Äitienpäivän alla, muisto äidistäni

Äiti ja minä 1950.

   - Äiti kaatu eikä nouse enää.

Pikkusisko oli leikkinyt pihassa lumileikkejä. Olin katsellut häntä ikkunasta natustellessani kuivaa ruisleipää voin kanssa. Nyt hän tulee omituisen hitaasti tupaan ja kertoo, mitä oli huomannut. Isä ja minä ampaisemme ulos. Äiti makaa liiterin edessä. Puusylys on levinnyt hänen viereensä. Äitillä on silmät kiinni. Mamma tulee perässä siihen seisomaan eikä tiedä, mitä tehdä. 

   - Äiti on vietävä lääkäriin. Pitää soittaa ampulanssi. Äkkiä! ÄKKIÄ!

Minä hätäilen ja isä on jotenkin neuvoton. Hän katsoo äitiä ja kokeilee pulssia. Minä tiedän, ettei hänen lääkintämiehen taidoistaan ole nyt mitään apua.

    - No, mes soittaan Vesilahresta auto. Mes ny äkkiä. 

Juoksen henki kurkussa Kollikorven niitun ohi ja Ison Ahteen ylös asti. En huomannut ottaa pyörää. Palipalit lipsuvat lumessa. On marraskuu, muutama aste pakkasta. Pimeä päivä. 

Kun palaan kotiin, äiti on viety sisälle. Hän oksentaa jotain vihreää. Kohta hänet jo kannetaan taksiin huovalla peiteltynä. Isä lähtee mukaan. 

Päivä kuluu hitaasti. Teen läksyjä. Palmikoin Tuulan tukkaa. Luen Pappalle Satakunnan Kansaa. Tarja tulee kotiin. Hän on ollut Järvisillä Seijan kanssa. On vaikea kertoa hänelle, missä äiti on. Äiti on ollut aina kotona. Isoveli tulee kenkätehtaalta. Hän ei halua uskoa, että mitään on tapahtunut. Hänellä on valkoinen Piitles-paita ja tyttöystävä. Hänellä on omaa elämää. 

Mamma on meistä ainoa, joka puhuu. Hän kertaa päivän kulkua ja toistaa, ettei huomannut mitään erikoista. Hän keittää perunoita ja kastiketta, mutta ei meille oikein maistui. Me odotetaan. 

   - Pestiin Hiljan kans pyykkiä koko päivä. Sitä oliki paljo. Kai sillä sitä

     päänsärkyä taas oli, mutta ei se valittanu. Ihan se oli niinko ennenki. 

     Se sano mulle, että menkääs Te jo sisälle. Hän viruttelee täs loput ja 

     keitetään sitte hyvät kaffeet. Niitä hellapuita se lähtiki hakeen. 

Myöhään ehtoolla kuulemme taksin ajavan pihaan. Isä astuu sisälle. Hänellä on kädessä jokin muovipussi. Minua pelottaa se pussi. Isä laskee sen ovensuupenkille.

    - Hiljaa ei ole enää.

Tämä on minun viimeinen muistoni omasta äidistäni. Äiti oli kuollessaan 36 vuotta, ja minä olin silloin 13. Aloitin tällä kertomuksella lapsuuden muistelemiseni kirjoituskurssilla viime syksynä. Kirjoitin äidistäni sen jälkeen myös muita kirjoituksia.   

Yksi kirjoitus syntyi, kun katselin ryhmäkuvaa kylän äitien ja tytärten yhteisestä äitienpäiväjuhlasta. Siinä on takana kolmisenkymmentä äitiä ja edessä saman verran tyttäriä. Kaikkien muiden päät ovat suorassa kameraa kohti, vain minun äitini pää on kallellaan ja mihinkäs muuhun kuin minun suuntaani. Hän tarkistaa, onko rusettini terhakasti ja olenko nätissä asennossa. Samalla tavalla on kamera tavoittanut minut katsomasta omia poikiani. Kirjoitin, miten äitini välitti ja kannusti, miten hän uskoi minuun.

Yhden tarinan kirjoitin siitä, kun lähdin haastattelemaan siskojani heidän äitimuistoistaan. Sille jutulle annoin nimeksi Hei likat, mitä te muistatte meirän äitistä? Siitä tuli hauska.

