Vähän muutakin kulttuuria kuin kirjoja

Kävin katsomassa muotisuunnittelija Jukka Rintalan näyttelyn Unelmien tanssiaiset Haminan raatihuoneella. Olin aivan lumoutunut Rintalan uniikki-iltapukujen, korujen, piirrosten ja maalausten kauneudesta.
Videolla pyöri kuvia vaatesuunnittelijan työstä. Näyttelyssä oli myös maalausteline ja iso työpöytä, jossa oli tuoreita maalauksia kuivumassa. Taiteilija oli itse paikalla.

Rintala tunnetaan uniikki-iltapuvuistaan, mutta hän on suunnitellut asuja myös vaateteollisuudelle mm. Friitalalle ja Nansolle. Vaatteiden lisäksi hän on suunnitellut koruja, sisustustekstiilejä, tapetteja ja lasiesineitä.  

Alla pieni otos minun mielestäni kauneimmista iltapuvuista, koruja ja maalausteline. 

Kun kävelimme näyttelyn unelmamaailmasta ulos kadulle arkimaailmaan, mieheni sanoi:"Miä kovasti arvostan tota jätkää. Mikä ammattitaito!" 

Toisenlaista aistien juhlaa koin eilen Tuure Kilpeläisen ja hänen bändinsä Kaihon Karavaanin konsertissa Ankkapurhan kulttuuripuistossa Anjalan kartanon mäellä. Paikka on ihanteellinen konsertteihin, sopivasti varjoisa, ja ihana maisema taustalla. Esiintymislavan takana Kymijoen lahdella konserttia kuunneltiin myös veneistä. 

Nouseva katsomo oli aseteltu väljästi, mutta me istuimme omilla retkituoleillamme sivussa. Joka paikasta näki hyvin loivan maaston ansiosta. Konsertissa oli 500 ihmistä, lippuja ei myyty enempää. Entisaikoina alueelle olisi mahtunut ehkä kaksinkertainen määrä. 

Kilpeläinen asuu nykyään perheineen Inkeroisissa suloisessa pitsihuvilassa. Hän on siis oman kylän poikia. 

Kuulimme vanhoja tuttuja lauluja ja uutta. Rakastan 'Bonsaipuuta', 'Ystävänpäivää' ja monia muita; uudemmissa oli mitä kauneimpia omaa elämää sivuavia lauluja, mm. ihana rakkauslaulu vaimolle, 'Manuela'. 
Pidän Kilpeläisen lyriikasta: tarinoita, kauniita metaforia, haikeutta ja joukossa huumorilauluja, kuten vanha hitti 'Hyvä, paha, ruma mies', jossa on siinäkin huumorin lisäksi painava sisältö.  
Pidän siitä, että Kilpeläinen on romantikko. 

Yleisö tykkäsi erityisesti biisistä 'Mis mun buutsit on', jossa Kilpeläinen laulaa Kuusaan murteella. Tällä laululla on hauska tausta. Wikipediassa oli ollut virheellisesti, että laulaja olisi tehnyt tämännimisen laulun 16-vuotiaana - kuka veijari lienee sen sinne laittanut - niinpä hän tekikin buutsilaulun nelikymppisenä. Laulussa mies palaa teinivuosiensa tunnelmiin, pohtii elämäänsä ja etsii paitsi buutseja myös sydäntään.  

Mis min buutsit on
miä on ettin niit
miä on taas se Kevätkujan poika
eksyneen min murheisiin

Nyt loppu se halailu!

Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voineet tavata läheisiämme ja liikkua Suomen sisällä. Google Maps Timelinen viesti puhelimessani kertoo, että olen käynyt heinäkuussa 13 kaupungissa ja liikkunut idässä, lännessä ja etelässä sekä pohjoisessa Kainuun korkeudella. Kaikki läheiset on tullut halattua, mutta onkohan niin, että nyt loppuu se halailu ja alkaa taas etäisyyden pitämisen aika. 

Uudellamaalla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin paljon tartuntoja, että jos se olisi oma valtionsa, niin sinne matkustamista ei sallittaisi muualta Suomesta. Turun lentokentän testissä Skopjesta Pohjois-Makedoniasta tulleista on myös löytynyt harvinaisen paljon tartunnan saaneita. 

Ihmiset eivät ole toimineet suositusten mukaan. On matkustettu turistimatkoille kriisialueille, ja lähes kaikissa maissahan tartuntatilanne on pahempi kuin meillä. Matkustamista olisi pitänyt välttää ja pitää etäisyyttä kanssaihmisiin.

                              

Luin jokin aika sitten italialaisen fyysikko-kirjailija Paolo Giordanon kirjan Tartunnan aikaan, jonka hän kirjoitti koronaviruspandemian aikana karanteenissa ollessaan seuratessaan kalenterinsa tyhjenemistä tiedekonferensseista ja muista tapaamisista. Hän on antanut kirjansa alkusanoille otsikon Arestissa.  

Giordano tarkastelee maailman tilaa ja pohtii, miten selviämme. Lukujen (27 kaikkiaan) nimet kertovat sisällöistä: Tartunnan matematiikkaa, Maltin matematiikka, Fatalismia vastaan, Suu ja sorkat, Sataa ja paistaa, Yksikään ihminen ei ole saari.  

Epidemiologit tietävät, että epidemia on mahdollista pysäyttää vain yhdellä tavalla: pienentämällä tartunnalle alttiiden määrää. Heidän suhteellisen osuutensa koko väetöstä pitäisi olla niin alhainen, ettei viruksen leviäminen enää ole todennäköistä. Biljardipallot eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Kun yhteentörmäykset on saatu minimoiduiksi, ketjureaktio pysähtyy. 

Olen miettinyt, mikä kiire oli avata matkailua. Saan joka päivä sähköpostiini matkatarjouksia, esim. Finnair avaa uusia reittejä vielä tässä kuussa. Ihan kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut. Ei tulisi mieleenkään lähteä maski naamalla huohottamaan minnekään. 

Tietenkin yritysten talous on kuralla, mutta olisiko ollut taloudenkin kannalta parempi odottaa pitempään kaikkialla yhtä aikaa eikä välillä avata yhteiskuntia ja taas rajoittaa. Olisi voitu ehkä aloittaa koulut normaalisti maailman lapsille. Tiedän, että ajatukseni on utopistinen. Ei ole sellaista koko maailman yhteistä elintä, jossa syntyisi tällainen kaikkia pitkällä tähtäimellä hyödyttävä päätös. 

Yhteisö, josta meidän kuuluisi olla huolissamme, ei ole oma asuinkorttelimme tai kotikaupunkimme. Se ei ole maakunta eikä Italia, ei edes Eurooppa. Epidemian aikana yhteisö on koko yhteiskunta.

