Naistenpäivän alla funtsittua

Kuka tämä sirkeä, nätti nuori nainen on? Hän on 20-vuotias Norma Jeane Baker, Los Angeles, California, USA.  Hänen toinen nimensä kirjoitettiin itsepintaisesti väärin Jean.
                                   

Vielä samana vuonna, kun nämä kuvat otettiin, hänet muutettiin: blondattiin, hiusrajaa muokattiin, kulmakarvat, nenä ja hampaat "korjattiin", opetettiin pitämään silmiä puoliksi suljettuina ja katsomaan raukeasti. 

Näin hänestä tuli Hän, Marilyn Monroe.

Kuvat ovat kirpparilta löytämästäni Roger Bakerin kirjoittamasta elämäkerrasta, jossa on 150 mustavalkokuvaa, muutamia Normasta, suurin osa Marilynistä. Kirja on minulla vielä lukematta, mutta jo kuvia katsomalla piirtyy elämäkerta, jossa on sekä loistoa että uupumista. Marilyn-ilmeen me tunnemme. Entä Norma Jean?

Kansainvälinen naistenpäivä...

Puolalainen europarlamentaarikko Janusz Korwin-Mikke esitti hiljattain EU:n täysistunnossa seuraavan näkemyksensä sukupuolten palkkaeroista:
"Tietysti naisten täytyy ansaita vähemmän, koska he ovat heikompia, pienempiä ja vähemmän älykkäitä. Heidän täytyy ansaita vähemmän. siinä kaikki."
Tämä pikku-uutinen oli HS:ssa Sanottua-osastolla lauantaina.

Minä, ärsyttävä nenäkäs emansipoitunut pohjoisen nainen, kysyn nyt herra Korwin-Mikkeltä yhden tarkennuksen: täytyykö myös miesten keskuudessa pienempikokoisten ansaita vähemmän kuin isojen?

No sitten samassa lehdessä maanantaina oli pari sivua naisten tekemästä kuukautistaiteesta.
Toimittaja Arla Kanerva kirjoittaa, että omalla kuukautisverellä tehty taide on feministinen kannanotto ja poliittista aktivismia.
Jutussa sanotaan, että kuukautiset vaikuttavat erityisellä tavalla naisen elämään ja sisältävät kaiken lisäksi mystiikkaa. Helkkari, naiset! Eikö me olla jo päästy kauas niistä ajoista? Minä suhtaudun tähän taiteiluun nyt ihan samalla tavalla kuin joidenkin vimmaan palata kotisynnytyksiin. On saatu hyvät synnytysosastot ja lapsivuodekuolleisuus on olematon - ja ei kelpaa kaikille, kun kotona synnyttämisessä on sitä alkuperäisyyttä.
Eilisen Hesarissa sama toimittaja jatkaa Näkökulma-kolumnissa pakinoimalla kuukautisiin liittyvästä häpeästä ja tietämättömyydestä, jonka lukuisat naiset kertovat johtuvan siitä, että asia koskee vain naisia. Hän toteaa, että nyt tabut alkavat murtua. Mistä häpeästä ja mitkä tabut? Onko minut siirretty aikakoneella jonnekin noita-ajalle tai hihhuliyhteisöön?
Jos miehillä olisi menkat, niin he kuulemma kehuskelisivat niillä. Gloria Steinem on revitellyt tällä ajatuksella esseessään jo 1978, ja sen jälkeen on ollut humoristisia kampanjoita otsikolla "If men had periods".
Enpä usko, että kehuskelisivat. Eiväthän nuo muillakaan eritteillään leuhki.
En siis pidä eritetaiteesta, olkoon erite mikä hyvänsä.
Enkä pidä tällaista taidemuotoa tärkeänä feminismille.

Tervehdin teitä tässä kuvassa aurinkoladulta Kouvolan Käyrälammelta. Asuni on silkkaa retroa. Naamakin on retroa. Se toinen MM, Marilyn, oli aina julkisuudessa seksikkäissä vaatteissa. Kyllä se roolin vetäminen varmaan väsytti. 

Aion lähteä viettämään naistenpäivän iltaa Kouvolan pääkirjastoon. Siellä on naisvaltuutettujen paneelikeskustelu ja sen jälkeen tasa-arvokonsultti Leena Teräksen luento tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, sellaisesta, josta kaikki hyötyvät. Lehtihaastattelussa Teräs sanoo, että sukupuolijakautunut työelämä on suomalaisen yhteiskunnan murheenkryyni ja huokaa: "Olisimmepa vain ihmisiä ihmisille."
Tähän asti olen suunnitellut äänestää kuntavaaleissa erästä pätevää miestä, mutta katsotaan, minkä vaikutuksen paneelin jäsenet antavat.

Mieheni lupasi ostaa minulle Naistenpäivän lahjaksi kilon käsipainot. Kuntoutan kättäni ja kaksikiloiset ovat muutamaan liikkeeseen liian painavat. Heikko mikä heikko! Uskoisin, että hän ostaa tulppaanejakin. Jos ei, niin ostan itse. 

