöastian tyhjentäminen on erään eunukin virka. Mietin mikä tutkinto hänellä siihen toimeen on. Ainakin hän näkee ainutlaatuisen muotokuvan keisarista: astiassa kelluvat pökäleet.

Wang Wei on ollut monenlaisissa tehtävissä hovieunukkina. Hän on nähnyt juonitteluja ja oppinut varomaan. Julman aikakauden yhteiskunnassa armeliaisuutta pidetään heikkoutena. Vihollinen ja petturi mestataan iskemällä sapelilla keskeltä kahtia. Nyt Wang Wei on vapaa palveluksesta ja katselee elämää enemmän ulkopuolisena kuin koskaan. Hän ei enää koe olevansa tarkkailun alla ajatuksineen, kuten työssä ollessaan koki, vaan uskaltaa miettiä juuri mitä haluaa.

Monet ajattelevat, että maailma on jaettu kahtia. On päivä ja yö, on valo ja pimeä, on kova ja pehmeä, on mies ja nainen. Näin he ajattelevat järjellään, vaikka tietävät, että on myös hämärä, ja on vesi joka voi virrata tai höyrytä tai jäätyä. 

Wang Wei tarkkailee joutilaana ihmisiä ja lintuja. Hän pitää myös ikäistensä eunukkiystävien seurasta. He kokoontuvat huvimajaan vaihtamaan ajatuksia, syömään, juomaan viiniä ja pelaamaan noppapelejä rahasta, jadekiekoista ja henkilökohtaisista esineistä.

Paitsi omaa aikakauttaan Wang Wei pohtii paljon ikääntymistään, lihavaa ruumistaan, kuolemaa ja miehen ja naisen välistä rakkautta, joka on jäänyt hänelle arvoitukseksi. Hän rakastaa eunukkiystäväänsä, joka lähetettiin keisarin kanssa matkaan, koska on niin hyvä kokki, vaikka oli jo täysinpalvellut. Hän tietää rakkauden siitä, että kaipaa ystäväänsä, mutta on nähnyt, että mies ja nainen kaipaavat toisiaan eri tavalla, sellaisella johon liittyy ruumiillista poltetta.  

Vanhuus alkaa siitä, kun ei enää kuvittele tulevaisuutta erilaiseksi kuin nykyhetki, Vanha rouva sanoi. Itse ajattelen, että vanhuutta on kuvitella itselleen erilainen menneisyys kuin se oli. Kuvitella kaikkea mitä ei ollut, että olisi ollut maanomistaja, korkea-arvoinen sotilas tai virkamies. Kuvittelenko minä, että olisin ollut mies? En kuvittele. Olisin voinut olla kirjaviisas, runoilija, maalari tai musiikkimestari. En osannut tai voinut olla. Olemattoman ajatteleminen eteenpäin ja taaksepäin on haikailua. Minulle kelpaa nykyhetki kunhan en kuole ihan vielä.   

Olen seitsemänkymmenen! Haluan noudattaa sydämeni haluja ja rikkoa sovinaisuuden rajoja!
Sovinnaisuus pakottaa elämän jatkumaan samanlaisena kuin se mukamas on aina ollut. Yan Yan opetti minulle, että jos kengät puristavat, kävele paljain jaloin. 

Ajattelen ajatuksiani ajatuksista. 

Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin. Jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan. 

Hyvä, hyvä Wang Wei! Ajattele vain, se on meidän seitsemänkymppisten huvi, ollaan eunukkeja tai ei. Ja sekin huomio, että alkaa muistuttaa vajennutta riisisäkkiä voi olla yleinen muillakin. 

Pidän tästä pienestä, aforistisesta kirjasta niin paljon. Se tuntuu kasvavan, kun alan ajatella ajatuksiani.
Alan ajatella julmuutta, jolla ihmisten kehoon on puututtu entisaikoina, varsinkin idässä. Poikia on kastroitu ja tyttöjen jalkoja sidottu. Vähänkään viallisia on surmattu jo syntyessä, paitsi joitain säästetty töllöteltäväksi ja pahoinpideltäväksi hovien illanvietoissa. Olisiko maailma sivistynyt tässä suhteessa jonkin verran. Kuitenkin. 

Sinivalkoista (Blogihaaste)

Blogeissa on kiertänyt haaste Sinivalkoinen, jossa sininen ja valkoinen ovat päärooleissa. Sain idean Ritalta Kieltenopen kotiblogista ja ajattelin pohdiskella aihetta Suomen itsenäisyyspäivän alla.