Pandemia on asia, joka nimensä alun mukaisesti on kaikkialla. Tämän luulisi yhdistävän. Kun jossain menee huonosti, se keikuttaa kaikkia. Solidaarisuus on avain ja muukalaisvastaisuus pandemiasta selviämisen este.

"Se mikä tieteessä on pyhää, on totuus", kirjoitti aikoinaan ranskalainen filosofi Simone Weil. Vaan mikä on totuus, kun testataan samaa dataa, käytetään samoja mallinnuksia ja päädytään vastakkaisiin näkemyksiin?

Tiede on epidemian kurimuksessa tuottanut meille pettymyksen. Olisimme kaivanneet varmuuksia, mutta saímme pelkkiä mielipiteitä. Meiltä on kuitenkin päässyt unohtumaan, että näin tiede aina toimii, tai pikemminkin se toimii vain näin, sillä epäilys, järjestelmällinen skeptisyys, kuuluu tieteen keskeisiin normeihin. Tieteelle epäilys on jopa pyhempi kuin totuus. 

Olen huomannut, että koronatiedotustilaisuuksien jälkeen median edustajat kysyvät usein asiantuntijoilta ja poliitikoilta sellaista mihin ei voi olla täydellistä vastausta ja kysyjille joudutaan vain vakuuttamaan, että asia hoidetaan, kuten paras on, tilanteiden vaatimalla tavalla. Ihmisten on vaikea  tyytyä siihen, että kenelläkään ei ole vastauksia silloin kun jokin asia on kaikille uutta. Kiusaajat ja paremmintietäjät, joita nykyään on joka lähtöön, todistelevat asiantuntijoiden osaamattomuutta etsimällä virheitä heidän puheistaan korona-ajan alussa, jolloin tiedettiin nykyistä vähemmän ja puhuttiin silloisen tiedon pohjalta. Tiede on aina muuttuvaa ja itseäänkorjaavaa. Covid-19-viruksesta ei esim. aluksi tiedetty, että se tartuttaa myös siinä vaiheessa, kun tartuttaja ei ole vielä sairas ja myös vaikka hän ei itse sairastukaan.  

Tieteen itseäänkorjaavuutta ajattelin juuri tänä aamuna, kun luin miten aikanaan paljon suosiota saaneen tutkijapsykologi Hans Eysenckin tutkimustulokset on siirretty sivuun tiedemaailmassa. Eysenck todisteli, että on syöpäluonteita ja että persoonallisuus altistaa syövälle enemmän kuin esim. tupakointi. Olen lukenut menneinä vuosikymmeninä paljon eysenckiläisiin päätelmiin pohjautuvia artikkeleita terveyslehdistä ja jopa murehtinut, olenko itse syöpätyyppi. Tietenkään persoonallisuudella ei ole mitään yhteyttä minkään lajin syöpään. 

Käyttäytymistieteissä on helppo levittää väärää tietoa. Tälläkin hetkellä meillä on  vääriä teorioita levittäviä ja niiden avulla menestyviä tutkijoita. Jotkut uskovat olevansa oikeassa, jotkut tietävät syöttävänsä myyvää soopaa. Aika näyttää, milloin muutamien ihmisiä tyypittelevien hömppämallien onttous paljastuu. Yhteen aikaan puhuttiin persoonatyypeistä A ja B ja neljän värin persoonista, joille suositeltiin erilaisia psyykkausmetodeita. Viime aikoina on ollut esillä muita epämääräisiä  jaotteluita. 

Kyllä koronankin ympärillä liikkuu paljon huuhaata, salaliittoteorioita ja outoja lääkkeitä. Pelkäävä ihminen tarttuu joskus mihin vain, mitä toinen hänelle keksii tarjota.  

Mietin kuinka olla ja elää tästä eteenpäin, jos tartuntatilanne pahenee. Ehkä kesän pyrähtelyn jälkeen eristäydyn, kuten kevättalvella. 

Olen käynyt koko aikuiselämäni ohjatussa liikunnassa. Nyt jään pois sekä vesijumpasta että pilateksesta, koska ryhmäliikunta kuuluu samaan hälyttävän riskitason ryhmään kuin baarit ja yökerhot. Olen löytänyt You Tubesta hyviä venyttelyohjelmia, useampia, joita teen vuorotellen. Minulla on kävely-ystävä, jonka kanssa tulee patikoiduksi parin tunnin lenkkejä samalla päivittäen kuulumisia ja pohtien ajankohtaisia asioita. Uimassa voin ehkä käydä hiljaisina aikoina. Olen löytänyt ennenkin lähiuimahallistamme aikoja, jolloin saan uiskennella väljästi ja jopa saunoa omassa hyvässä seurassani.

Citymarketista tuli jo viesti "odotamme tilauksiasi, Marjatta". Mieluummin tilaan ruuat kuin kuljen maski naamalla kaupassa. 

Tulossa on kaksi tilaisuutta, joihin ehkä menen. Toinen on ulkokonsertti (johon suhtaudun epäluulolla) ja toinen miehen valokuvanäyttelyn avajaiset, joissa sovittiin, että minä haastattelen häntä, koska kuvat ovat minun isästäni työssään maanviljelijänä. Jälkimmäisessä "edustan" Globe Hopen maskissa. Pojat saattavat suunnitella keväällä peruttujen synttärien järjestämistä, mutta jospa ne siirretään. 

Nyt on tärkeää olla valpas ja varovainen, itsensä ja toisten terveyden vuoksi.  

Tiedän olevani eläkeläisenä etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus eristäytymiseen ja saan keskittyä vain itseeni. Myötätuntoni on lapsiperheissä, joissa mahdollisesti joudutaan taas hoitamaan kotona sekä työt etänä että valvomaan lasten koulunkäyntiä ja viihtymistä harrastustoiminnan puuttuessa. 

Mutta eiköhän tästäkin taas selvitä sisukkaasti eteenpäin! 

Virusepidemian pitäisi herättää meidät pohtimaan. Karanteeniaika suo siihen oivan tilaisuuden. Mitä sitten olisi pohdittava? Sitä, ettemme ole vain ihmisyhteisön osa. Homo sapiens on myös suurenmoisen mutta hauraan ekosysteemin tunkeilevin ja tuhoisin laji.  

Ympäristötuhot ajavat pakolaisiksi viruksia kuten lukuisia muitakin eliöitä, muun muassa bakteereita, sieniä ja alkueläimiä. Jos vain kykenisimme tuijottamaan vähän vähemmän omaan napaamme, huomaisimme, etteivät uudet mikrobit niinkään etsi meitä, vaan me pakotamme ne ulos elinympäristöstään. 

Giordanon kirja on tiivis, pamflettimainen, helppolukuinen tietoeos, tiivistä asiaa. Suosittelen fiktion lukemisen oheen. 

Mitenkäs lukijapäässä suhtaudutaan koronaan ja syksyn saapumiseen? 