Hyvää Naistenpäivää!

John Steinbeck, Routakuun aika - ja pohdiskelua siitä, mikä tekee kirjasta klassikon

Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti 1942 kirjan The Moon is Down panoksenaan fasismia vastaan.

Yhdysvalloissa kirjaa kritikoitiin siitä, että se ei esittänyt natseja tarpeeksi petoina, mutta Euroopassa natsit pitivät sitä niin vaarallisena, että kielsivät sen kaikkialla, missä pääsivät valtaan. Kirjaa kuitenkin käännettiin ja painettiin salaa useissa maissa ja levitettiin maan alla. 

Suomessa The Moon Is Down ilmestyi vuonna 1989 suppeana kirjakerhopainoksena nimellä Routakuun aika ja lopulta viime vuonna julkaistiin uusi painos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Omassa hyllyssäni olevilla Steinbeckin suomennetuilla romaaneilla näyttää olevan useita eri kääntäjiä, eniten Steinbeckiä on kääntänyt Jouko Linturi.
  
Minun piti etsiä 'routakuun' merkitys, se on vanha marraskuuta tarkoittava sana.

Steinbeck on merkittävimpiä 1900-luvun kirjailijoita. Monista hänen teoksistaan on tullut klassikoita. Vihan hedelmät, Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään, Punainen poni, Helmi, Taipumaton tahto, Torstai on toivoa täynnä. Nämä ovat kaikki yhteiskunnallisia teoksia, joilla on vahva pientä ihmistä puolustava sanoma. 

Mikä on klassikko? 
Toimittaja, kirjallisuuskritikko Suvi Ahola määrittelee klassikon esseekirjassaan Tietokone ja silitysrauta näin: 
"Klassikko on tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous. 
Siitäkin klassikon tunnistaa, että se jaksaa kiihdyttää ja herättää keskustelua." 

Routakuun ajassa ollaan jossain tarkemmin määrittelemättömässä pohjoisessa pikkukaupungissa, joka miehitetään. Kirja kertoo, miten miehitys tapahtuu ja sisältää paljon dialogia. 
Aluksi kaikki käy hiljaisesti ja siististi. Paikallinen yhdyshenkilö, petturi, jota kohta halveksivat sekä miehittäjät että maanmiehet, järjestää poliisimestarin ja varusmiehet pois kaupungista. Miehittäjän torvisoittokunta soittelee ja pormestarin rouva miettii miehittäjien päämiehiä odoteltaessa, pitäisikö "vieraille" tarjota viiniä.

Miehittäjien vanha ja väsynyt eversti Lanser ei ymmärrä, miten pormestari Orden ei saa väkeänsä tottelemaan, niin että kaikki sujuisi kerrankin loppuun asti ilman kitkaa. Lanser on ammattisotilaana nähnyt, että sotimalla mikään ei muutu paremmaksi, syntyy vain uutta vihaa. Hän on kyllästynyt ja tekee työtään suoraviivaisesti ohjeiden mukaan. Hänen pettymyksekseen Orden selittää, että ei hän voi vapaita ihmisiä määräillä; nämä ovat valinneet hänet keskuudestaan eikä hän saata tietää, miten he käyttäytyvät uudessa tilanteessa. 

Valloittajat haluavat paikkakunnalta hiiltä ja kaloja, kyseessä on heidän kannaltaan viileästi liiketoimi. Se sujuisi parhaiten kaikkien tunteman pormestarin johtamana operaationa niin että tämä käskisi selkeästi ja jopa määräisi niskurit kuolemaan.
Kun kaupungin johtohenkilöt kieltäytyvät yhteistyöstä, heitä pidetään vartioituina, mutta heidän ohellaan myös kaupunkilaiset kieltäytyvät eri tavoin. He vastustelevat, kyräilevät ja hidastelevat. He sabotoivat kekseliäästi miehittäjien toimia ja eristävät vieraat sotilaat kaikesta yhteisestä, heille ei löydy kavereita eikä myötämielistä naisseuraa. Paikalliset saavat myös apua ulkopuolelta. Kaupungin ilmapiiri sähköistyy.

Niin kävi, että valloittajat alkoivat pelätä valloitettuja, ja heidän hermonsa hiutuivat, ja he ampuivat yöllä kohti varjoja. Kylmä umpimielinen äänettömyys seurasi heitä joka hetki. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla ja he huusivat yötä päivää kunnes heidät passitettiin kotiin. Ja toisetkin olisivat ehkä tulleet hulluiksi, elleivät olisi sattuneet kuulemaan että mielipuolia odotti kotona armokuolema, ja armokuolema on hirvittävä asia ajatella. Pelko hiipi miehiin majapaikoissa ja sai heidät alakuloisiksi, ja se hiipi partioihin ja teki ne julmiksi. 

Upseerit pelkäävät vielä rivimiehiä enemmän, koska tietävät, että heitä tarkkaillaan kahdesta suunnasta, valloitetut odottavat heidän erehtyvän ja omat odottavat merkkejä heikkoudesta.