Äitienpäiväkirjoitukseni on näin aikainen, koska olen lähdössä pienelle matkalle. Kolme sukupolvea, puuhakasta tulee olemaan.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua kaikille! Muistakaa äitejä!

Toni Morrison, The Bluest Eye ja Nina Simonen tulkitsema Strange Fruit

Makailin tänään parvekkeella miettimässä, mitä kirjoittaisin Toni Morrisonin esikoiskirjasta. Kaikenlaisia linkkejä tuli mieleeni, mm. elokuva Precious ja paljon kuuntelemani Nina Simonen musiikki. Kuuntelen sitä parhaillaankin inspiraationa tässä taustalla. 

Olen lukenut tämän kirjan jo opiskelijana ensimmäisen kerran. Se on minulle Morrisonin kirjoista rakkain. 

Morrison kirjoitti romaanin The Bluest Eye (1970) noin nelikymppisenä. Hänellä oli jo elettyä elämää takanaan, ura kirjallisuuden opettajana ja perhe. Kirjassa ei ole mitään aloittelijan kömpelyyksiä. Se on täydellinen.

Koko Morrisonin tuotannossa on sama aihe, USA:n mustien asema. Hän nostaa esiin asenteita ja rakenteita, jotka pitävät yllä epätasa-arvoa yhteiskunnassa. Hän ei paasaa, vaan kertoo arkisen tarinan ja jättää sen lukijan tulkittavaksi. 

Pienet tytöt Claudia ja Pecola asuvat Lorainin kaupungissa Ohiossa. Eletään 40-lukua. Pecola on sijoitettu asumaan Claudian kotiin, koska kotona on rankkaa. Isä, jolle Pecola on raskaana, on riehunut ja polttanut oman kotinsa ja perhe on joutunut tuuliajolle. Tilanne ei ole mustien yhteisössä tuikiharvinainen. Väkivalta kuuluu elämään. Miehet hakkaavat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Kaikkein pohjimmaisena ovat pienet mustat tytöt. He joutuvat helposti pedofilian kohteiksi. Äidit hoitavat työkseen valkoisten nukkemaisia lapsia omien kulkiessa kadulla. Vierasta lasta lohdutetaan ja omaa piestään.

Claudia vihaa Baby Doll -nukkeja, joita saa lahjaksi. Noilla nukeilla on kullankeltaiset kutrit, siniset silmät ja pieni nykerönenä kuten Shirley Templellä. Pecola taas haluaa itselleen ne siniset silmät. 
Mietin pitkään, miksi alkuperäisessä kirjan nimessä on yksikkö, the bluest eye. Kaksi sinistä silmää hän kai halusi. The bluest I? Olisiko se tämä - eye ja I ääntyvät samoin! Blue on myös alakuloinen. 'Sinisin silmä' tai 'hyvin alakuloinen minä'. No joo, ehkä tämä on kaukaa haettua.
Claudia repii nukkensa ja vihaa niitä, niin olisi ehkä parempi Pecolankin tehdä. Pecola järkeilee lapsen ymmärryksellään, että jos hän vain muuttuisi taianomaisesti valkoisen tytön tavalla suloiseksi sinisilmäksi, hän saisi vanhempansa rakastamaan toisiaan ja kaikki pitämään myös hänestä Pecolasta. 
Kyllähän hän ne silmät saa, mutta hinta on kova. 

Claudia ja hänen siskonsa Frieda katsovat Pecolan raskautta lapsen silmin, isommin ihmettelemättä. Heille joka päivä tuo niin paljon ihmeteltävää, että leikkikaverin tilanne ei heitä kauhistuta, vaan tekee surulliseksi. He eivät pidä aikuisten kylmästä asenteesta.

And I believe our sorrow was the more intense because nobody else seemed to share it. They were disgusted, amused, shocked, outraged, or even excited by the story. But we listened for the one who would say, "Poor little girl," or, "Poor baby," but there was only head-wagging where those words should have been. We looked for eyes creased with concern, but saw only veils.

We did not think of the fact that Pecola was not married; lots of girls had babies who were not married. And we did not dwell on the fact that the baby's father was Pecola's father too; the process of having a baby by any male was incomprehensible to us - at least she knew her father. We thought only of this overwhelming hatred for the unborn baby. 