Toiveikkaasti, toivon!

12.8.

Lisään tänne vielä pari linkkiä. Anna Ferranten monipuolinen kirjan esittely  http://www.mustikkapasta.fi/2020/05/paolo-giordano-tartunnan-aikaan.html

ja Silja Lanas Cavadan juttu Suomen Kuvalehdessä https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kun-koronavirus-iski-italiaan-paolo-giordano-kirjoitti-maailman-ensimmainen-koronakirja-syntyi-viikossa/

Giordano tosiaan aloitti kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jossa tiedon saaminen oli hapuilua, mikä antaa tekstille kiinnostavan sävyn. Giordano kuvaa  tunnelmiaan ja ajatuksiaan Pohjois-Italiassa tilanteessa, jossa ei voi kuin tehdä päätelmiä ja odottaa epävarmuuden keskellä. 

”Samana päivänä, kun aloin kirjoittaa, poliitikot tviittailivat ja postailivat, että Italia on turvassa, ettei ole mitään hätää.” ( Lause HS:n toimittajan kanssa käydystä puhelinkeskustelusta)

Miten kutsua ihmistä ja muuta läheisyyden koreografiaa

                                         
                                   

Hans Roslingin Faktojen maailmasta kirjoitettuani (täällä) jäin kommenttikeskustelun jälkeen pohtimaan, miten vaikeaa voi olla puhua toisen näköisistä ihmisistä oikein - ja miksi se juuri nyt on niin totista ja vaikeaa. 

Pidin 90-luvun alussa sarjan koulupäivänavauksia monikuttuurisuudesta. Selitin, ettei pitäisi käyttää neekeri-sanaa, jonka silloin vielä jotkut nuoretkin ymmärsivät neutraaliksi tummaihoista ihmistä kuvaavaksi termiksi. Selitin, miten se on historiansa vuoksi loukkaava termi ja miten USA:ssa väki jaetaan virallisesti seuraaviin ryhmiin: Native Americans, Latin Americans, African Americans, Asian Americans ja Caucasians. Varsinkin tuota viimeistä ihmeteltiin, miksi USA:han Euroopasta muuttaneet ovat kaukaasialaisia eikä European Americans.

No, ehdotin, että kun "n-sana" on loukkaava, niin eivätkös afrikaneurooppalainen ja afrikansuomalainen voisikin olla sopivia termejä afrikkalaistaustaisille meillä, jos on tarpeen määritellä taustoja. Usein ei ole. Afrikaneurooppalainen voi olla minkä värinen vain, miksi sitä väriä pitäisikään korostaa.
 
Jouduin kyseenalaistamaan "alkuperäinen amerikkalainen" -termin pian päivänavauspaasausteni jälkeen, kun majoitimme paikallisen kansanliikkeen luentovieraaksi tulleen pueblointiaanin, joka sanoi, että hän on intiaani eikä mikään sanahirviö. 

Afrikkalaisamerikkalaiset ovat moneen kertaan pohtineet keskuudessaan, mikä olisi sopiva termi kuvaamaan heitä. Kiihkeän poliittisen aktivismin aikaan se oli afroamerikkalainen, nyt usein musta. Michelle Obama joutui vakuuttelemaan mustien yhteisölle miehensä vaalikampanjan aikana, että vaaleudestaan huolimatta "Barack is a black man". 

Mietin, miksi jotkut meillä ovat niin ylimielisiä ja viisastelevia näiden termien kanssa, kun ne ovat muutoksessa mustien itsensäkin keskuudessa. Ei viimeisin käytäntö ole koskaan mikään kiveenhakattu totuus.

Viime aikoina on otettu käyttöön myös termi "ruskea ihminen". Minusta se on kauhean keinotekoinen ja epämääräinen, varsinkin kun olen kuullut selitettävän, että kyseessä ei ole ihonväri, mikä monella ns. ruskealla onkin valkoinen, vaan kokemukset ja tuntemukset erilaisuudesta. Miksi sitten ruskea? Suurin osa vaaleasta ihonväristä poikkeavista ihoista on kellertäviä, beessejä tai harmaita (intialaiset)? Miksi ihmisiä pitää erotella tällaiseksikin ryhmäksi, ja onko odotettavissa lisää ja tarkempia jaotteluja? 

Eikö pitäisi mennä aivan toiseen suuntaan, korostaa yhteistä ihmisyyttä ja jättää värit sikseen!

Värillinen on paljon käytetty, väärin rakennettu termi. Valkoihoiset ovat käyttäneet sitä kaikista muista paitsi juuri valkoihoisista, meistä jotka vasta värillisiä olemmekin värin vaihdellessa laajalla skaalalla maidonvalkeasta ja pisamaisen kirjavasta oliiviin taittuvaan, sekä hyvin herkästi myös tunnetilojen ja vuodenaikojen mukaan, punastumisesta (vaalea lievässä nolostumisessa, tulipunainen raivostuessa) kalpenemiseen (kauhu) ja talvisen sinertävästä kesäisen päivettyneeseen.  

Eskimokielten alueilla valkoihoisista on puolestaan puhuttu huvittunein, halventavin termein, samoin Kiinassa ja varmaan kaikkialla, missä valkoihoiset ovat vähemmistössä. 

Me tietenkin katsomme maailmaa omasta vinkkelistämme ja yritämme kehittää mahdollisimman kohteliaan termistön kuvaamaan etniseltä taustaltaan meistä eroavia ihmisiä. Samaa tehdään muualla meidän valkonaamojen ja isonenien suhteen.

 
Miten olisi, jos puhuisimme ihmisen taustasta vain paikan mukaan? Ranskalainen, senegalilailen, savolaenen, mylsäläin. Tarvitseeko sitä väriä tai muuta ulkonäköön liittyvää niin korostaa? Mutta saa siitäkin puhua, kaikki riippuu tilanteesta ja puhujien suhteesta. 
Toinen pointtini näissä nimityksissä - ei nimittelyissä - onkin, miksi takertua niin tosikkomaisesti joihinkin oikeina pidettyihin termeihin, kun tilannehan on se, mikä ratkaisee. Ystävällistä ihmistä tulkitaan oikein, vaikka hän ei olisi omaksunut oikeita sanoja. Meidän kommunikointimme on myös eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä.  
Kun katsomossa vielä muutama vuosikymmen sitten kuului vilpittömästi huudettu ohje pelaajalle "Meijän neekeri, tee maali!", niin pelaaja kyllä ymmärsi tulleensa kannustetuksi, ja ne joilla oli jo paremmat termit käytössään hymyilivät hyväntahtoisesti. 

Hyväntahtoisuus on yleensäkin se, mikä kantaa ja auttaa elämään toisten kanssa yhteisessä maailmassamme.  

