Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti 1942 kirjan The Moon is Down panoksenaan fasismia vastaan.
Yhdysvalloissa kirjaa kritikoitiin siitä, että se ei esittänyt natseja tarpeeksi petoina, mutta Euroopassa natsit pitivät sitä niin vaarallisena, että kielsivät sen kaikkialla, missä pääsivät valtaan. Kirjaa kuitenkin käännettiin ja painettiin salaa useissa maissa ja levitettiin maan alla.
Suomessa The Moon Is Down ilmestyi vuonna 1989 suppeana kirjakerhopainoksena nimellä Routakuun aika ja lopulta viime vuonna julkaistiin uusi painos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Omassa hyllyssäni olevilla Steinbeckin suomennetuilla romaaneilla näyttää olevan useita eri kääntäjiä, eniten Steinbeckiä on kääntänyt Jouko Linturi.
Minun piti etsiä 'routakuun' merkitys, se on vanha marraskuuta tarkoittava sana.
Steinbeck on merkittävimpiä 1900-luvun kirjailijoita. Monista hänen teoksistaan on tullut klassikoita. Vihan hedelmät, Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään, Punainen poni, Helmi, Taipumaton tahto, Torstai on toivoa täynnä. Nämä ovat kaikki yhteiskunnallisia teoksia, joilla on vahva pientä ihmistä puolustava sanoma.
Mikä on klassikko?
Toimittaja, kirjallisuuskritikko Suvi Ahola määrittelee klassikon esseekirjassaan Tietokone ja silitysrauta näin:
"Klassikko on tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous.
Siitäkin klassikon tunnistaa, että se jaksaa kiihdyttää ja herättää keskustelua."
Routakuun ajassa ollaan jossain tarkemmin määrittelemättömässä pohjoisessa pikkukaupungissa, joka miehitetään. Kirja kertoo, miten miehitys tapahtuu ja sisältää paljon dialogia.
Aluksi kaikki käy hiljaisesti ja siististi. Paikallinen yhdyshenkilö, petturi, jota kohta halveksivat sekä miehittäjät että maanmiehet, järjestää poliisimestarin ja varusmiehet pois kaupungista. Miehittäjän torvisoittokunta soittelee ja pormestarin rouva miettii miehittäjien päämiehiä odoteltaessa, pitäisikö "vieraille" tarjota viiniä.
Miehittäjien vanha ja väsynyt eversti Lanser ei ymmärrä, miten pormestari Orden ei saa väkeänsä tottelemaan, niin että kaikki sujuisi kerrankin loppuun asti ilman kitkaa. Lanser on ammattisotilaana nähnyt, että sotimalla mikään ei muutu paremmaksi, syntyy vain uutta vihaa. Hän on kyllästynyt ja tekee työtään suoraviivaisesti ohjeiden mukaan. Hänen pettymyksekseen Orden selittää, että ei hän voi vapaita ihmisiä määräillä; nämä ovat valinneet hänet keskuudestaan eikä hän saata tietää, miten he käyttäytyvät uudessa tilanteessa.
Valloittajat haluavat paikkakunnalta hiiltä ja kaloja, kyseessä on heidän kannaltaan viileästi liiketoimi. Se sujuisi parhaiten kaikkien tunteman pormestarin johtamana operaationa niin että tämä käskisi selkeästi ja jopa määräisi niskurit kuolemaan.
Kun kaupungin johtohenkilöt kieltäytyvät yhteistyöstä, heitä pidetään vartioituina, mutta heidän ohellaan myös kaupunkilaiset kieltäytyvät eri tavoin. He vastustelevat, kyräilevät ja hidastelevat. He sabotoivat kekseliäästi miehittäjien toimia ja eristävät vieraat sotilaat kaikesta yhteisestä, heille ei löydy kavereita eikä myötämielistä naisseuraa. Paikalliset saavat myös apua ulkopuolelta. Kaupungin ilmapiiri sähköistyy.
Niin kävi, että valloittajat alkoivat pelätä valloitettuja, ja heidän hermonsa hiutuivat, ja he ampuivat yöllä kohti varjoja. Kylmä umpimielinen äänettömyys seurasi heitä joka hetki. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla ja he huusivat yötä päivää kunnes heidät passitettiin kotiin. Ja toisetkin olisivat ehkä tulleet hulluiksi, elleivät olisi sattuneet kuulemaan että mielipuolia odotti kotona armokuolema, ja armokuolema on hirvittävä asia ajatella. Pelko hiipi miehiin majapaikoissa ja sai heidät alakuloisiksi, ja se hiipi partioihin ja teki ne julmiksi.
Upseerit pelkäävät vielä rivimiehiä enemmän, koska tietävät, että heitä tarkkaillaan kahdesta suunnasta, valloitetut odottavat heidän erehtyvän ja omat odottavat merkkejä heikkoudesta.
Pormestari tietää, miten käy, samoin valloittajapuoli. Kaikki etenee vääjäämättä näkymättömän käsikirjoituksen mukaan.
Pormestari pitää moraalinsa kuin Sokrates puolustuspuheessaan ennen myrkkymaljan ottamista.