Pormestari tietää, miten käy, samoin valloittajapuoli. Kaikki etenee vääjäämättä näkymättömän käsikirjoituksen mukaan. 
Pormestari pitää moraalinsa kuin Sokrates puolustuspuheessaan ennen myrkkymaljan ottamista.

Ihmiset eivät pidä siitä, että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. 

Yllä olevan  sitaatin lopusta on tullut usein toistettu aforismi. Tämäkin on klassikoille tyypillistä. 

Steinbeckin kirjoista on tehty yhä uusia näytelmä- ja elokuvasovituksia ja niihin viitataan myös nykykirjallisuudessa. Olen hiljattain lukenut kirjan, jossa päähenkilö luki romaania Hiiriä ja ihmisiä. Tämän kirjan George ja Lennie ovat kaunokirjallisuuden muistiin jääneitä hahmoja. (Mikähän se kirja muuten oli, joku nuorten kirja?)

Routakuun aika tuo mieleeni Coetzeen romaanin Barbaarit tulevat. Siinäkin keskustellaan paljon ja hyökkääjät, jotka luulevat suorittavansa helpon tehtävän, joutuvat kyseenalaistetuiksi. 

Routakuun aika on 149-sivuinen, mutta isommalta tuntuva. Steinbeck osaa tiivistää. Kirjassa ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa. 
Minusta sekin on usein klassikoksi päätyvän kirjan tunnusmerkki, että sen kieli on selkeää ja tyylissä tai rakenteessa ei ole liian erikoista kokeellisuutta. Klassikkokirja sopii laajalle lukijakunnalle. 

Olen nuorena kirjoittanut kirjoihini päiväykset, ja huomaan lukeneeni pienoisromaanit Helmi ja The Red Pony lukion toisella luokalla. Steinbeckin kieli on siis niin selkeää, että englanniksi lukeminenkin on jo silloin sujunut. 

En malta olla siteeraamatta vielä yhtä kohtaa Routakuun ajasta. Tässä eversti Lanser kiukuttelee asiaa, joka on yhä enemmän myös monen nykyhallitsijan päänvaiva. 
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt he kuuntelevat radioitaan, emmekä voi estää. Me emme edes löydä heidän radioitaan.


Lisäys saman päivän iltana:
Tulin lisäämään kesken kommenttikeskustelun tänne linkin Klassikkojen lumoissa -blogin ansiokkaaseen kirjoitukseen Klassikoista lukuiloa! (klik). 

Lisäys myöhemmin saman päivän iltana:
Pohdin erästä kohtaa kirjassa, joka on ehkä käännösvirhe. Harmittaa, kun en saa sitä selvitetyksi. Kerrotaan pormestarinnan, kiivaan pienen naisen, suhtautumisesta omaan mieheensä. Hän on ollut miehensä taustatuupparina ja katsoo melkein luoneensa tämän. 
Pormestarin pieninkään mielihalu tai vaiva, huolimattomuus tai ikävä juonne ei jäänyt häneltä näkemättä; yksikään pormestarin ajatus tai unelma tai kaipuu ei tavoittanut häntä. Ja silti hän oli nähnyt tähdet useita kertoja elämässään. 
Nähnyt tähdet?! Mitä ihmettä? Nähdä tähtiä tarkoittaa yleensä pyörtymistä, myös englannin kielessä. Ollut onnellinen? Kokenut huumaavaa seksiä? Ei kuulosta järkevältä, it doesn't make any sense. Jos jollakulla on tämä kirja englanniksi, niin katsokaa ja kertokaa, kiitos, mitä siellä sanotaan, suomennoksessa tämä on sivulla 15. 

Moonlight, La La Land ja muut, vähän juttua elokuvista

Moonlight, Little ja Blue 

Pari viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksestani. Anteeksi Rakas Blogini ja kaikki te, jotka olette jaksaneet käydä täällä lukemassa vanhoja kirjoituksia.

Kyse ei ole siitä, ettei olisi ollut kirjoitettavaa. Paljon on tullut luettua, nähtyä ja koettua. Nyt en tiedä, mistä alkaa, niin monesta asiasta olisi sanaseni sanottavana, se tärkeä Ikioma Mielipide. Jospa aloittaisin kertomalla muutamista elokuvista. 

Parhaan Oscarin valinta osui nappiin. 

Kävimme katsomassa kahden 14-vuotiaan kanssa niin La La Landin kuin Moonlightin, ja pidimme jälkimmäisestä. Pelkäsin koko ajan, että ennakkoon suitsutettu, tyhjänpäiväinen Lala saa palkintojen jaossa kaiken huomion ja puhutteleva Moonlight ohitetaan. 