Kouvolassa maahanmuuttajat perustivat jalkapalloliigan Kouvolan Lakut. Kyllä on huvittavaa, miten sitäkään ei voida hyväksyä sellaisenaan, osoituksena tilannetajuisesta huumorintajusta. Joku populisti lällättää lehden mielipidepalstalla että häh hää, eikös tämä sitten ole rasismia, jos kerran persujen "irrottelutkin" on, ja joku suvaitsevamman puolen edustaja pohtii vakavissaan, että nyt ovat kuulkaa maahanmuuttajaparat jo sisäistäneet meidän heihin kohdistaman rasismin ja ovat rasistisia itseään kohtaan! 

Huumorintajun tajuaminen, hoi!

Olen huomannut, että viime aikoina hukkumisuutisissa lukee usein "ihminen hukkui", kun ennen kerrottiin tarkemmin, "kalastaja löytyi veneensä vierestä hukkuneena" tai "nuori mies hukkui uintiretkellä". Vain lapset mainitaan lapsina. Minusta tämä yksinkertaistettu kieli on tylsää! En ymmärrä, että siinä vanhassa uutisoinnissa olisi ollut mitään loukkaavaa. Kun puhutaan vain ihmisestä, niin tulee mieleen, että ruumis oli löydettäessä niin mätänemistilassa, ettei siitä pystytä sanomaan muuta kuin että kyseessä on ihminen eikä joku vesirotta. 

Ilmeisesti "oletetut" on nyt  unohdettu, "naisoletettu" ja "miesoletettu". Ei siitä ole kauan, kun jotkut olivat sitä mieltä, että näitä tieteen termejä pitää käyttää arkikielessä. Oletan, että puhe alkoi kuulostaa liian hassulta, tai sitten huomattiin, että tällaisella puheella vasta sukupuolia korostettiinkin kun tarkoitus kai oli häivyttää. 

Keskiviikon Helsingin Sanomissa kerrotaan, että "alan toimijat" (ketkähän kaikki?) ovat esittäneet kulttuuriministeri Hanna Kososelle eettisen toimielimen perustamista Suomen kulttuurialalle. Selvityshenkilö Jukka Liedeksen mukaan perustettava neuvosto kokoaisi eettisiä periaatteita sekä tutkisi ja käsittelisi epäeettisiä tapauksia. Neuvostolle voisi kannella ja valittaa väärinkäytöksistä, ja se jakaisi väärin toimineille moitteita ja huomautuksia.   

Hmm, miten minulle tuleekin tästä mieleen Afganistanissa talebanien valtakaudella järjestystä ylläpitänyt hyveiden edistämisen ja paheiden torjunnan virasto. 

Tarkoitus on hyvä, tietenkin, mutta eikö ole vaara, että tällainen vahtivirasto johtaa kulttuurin yksipuolistumiseen ja varovaisuuteen, joka ei todellakaan sovi taiteelle. Taiteen elämälle vapaus on elintärkeää. 

Kansanedustaja solvaa ministereitä säälittäviksi perserei'iksi, mikä ei ole edes pahimmasta päästä somen nimittelyissä. Tällainen röyhkeä, epäsopiva, alatyylinen ja ala-arvoinen, jätkämäinen käytöskö on johtanut siihen, että on alettu vaalia omituisia korrektiivisuusoppeja ja  kehittää oikeaoppista termistöä?

Mutta - jäitä hattuun nyt - jos mennään tähän suuntaan, niin populisteilla on todellakin pohjaa sille hokemalleen, ettei enää saa yhtään mitään sanoa.  

Jokin aika sitten luin uutisen, että elokuva-alalle on perustettu uusi ammatti, "intimacy co-ordinator", suomeksi "läheisyyskoreografi", joka osallistuu seksi- ja alastomuuskohtausten suunnitteluun, niin että ne ovat sekä turvallisia että näyttävät paremmilta elokuvassa. Kai tällaistakin sitten tarvitaan. Tulee vain mieleen, että näinkö me olemme vieraantuneet elämästä ja toisistamme. Mitä ohjaaja sitten saa ohjata? Dome Karukoski on kertonut, että ohjatessaan elokuvaa USA:ssa hän ei saanut edes tavata näyttelijöitä muualla kuin kuvaustilanteissa. Elokuvan lopputekstien henkilölista kasvaa niin, että kukaan ei jaksa istua korrektisti elokuvan loppuun.

Maailma muuttuu, mutta ei aina parempaan suuntaan. Kaikki muutos ei ole kehitystä. Voidaan myös edetä ja palata. 

Ei ole hyvä, jos ihminen alkaa pelätä toista ihmistä niin ettei tiedä, miten tätä uskaltaisi kutsua. 

Somessa (sen vähän mitä siitä tiedän) viljellään toisaalta nälvimistä ja julkeaa vihapuhetta toisaalta niin ylenmäärin suloisia emojeita ja sydämiä, että sekin alkaa vaikuttaa keinotekoiselta ja oikeiden tunteiden vähenemiseltä.

Kainuussa käymässä

Kainuussa vihdoin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokeilemassa, vieläkö tulee ikävän tunteita. 

Mehän asuimme ja olimme mukana monessa puuhassa Kuhmossa 23 vuoden ajan, ja nyt olemme asuneet kohta saman verran Kymenlaaksossa, hiljaisempaa elämää. Alkuun muuton jälkeen vietimme mieheni kanssa viikon verran joka vuosi lomaosakemökissä Vuokatissa, ja minä vierailin myös muutaman kerran ystäväni luona Ihminen ja Kosmos -tapahtuman aikaan kevättalvella. Tätä viehättävää tiedettä ja taidetta tarjoavaa seminaaria ei ole järjestetty enää muutamaan vuoteen. 

Loma-asunnon vuokraajamme Vuokatissa kertoi, että Vuokatin matkailukesä on ollut hyvin vilkas tänä kesänä, vaikka ulkomaiset turistit ovat loistaneet poissaolollaan. Kainuun Sanomissa oli juttu, jossa kerrottiin saman koskevan koko Kainuun matkailua. Monet ovat suunnanneet tänä kesänä kotimaan kohteisiin, kun ulkomaille ei ole päässyt.

Mökkikylä oli täynnä nuoria hyvin treenattuja ihmisiä kirkkaanvärisissä, teknisissä urheiluasuissaan. Meidän vaeltaessamme vaaran rinteen polkuja maisemakatseluvauhtia ohitsemme juoksi porukkaa tai ajeli leveärenkaisilla pyörillään (fatbike). Naapurimökistä lähdettiin treenaamaan jo varhain aamulla meidän vielä kahvitellessa. Viikonlopulla selvisi, että Vuokatissa järjestettiin valtakunnallinen rullasuksikilpailu.  