Ostin kuvan patalapun kesällä Sotkamon käsityömyymälästä, jossa poikkean aina, kun liikun siellä päin. Näitä on myös nimiaiheisina. 

Lippumme on sinivalkoinen. Sininen taivas ja valkoiset poutapilvet, siniset järvenselät, valkoinen siniseen sihahtava lumi; Sininen polku Kuhmossa, Konstan Pylkkerön siniset ajatukset; sinivuokot, kissankellot ja lemmikit; sinivalkoruutuiset keittiön verhot, sininen lettinauha pikkusiskoni vaaleissa palmikoissa. Kirjoista tulee mieleeni Toni Morrisonin Sinisimmät silmät ja Joan Didionin Iltojen sinessä. Sininen yhdistetään usein uneen. Sininen uni Tapio Rautavaaran laulamana...

Ja pieni sateenvarjo
On aivan kallellaan,
Ja sinistä unien kirjaa
Se kantaa kainalossaan,
Ja unien sinimaahan
Se lapset autolla vie.
Surrur, surrur ja sinne
On sininen, uninen tie.

  

Suurin osa meidän huushollimme astioista on sinivalkoisia, pohjoismaista tyyliä. Kuvassa on viheltävän teepannun ohella muumimukeja, kutsun niitä talvimukeiksi ja Arabian Suomi 100 -juhlavuoden vuosikymmenmukeja. 

Lisää sinivalkoisuutta, vanhaa ja uutta. Isot maljakot ovat China Centeristä, joka toimi, kasvoi ja kehittyi Kouvolassa joitain vuosia ja kaatui epäilyihin laittomasta toiminnasta. Epäilyt osittautuivat turhiksi, mutta eipä ole enää meillä tällaista kivaa basaaria. Mieheni innostui hankkimaan näistä kaupoista maljakoita, niitä on mökilläkin. Pojat kutsuvat näitä Iskän Ming-dynastia-vaaseiksi. Juustokupu on matkamuisto Herendin posliinitehtaalta Unkarista. 

Tämän taulun ostimme pari viikkoa sitten Moision kartanosta, joka lopetti toimintansa taidegalleriana. Taulun nimi on Lumipyry ja sen on maalannut Pauli Luoma.  Meille tuli molemmille, miehelleni ja minulle, nostalginen olo tätä taulua katsellessa, Kiertelimme näyttelyssä pitkään ja palasimme aina uudelleen tämän pienen maalauksen luo. Lapsuuden talvisää. 

Vaatteissa minulla on valkoista erityisesti puseroissa, topeista neulepaitoihin. Kesällä yksi mieliasuni on  sinikukallinen hame ja valkoinen toppi, mutta vaatemielivärini on kyllä punainen. Käytän paljon iloista joulun punaista, vanhaa roosaa ja viinipunaista. Kuvan vaniljanvalkoinen neuletakkini on varmaan parikymmentä vuotta vanha. "Löysin" sen, kun mietin, mikä valkoinen olisi kaunis kuvassa.  

Farkuissa pidän tummansinisestä, mutta kaikessa muussa eniten lempeistä vaaleammista sinisistä. Välimeren sininen ah... en nyt etsi matkakuvia. Niiden sijaan kuvaan pienen palan rantapyyhettä. 

Se suloisin sinisen sävy

Mietin, miksi eri värit ovat suosittuja eri maissa. Meillä Suomessa käytetään varovaisia, hillittyjä värejä yleensä kaikessa. Ennen maalla oli punamullalla maalatut talot yleisiä, nykyään pastellit. Kaipaan sitä punaista. 

Ruotsin lippu on sinikeltainen ja eikös siellä näy keltaista myös vaatteissa, mikä on Suomessa harvinaista. Kuninkaallinen kultako lie vaikuttanut? 
Monissa kaukomaissa käytetään loistavia värejä, esim. Chilessä rakennukset saattavat olla mitä väriä vain, kaikkea mitä paletista löytyy. Afrikkalaisten kankaiden sävyt ovat joskus kuin koralleista tai jalokivistä.
Jos erehdyt turistina hankkimaan jonkin vaatteen kaukomatkalla huomaat pian, että se näyttää meidän ilmastossamme räikeältä.
Valitut värit eivät ole aina kiinni luonnostakaan. Mitä kuivimmassa ja värittömimmässä ympäristössä ihmiset saattavat rakentaa maailmansa kirkkain värein maan lipusta kahvikuppeihin, ehkä juuri vastapainoksi luonnon yksitoikkoisuudelle. 

Mökillä maalasimme rakennukset punasävyisiksi valkoisin pielin perinteiseen tapaan.