Ihmiset eivät pidä siitä, että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat.
Yllä olevan sitaatin lopusta on tullut usein toistettu aforismi. Tämäkin on klassikoille tyypillistä.
Steinbeckin kirjoista on tehty yhä uusia näytelmä- ja elokuvasovituksia ja niihin viitataan myös nykykirjallisuudessa. Olen hiljattain lukenut kirjan, jossa päähenkilö luki romaania Hiiriä ja ihmisiä. Tämän kirjan George ja Lennie ovat kaunokirjallisuuden muistiin jääneitä hahmoja. (Mikähän se kirja muuten oli, joku nuorten kirja?)
Routakuun aika tuo mieleeni Coetzeen romaanin Barbaarit tulevat. Siinäkin keskustellaan paljon ja hyökkääjät, jotka luulevat suorittavansa helpon tehtävän, joutuvat kyseenalaistetuiksi.
Routakuun aika on 149-sivuinen, mutta isommalta tuntuva. Steinbeck osaa tiivistää. Kirjassa ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa.
Minusta sekin on usein klassikoksi päätyvän kirjan tunnusmerkki, että sen kieli on selkeää ja tyylissä tai rakenteessa ei ole liian erikoista kokeellisuutta. Klassikkokirja sopii laajalle lukijakunnalle.
Olen nuorena kirjoittanut kirjoihini päiväykset, ja huomaan lukeneeni pienoisromaanit Helmi ja The Red Pony lukion toisella luokalla. Steinbeckin kieli on siis niin selkeää, että englanniksi lukeminenkin on jo silloin sujunut.
En malta olla siteeraamatta vielä yhtä kohtaa Routakuun ajasta. Tässä eversti Lanser kiukuttelee asiaa, joka on yhä enemmän myös monen nykyhallitsijan päänvaiva.
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt he kuuntelevat radioitaan, emmekä voi estää. Me emme edes löydä heidän radioitaan.
Lisäys saman päivän iltana:
Tulin lisäämään kesken kommenttikeskustelun tänne linkin Klassikkojen lumoissa -blogin ansiokkaaseen kirjoitukseen Klassikoista lukuiloa! (klik).
Lisäys myöhemmin saman päivän iltana:
Pohdin erästä kohtaa kirjassa, joka on ehkä käännösvirhe. Harmittaa, kun en saa sitä selvitetyksi. Kerrotaan pormestarinnan, kiivaan pienen naisen, suhtautumisesta omaan mieheensä. Hän on ollut miehensä taustatuupparina ja katsoo melkein luoneensa tämän.
Pormestarin pieninkään mielihalu tai vaiva, huolimattomuus tai ikävä juonne ei jäänyt häneltä näkemättä; yksikään pormestarin ajatus tai unelma tai kaipuu ei tavoittanut häntä. Ja silti hän oli nähnyt tähdet useita kertoja elämässään.
Nähnyt tähdet?! Mitä ihmettä? Nähdä tähtiä tarkoittaa yleensä pyörtymistä, myös englannin kielessä. Ollut onnellinen? Kokenut huumaavaa seksiä? Ei kuulosta järkevältä, it doesn't make any sense. Jos jollakulla on tämä kirja englanniksi, niin katsokaa ja kertokaa, kiitos, mitä siellä sanotaan, suomennoksessa tämä on sivulla 15.
Tuo Aholan määritelmä on mielestäni aika pätevä. Tosin sitten niin, että kun joku teos on jo saavuttanut klassikon maineen, niin se pysyy hengissä ikään kuin klassikkoutensa kautta. Sitä luetaan, koska se on klassikko ja näin sen status säilyy.
VastaaPoistaJäin miettimään, että mikä olisi tilanne ja syyt, että teos voisi menettää jo saavuttamansa klassikon aseman vai onko niin, että kun teos kerran on klassikoksi julistettu se myös pysyy klassikkona maailman tappiin asti?
Oi oi, minä olen ollut ulkona kävelemässä kevätauringosssa ja tänne on ilmestynyt peräti yhdeksän kommenttia. Nyt innolla mukaan keskusteluun.
PoistaTotta Omppu, onhan niitä tuollaisia ikiklassikkoja, kuin johonkin ullakolle pölyttymään unohtuneita huonekaluja. Näitä kirjoja ei lueta muualla kuin kirjallisuuden opinnoissa, niiden teemat ja maine tunnetaan, mutta harva on lukenut itse kirjaa.
Venäläiset suuret nimet, Puškin, Tolstoi, Dostojevski?
Katson mielellään vanhoista klassikkoromaaneista, varsinkin noista laajoista tehtyjä elokuvia, mutta en jaksa lukea itse kirjoja.
Vai onko Aholan määritelmä juuri niin sovinnainen kuin sopiikin Aholalle?
VastaaPoistaOnko epäsovinnaisia klassikkoja olemassa? Kuinka monta merkittävämpää teosta löytyisi jokaisen klassikon takapihalta, jos osaisi etsiä? Onko Joycen Odysseus klassikko kun sitä oikeastaan ei kukaan lue, paitsi opiskelijat jotka pakotetaan lukemaan arvosanan saadakseen.