Vuokatin keskustan tuntumassa, Veikko Huovisen (1927 - 2009) kotimaisemissa, seisoo hänen tuotannolleen omistettu nelimetrinen pronssipatsas "Havukka-ahon ajattelija", jonka on veistänyt kuvanveistäjä Nina Terno. Patsas paljastettiin 1989, ja se oli ensimmäinen suomalaiselle kirjailijalle hänen eläessään omistettu patsas. Jalustaan on kaiverrettu Huovisen luoman hahmon Konsta Pylkkäsen miete ihmisen asemasta.

Veikko Huovinen oli kirjailija, joka poistui harvoin kotiseudultaan.  

Toinen Kainuun iso kirjailija Eino Leino (1878- 1926) sen sijaan tunsi vetoa pääkaupungin kirjailijapiireihin. 

Kajaanin Paltaniemssä on Leinon lapsuudenkodin Hövelön paikalle rakennettu identtinen uusi Hövelö, perinnetalo, joka toimii museona ja on vuokrattavissa erilaisiin tilaisuuksiin. Talossa on sekä Leino että Lönnrot -näyttelyt. Elias Lönnrot (1802- 1884) vietti pitkiä aikoja Hövelössä kootessaan ensimmäistä versiotaan Kalevalasta. 

Hövelön tilalla asuvaan Lönnbohmin perheeseen syntyi kymmenen lasta. Kuopus sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm, myöhemmin hän otti kirjailijanimekseen Eino Leino. Kaikista sisaruksista on muotokuvat ja tiedot Hövelön seinällä, menestyneitä ihmisiä. 

Isoveli Kasimir Leino oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, mutta jäi osittain pikkuveljensä varjoon. Molemmat kärsivät mielenterveyden ongelmista, jotka Einolla saattoivat antaa sävyjä hänen upeisiin vuoroin helkähtelevästä ilosta ja synkästä masennuksesta kertoviin runoihinsa. 

Eino oli jo lapsena runoniekka. Ensimmäinen säilynyt runo "Epäilevä" on hänen 

9-vuotiaana joululomalla kirjoittamansa rakkaudentunnustus vähän vanhemmalle tyttökoululaiselle Heikkilän Tildalle. Runovihko oli alkanut tämän jälkeen täyttyä, mutta kun se joutui koulukortteerissa serkkutyttöjen käsiin ja Einoa alettiin kutsua Lemmenliekiksi, hän heitti vihkonsa Kajaaninjoen Ämmäkoskeen. 

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun, 

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun. 

Vinkkejä sinulle, joka suunnittelet kulttuurimatkaa Kainuuseen: 

💟 Mene Kuhmossa ihailemaan arkkitehtuuria pääkirjastoon ja Kuhmo-talolle. 

Käy Talvisotamuseossa, luontokeskus Petolassa ja Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskuksessa Juminkeossa. Jos olet varannut runsaasti aikaa, ajele keskustan ulkopuolelle, perukkaan, kokemaan täydellinen hiljaisuus ja kainuulaisen maiseman kauneus. Lähde patikoimaan Siniselle polulle tai Teerisuo - Lososuon reiteille, siellä voit osua paikkaan, jossa on kullankeltaista lakkaa enemmän kuin jaksat poimia. 

💟 Vuokatissa suosittelen vaelluspolkuja, joita on erimittaisia ja eri tavalla rasittavia. 

💟 Kajaanissa kannattaa ajella Paltaniemeen tutustumaan paitsi Eino Leino -taloon, niin myös sen lähellä sijaitsevaan vuonna 1726 rakennettuun kuvakirkkoon, jonka seinille on maalattu Raamatun kertomukset kuvina, niin että lukutaidotonkin saattoi niistä muistella kuulemaansa. Kuvat on maalannut kirkkomaalari Emanuel Granberg vuosina 1778 – 1781.

Yllä olevan oviseinän ison maalauksen alaosa on jossain vaiheessa peitetty valkoisella maalilla, koska sen helvetin kauhut olivat olleet liikaa kirkosta poistuvalle naisväelle. 

Yllä Kuhmon kirjaston näkymä lukuparvelta alas. Kirjasto on aivan joen rannassa ja sai nimen Atalante Jean Vigon elokuvan L'Atalante mukaan. Elokuvassa Atalante on jokilaiva, ja kirjaston yhteydessä on ajateltu laivan tuovan tietoa.  

💟 Kulinarismin puolelta haluan mainita Kuhmosta lounaspaikan Neljä Kaesaa ja vanhaan rautakauppaan rakennetun Kaesan kahvilan, josta voi myös ostaa kotiin viemisiksi kukkoja ja rönttösiä. 

💟 Kajaanin paras kahvila on Pekka Heikkisen leipomokahvila, jonka satavuotias puu-uunileivän juuri on säilynyt läpi tulipalonkin, koska sitä säilytetään eri paikoissa, mm. kassakaapissa. Tässä kahvilassa olen aina aistinut viihtyisän keskieurooppalaisen konditorian ilmapiirin. 

💟 Shoppailuhalun iskiessä kannattaa tutustua Sotkamon käsityömyymälään ja erityisesti sen lapasiin. Myymälä on käsityöyhdistyksen ylläpitämä ja siellä myydään yhdistyksen jäsenten kotonaan tekemiä tuotteita. Näin hyvin tehtyjä, mittasuhteiltaan oikeita lapasia en ole löytänyt mistään muualta. Myymälässä on aina myös jotain uutta, tällä kertaa nimipatalaput, kiva lahja vaikka hääparille. 

💟 Yllytän pistäytymään myös Saastamoisen kenkäkaupassa. Se on tilaihme. Joillakin käytävillä on melkein edettävä sivuittain. 

Kaesan kahvilassa tuli vastaan yksi ensimmäisen Kuhmon vuoden oppilaitani, jolla ei hänelläkään ole enää kovin monta vuotta eläkeikään. Ajatella, jos olisin jatkanut työtäni Kuhmossa, olisin päässyt pian opettamaan ensimmäisten oppilaitteni lapsia ja lopulta jopa lapsenlapsia!

Muistelimme siinä vanhoja aikoja ja entinen oppilaani sanoi, että heitä oppilaita hymyilytti, kun Marjatta oli niin nuori ja herkkä. He olivat seuranneet koulun urheilukilpailussa, miten minä olin itkenyt, kun palkintoja jaettaessa soitettiin Maamme-laulua. No, minähän liikutun musiikista yhtenään. Kuhmon yläasteella oli tosiaan melkoiset yleisurheilukilpailut. Jokainen yli tuhannesta oppilaasta osallistui johonkin lajiin, opettajat (yli 60 meitäkin, kesti aikansa ennen kuin opin tuntemaan kaikki) olivat toimitsijoina, ja omaa vuoroaan odottavat ja omista kilpailuistaan vapautuneet oppilaat sekä opettajat täyttivät urheilukentän katsomon ja kannustivat kentällä taistelevia. Pitkän päivän päätteeksi oli opettajien ja oppilaiden välinen pesäpallo-ottelu. Kaikki sujui kuin harjoiteltu tanssi. On siinä ollut melkoinen suunnittelu - ilman tietokoneita.  