Muutama talvimaisemakuva vielä tänne. Nämä ovat kaikki Kymijoelta, mieheni  kuvia. 

Jos haluat kirjoittaa ja laittaa kuvia Sinivalkoinen-aiheesta, niin kerro kirjoituksessasi, että haasteen on aloittanut Tiiu blogista Puutarhahetki. Käy myös liittämässä postauksesi Puutarhahetki-blogin Sinivalkoista -haaste -postauksen kommenttikenttään. 
Voit haastaa blogiystäviäsi mukaan, ja aiheestahan voi kirjoittaa milloin vain.  

Sittenpä ei muuta kuin hyvää ja rentoa sinivalkoista itsenäisyyspäivää 2020! 

----------------------

6.12. illalla

Luin juuri erään pysähdyttävän itsenäisyyspäiväkirjoituksen Esmeraldan eetos -blogista.
Lukekaa tekin täältä.

Päivän paras VI - Korona-asiaa...

Ylen tiedotus:
Levin yöelämästä paljastui koronarypäs. - Kävitkö Pub Hölmölässä, Bar Ihkussa tai Ravintola Narranissa?

Ihkua joulukuun ensimmäistä päivää ja koronakestävyyttä meille kaikille!

Trevor Noah, Born a Crime

Millaista on lapsuus, kun syntyy "lainsuojattomaksi"? Trevor Noah syntyi mustan äidin ja sveitsiläisen isän lapsena apartheidin aikaan Etelä-Afrikassa. Hänen elämänsä alkoi rikoksesta. Immorality Act vuodelta 1927 kielsi kaikki rotujen välisen sukupuolisen kanssakäymisen. Oli opeteltava kameleontiksi, oli opeteltava juoksemaan kovaa ja päättämään nopeasti, mihin ryhmään on paras  kuulua milloinkin olkoon kyseessä koulun piha tai vankilaympäristö. Ryhmiä oli lukematon määrä ihon, väriasteen, uskontojen ja kielten mukaan, eikä hallinto pyrkinyt yhdistämään vaan hajottamaan, koska se mahdollisti pienen etuoikeutetun vähemmistön vallassa pysymisen. 

Laillistettu rotusortojärjestelmä apartheid lakkautetaan pian sen jälkeen kun Nelson Mandela pääsee 27-vuotisesta vankeudestaan 1990 helmikuussa, mutta se ei pääty arkielämässä noin vain eikä mikään muutu paremmaksi. Toisistaan erotettu, kouluttamaton kansa ajautuu sekasortoon. 'Apartheid' on afrikaansia ja tarkoittaa erottamista, Noah tarjoaa käännöstä 'apart hate'. 

I was five years old, nearly six, when Nelson Mandela was released from prison. I remember seeing it on TV and everyone being happy. I didn't know why we were happy, just that we were. I was aware of the fact that there was a thing called apartheid and it was ending and that was a big deal, but I didn't understand the intricacies of it. 

What I do remember, what I will never forget, is the violence that followed. The triumph of democracy over apartheid is sometimes called the Bloodless Revolution. It is called that because very little white blood was spilled. Black blood ran in the streets.  

Trevorin tuki ja turva on äiti Patricia, joka uhmaa rajoja ja kieltäytyy elämästä niiden mukaan. Hän käy konekirjoituskurssin ja pääsee töihin sihteeriksi, työhön, jota ei ole tarkoitettu mustille. Hän hakeutuu asumaan alueille, jotka on tarkoitettu paremmalle väelle ja hän haluaa "laittoman lapsen" sekä tälle paremman elämän. Kun sukulainen kysyy, miksi Patricia haluaa pojalleen koulutusta, josta tälle ryhmien väliin jäävänä ei tule olemaan mitään hyötyä, hän vastaa, että sittenpähän tämä saa tietää että muutakin on. 

Trevorin lapsuus on ihmeitä täynnä, nuoruus vaikeaa ja vaarallistakin, mutta niinpä vain ylivilkkaasta lapsesta ja neuvokkaasta, erilaisissa porukoissa luovivasta nuorukaisesta sukeutuu koomikko ja tv-juontaja, jolla on nykyään oma ohjelma, The Daily Show USA:ssa. 
Kaikki tämä kiitos äidin. Noah omistaakin elämäkerrallisen kirjansa lannistumattomalle äidilleen.

For my mother. My first fan.
Thank you for making me a man.