La La Land on nimensä mukainen, Hollywoodia ja sen arvoja korostava musikaali. Filmikaupungin ympärillä norkoilee ihmisiä, joiden haaveena on, että heidät keksitään. Elämän suurin tavoite on menestys, joka tarkoittaa julkisuutta. Minusta elämän tarkoitus on olla onnellinen ja huomata kanssaihmiset, joten tämä ei paljon kiinnostanut. Mieheni nukahti kesken leffan ja minäkin melkein. Teinien mielestä kohoaminen pilviin tanssahtelemaan oli liikaa. Kai se oli kunnianosoitus jonkin vanhan elokuvan kuuluisalle kohtaukselle, samoin kuin muutamat steppikuviot. Varjokuvanakin piti esittää tanssia. 
Elokuva oli viimeisen päälle hiottu, mutta ei koskettanut tunteita eikä jättänyt mitään pohdiskeltavaa. Meidän raatimme oli harmissaan. 

Draamaelokuva Moonlight kuvaa slummissa kasvaneen ja sinne jämähtäneen Chironin elämää kolmessa näytöksessä, jotka on nimetty Little, Chiron ja Black. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Alussa Chironin elämään vaikuttaa eräs Blue ja lopussa eräs Kevin. Katsojalle jää sellainen olo, että ehkä Black-vaihe jää taakse ja ne hampaiden kultakuoret voi unohtaa. Arat katseet ja elämän koleus veivät minut niin syvästi mukaansa, että en vaihtanut asentoa koko elokuvan aikana. 
Paluumatkalla raatimme, me isovanhemmat ja teinit, oli ensin pitkään hiljaa ajatuksissaan. Sitten vakuutimme toisillemme, että olipas hyvä elokuva. Yksi sana kuvaamaan elokuvan jättämää tunnelmaa voisi olla kohottava. Mieleen jäi myös kuutamo ja sinisyys, loppukuvan haikea kauneus.

Viimeksi elokuvakerhossamme oli Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies. Se on tunnelmaltaan hymyilevä elokuva. Elokuva kertoo nyrkkeilijä Olli Mäestä ja sen ohella ajasta, jolloin Suomi oli vielä hyvin köyhä, eristäytynyt ja eriytynyt maa ja kaupunki-ja maalaiselämä erosivat toisistaan huimasti. Nuori nyrkkeilijä Olli Mäki ei perusta kaupallisesta julkisuudesta, kuten pitäisi, ja siihen asiaan vaikuttaa paljon ihana, selväjärkinen tyttöystävä Raija. Raijan roolin esittäjä Oona Airola on roolissaan täydellinen. Ammattilaisurheilua mittaillaan tämän raikkaan, sädehtivän nuoren naisen silmin. Tuntuu hyvin loogiselta, että Olli suostuu, kun Raija sanoo kesken ottelunjälkeisen ravintolaillan:"Lähetään meneen."
Pieni hieno yksityiskohta on lopussa cameoroolissa vilahtava vanhapari, tosielämän Raija ja Olli Mäki. 

Anjalankoksen elokuvakerhon vuosittaisen palkinnon sai tänä vuonna elokuva, joka koostuu pääosin keskusteluista hotellihuoneessa ja kaupunkikävelyillä, Mikko Kuparisen taitavasti ohjaama 2 yötä aamuun. Siinä on teemana läheisyyden tavoittelu. 
Elokuva piti otteessaan, vaikka ulkoisia tapahtumia oli vähän. 

Aiemmin näkemistäni elokuvista on jäänyt mieleen australialaisleffa Lion, joka perustuu tositapahtumiin. Nuori Intiasta adoptoitu mies etsii kadottamaansa lapsuutta. Elokuvan loppukohtauksessa esiintyvät ne oikeat henkilöt, joiden elämää siinä kuvitettiin. 
Eikös Lionkin saanut jonkin Oscar-palkinnoista? 

Tosielämän henkilöiden näyttäytyminen yllättäen tarinan lopussa itsenään tai valokuviin taltioituina muistoina on viehättänyt minua monessa muussakin elokuvassa. 
Ranskalaiskomediassa Intouchables, Koskemattomat, neliraajahalvaantunut miljonääri palkkaa avustajakseen häneen välinpitämättömästi suhtautuvan pikkurikollisen, koska häntä masentaa ammatti-ihmisten laupea myötätuntoisuus. Tämä hyvin hauska elokuva kertoo toipumisesta, erilaisten maailmojen kohtaamisesta ja ystävyydestä. Tarinan miehille esikuvana olleet henkilöt lopussa kukkulan päällä, toinen pyörätuolissa, toinen siinä vieressä, liikuttavat ja tuovat hulvattomiin seikkailuihin vakavuutta.    

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin mainitsen vielä elokuvan, jossa on yllättävin loppu ikinä. Se on syksyllä Espanjassa Benalmádenan elokuvakerhossa näkemäni Atom Egoyanin ohjaama kanadalais-saksalainen draamatrilleri Remember, jonka aiheena on natsipiilottelijan jahtaaminen. Jos haluat tulla kerrankin yllätetyksi, niin katso tämä ja kerro, aavistitko. En usko!