Miksi naapurusto vihaa syntymätäntä vauvaa? Miksi Pecolaa paheksutaan? Tytöt päättävät, että se on heistä kiinni, syntyykö vauva elävänä. Heidän on rukoiltava ja uhrattava jotakin itselle tärkeää. Ennen kaikkea heidän on saatava kehäkukkansa kasvamaan.

Sinisimmät silmät (suomeksi vasta 1994 !) on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Minun painoksessani on lukujen alussa viehättävä vuodenaikakuva, syksyn lehti, talven lumihiutale, kevään kehäkukka (vielä toivoa) ja kesän aurinko. Eivät ne kukat kasva, ei Pecolan vauvakaan.

Morrison ei säästele mustien yhteisöä. Miehet vetelehtivät. Raakuus on yleistä ja nokkimisjärjestys on käytössä. Ero värillisten ja nekrujen välillä on selvä. Värilliset ovat siistejä ja hiljaisia, nekrut likaisia ja meluisia. Jotkut vahtivat tätä rajaa erityisen tarkkaan. Pecola kuuluu tietenkin nekruihin. 

Aikuinen Claudia ymmärtää, että Pecolaa rakastivat hänen ja Friedan lisäksi vain huora Miss Marie, toiselta nimeltään The Maginot Line, ja Pecolan raiskannut isä Cholly, joka edes kosketti tätä toisin kuin valkoinen karkkikaupan myyjä, joka pudotteli kolikot korkealta Pecolan käteen.
Lamaantuneen, hulluuteen paenneen aikuisen Pecolan tonkiessa roskien seassa - mitä etsien, sitä ei kukaan tiedä - Claudia tuntee surua lapsuutensa yhteisön vuoksi ja ymmärtää, ettei kehäkukilla ollut mitään mahdollisuutta itää ja kukkia siinä maaperässä sinä aikana.  

Tämän romaanin rakenteessa on vielä eräs hienous. Kirjan alussa on suloinen tarina aurinkoisesta perheestä lapsen kielellä, kuin alakoululaisen kouluaine. Tässä tarinassa asuu oikea Shirley Temple -perhe. Tarinasta on irrotettu lauseita kappaleiden otsikoiksi, ironisiksi vertailukohdiksi sisällölle.
 
Here is the house. It is green and white. It has a red door. It is very pretty. Here is the family. Mother, Father, Dick, and Jane live in the green-and-white house. They are very happy. See Jane. She has a red dress. She wants to play. Who will play with Jane? See the cat. It goes meow-meow. Come and play. Come play with Jane. The kitten will not play. See Mother. Mother is very nice. Mother, will you play with Jane? Mother laughs. Laugh, Mother, laugh. ....

En pysty päättämään, kumpi parvekkeella nappaamistani kuvista on kauniimpi, joten saatte nauttia molemmista. Tässä vielä linkki, josta voitte kuunnella Nina Simonen kappaleen Strange Fruit. Tämä tuli mieleeni ironisesti kirjan kohdasta, jossa Claudia/Morrison päättelee: This soil is bad for certain kinds of flowers. Certain seeds it will not nurture, certain fruit it will not bear, and when the land kills of its own volition, we acquiesce and say the victim had no right to live.
Srange Fruit puolestaan kertoo oudoista hedelmistä, joita riippuu poppeleista, Ku Klux Klanin jäsenten puihin hirttämiä etelävaltioiden mustia miehiä. Tätä satoa maa tuotti kyllä. Viha itää kaikkina aikoina huonossakin maassa, parhaiten juuri siinä.

Iloista vappua!

Vappu, kevään juhla, on koittamassa. Sen kunniaksi minä pääsin kipsistä ja sain tilalle kevyemmän tukisiteen, jonka voin irrottaa välillä. Pääsen kunnolla suihkuun, jopa saunaan! Sjung hopp faderallan lallan lei!