Vastavirtaan räpiköiden sanoisin ettei klassikkoja kannata lukea koska kaikki muut ovat jo ne lukeneet. Ei ainakaan niitä joita koulussa kehotetaan lukemaan. Ei sitä Hemingwayta (se on luultavasti se sovinnaisin) joka on koulussa lukulistalla vaan joku toinen.
Kuulostan snobilta.
Niin kuulostatkin snobilta :D, mutta kiinnostavasti. Tuo ajatuksesi epäsovinnaisesta klassikosta nyt erityisesti. Onko niin, että ollaakseen klassikko teoksen pitää saavuttaa laajojen joukkojen "klassikkohyväksyntä"?
PoistaItse luin viimeksi klassikkohaasteeseen Stendahlin Punaisen ja mustan, joka ei nyt mikään varsinainen page turner ollut ja pahimmillaan/parhaimmillaan luin sitä 10 sivua päivässä. Silti koen, että hyvä kun luin, koska siihen edelleen suhteellisen usein viitataan. Klassikkoja lukiessa on myös kiinnostavaa miettiä, että miksi juuri kyseinen teos on klassikoksi päätynyt.
Tosin en nyt ole yhtään varma siitä, että mikä se klassikko edes on. Esim. tuon Odysseuksen olen lukenut juuri mainitsemistasi syistä, mutta senkin lukemisesta iloitsen, koska siitä kuitenkin niin paljon puhutaan.
Usein esim. instassa tulee tunne, että muualla maailmassa klassikkoja luetaan paljon enemmän kuin Suomessa, mutta tämä voi olla ihan harhakäsityskin.
Tyttäreni 14 v. kertoi juuri viime viikolla, että koulussa oli puhuttu Härkösen Häräntappoaseesta ja hän oli kiinnostunut kirjasta eli näemmä tuossa teoksessa on siinäkin jotain aikoja ja sukupolvia kestävää. No, omastakin mielestäni se on Härkösen paras teos. Tosin uusimpia en ole edes lukenut.
Kyösti ja Omppu, kiinnostavaa!
PoistaEpäsovinnainen klassikko!
Liittyykö klassikoteokseen siis aina se, että kirja tunnetaan laajalti ja käännetään kymmenille kielille, kuten Tuulen viemää? Bestselleriys?
Siinä olin ainakin tuolla määrittelyissäni (ounasteluissani!) väärässä, että klassikko olisi aina helppolukuinen. Esimerkkinä mainitsemanne Odysseus.
Tämä Routavuosi ei klassikko varmaan olekaan, vaikka löysin siitä klassikkoromaanin piirteitä.
Minäkin tykkään Kyösti lukea menestyneeltä kirjailijalta, olkoon nyt klassikko tai muu, yleensä esikoiskirjan sen alkurosojen vuoksi ja jotain erikoisia vähemmän tunnettuja "syrjähyppyjä".
Klassikoita on hyvä tuntea yleissivistyksen kannalta - osaa ratkoa ristikoita.
Omppu, minäkin olen kuullut samaa esim. Ranskan ja Englannin kouluista, että niissä tutustutetaan vankasti oman maan klassikoihin, kuten meillä usein ennen.
Minusta on hyvä, että Suomessa luetaan kouluissa nuortenkirjoja. Ne ovat nuorten omaa aihepiiriä ja saattavat imaista mukaansa ja joskus joillakin toivottavasti voittaa digimaailman vetovoiman ja johdattaa lukemaan lisää ja muutakin.
Häräntappaoase on varmaan nuortenkirjaklassikko kuten Sieppari. Vai joko pöly kohta laskeutuu niidenkin päälle? Äsh, tämä klassikkomäärittely onkin vaikeaa. Mitä enemmän sitä pyörittelee, sitä hankalammalta koko termi tuntuu.
Kiintoisaa pohdintaa klassikon määrittelemisestä! Klassikko on mielestäni teos, joka kestää lukijan eri elämänvaiheissa useammankin lukukerrän säilyttäen viehätyksensä.
VastaaPoista"Routakuu" herättää monia kysymyksiä: mikä onkaan yhteisön ja yksilön vastuu? Mitkä ovat toiminnan ja moraalin vaihto- ja reunaehdot? Teos ei lukeudu kirjailijan pääteoksiin eikä kerronnallisesti vahvimpaan antiin, mutta ottaa ja ansaitsee ilman muuta paikkansa jo moraalisen rohkeutensakin vuoksi.
Se on oman historiallisen ajanjaksonsa tuotteena Steinbeckin voimakas kannanotto natsismia vastaan. Ihmisen vapaasta tahdosta "an sich" voidaan toki olla montaa mieltä. Vapaan ihmisen oikeudesta ja velvollisuudesta puolustaa arvojaan ja toimia niiden mukaan vain yhtä, - miehityksen allakin ja etenkin juuri tuolloin! Kunnioitettava ja lukemisen väärtti teos, joka ajatteluttaa!!
Teos kestää lukijan eri elämänvaiheissa - joo, totta, hyvä huomio! Ne kirjat joita olen säilyttänyt opiskeluvuosista asti ja joita voin lukea yhä uudelleen, ansaitsevat hyvinkin klassikon nimen. Ne ovat repaleisia taskukirjoja, mutta sisältö on timanttia.