Ulkomailla näkee parempia elokuvia, kun ei mene kauppakeskusten leffapaikkoihin vaan klubeille joissa näytetään elokuvat alkukielellä. Sellaisessa kävimme kerran Berliinin matkalla. Espanjassa menimme sattumalta katselemaan kulttuuritalon ilmoituksia ja löysimme leffakerhon. Siellä olisi ollut muitakin hyviä englanninkielisiä ja joku ruotsalainen, mutta meillä tuli kotiin lähtö.

Seuraavaan kirjoitukseeni ei mene kahta viikkoa, lupaan. 

Oletko nähnyt Oscar-palkittuja? Mitä olet mieltä? Entä katsoitko gaalaa? 
Minulla on koosteen katsominen puolivälissä.  Juontaja on hyvä, ja kiitospuheiden taso vaihtelee.

Ystävänpäivänä tuumailtua

Ystävällisyydellä voi kaikkea muuta tehokkaammin koskettaa ihmisen tunteita - pelkällä älykkyydellä ei päästä lähimainkaan samaan.

Ystävällisyys on onnistumisten selkäranka. Se on tärkein tekijä ihmisten välisen kitkan poistamisessa ja se mahdollistaa ihmiskoneiston sulavan käynnin. 

Ystävällisyys on yksi niistä harvoista asioista, joita ei koskaan voi antaa pysyvästi itseltään pois - se palaa aina takaisin. 

Ylläoleva teksti on laina jostain, en tiedä alkuperää. Olen tekstin kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Alkukuvan kortti on nimetön, Tiimari-kortti. Tiedättekö muuten, että meillä Kouvolassa toimii ainoana paikkana Suomessa edelleen Tiimari! Vau.  

Minusta tärkeintä ystävyydessä on kannustamisen ohella lohduttaminen. Ihminen osaa kyllä itse vaatia itseltään, liikaakin. Sitä ystävä ei saa koskaan tehdä. Ystävä saa huomauttaa, jos on huolissaan toisen valinnoista, mutta määräillä ja tuomita ei saa.

Ystävyydessä on tärkeää järjestää helppoja tapaamisia. 
Ystävien kesken tapaamisessa voi olla vuosienkin välejä, ja silti ollaan heti tuttuja ja jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Ystävyyteen ei kuulu vastavuoroisuuden laskeminen. Tavataan siellä missä on mukava tavata ja silloin kun on mukava tavata.  

En ymmärrä miten ystävyydestä voi irtisanoutua tai joutua pahaan riitaan ystävän kanssa. Minulle elämääni lipuneet ystävät ovat arvokkaita. Joskus ystävät kasvavat erilleen, yhteydenpito laimenee, mutta voi myös voimistua uudelleen, kun on sopiva aika.

Kuuntelin kerran, miten oma silloin noin viisivuotias poikani jutteli samanikäisten kavereittensa kanssa, pikkupojilla oli menossa keskustelu ystävyydestä. Höristin korviani, kun kuulin poikani selventävän asiallisella äänellä, kuka heistä on hänelle sillä hetkellä paras kaveri ja kuka toiseksi paras ja kuka jää häntäpäähän. Kaikki suhtautuivat tyynesti sijoituksiinsa. Myöhemmin kysyin huolestuneena, voiko noin jaotella, ja hän sanoi, että voi tietysti, kaikki niin tekevät. Lasten käytännönläheistä suhtautumista, ystävyyden harjoittelua.   

Lapsuudenystävät jäävät monesti, koska myöhemmin ystävyydessä painavat enemmän muut asiat kuin naapuruus. Elämän varrella on aina mahdollisuus saada uusia ystäviä.

Vanhimmat ystävyyssuhteeni ovat opiskeluajalta ja alkuvuosilta työelämässä.
Myöhemminkin on syntynyt ystävyyssuhteita töissä ja eläkepäivinä yhteisten harrastusten yhteydessä, joistakin mieheni ystävistä on tullut myös minulle ystäviä, ja lasten kasvettua aikuisiksi heidän puolisoistaan ja näiden vanhemmista on tullut paitsi uusia tärkeitä sukulaisia niin parhaimmillaan myös hyviä ystäviä.

Kesällä luokkatapaamisessa tunsin lämmintä ystävyyttä entisten luokkakavereitteni kesken viidenkymmenen vuoden takaa. Niin tunsivat varmaan muutkin, koska tapaamisen jälkeen meillä on alkanut laaja muistojen jakaminen.

Myös blogikeskusteluissa, omassa ja toisten blogeissa, tunnen monesti ajatusten jakamisen synnyttämää ystävyyttä ihmisten kanssa, joita en luultavsti koskaan tapaa enkä ehkä edes halua tavata. Särkisikö tapaaminen lumouksen, paljastuisin huijariksi - tuoko muka kirjoitti noin, tuonnäköinen ja -kuuloinen...!   