Vielä eilen kuljin tämä möykky kädessäni. Mikään takinhiha ei mahtunut. Onneksi löysin vanhan neuletunikan, joka päällä kuljin kaikkialla: teatterissa, korisottelussa (mikä upea kokemus, kirjoitan urheilupakinan sitten, kun käyn seuraavassa!), patikoimassa ja shoppailureissulla Ruskovillan tehtaanmyymälässä Artjärvellä. Viileällä tämän päälle mahtui miehen anorakki niin, että käsi oli koukussa takin sisällä. 
Muodin Yön jätin väliin. Ei tuntunut kivalta, kun ei päässyt kunnolla sovittamaan ja hipelöimään. Mutta täältä tullaan!
Onneksi peukussa on tunto tallella. Olihan siinä operaatiossa mennyt valtimon nirhautumisen lisäksi tuntohermokin poikki, ja sitä oli sitten korjailtu. Kaikki ei mene pienissäkään leikkauksissa aina ihan kohdalleen. Toivon, ettei jäisi mitään hermokipuja. 

Vietämme vappua kotoisasti hiljaiselossa. Välillä ulkoilemme ja käymme tutkimassa, mitä uutta maasta on noussut sateiden jälkeen. Olen koristellut - siis mies on koristellut - kodin ilmapalloilla, vaikka ei tule pikkuvieraita. Silloin niitä pitäisi olla paljon joka paikassa. Pieni kuohuviinipullokin on ostettu. Pitäähän perinteitä vaalia myös vappuna. 

Mies lähti juuri vappumarssille. Ai, olemmeko me päivissä sekaisin? Eei, tämä vappumarssi lähtee läheiseltä palvelutalolta. Mieheni vie toisten hutikkalaisten kanssa (miesten vapaaehtoisryhmä) vanhuksia ulkoilemaan. Siellä hän työntelee pyörätuolissa muistisairasta Valmaa ympäri Mylsää mukavia jutellen. 
On me oltu oikeillakin vappumarsseilla mennävuosina.

Kivaa Vappua kaikille!

P.S. Sain edellisestä kirjoituksestani mieheltäni sellaista palautetta, että kaikkea sitä sinäkin luet. Juu-u kaikkea! Laidasta laitaan. Se vielä unohtui sanoa, että tuohon amerikkalaiseen suhdepaljastuskirjaan verrattuna kotimainen Susan Kurosen (nykyään Ruusunen) teos suhteestaan Matti Vanhaseen, Pääministerin morsian (2007), on raikas, hauska, itsenäisen ja itsevarman naisen kirjoittama pikkumuistelma. Ihan turhaan Vanhanen siitä nosti metelin.
Sjung hopp faderallan lei!

Mimi Alford: Salaisuus sydämessäni, Presidentti Kennedy ja minä - NAISASIAA!

Olen pohtinut ja pohtinut, miten kirjoittaa tästä kirjasta. En voi päästää sitä käsistäni kirjoittamattakaan.

Ennen kuin aloin lukea minulla oli kysymys MIKSI. Miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Miksi Mimi Alford on kirjoittanut kirjansa? Nyt lukemisen lopetettuani minua vaivaa yhä sama kysymys.
Ymmärrän hyvin, miksi nuori kokematon tyttö päätyy ihaillun julkisuuden henkilön salatuksi seksikumppaniksi. Mutta miksi hän kirjoittaa siitä vanhoilla päivillään kirjan, jossa raportoi yksityiskohtaisesti tapahtuneen, yhä vieläkin kritiikittä, sitä on vaikea tajuta. Voin vain arvella.

Tässä kerrotaan tarina yksityiselämästä, mutta se sattuu sisältämään julkisuuden henkilön. En kuitenkaan halua tuon sattuman vuoksi tulla määritellyksi ja muistetuksi pelkästään presidentin leikkikaluna.

Mutta hei, hyvä Marion Beardsley Fahnestock Alford, sen muistamisen sinä juuri sementoit tällä vuonna 2012 kirjoittamallasi kirjalla! 
Kerrot elämästäsi myös ennen ja jälkeen sitä puolentoista vuoden aikaa 1962 - 63, jolloin olit John F. Kennedyn käytettävissä seksituokioihin aina kun tämä halusi. Mutta kirjan ydinhän on se suhde, muu on taustaa! Et olisi kirjoittanut tätä kirjaa, jos seksisuhde olisi ollut jonkun tuntemattoman henkilön kanssa? Eikä sitä kirjaa olisi julkaistukaan. 