Born a Crime, suomenkielisenä Laiton lapsi, koostuu luvuista, joiden alussa on usein asiapaketti ja sen jälkeen omakohtaisia kokemuksia huumorilla hunnutettuna. Aiheina on kielet, koulutus, historia, apartheid-järjestelmä, rodun määrittely, uskonto, slummit, laki ja sen tulkinta, nimien antaminen, lemmikit. 

Kirjan näkyvin piirre on sen lämmin huumori, varsinkin niissä luvuissa, joissa kirjoittaja tarkastelee pienen Trevorin elämää tiukan äitinsä komennossa. Sävy muuttuu vakavammaksi, kun väkivaltainen isäpuoli tulee perheeseen.
Koulun loppumisen jälkeen Trevor joutuu tuuliajolle ja viettää aikaansa pikkurikollisena slummikavereiden kanssa. Hän käyttää tästä ajasta termiä 'suspended animation', valekuolema.
Trevorilla on paitsi äitinsä rakkaus myös rutkasti onnea matkassaan. 

Hän oppii yksinäisessä lapsuudessaan olemaan itsekseeen ja toisten seuraan päätyessään vaikuttamaan siihen, minkä käsityksen ihmiset hänestä saavat vaihtamalla kieltä - ohho valkoinen jäbä puhuu zulua, jätetään se rauhaan - ai, sinä puhut afrikaansia, anteeksi, et sitten olekaan niin kuin muut mustat, jotka varastelevat, you know.  

I was everywhere with everybody, and at the same time I was all by myself. 

To this day you can leave me alone for hours and I am perfectly happy entertaining myself. I have to remember to be with people. 

Kirja antaa hyvän kuvan siitä, miten rotuerottelu saatiin toimimaan ruohonjuuritasolla. Trevorin sveitsiläinen isä perusti 80-luvulla myös mustille avoimen ravintolan. Lupia tällaisten ravintoloiden perustamiseen myönnettiin muutamia, koska tarvittiin ravintoloita, joihin voi viedä vierailevia diplomaatteja, joita ei voinut sortaa värin perusteella kuten omanmaalaisia. Kun varakkaammat paikalliset mustat innostuivat käymään tässä viehättävässä ravintolassa, niin naapurusto alkoi tehtailla valituksia ja viranomaiset löysivät keinon ravintolan sulkemiseen vaatimalla erilliset vessat kaikille eri roduille, valkoisille, mustille, värillisille (melkein valkoiset) ja intialaisille sekä tietenkin naisille ja miehille erikseen. Ravintolaan ei olisi paljon muuta mahtunut kuin vessoja. 

Rodun määrittely kuulostaa Noahin kuvaamana farssilta, niin sattumanvaraista se oli. Virkailija saattoi tökätä rastin papereihin nopean silmäilyn perusteella, ja sen mukaan määräytyi sitten koko elämä, asuinpaikka, kenen kanssa saa mennä naimisiin, työpaikka ja edut. Joskus ihmisiä alennettiin ja joskus ylennettiin rotukategorioissa. Jos valkoisten vanhempien lapsi oli liian musta, piti tehdä päätös, lähteekö koko perhe mustiksi mustien joukkoon vai lähteekö äiti lapsen kanssa ghettoon ja isä jatkaa entisessä elämässään elättäen heitä valkoisena valkoisen miehen työpaikassaan.

Nuorena miehenä Trevor pohtii paljon lakia ja oikeudenmukaisuutta.
Hän huomaa, että tulee tilanteita, joissa on pakko valita puoli, vaikkka kuinka haluaisi olla määrittelyjen ulkopuolella. Ympäristö pakottaa.
Hän huomaa myös, että kasvottomia kohtaan on helppo toimia väärin, mihin koko erottelujärjestelmä on perustunut. Kun Trevor saa näpistelijöiltä haltuunsa varastetun kameran, jonka sisällä on valkoisen perheen lomakuvia, hän ei pysty myymään sitä eteenpäin. Kaverit vakuuttavat varastamisen olevan oikeutettua, koska mustilla ei ole mitään ja valkoiset saavat korvauksen vakuutuksesta siitä mitä menettävät, mutta kamera on käännekohta. Trevor tajuaa olevansa mukana porukoissa, joista hänellä on mahdollisuus lähteä ja siirtyä valekuolleesta eläväksi. 

It's easy to be judgmental about crime when you live in a world wealthy enough to be removed from it. But the hood taught me that everyone has different notions of right and wrong, different definitions of what constitutes crime, and what level of crime they're willing to participate in. 