On vielä eräs asia, jonka haluan nostaa esiin ystävyydessä: ystävyys kuuluu osana rakkauteen, ja ystävyydessä on aina mukana rakkautta. Ihan turhaan näitä tiukasti erotellaan. Rakkaus on laaja käsite. Romanttinen rakkaussuhde on siitä vain osanen. 

Ystävyydessä vaalitaan ystävällisyyttä. Ystävyys voitaisiin määritellä hyväntahtoisuudeksi toista kohtaan. Miten tärkeää se onkaan tänä päivänä, jolloin viha on niin yleistä, että vihaisen ihmisen ulosannille on oikein keksitty oma terminsä vihapuhe. Mutta ei siitä nyt...

Meidän sirottimet rakastavat

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat

Olin muutama vuosi sitten erään novellikokoelman julkaisutilaisuudessa, jossa ryhmä näyttelijöitä esitti novelleihin liittyviä pikku näytelmiä yleisön toivomilla tyyleillä. Esitystyyleiksi pyydettiin kaurismäkeläisyyttä, mikkorimmistä ja paljon muuta. Eräs pyyntö kuului:"Asko Sahlbergin tyylillä!" Tällä tyylillä niukka novelli muuttui kiehtovaksi toinen toistaan seuraavien metaforien pyörteeksi.
Toinen Sahlberg-kohtaamiseni oli kun Tuija kirjoitti omassa blogissaan (klik) kiinnostavasti kirjasta Irinan kuolemat (2015).
Ja nyt olen lukenut tämän vaikuttavan kirjan. Sahlberg on kirjoittanut paljon, viime vuonna kiitetyn romaanin Pilatus, ja ollut kolmesti Finlandia-ehdokkaanakin. En ymmärrä, miten olen ohittanut hänet.

Irinan kuolemat kertoo suomalaisesta sotalapsesta Ruotsissa hän-muodossa. Irinan sijoitusperhe on ongelmallinen, mutta vielä huonommin menee joillain muilla ympäristön lapsilla.

Sahlbergin runsas kuvakieli sopii hyvin lapsen ajatusmaailman näyttäjäksi. 

Päivisin odoteltiin öitä. Päivät olivat eteisiä, joiden kautta mentiin öihin. Ne olivat harmaita eteisiä, joissa roikkui naulakoihin hirtettyjä takkeja. Ihmiset seisoivat niissä hiljaa sen näköisinä, etteivät onnistuneet näkemään ovea, josta mennä sisään tai ulos. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja ihmiset alkoivat puristella peloissaan suitaan. Ehkä pelon näki myös joidenkin silmistä. Äidin katse oli kaksi värisevää pikkulintua.

Äidin käsiala oli pientä ja pyöreää. Äiti virkkasi sanoista tiheää nauhaa.

Isän kirjoittamat sanat loikkivat paperilla. Niiden kädet olivat pystyssä ja niillä oli pitkät hännät. 

Irina kestää äärimmäisen paljon, ehkä juuri mielikuvituksensa ja suunnattoman luottamuksensa ansiosta. Hän näkee asioita omasta vähäisestä kokemuksestaan käsin eikä hänellä ole kaikelle näkemälleen ja kokemalleen sanoja. Me aikuisina lukijoina ymmärrämme, mitä tapahtuu, koska meillä on sanoja kuten pahoinpitely, prostituutio, insesti ja mielen sairastuminen. 

Irina huomaa että ihminen voi kuolla monesti ja alkaa taas uutena. Kuoleminen ja tappaminen ovat ihan tavallisia asioita niissä olosuhteissa, missä hän elää. 
Paha perheessä kehrää uutta pahaa. (Kirjoitin ensin 'tuottaa uutta pahaa', mutta vaihdoin Sahlbergin vaikutuksesta verbiksi 'kehrää'!)

Mietin ensin, että onpas pahaa pahan perään antiikin tragedioiden tyyliin, mutta sitten mieleeni välähti - hyvänen aika, tiedän tuon pahan toistumispiirteen omastakin lapsuudestani, ja tunnen monta perhettä, jossa on tapahtunut niin paljon pahaa niin lyhyellä aikaa että fiktiossa se kuulostaisi yliampuvalta. 

Taas minä kuolen, hän ajatteli ja hymyili.

Irinan kuolemat on kieleltään kaunis ja hyvin lapsen tuntemuksiin menevä. 
Olen viime aikoina muistellut ja muistanut paljon oman lapsuuteni tunnelmia. Muistan, miten nurjilla silmukoilla neulottu vaniljanvalkoinen myssy oli riisipuuroa, ei mitään 'kuin riisipuuroa'. Koska olin silloin alkanut inhota riisin makua, myssykin alkoi yököttää ja piilotin sen. Muistan synkkiä kauhun ja huikeita onnen hetkiä, kun esineet ja luonto olivat eri tavalla eläviä kuin nyt aikuisena. Lapsella on metaforia, aikuisella enemmän kuin-vertauksia. 

Päivät alkoivat sädehtiä. Aamuisin rävähtivät auki valon hohtavat terälehdet, jotka leiskuivat niin, että jo samassa oli ilta.