Niin, tuliko ikävän tunteita? - Ei tullut. Ei edes kun ajelimme entisten kotiemme ohi, koulunpihan kerrostalon, kahden rivitalokodin ja Ahmatien omakotitalon, jossa viisihenkinen perheemme nautti väljistä tiloista ja isosta pihasta. Katselin kaikkea menneisyyteen kuuluvana, kuin jonkun toisen elämänä. Kuhmo oli kotini joskus, kuten muutama muukin paikkakunta on ollut. Voisin edelleen muuttaa, muutto virkistää ja inspiroi. Koti ei ole minulle paikkakunta, vaan oma soppi omine ihmisineen.  

Vuokatinvaaralta alas

Anna-Maria Eilittä, Kun olen poissa

Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa saa ajattelemaan elämän arvaamattomuutta ja sen hetkien ainutkertaisuutta. 

Keski-ikäinen Ilona, äidinkielen opettaja, juristin vaimo ja kahden nuoren onnellinen äiti joutuu liikenneonnettomuuteen ja herää ruumiinavauspöydällä. Hän tuntee, mitä hänelle tehdään, mutta ei tunne kipua, vain epämukavuutta, samalla tavalla kuin olisi puudutettuna isossa leikkauksessa ja kuulisi kaikki poraukset ja sahaukset ja tuntisi, miten omia sisuskaluja käännellään. Kumilenkki varpaassaan Ilona katuu sitä, että jätti kotona kaikki hujan hajan, koska luuli olevansa perheensä ensimmäinen kotiinpalaaja työpäivänsä jälkeen.

 

Liikutuin ensimmäisen kerran itkun hyrskeisiin kohdassa, jossa Ilona on omissa hautajaisissaan ja näkee miehensä Turkan asettelevan hitaasti kukkansa arkun kupeeseen ja lukevan Sirkka Turkan runoa: "Tule takaisin pikku Sheba. / Minä ajattelen sinua aina."

Laura Lindstedtin Oneironin lukeneille tulee varmaan mieleen, että Ilona voisi olla samanlaisessa oudossa välitilassa kuin Oneironin naiset. Eilittän luoma kuolemaa edeltävä viipyily on kuitenkin aivan erilaista. Ilona muistelee elämäänsä, välillä hyvin humoristisesti, välillä haikeutta tuntien, nukahtelee pitkiksi ajoiksi ja herää taas siirtyäkseen jonnekin, seuraamaan läheistensä elämää intiimimmin kuin se koskaan eläessä oli mahdollista, torkahtamaan miehensä viereen tai seuraamaan opettajakollegojen keskustelua. 

    Ehkä jäin tänne, koska töytäisy oli niin kevyt. Ehkä siksi osa minusta jäi riippumaan tämänpuoleiseen. Ruumis meni, mutta jotakin jäi. 

    Sillä mitä me lopulta tiedämme ihmisen syvimmästä olemuksesta, mitä me tiedämme sielusta? Kaikki fiksultakin kuulostava järkeily on vain arvailua. Minä en yksinkertaisesti saanut tarpeeksi kovaa tälliä, ja siksi olen yhä täällä.

    En osannut edes kuolla kunnolla!

Lainaamani kohta kertoo, miten hyvin Eilittä välttää kaiken ylitunteellisuuden ja yliluonnollisuuden. 

Ilona haluaisi pois. Hän ei välittäisi saada nähdä ja tietää sellaista, mistä ihmiset ovat häntä varjelleet. Hän huomaa lähimmäistensä annostelleen isestään asioita sen mukaan, mitä ovat arvelleet Ilonan kestävän. Iso elämänvalhekin paljastuu.

Ilonan olo käy epävarmaksi. Hän ei aina tiedä, onko nähnyt unta vai ollut valveilla, onko kuollut vai elävä. Hän aistii ympärillään toisia, jotka ovat kanssaan samassa tilanteessa, eikä kukaan osaa sanoa, mitä tapahtuu. Hän alentuu käymään kauppaa Jumalan kanssa päästäkseen takaisin huolehtimaan läheisistään, ja kun muu ei auta hän yrittää kuolla paremmin.  

Vaikka Ilonan välitilaelämä kuulostaa tuskaiselta, se ei ole sitä, vaan jotenkin kevyempää ja unenomaisempaa kuin tällaisiin ajatuksiin joutuneella elämän puolella olevalla ihmisellä. Voin kuvitella, että Ilonan tuntemukset ovat samantyyppisiä kuin sairaalapetillä makaavan rankan operaation kokeneen toipilaan, välillä täällä, välillä muistoissa ja poissa. 

Ympäri Helsinkiä liihotellessaan Ilona pysähtyy Essi Renvallin veistämälle Rauhanpatsaalle. Hän muistelee  Renvallin kertoneen, että patsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka palaa sodan jälkeen maan päälle rinnassaan uusi rauhanomainen sydän. Tämä tilanne on kuvattu kanteen äärimmäisen kauniisti. Kannen on suunnitellut Anna Makkonen. Eteerinen naishahmo erottuu vasta kun kirja on auki. 

Toinen liikutuksen hetki minulle tuli kirjan loppupuolella, kun syksy on alkanut tehdä lähtövalmistelujaan ja Ilonakin alkaa olla valmis.

Minulla on olo kuin matkoille lähtiessä, mutta en ole hermostunut ja huolissani vaan utelias ja malttamaton. Mietin vielä, mitä tahtoisin ottaa mukaani, mutta tiedän jo: Haluan muistaa lokkien kirkunan ja ne päivät, kun meri on lyijynharmaa. Haluan mukaani arvaamattomasti liikkuvat pilvet ja auringon, joka uskottelee mahdottomia. Tahdon taivaanrannan, johon en kyllästynyt koskaan ja sen päivän, kun tiedän, että on kevät. Tahtoisin kiireettömät aamut ja uuden päivän toiveikkuuden, mutta myös idän puhurin. Tahtoisi muiston jalkaa nostavasta koirasta ja kadunmiehen karkean tervehdyksen, raitiovaunujen kolinan, pysähdykset ja ohikulkijoiden katseet. Tahtoisin rakkaani äänen, kun hän kutsuu minua ja hetken, kun saan lapseni nauramaan.  

Seison kuvassa kirja kädessäni Kuhmon Atalante-kirjaston pihassa olevan Valon huone -taideteoksen sisällä. Tämä paikka tuntui sopivan täydellisesti kirjan tunnelmaan. 

Mitä tahtoisin mukaani...? Sitä lähden miettimään patikoidessani Vuokatin vaaralla.