PoistaRoutakuussa on hienoa juuri tuo, että se kysyy, miten käyttäytyä poikkeustilanteessa sivistyneesti, arvokkuutensa ja seuraelämän säännöt säilyttäen, periaatteistaan tunkimättä. Siinä on monta pientä tarinaa henkilöistä, sekä tunkeutujista että kaupunkilaisista, jotka eivät voineet toimia kuin yhdellä tavalla.
"Kärpäset ovat valloittaneet kärpäspaperin."
VastaaPoistaMinusta Steinbeckilla on taito kirjoittaa teoksia, jotka ovat täynnä ajankohtaista sanomaa, mutta tarinan keinoin.
Routakuun ajassa hän kirjoittaa esim. myrkyistä ja muista tuhokeinoista, joiden avulla käydä vastarintaa. Maanalainen radio oli myös tehokas ase yhdistyä valloittajia vastaan. Ei ihme, että natsit kielsivät kirjan.
Minullakin oli tuo sama radiolainaus postauksessa. Olihan tämä naivinoloinen tarina (henkilöt yksinkertaisia), mutta tarinan teki ajankohtaisemmaksi, kun telkkarista tuli samaan aikaan tv-sarja Miehitetty eli se valloittaminen voi tapahtua milloin vaan missä tahansa maassa. Kuten viimeksi on tapahtunut Krimillä ja josta ei puhuta uutisissa enää mitään. Olemmeko sen hiljaisesti hyväksyneet? Vai on pelko ns. persuuksissa, että se tapahtuu meille!
Niin, kyllähän tätä voi käyttää joiltain osin ihan vastarinnan opaskirjana.
PoistaAjankohtaista, kyllä vaan, ei ihminen näytä paljon oppivan virheistään.
Minulle kirjan pelkistys korostaa sitä, että tilanne on yleistettävissä, ei vain natsien Euroopan valloitus, vaan muita samanlaisia ennen ja jälkeen. Steinbeckilla on profeetallinen ote. Lanser on ideaalinen miehittäjä ja Order siihen vastaaja, ja olihan siellä se filosofi Winterkin, kaupungin lääkäri.
Minusta nämä henkilöt tuntuvat silti myös aika eläviltä pienine turhamaisuuksineen.
Ja tuokin sarja on mennyt minulta ohi. Kävin googlessa tutkailemassa. Jo se, että sarja on norjalainen ja sijoittuu lähitulevaisuuteen on kiinnostavaa.
PoistaKlassikkoudesta voi olla yhtä monta mieltä kuin palkituistakin. Ilman muuta yhden maine pysyy kun toisen katoaa tai ainakin vähenee. Kirjoittamisen lahja, jonkunnäköinen tyylikynnys kyllä varmaan pitää ylittää että siihen pääsee.
VastaaPoistaVaikka koulussa on tarkoitus innostaa lukemiseen, niin ainakin minusta ja ymmärtääkseni aika monen muunkin mielestä juuri ne kirjat eivät silloin innostaneet. Steinbeck oli yksi niistä, jotka meillä oli koulun ohjelmassa enkä tainnut kovin paljon myöhemmin lukea. Vähän aikaa sitten luin vanhoja novelleja ja kyllä täytyy sanoa, että Steinbeckin Korkeat vuoret kohosi kyllä parhaimpien joukkoon ellei parhaaksi kokemukseksi.
Voin kyllä kompata tätä kommenttia tuosta koululukemisesta! Luin todella paljon kirjoja peruskoulun ja lukion aikana, mutta koulussa luettavat klassikot harvemmin iskivät. Jotenkin tuntuu, ettei ollut silloin valmis sisäistämään tai hahmottamaan klassikoiden syvätasoja, ja pintatasolla ne eivät olleet yhtä kiinnostavia kuin nuorten elämää ja asioita käsittelevät nuortenkirjat. Nykyään taas klassikot ovat usein niitä kiehtovimpia lukulistan kohtia, juurikin sen tietyn ajattomuuden vuoksi.
PoistaMinulla oli lukiossa Helmi luokan yhteisenä luettavana äidinkielen tunnilla. Pidin siitä, ja ostin sen innoittamana tuon The Red Pony -kirjan. Englannin tunneilla ei luettu englanninkielistä kaunokirjallisuutta, mutta opettaja toi sanomalehtiä kouluun. Se oli aika modernia 60-luvun opetuksessa. Niistä viimeistään oivalsimme, että englanti on oikea käyttökieli, ei vain jotain koulua varten luettua.
PoistaSeuraavan kerran kohtasin Steinbeckin englannin opiskelijana, jolloin luin paljon anglosaksista kirjallisuutta, pääasiassa kyllä uutta. Tuntui niin upealta, kun Akateemisessa kirjakaupassa oli rivikaupalla vieraskielisiä taskukirjoja.