Olet nuori nainen etuoikeutetusta ylemmästä sosiaaliluokasta USA:n itärannikolla. Käyt arvostettua tyttöcollegea, jonka opiskelijat tähtäävät hyviin naimisiin soveliaan nuoren miehen kanssa. Tavoitteena sinulla ja ystävilläsi ei ole ura, vaan perinteinen, itseriittoinen perhe-elämä, samanlainen kuin vanhemmillanne. Myös presidentin rouva Jacqueline Bouvier Kennedy on käynyt samaa koulua. Teitä esitellään debytanttitanssiaisissa, muutoin teidät pyritään pitämään erillään pojista. Eletään aikaa ennen suuria 60-luvun lopun asennemuutoksia, hippiliikettä ja kapinaa. 

Olin koulutettu, hyväkätöksinen ja hienostunut, mutta myös viaton, naiivi, seksuaalisesti kokematon sekä muiden (lukuun ottamatta kaikkein valveutuneimpia yksilöitä) 19-vuotiaiden tavoin autuaan tietämätön kaikesta, mikä ei vaikuttanut minuun suoranaisesti.

Tämä on tilanne, kun sinä Marion eli Mimi, nouset junaan vuonna 1962 ja lähdet kesätöihin Washington DC:hin Valkoisen talon lehdistöosastolle. Sinun ainoa murheesi on suosikkimekkosi rypistyminen hiostavassa, tupakansavuisessa junanvaunussa.
Neljäntenä päivänä presidentin lähin neuvonantaja Dave Powers hakee sinut uimaan keskellä työpäivää. Pukuhuoneessa riippuu valittavana erikokoisia uimapukuja, ja kaksi vanhempaa työntekijää, vähän päälle kaksikymppiset neitokaiset Fiddle ja Jill ilmestyvät myös tottuneen tuntuisesti mukaan uintirituaaliin. Kohta altaaseen pulahtaa itse Mr President , 45-vuotias komea, ruskettunut itsevarma mies. Uintikaverisi eivät ole yhtään hämmästyneitä mistään. "Ensimmäinen ystävä", erikoisavustaja Powers osallistuu istahtamalla altaan reunalle, käärimällä housunlahkeensa ja huljuttelemalla jalkojaan vedessä. Uinti ei virkistä, koska vesi on presidentin selkävaivojen vuoksi liian lämmintä, mutta sinä olet häikäistynyt presidentin kiinnostuksesta. Olet kuullut, että Valkoisen talon työntekijöiden status määräytyy sen mukaan, tunteeko presidentti heidät nimeltä, ja nyt sinä, osaamaton kesäharjoittelija, olet kiilannut jonon kärkeen ohi uranaisten, jotka ovat tehneet vuosia töitä Kennedylle.

Mimi, eikö varoituskellot soineet? Ei, tai sitten tukahdutit ne, olithan niin nuori ja vähän kokenut.

Sinut oli siis nähty ja hyväksi havaittu, ja jo samana iltana Powers hakee sinut työpöytäsi äärestä henkilökunnan tervetuliaisjuhlaan, joka yllätys-yllätys onkin Kennedyn perheen asuintiloissa. Fiddle ja Jill siellä jo siemailevatkin cocktaileja, joita sinullekin tarjoillaan ahkerasti. "Juhlaan" osallistuu uintiporukan lisäksi vain yksi miessihteeri. Odottelu palkitaan, kun Kennedy astelee sisään. Mimi, nautit ajatuksesta, että juuri sinä olet päässyt sisäpiiriin, niihin joiden kanssa presidentti haluaa rentoutua vastuullisen työpäivän jälkeen, ihan kuin olisit päässyt koulun arvostetuimpaan eliittikerhoon. Ja mitä kuuletkaan presidentin sanovan:"Haluaisitko tehdä kierroksen asunnossa, Mimi?" Kierros tarkoittaa nopeaa kävelyä Ensimmäisen naisen, rouva Kennedyn makuuhuoneeseen, jossa presidentti riisuutuu puoliksi ja työntyy sisääsi, suutelematta, varovasti, olethan neitsyt, minkä kokenut Don Juan myös huomaa. Sinä hämmentynyt tyttö saat ohjeen käyttää kylpyhuonetta, ja ruokaakin tarjotaan. Vastaat:"Ei kiitos, herra presidentti." Muut ovat häipyneet, ja auto odottaa sinua. Kun raiskaajasi - anteeksi vaan Mimi, tämä on minun tulkintani - kysyy hissin ovelle saattaessaan, onko kaikki hyvin, sinä vastaat: "Ei minulla ole mitään hätää, herra presidentti."