Mikä nyt painaa mieltä

Tämä kuva on otettu noin 45 vuotta sitten itselaukaisijalla opiskelija-asunnossa. Olin toisen luokan opettajana Jousenkaaren kansakoulussa Tapiolassa viimeistellen siinä ohessa opintojani, ja tuleva mieheni oli armeijassa. Kuvaa ottaessamme hän oli käymässä lomilla. Silloin oli keskitalvi. Seuraavana kesänä menimme naimisiin - vaikka ei olisi tarvinnut (niin sanottiin Pohjois-Karjalasta työpaikkaa kysellessämme, saa tulla avoparinakin). Olen kirjoittanut kuvan alle japanilaisen runon.

Salata koetan 
turhaan - rakkaus näkyy
kasvoistani niin 

että kaikki kysyvät:
mikä nyt painaa mieltä?
(Kanemori)    

Ja sitten tuore otos, jossa hillitymmät ilmeet, mutta muutoin samat tyypit... no tietenkään ei ole vanhennuttu, ei sitten yhtään. Kuva on lapsenlapsen ottama Kotkan Hesburgerissa, johon poikettiin hääpäivälounaalle Merimuseo Vellamosta tultua. 

Tämä olkoon meidän virallinen 2 X 70 vuotta ja 45-vuotishääpäiväkuvamme. Hääpäivä on meille tärkeä päivä siksikin, että samana päivänä heinäkuussa 1975 syntyi Rovaniemellä erääseen perheeseen tyttö, josta oli tuleva meille mieluisa miniä. Hieno sattuma!

Tämän kuvan kanssa voisi sopia Eeva Kilven runo Vanhojen rakkaus.

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Runo on kokonaisuudessaan niin traaginen, etten lainaa enempää.
Ikä e i  o l e vain numero. Ikä muuttaa ihmistä kaikella tavalla, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. 

Eräs ystäväni kertoi, miten hänen äitinsä vanheneminen ilmeni vierailuilla. Ensin oli kaikki itse tehtyä ja pöytä kauniisti katettu, sitten tarjottava alkoi olla kaupan valmistuotteita ja pöytä katettu arkiastioin, ja lopulta vieras sai hakea keksipaketin kaapista. Minä olen pääasiassa ykkösvaiheessa. Hese-lounas oli pieni pakon sanelema välipala, että jaksettiin odottaa minun gourmet-illallistani Mentula residenssissä. Kaikki Keeping Up Appearances -fanit ymmärtävät tämän vitsin. (Tuolla sarjalla on niin huono suomalainen nimi, Pokka pitää, että on pakko kirjoittaa alkuperäinen nimi.) 

Tiedän, että siirtyminen vähempään ottaa koville hänelle joka haluaisi kaiken jatkuvan yhtä hyvin kuin aina ennenkin.  

Alan mökkielämän jälkeen pakata Kainuun reissulle. Lukemiseksi mukaan lähtee Patrik Svenssonin romaani Ankeriaan testamentti. 

Viime aikoina olen lukenut mielenkiintoisista naisista, fiktiivisestä Almasta Hannu Mäkelän tyylikkäässä pienoisromaanissa Rakkaudella, Alma ja kirjailija Raija Siekkisestä siskonsa kirjailija-suomentaja-kieltenopettaja Ritva Hellstenin muistelemana romaanissa Raija. Luin myös Anna-Maria Eilittän kiehtovan romaanin Kun olen poissa. Päähenkilö, keski-ikäinen perheenäiti Ilona, joutuu auton töytäisemäksi ja kuolee, mutta jää henkiolentona seurailemaan läheistensä elämää. 

Nämä kolme romaania ovat niin tasokkaita, että lupaan ja vannon kirjoittavani niistä, kunhan siirryn sosiaalisesta elämästä enemmän sosiaaliseen mediaan posottamaan. Uudistetussa Bloggerissa lukee 'uusi postaus', kun ennen kirjoitettiin 'uusi teksti'. Minusta tuo termi on aina kuulostanut posotukselta/paasaamiselta ja välillä olenkin kiittänyt jotain bloggarikaveria vahingossa hyvästä posatuksesta. En pidä myöskään blogi-sanaperheestä blogata, bloggari, bloggaaja ja blogisti. Kuulostavat oudoilta muljahduksilta suomen kielessä. Mutta minkäs teet, semmoinen bloggaajaihminen olen mielellään edelleen, jos korona suo. 

PS Minulla oli näemmä Eilittä kirjoitettu väärin, ja virhe toistuu kommenteissa. Olen pahoillani. Korjasin nimen nyt 31.7. 

PPS Voi voi, eräs ystäväni kysyi tänään, olenko lukenut kirjan 'Rakkaudella, Alma'. Olen, ja samassa hoksasin, että minähän olen lukenut kirjan nimen vain 'Alma'. 'Alma' loistaa kannessa isolla ja sen yläpuolella on ohuesti sana 'Rakkaudella'. Minulla on tämä kirja mukana täällä lomareissulla, kun ajattelin, että kirjoittaisin jotain tästä tai Eilittän kirjasta. Nyt on tämäkin korjattu. Ei koskaan pitäisi kirjoittaa kiiretilanteessa. Pyydän taas nöyrimmäisesti anteeksi. (Illalla 31.7.)

Nainen: hysteerisestä tomeraan - ja taasko hysteeriseen?

Johanna Naukkarinen: Museum of Hysteria -näyttely

Olette ehkä panneet merkille viimeaikaisen tiuhan kirjoitustahtini. Pian alkaa pitempi vaihe, johon kuuluu enemmän menoa ja meininkiä, reissuja (Suomen sisällä, tietysti) ja kyläilyjä, jolloin luulen blogin päivittämisen jäävän vähälle. Kirjoitan nyt "varastoon" ja sadepäivän ratoksi.

Kävin Kouvolan taidemuseon näyttelyssä, katsoin elokuvan ja luin kirjan. Näistä kokemuksistani löytyy yhteisenä nimittäjänä ajan henki. Me näemme samat asiat aivan eri tavalla riippuen ajasta ja sen jotenkin yhteisesti päätetystä ajattelutavasta. 
Miten näihin "oikeisiin kokemistapoihin" oikein päädytään? Jotkut mielipidevaikuttajat, osa heistä asiantuntijoita, osa äänekkäitä maallikkoja, kertovat, miten meidän pitää katsella maailmaamme ja mitä me saamme siitä ajatella, ja yhtäkkiä suuret joukot tuntevat, että juuri näin asia on.

Koronatauon jälkeinen Kouvolan taidemuseon päänäyttely Luonnon edestä (Heinon taidesäätiön kokoelmat) käsittelee ihmisen luontosuhdetta ja  pieni Kouta-gallerian näyttely Museum of Hysteria 1800-luvun naisten sairausilmiötä, hysteriaa, rinnastettuna uudempiin kaupallisiin naiskuviin. 
Luonnon edestä teokset ovat lainassa Heinon taidesäätiön kokoelmasta.