Kirja alkaa lyhyellä luvulla myöhemmin, jossa ollaan Irinan sotalapsitarinan karmeassa lopputilanteessa. 
Sen jälkeen alkaa varsinainen kertomus kohti alun tilannetta, kertomus Irinasta Helsingissä pommitusten keskellä, junamatkasta Ruotsiin ja vaikeasta elämästä siellä, monista lopuista ja aluista. 
Viimeisenä on luku, jonka nimenä on paljon myöhemmin. Siinä Irina on käymässä Helsingissä seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ennen viimeistä kuolemaansa. Hän on tyytyväinen elämäänsä, mieheen, joka on tyytynyt Irinan rakkaudettomaan seuraan, sairauteensa ja muistoihin, jotka välillä tuntuvat pelkältä sepitteeltä. 

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko. 

Mieheni luki kirjan huomaamatta koko viimeistä lukua ja oli vaikuttunut. Aloin keskustella hänen kanssaan kirjan lopun tarpeellisuudesta, ja hän oli ymmällään, mistä minä oikein puhun.
Minuakin kirjan rakenne hieman askarruttaa. Alkuluku voisi hyvin olla myös kronologisella paikallaan lopussa, ja loppukappale ei ole niin kovin tärkeä. Pidän avoimista lopuista. Mutta toisaalta, ehkä näin rankassa kirjassa oli syytä jättää loppuun valoa. 

Mikä harmittaa tänään ja on harmittanut jo monta päivää, World Visionin kampanjan nimi

World Visionin Suomen osasto on lanseerannut uuden kampanjan kehitysmaiden tyttöjen sukupuolielinten silpomisen lopettamiseksi. Asia on hyvä ja haluan tukea sitä, kuten muutakin työtä köyhien lasten hyväksi. Mutta mikä onkaan kampanjan nimi: Pelasta pimppi! Kampanjatuotteena myydään heijastinta, jossa hehkuu tämä teksti. Mitenkähän käy kaupaksi?

Eikö ole tarkoitus pelastaa TYTTÖ?

Olen juuri lukenut Asko Sahlbergin järkyttävän romaanin Irinan kuolemat, jossa eräs tyttö kokee ja toinen näkee pahoja asioita myös seksuaalisuuden alueella. Kun siinä ohessa avaan sähköpostini ja siellä on ensimmäisenä vastassa tämä mauton, lapsellinen, turhan pelleilevä teksti, en voi kuin huokaista harmista ja pettymyksestä. 

Koen tuon tekstin jopa alatyylisenä. Joissain jengikulttuureissa tytöistä puhutaan sukupuolielimen nimellä. 

En halua laittaa kuvaksi sen heijastimen kuvaa. Googlatkaa, ellette ole saaneet jo muutamia sähköpostikirjeitä, kuten minä.  
Laitan sen sijaan tänne loppuun yksityiskohdan koristellusta puistosta tässä meidän lähellä viime keväältä. 

Miten on, kokeeko kukaan muu tätä kampanjaotsikkoa vastenmielisenä? 

Porsaita äidin oomme kaikki, sikamaisia juttuja, aikamme ja aikansa ilmiöitä

Sikajuttu 1

Amerikan uuden presidentin käyttäytymistä ja tekoja seuratessa mieleeni on tullut paitsi Richard Scarryn kuvakirjan Eipäs Possu niin myös George Orwellin vuonna 1945 julkaisema satiiri Animal Farm, Eläinten vallankumous. 

Vallankumous alkaa siitä, kun eläimet käyvät tyytymättömiksi kohteluunsa ja elinoloihinsa isäntänsä huonosti hoitamalla maatilalla, kaappaavat tilan ja päättävät hoitaa kaiken eri tavalla, reilusti. Asiat sujuvat aluksi hyvin. Tilalla raadetaan yhteiseksi hyväksi noudattaen seitsemää eettistä sääntöä.  
Vähitellen tilanne muuttuu. Eläinten joukosta nousevat siat hallitsemaan ja kaikkiin sääntöihin tulee lisäys, joka nostaa heidät erityisasemaan. Seitsemäs ja tärkein sääntö oli alunperin muodossa Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta lisäyksen kanssa se kuuluu: Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Korruptoituminen on muuttanut siat samanlaisiksi kuin ne, joita vastaan noustiin. 

Voiko tasa-arvoisesta olla vertailumuotoja, tasa-arvoisempi, tasa-arvoisin? Olen sinun kanssasi tasa-arvoinen tai sitten en ole. Entä alternative truths? Vaihtoehtoisissa totuuksissa varmaan voi. Niissä valtiolla voi olla myös tavoitteenaan 'rauhaa voiman kautta' ja 'väkivallalla rauhaan'.

Orwellilla oli satiirisessa allegoriassaan mallina luultavasti Neuvostoliitto, mutta tarina sopii mihin tahansa diktatuuriin. 
Tällä hetkellä se tuntuu dystooppiselta varoitukselta länsimaille, erityisesti USA:lle. 