Silloin "ennen vanhaan" ei ollut nuorten kirjallisuutta siinä määrin kuin nykyään. Keskikoulussa luimme Michel del Castillon romaanin Kitara. Se kolahti, koska ymmärsin yhtäkkiä symboliikan, että 'kitara' on muutakin kuin sen ramman miehen itsensäilmaisuväline ja rampa mieskin voisin olla vaikka minä.
Mielenkiintoista pohdintaa klassikoista. Vuonna 2015 pohdin klassikkoutta postauksen verran. Päädyin tiivistämään pohdintani lauseeseen ''Klassikko kertoo meille menneestä maailmasta, nykyisyydestä, antaen mahdollisuuden nähdä tulevaisuutta''. Mielestäni yksi klassikon kriteereistä on se, että teos tulee usein esille, joko lukiessa, puhuessa ja/tai mediassa. Sillä on annettavaa myös nykylukijalle, joten tietynlainen ajattomuus kuuluu mukaan. Toki monissa klassikoissa on vanhentunuttakin sisältöä, mutta yleispätevät teemat säilyvät.
VastaaPoistaJaottelin klassikoita ryhmiin, näihin olen vieläkin tyytyväinen:
- Tunnustettu klassikko (laajalle levinnyt, paljon käännetty)
- Ihmisryhmän klassikko (merkittävä tietyn ihmisryhmän edustajille, mutta ei välttämättä ryhmän ulkopuolisille)
- Valtiollinen klassikko (merkittävä yhdessä valtiossa, mutta ei juuri muualla)
- Henkilökohtainen klassikko (ei välttämättä klassikko lainkaan, mutta yhden ihmisen elämässä ajaton ja merkittävä, ''tämä on minulle kuin klassikko'')
Ja näin sanoo bloggaaja, jonka blogin nimi on Klassikkojen lumoissa!
PoistaLiitän linkin sinun Klassikoista lukuiloa -postaukseesi tuonne kirjoitukseni loppuun.
Kiitos Lukumato!
Ajattelin ensin kirjoittaa vain Routakuun ajasta, mutta sitten alkoi tuo klassikkoteema pyöriä mielessäni. Sinullahan löytyy tähän paljon sanottavaa.
Minunkin nuoruuden suosikkeihin Steinbeck kuului ehdottomasti. Vihan hedelmät jne. Koko se oikeudenmukaisuus-ajattelu.
VastaaPoistaHistorian raju anekdootti Steinbeckistä on sen sijaan se, että hänhän oli yksi julkkiskannattajista Neuvostoliiton muodostamalle Terijoen hallitukselle talvisodan aikana ja antoi mm. George Bernhard Shawn ja monien sen aikaisten Hollywoodin kommunistien lailla tukensa, tietysti sen aikaisen propagandan ja ns. shampanjasosialisimin sumuttamana, Suomea vastaan käydylle valloitussodalle. Kannatti siis NL:n hyökkäystä Suomeen ja tuki Kuusisen hallitusta. Uskomatonta on aina vain se kuinka äly eikä taiteellinen lahjakkuus suojaa väärin arvioinneilta sen enempää tuon tason ihmisiä kuin meitä pulliaisiakaan. Ei silloin eikä tuskin tässäkään ajassa.
Koska tuo Routakuu on kirjoitettu vain muutama vuosi noiden tapahtumien jälkeen, pitäisi se minun kyllä lukea.
Oliko Marjatta kirjassa mitään viitteitä tuohon Steinbeckin mustaan pisteeseen?
jope
Niin, se on usein vaikea nähdä metsää puilta silloin kun kaikkea tapahtuu ryminällä, jälkeenpäin kyllä.
PoistaNeuvostoliitto oli lännen kommunisteille ihannemaa. Amerikansuomalaisiakin lähti Neuvostoliittoon, jossa perillä totuus pian paljastui.
Tiedonvälitys oli heikkoa ellei olematonta. Ja kuten sanot, niin onhan se vielä nykyäänkin niin, että jos aate on tarpeeksi vahva, ei tietokaan auta oivaltamaan sitä, minkä myöhemmin kirkkaasti näkee - jos näkee sittenkään.
Jope, tässä kirjassa ei ole mitään mainitsemaasi asiaan liittyvää. Se on tarina miehityksestä yleensä, joskin on helppo nähdä, mikä on saanut Steinbeckin kirjoittamaan.
Oli viisaampikin kirjoittaa ilman oikeita nimiä. Fasistisessa Italiassa kirjan hallussapidosta sai kuolemantuomion.
"...tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous", sanoi siis Suvi Ahola.
VastaaPoistaTässähän se dilemma onkin - eikä Ahola oikein hahmota mikä on mitäkin.
Kuinka monesta bestselleristä on tullut klassikko? Tuskin monestakaan. Mutta jos me haluamme "tietää" ja "tuntea" mitä ympärillä tapahtuu, pitää lukea niitä kirjoja jotka kertovat muustakin kuin "ihmisestä", siis siitä muuttumattomasta. Pitää lukea yhteiskunnasta joka muuttuu (vaikka Suvi Ahola ei sitä ole vielä huomannut). Kaikessa pinnallisuudessakin. Silloin esimerkiksi viihde on parempi tutkain kuin "klassikot". Jos ihminen on muuttumaton, niin kuin Ahola sanoo, silloinhan riittää yhden klassikon lukeminen (koska siinähän se sitten on, se muuttumaton ihminen)!