Jopa Trevorin syvästi uskovainen kolmessa eri kirkossa käyvä äiti katsoo läpi sormiensa sitä, että hänen halvalla ostamansa hampurilaispihvit ovat todennäköisesti varastettua tavaraa. Nälkä on rikoksesta hyötymisen syntiä vahvempi voima, ja kaikkialle ehtivä pikku keppostelija, äidin elämän tärkein ihminen Trevor rakastaa hampurilaisia. 

Noahin lapsuuden kuvaus tuo niin mieleeni J. M. Coetzeen muistelmat lapsuudestaan Boyhood: Scenes from  Provincial Life (tästä en ole kirjoittanut, vaikka muutoin olenkin kirjoittanut paljon Coetzeesta). Kirjailijat ovat aivan eri ajalta ja eri yhteiskuntaluokista, Coetzee taustaltaan afrikaani ja Noah Xhosa-äidin ja eurooppalaisen isän "rikos", mutta silti heidän lapsuudessaan on samanlaisia kokemuksia rotuarvostuksista, taikauskosta ja paljosta muusta. Molemmat ovat katselleet ympäröivää elämää humaanein silmin Molemmilla on myös sama ihastuttava tyyli katsoa pientä itseään lempeästi ja hieman huvittuneesti aikuisten luoman hullun maailman armoilla. 

PS Edellisessä kirjoituksessani on jo makupala tästä kirjasta, sen huumoripuolesta, ja kuva äidistä ja Trevorista. 

Päivän paras V

Luen maailman ihaninta, positiivisinta tekstiä. Olen vasta puolivälissä eteläafrikkalaisen Trevor Noahin elämäkerrallista kirjaa Born a Crime, mutta olen jo pannut muistiin paljon hauskoja, liikuttavia ja oivaltavia kohtia ja saanut lukea hämmästyttäviä faktoja yhteiskunnasta apartheidin aikana ja sen jälkeen.
Valitsen nyt päivän parhaaksi sellaisen kohdan jossa Noah miettii, miksi hän ei lannistunut vaikka ylivilkkaana lapsena sai vähän väliä selkäänsä tomeralta äidiltään.

I never let the memory of something painful prevent me from trying something new. If you think too much about the ass-kicking  your mom gave you, or the ass-kicking that life gave you, you'll stop pushing the boundaries and breaking the rules. It's better to take it, spend some time crying, then wake up the next day and move on. You'll have a few bruises and they'll remind you of what happened and that's okay. But after a while the bruises fade, and they fade for a reason  - because now it's time to get up to some shit again.
(En antanut koskaan minkään kipeää tekevän estää itseäni kokeilemasta jotain uutta. Jos keskittyy liikaa äitikän selkäsaunoihin tai maailman antamiin selkäsaunoihin sitä lakkaa uhmaamasta rajoja ja rikkomasta sääntöjä. Paras vaan ottaa vastaan kaikki mitä tuleman pitää, itkeä tirauttaa ja nousta seuraavana päivänä ja lähteä liikkeelle. Muutamat saamasi mustelmat muistuttavat tapahtuneesta, eikä siinä mitään. Hetken kuluttua mustelmat haalistuvat, ja sillä on tarkoitus  - nyt on aika ryhtyä uusiin kujeisiin.) 

Seuraavalla sivulla Noah taas käyttää shit-sanaa luovasti. Musta turvamies näkee jalkapallokentällä kissan ja nuijii sen hengiltä, koska mustien yhteisössä uskotaan, että kissoissa saattaa olla paha henki, ja ainakin sellaisessa kissassa se on, joka tulee kesken pelin kentälle häiritsemään. Video tästä eläimeen kohdistuvasta raakuudesta leviää. 
It was front-page news all over the country. White people lost their shit. 
(Se oli etusivulla kaikkialla. Valkoiset sai hepulin.)
Haluan lukea tämän kirjan ehdottomasti myös suomeksi ja katsoa miten kääntäjä suomentaa kaikki shit-sanat ja muutoinkin eläväisen tekstin. Käännökset tässä ovat omiani. Musta mies tietenkin tuomittiin rankasti teostaan, vaikka mustia miehiä päivittäin kuoliaaksi pieksevät valkoiset jäivät järjestään tuomitsematta. Well, shit happens! 

Suosittelen tätä lukemiseksi teille, jotka olette pitäneet J. M. Coetzeen, André Brinkin, Nadine Gordimerin ja muiden eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teoksista ja teille, jotka kaipaatte lämmintä lukuelämystä kaiken kyynisen keskellä. 
Palaan kirjaan myöhemmin. 

Katsokaa nyt tätä kirjan alkulehden valokuvaa äidistä ja pienestä Trevorista.