Kim Simonsson, Sammaltyttö, 2014

Oli mielenkiintoista nähdä, miten nykyään huoli on usein luontokuvien teemana, kun aiemmin luonto merkitsi ensisijaisesti rauhaa.

Kim Simonsson, Sarjasta suojautuminen, 2003

Hysterianäyttely on taiteilija Johanna Naukkarisen laatima. Hän oli saanut inspiraation teoksilleen piirroksista, joita pariisilaisen Salpêtrièren sairaalassa tehtiin tutkittaessa ja luokiteltaessa sairaalaan tuotuja erilaisista hysterian oireista kärsiviä naisia. Näyttelyn nimi Museum of Hysteria on myös sama kuin tämän erikoissairaalan taidemuseolla, jossa teosten aiheena olivat hysteeriset naiset. Näyttely koostuu valokuvasta, pienistä kristalliveistoksista, joissa etsitään syitä hysteriaksi nimetylle sairauskonseptille ja teossarjasta Studies on Science and the Feminine Figure (2015 - 2019), jossa taiteilija on rinnastanut piirroksissaan tieteenhistoriallisia hysteria-asentoja muotikuvaston naisten poseerauksiin. Tämä rinnastus ja vanhanaikaisten opetustaulujen käyttö piirrosten pohjana ironisoivat hysteriadiagnoosiin liitettyä lumoa. 
Näin me näemme nyt, mutta silloin aikanaan hysteria oli vakava diagnoosi ja luokitus, johon moni nainen solahti itsestäänselvästi. 

Tuli käydyksi myös elokuvissa monen kuukauden tauon jälkeen. Kävin naisystävieni kanssa katsomassa saudiarabialaisen elokuvan Maryam, jonka on ohjannut maan ensimmäinen naisohjaaja Haifaa Al Mansour.
Maryam on nuori, tomera nainen, lääkäri patriarkaalisessa Saudi-Arabiassa, jossa jotkut vanhemmat miespotilaat eivät suostu naislääkärin hoidettavaksi, vaikka hengenlähtö olisi lähellä.

Irlantilaisen Emilie Pinen omaelämäkerrallisia tekstejä sisältävää teosta Tästä on vaikea puhua on mielenkiintoista verrata Al Mansourin elokuvaan. 
Nuori naislääkäri Maryam pyrkii paikallispolitiikkaan saadakseen tien sairaalalle kuntoon. Hän ei lannistu, vaikka joutuu vaalitilaisuudessa puhumaan miesporukalle viereisestä huoneesta ruudun kautta. Hän näkee, että paljon on tehtävä työtä vielä tasa-arvon eteen, mutta päämäärä on selkeä. 
Pinen kirjan alkukielinen nimi Notes to Self (merkintöjä itselle) kertoo feminismistä ja ajan hengestä läntisessä hyvinvointivaltiossa. Naiset ovat saaneet isot asiat korjatuksi jo edellisten sukupolvien aikana ja nyt on mahdollista keskittyä itseen. Usein keskitytään korostamaan omaa erityisyyttä, niin henkilönä kuin naisena. Tehdään iso numero kuukautisista ja muista naisena olon kärsimyksistä, ollaan vihaisia ja loukkaannutaan herkästi. Tehdään iso ero miehiin, vaikka toisaalta pyritään häivyttämään sukupuolieroja.  
Jos joku loukkaantuu tästä vertailevasta havainnostani, niin ymmärrän sen, loukkaantuminenhan on myös ajan ilmiö.

Onko hysteerisyys taas muotia? Nyt naisten itsensä masinoimana näkemyksenä  omasta erityislaadustaan? Kysyn, en sano että näin on. 
Minusta on iloinen asia olla nainen.  

Ettei tulisi väärää kuvaa, niin Pinen kirjassa on muitakin "merkintöjä itselle" kuin kuukautiset. Se alkaa vahvalla kuvauksella siitä, millaista on olla alkoholistin läheinen, mutta loppua kohti teksti käy tylsäksi, koska se alkaa toistaa samaa lapsellista "aktivismia", mitä olen kuullut kyllästymiseen asti. Tabuja on purettava, karvojen pitää saada rehottaa ja kuukautisista pitää saada puhua päivällispöydissä. Hoh hoijaa. Suomalainen nimi kertoo, että on asioita, joista on vaikea puhua, mutta miksi kaikesta intiimistä pitäisi puhua missä vain, ketä sellainen kiinnostaa. Kirjoitettuna omakohtaisten kärsimysten puiminen toimii terapiana ja on vertaistukea lukijoille. 
Kirjailija kutsuu kirjoituksiaan esseiksi ja sellaisina niitä mainostetaan, mutta minusta ne ovat nimensä mukaisesti päiväkirjamaisia tekstejä, paitsi ensimmäinen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, joka on painavin, ja jos siinä olisi vielä jotain oman tarinan ulkopuolelta, yhteiskunnallista asiaa, viittauksia kirjallisuuteen tai tutkimuksiin, niin sitä voisi kutsua esseeksi. 
Petyin siis tämän kirjan antiin ja huolestuin siitä, onko essee-genressä tapahtumassa ikävä muutos ja esseiksi aletaan kelpuuttaa mikä tahansa pohdiskelu. Kirjan takakannessa Pinen kirjasta puhutaan autofiktiona, mutta muistan lukeneeni haastattelun, jossa hän itse sanoi, ettei kirjoita fiktiota, vaan kaikki on suoraan omasta elämästä ja että hän kirjoittaa löytääkseen itsensä.  

Tämmöisiä aatoksia tänään. Harkitsemme, lähtisimmekö mieheni kanssa huomenna Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan, aika pitkä matka, vai katsoisimmeko näyttelyn virtuaalisesti. En ole katsonut yhtään virtuaalinäyttelyä tai -konserttia koronaeristyksen aikana, ne ovat niin laimeita versioita oikeasta mukanaolosta. 

 -------------------

Lisäys iltasella: 
Kävin nyt lukemassa lehtiarvosteluja ja blogikirjoituksia tästä Pinen kirjasta. Autofiktioksi määrittelyä on kommentoitu virheellisenä muuallakin, mutta en huomannut, että esseeksi tulkitsemista olisi kritisoitu. 
Yleensä kirjasta on pidetty enemmän kuin minä pidin, ja Goodreadsia selatessani huomasin, että siitä on pidetty enemmän Irlannissa kuin Suomessa. Irlantilaista yhteiskuntaa olisikin voinut käsitellä kirjoituksissa enemmän, se lisäisi kiinnostavuutta, mutta silloin kirja ei olisi enää "notes to self".