Koska, luulen ja epäilen, että moderni ihminen jotenkin tarttuu vain pintaan, niin hänelle tekisi todellakin hyvää lukea myös jotakin menneisyydestä. Kysymys kuuluu: paljastuuko menneisyys klassikoista (joissa ei siis oikeastaan puhuta mistään tietystä hetkestä vaan ikuisesta ihmisestä) vai jonkun menneen hetken bestselleristä, jota ei mistään löydy ja jota kukaan ei lue?
Väittäisin syvällä rintaäänellä, että jos haluaa tietää millaista elämä oli vaikkapa vuonna 1956, kannattaa lukea joku sen hetken "viihderomaani" eikä klassikoksi kivettynyttä romaania samalta vuodelta. Probleema on että mistä löydät tuon ajan viihderomaanin.
Entä muistelmat aikakauden kuvaajana?
PoistaMinusta esim. joku sota-ajan kirjeenvaihdosta toimitettu teos kertoo todella paljon ajasta ja yhteiskunnasta.
Kyösti, sinullakin on ollut blogissa niitä kirjeaarteita, jotka kertovat tarinaa ajasta ja olosuhteista.
Minä löysin lapsena äitini säilyttämän kirjeen joltain pettyneeltä kosiskelijalta. Tämän kirjeen tyyli oli uskomattoman hienostunut siihen köyhään maalaisympäristöön. Herrasmies pahoittelee, miten äitini oli hänen hämmästyksekseen päättänyt lupautua toiselle, isälleni, vaikka tällä ei ollut antaa niin paljon aineellista hyvää kuin hänellä olisi ollut. Hän ilmoittaa kunnioittavansa äitini päätöstä kuunnella sydämensä ääntä ja toivottaa arvokkaasti kaikkea hyvää. Ei siinä nyt ihan teititelty, mutta kieli ja sen kuvaama tilanne kertoivat paljon ajan tyylistä.
Mitähän nykyään kirjoitettaisiin vastaavassa tilanteessa? Ehkä tyyli ei olisi näin kunnioittava eikä ainakaan puhuttaisi varallisuudesta.
Klassikoksi kivettynyt?
Hmm, aloin miettiä elokuvaa, näkyykö siellä sama; onko elokuvissa niin ajattomaksi työstettyjä ja pelkistettyjä klassikkoja, ettei niissä ole enää oikeaa elämää?
Kaikki leffaklassikot, jotka tulevat mieleeni, ovat myös oman aikansa kuvia, Citizen Kane, Casablanca, Nuori kapinallinen. Minulle Hair-elokuva on henkilökohtainen klassikko ja hyvin aikaansa ilmentävä. Ilmeisesti elokuvista käytetään termiä klassikko eri tavalla kuin kirjoista.
Joo, mietin itse asiassa samaa vaikka en ääneen sanonut - elokuvat ja musiikki, siellä ns. klassikot eivät olekaan kivettyneitä. Johtuneeko siitä että teokset ovat olleet jo omassa ajassaan "bestsellereitä". Vaikka Straussien musiikki.
PoistaJollakin mutkallisella tavalla elokuva on aina enemmän ajassaan kuin vakava kirjallisuus (viihde on toinen juttu). Koska elokuvat lähtökohtaisesti pyrkivät viihdyttämään, niiden on jotenkin oltava kiinni ajassaan.
No, eihän tässä mitään syvää erimielisyyttä ole. Korostan vain sitä että kun puhutaan kirjoista, jotka elävät pelkästään ihmisen kuvauksen takia, ne eivät juuri koskaan kerro omasta ajastaan mitään - jos kertoisivat, ne eivät olisi klassikkoja koska kertoisivat sellaista mikä kulkee ajan yli eikä liitty tietyn ajan sisältöön. Etteikö sitten voisi olla molempia. Varmaan voisikin, mutta sellaista kirjaa Suvi Ahola ei laske klassikoksi.
Tämä tietysti on ihan ikioma hypoteesini. Tarkoittaa että voin olla väärässä(kin).
Jos kaikki kirjailijat yrittäisivät kirjoittaa klassikkoja tässä ja nyt ("kaavan mukaisesti") niitä ei lukisi pirukaan - tai jos lukisi, nauraisi partaansa.
Sivuhuomiona monet kirjallisuuden klassikotkin ovat olleet oman aikansa bestsellereitä - ja usein vieläpä hauskoja tai viihdyttäviä sellaisia, eivät niinkään "vakavaa" kirjallisuutta.
PoistaEsimerkkejä riittää: Sternen Tristram Shandy, van Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Rabelais'n Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, de Laclosin Vaarallisia suhteita, Austenin Järki ja tunteet, Brontën Kotiopettajattaren romaani... Ja ainakin omasta mielestäni ne ovat myös olleet vahvasti "ajassaan".