Vain oudossa Nurinkurin-maailmassa myötätuntoisuus on negatiivinen piirre. Tällaisessa maailamssa rakennetaan muureja erottamaan meitä ja muita, ja ihmisiä merestä pelastavia järjestöjä pilkataan kiittämisen sijaan. 
Eräs suomalainen poliitikko kutsui juuri pakolaisten meripelastustoimia meritaksipalveluksi. 
Kun arvot kääntyvät nurinpäin, niin johtajaksi voidaan nostaa ihminen, jonka toimia seurataan pelolla.

Alkukuvan lastenkirjan Eipäs Possu kampittaa toisia minkä ehtii. 
  


Sikajuttu 2

Selasin Maarit Tyrkön vuonna 1993 toimittamaa kirjaa, johon hän on haastatellut Kari Suomalaista. Kirjan nimi on Vanhenemisen taito ja sen kuvituksena on Suomalaisen pilakuvia.

Olen nauranut kippurassa tuota Karin Lippe-vaimonsa muisteluista piirtämää kuvaa lasten leikeistä. 

Kari Suomalainen oli Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä vuosina 1950 - 1991. Neljäkymmentä vuotta, joka päivä uusi oivaltava  kuva! Hän oli vanhanaikainen asenteiltaan, konservatiivi ja sovinisti. Naisista "miesten hommissa" hän toteaa: 
Sellainenkin on nykyään muotia, että johtoon pitää valita nainen. Saattaa tapahtua, että naiset istuvat kesällä hallituksessa, kun miehet eivät viitsi olla helteellä hommissa. Silloin kaikki muut miehet tuntevat alitajuisesti, että eihän me saada olla edes ministereitä. Ja naiset tunkevat papeiksi ja poliiseiksi ja sotilaiksi ja tuomareiksi, niin että pitää tilkitä seinät, kun niitä mönkii joka raosta. Suomi on pudonnut naistensarjaan. 

....
Pienipäinen olento, jolla on pikkupojan ääni, ei voi olla oikea pappi, poliisi tai sotilas. 

En muista, miten tällaiset tekstit koettiin aikanaan, kieli poskessa kirjoitettuahan tämä on, ja tänä päivänä luettuna pelkästään hauska.

Sikajuttu 3

Voiko tästä edes kirjoittaa? No, olihan se päivälehdissäkin. Muutama päivä sitten uutisoitiin erään humalaisen miehen tunkeutuneen jo toistamiseen sikalaan ja "antautuneen sialle". Mikä sanavalinta! Minusta tuo kyllä kuulostaa eläimeen sekaantumiselta ja eläinrääkkäykseltä. Vai oliko sikalassa ehkä kaksintaistelu, jossa mies hävisi ja antautui! Voi voi, niin pieni on sian liikkumatila tehosikalassa, aidat pitkin molempia kylkiä, ettei siitä taida olla vastustajaksi.

En halua mollata tässä kirjoituksessani miehiä enkä naisia. Enkä sikoja. Kunhan pallottelen asioilla, joita olen miettinyt ja joiden kaikkien yhteydessä esiintyy sika ja ihminen.

Olen nähnyt myös Animal Farm -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jossa kauhistuttavin hetki on se, kun jo pitkään sääntöjä mielivaltaisesti pienen hovinsa kanssa 'vaihtoehtoisiksi totuuksiksi' muokannut diktaattori, Napoleon-niminen karju, nousee kahdelle jalalle ja alkaa muuttua kasvoiltaan. Piirteet vellovat ja vääntyilevät, kunnes siasta on tullut ihminen.

Juice! Juicella tämä on toisin päin, 'ihminen on sitä mitä hän syö'. Tämä on se tuttu radikaalimpi joululaulu, mutta sopii kuunneltavaksi milloin vain ja varsinkin tämän sikakimarani lopuksi. Animaation on laatinut Unelma Sirpa-Leena.

3.2. lisättyä
Hyvänen aika, onko Orwellin Animal Farm ohjekirjana Romanian hallituksen jäsenillä! Korruptio on paha - paitsi ei virkamiehillä, jotka voivat harrastaa sitä summasta, joka on lähes yhdeksänkertaisesti kansalaisten vuotuinen keskipalkka. 
All animals are equal but some animals are more equal than others.
Voisin tehdä tänne aamun uutiset luettuani lisäyksen varmaan joka päivä. 
What is up! Mikä meitä - ihmiskuntaa - vaivaa?

17.2. lisättyä
Kävin muuttamassa kirjoitukseni rakennetta vähän selkeämmäksi. Jälkikäteen ei postauksia pitäisi muutella, mutta tämä on jäänyt vaivaamaan, ja vaivaa kyllä edelleen. Taisin haukata liian ison palan, kun yritin mahduttaa samaan juttuun diktatuurit, populismin, feminismin, eläinten oikeudet, ihmisen osana eläinkuntaa ja koitin velä olla leppoisan hauskakin.