Viihteen ja klassisen kirjallisuuden raja ei ole niin selvä kuin voisi äkkiseltään luulla, sillä todella moni klassikko on ollut alkujaan viihdettä. Eikä vain sisällöltään, vaan myös muodoltaan: 1800-luvun klassikoista monet ovat alkujaan lehtien jatkotarinoita (mm. Dickens). Klassikkostatuksen syy lienee se, että näissä teoksissa on viihteellisyyden kautta tai ohessa osuvasti kuvattu jotakin sellaista, joka viihdyttää sukupolvea toisensa jälkeen. En tiedä onko se sitten se ihmisyys.
Kompromissina voisi sanoa, että klassikkoasemaan päätyviä on monenlaisia.
PoistaRaamattu ja Suomessa Eino Leino ja Tuntematon sotilas ovat niin lainattuja, että niitä voi varmaan sen vuoksi kutsua klassikoiksi. Mutta entä Tommy Tabermann, jonka säkeitä on viinilaseissa ja muissa käyttöesineissä - häntä ei tee mieli kutsua klassikoksi. Eikä Paulo Coelhoa, jota myös lainataan huonetauluihin ja postikortteihin.
Entä klassikkomitaliin tai -leimaan tarvittava aika?
Kävin vilkaisemassa Wikipediankin määritelmän. Sen mukaan matkaan klassikoksi voi mennä vuosikymmeniä, mutta ei välttämättä.
Epämääräistä hapuilua näyttää tämä määrittely olevan.
Wikipedian määrittelyssä sanotaan myös, että klassikkokirja ei välttämättä ole paljon luettu, esimerkkinä Alastalon salissa.
Voisiko Alastalon salissa olla esimerkki Kyöstin mainitsemasta kivettyneestä; harva lukee ja harva "ymmärtää", saati pitää, mutta silti listataan jossain klassikoksi.
J.D. Salingerin nuorisoromaanista Sieppari ruispellossa tuli varmaan klassikko sen vuoksi, että hän toi esiin murrosiän hapuilun ensimmäisenä (tai ensimmäisten joukossa) onnistunessti länsimaiseen kirjallisuuteen.
Hyvää keskustelua täällä, aina vain nousee uusia kysymyksiä.
Ehkä voisi sanoa osan klassikoista olevan etupäässä institutionalisoituneita klassikoita - tuo Alastalon salissa sopinee sellaiseksi. Institutionalisoituneella tarkoitan siis vaikkapa tutkimuksen, kritiikin tai palkintojen ja jo keskustelussa aiemmin mainitun kansallisen merkityksen kautta klassikoksi vakiintunutta teosta. Toisena esimerkkinä vaikkapa Danten Jumalainen näytelmä, jota laajasti edelleen luetaan Italiassa kouluissa, mutta varmaankin paljon vähemmän muualla, vaikka sen sisältö on yleistietoa (jonka voi hankkia muutenkin kuin lukemalla koko teoksen).
PoistaPuhtaalla mutulla arvelisin, että klassikko tarvitsee varmasti paitsi aikaa myös sekä institutionalisoitunutta huomiota että suuren lukijajoukon kiinnostusta - tai roimasti jompaa kumpaa.
Tulipa vielä tästä keskustelusta mieleen yksi tapa jaotella klassikoita (lisäyksenä ylempään jaotteluuni). Miten olisi tietyn genren klassikko? Varmasti jokaisesta genrestä, oli se sitten fantasiaa, erotiikkaa tai rajatietoa, löytyy sen alan merkittävä teos. Valitsin klassikkohaasteeseen Wittkopin teoksen Nekrofilen. Se tuskin on klassikko millään muulla keinoin kuin eroottisen kirjallisuuden genressä. Kyseisessä lajityypissä se nousee kuitenkin klassikon asemaan, vaikka teos ei olekaan muuten noteerattu ja tunnettu. Suomessa ehkä vielä vähemmän, koska kys. teosta ei ikinä ole käännetty suomeksi. Teos on kuitenkin enemmän kuin henkilökohtainen klassikko, mutta valtiollinen saatikka tunnustettu se ei ole. Voisiko sen laskea sitten ihmisryhmän klassikoksi, on ongelmallisempi kysymys, koska 'eroottisen kirjallisuuden lukijat' ei tunnu pätevältä ihmisryhmän määritelmältä. Sen takia katsoisin perustelluksi lisätä tuon yhden jaottelun lisää. Varmasti näitä olisi enemmänkin, monimutkainen aihe kaikin tavoin.
PoistaPäädyin myös pohtimaan sitä, että olisiko sellainen kirja, joka täyttää nämä kaikki klassikon jaottelukeinot, jotenkin 'klassikoista klassikoin', ansaitsee suuremman klassikkoarvon kuin muut. Saden Justine teos on klassikko eroottisessa kirjallisuudessa ja varsinkin sadomasokistisessa. Silti sillä on tunnustetun klassikon piirteitä, koska onhan sillä kuitenkin niin paljon annettavaa muutenkin kuin sadomasokistisena fantasiana. Mikäköhän olisi se suurin klassikko tällä tavoin? Kun tätä päätyy pohtimaan, klassikkous monimutkaistuu entisestään, koska tuskin Sadea pidetään suurempana klassikkona kuin Dumasia, vaikka Sade täyttää useampia jaottelukeinoja verrattuna Dumasiin. Herää jälleen kysymys, mikä on klassikon aseman taustalla. Ei välttämättä mahdollisimman laaja tunnustettuus, koska silloin Sade pitäisi arvottaa hyvin arvokkaaksi klassikoksi, mitä harvemmin tehdään. Tunnustettuus kuitenkin mielletään klassikon yhdeksi vahvimmista kriteereistä, mutta siitä päädytäänkin sitten tähän ristiriitaan.
PoistaGenreklassikot on kyllä yksi hyvä lisäys myös. Usein genreklassikot tosin lasketaan myös "yleisten" klassikoiden joukkoon; esim. Christien dekkarit eivät ole vain "dekkariklassikoita" vaan klassikoita millä vain mittapuulla. Sama pätee vaikkapa Tolkienin "fantasiaklassikkoon", Shelleyn "scifiklassikkoon", Orwellin "dystopiaklassikkoon" ja Lovecraftin "kauhuklassikkoon".
PoistaTietysti on sitten myös alagenrejen klassikoita yms. jotka saattavat olla obskuurimpaa settiä. Itselleni ei ainakaan tule äkkiä mieleen vaikkapa yhtään "steampunk-klassikkoa", "lakitrilleriklassikkoa" tai "historiallista meriromaaniklassikkoa", kun en näitä alagenrejä sen tarkemmin tunne. Olisiko tuo mainitsemasi Wittkopin Nekrofilen eroottisen kirjallisuuden alagenreen kuuluva teos, nimi vihjaa tabuaiheen vuoksi ehkäpä johonkin kauhu-erotiikka-genrehybridiin?
Ja vielä toiseen kommenttiisi, Lukumato: ainakin kirjallisuusopinnoissa Sadeen on viitattu klassikkona, joten klassikkous voi olla yhteydestä ja määrittelijästä kiinni. Kirjallisuudentutkimuksessa myönnetään teoksen merkitykset. Joku aihepiiriä vieroksuva taas voi haluta varmasti pitää "tärkeämpänä" klassikkona jotakin vähemmän kontroversaalia teosta.
PoistaKlassikkous ehkä määräytyy paljolti sen perusteella, 1) kuka klassikkoutta arvioi ja 2) kuinka moni eri arvioiva taho (kriitikot yms. kirjallisuuden instituutiot, rivilukija, rivilukija 50 vuoden päästä jne.) pitää teosta klassikkona; mitä useampi, sen yleisemmin sitä ehkä klassikkona pidetään.
Kyllä, juuri noin tehdään. Esimerkkinä vaikkapa tuo mainitsemani Justine, joka on sekä genreklassikko että klassikko yleisemminkin. Kuitenkin on mittava määrä niitä teoksia, jotka eivät ole klassikoita millään muulla keinoin kuin genressään.
PoistaMainitsin kommentissani myös, että Nekrofilen nimenomaan on eroottista kirjallisuutta. Teoksen on ruotsiksi kustantanut Vertigo Förlag, joka keskittyy kustannusohjelmassaan erotiikkaan, esoteriaan, satiiriin ja kauhuun ja näiden yhdistelmiin. Nekrofileniä vielä lukematta en osaa sanoa onko se jonkinlainen genrehybridi. Sen tiedon pohjalta, jota siitä olen tähän mennessä haalinut, kauhua se ei kuitenkaan vaikuttaisi sisältävän. Nekrofiliakulttuuri on varsin marginaalista ja olematonta, mutta sen verran mitä olen teoksia onnistunut löytämään, harvemmin ne ovat sisältäneet kauhua. Toki sitäkin joissain on. Tarkemmin otan asiaan kantaa sitten klassikkohaastepäivänä, ajattelin valottaa nekrofiliakulttuuria silloin enemmänkin. Onneksi kaikki tabuaiheiden käsittely ei silti ole kauhua!
Niinno, genrethän ovat teoreettisia konstruktioita, joiden "puhtaita" edustajia ei ole olemassakaan; kaikki yksittäiset teokset ovat aina enemmän tai vähemmän sekoittuneita. Ja tuohon tabuaiheeseen voi ehkä sanoa, että kaikki tabuja käsittelevät teokset eivät ole kauhua, mutta kauhun kautta niitä usein (valtavirrassa) käsitellään. Ihan virkistävää, jos muitakin lähestymiskulmia otetaan.
PoistaNäitä alagenrejä voisi varmaan löytää loputtomiin.
PoistaSarjakuvissakin on omat alalajinsa, osittain samoja kuin proosassa. Eri kielialueiden klassikot, historiallisten romaaanien klassikot etc etc.
Minulle pompahtaa eroottisista klassikoista mieleen heti Henry Milleriltä mm. Kravun kääntöpiiri ja Sexus, Plexus ja Nexus ja Agnar Myklen Punainen rubiini. Näitä siirsin hyllystä piiloon, kun pojat olivat kirjojen ahmintaiässä, etteivät ihan liian aikaisin...
"Klassikoista klassikoin" on hauska määritelmä. Kari Hotakaisela on romaani nimeltä Klassikko. Jos sen "klassikkoarvo" olisi korkea, niin nimi olisi jo valmiina.