Uinnit ja seksitapaamiset jatkuvat. Mimi, sinun ei enää tarvitse matkustaa ilmastoimattomissa junissa. Lennät presidentin matkaseurueessa virkamatkoille kuuluisalla Air Force One -koneella, odottelet hotelleissa ja tapat aikaa uima-altailla tietäen, että et ole edes ainoa leikkikaveri.  
Kun palaat kesän jälkeen collegeen, jatkat presidentin tapailua koettaen samalla löytää itsellesi oikeaa poikaystävää. Löydätkin sellaisen, juuri sopivan sukupuun omaavan opiskelijanuorukaisen. Ajan tavan ja konservatiivisen taustasi määräämänä nukutte vielä häiden aattonakin perhevierailuilla eri makuuhuoneissa. Suunnitelma on selvä ja kirkas, mutta katastrofi väistämätön.

Mimi, miksi sinä et heti poikaystävän saatuasi lopettanut outoa suhdettasi mieheen, joka ei edes antanut kutsua itseään etunimellä, ei suudellut sinua eikä luvannut sinulle mitään? Miksi sinä olit niin tahdoton, for God´s sake? Sinähän annoit nöyryyttää itseäsi monin tavoin, joista kerrot kirjassa rehellisesti. Kuulostaa aika perverssiltä, että Mr President pani sinut kokeilemaan huumeita ja härnäsi sinua "rentouttamaan" myös "Ensimmäistä ystäväänsä" sekä veljeään Bobbya. 
Ja sinä vaan puhut edelleen seitsenkymppisenä hellyydentäyteisestä kesästä. Olet tyytynyt liian vähään, etkä kai uskalla nähdä koko totuutta vieläkään.

Katsoin netistä videoita, joissa sinua haastatellaan kiperin kysymyksin ja sinä puolustaudut. Sinulta kysytään, etkö ymmärrä tekeväsi kirjalla pahaa Caroline Kennedylle, Dave Powersin omaisille, Powersistahan syntyy erikoinen kuva presidentin hovinarrina, omille lapsillesi ja lastenlapsillesi. Ensimmäinen aviomiehesi on kuollut, häntä tämä kirja loukkaisi eniten. Sinä sanot, että sinun piti kertoa koko tarina, kuten se oli, koska kyseessä on salaisuudesta vapautuminen, sinun tarinasi. Pitikö se kertoa koko maailmalle, eikö psykiatrille kertominen olisi riittänyt? Sanot myös, ettei kyseessä ole terapiakirja. Vaikutat liikuttuneelta. 

Pitäisin kirjastasi enemmän, jos ottaisit kantaa ja tuomitsisit tyttöjen hyväksikäytön jyrkästi, näkisit itsesi ansaan saatettuna uhrina ja sanoisit suorat sanat. Shame on you Mr President! Ja hävetkää myös te, jotka olette osallistuneet tyttöjen höynäyttämiseen, senkin presidentin kanslian sutenöörit!
Mimi, et kai sinäkin ole niitä naisia, joka pelkää feministin leimaa, jos arvostelee miestä, jopa silloin kun siihen on isosti aihetta? 

Varovaisuudestasi huolimatta kirjasi tuo esiin sen, miten pieni sielu voi maailman arvostetuimmilla ihmisillä olla ja miten he saattavat polkea toisia kiipiessään. 

Voiko olla, että kirjoitat rahasta? Toinen aviomiehesi, jonka kanssa avioiduit päälle kuusikymppisenä on kannustanut sinua kirjoittamaan. Eikö rakkauteen kuulu halu suojella toista? Käyttääkö hänkin siis sinua hyväkseen? Ja toinen kauhea ajatus: onko hänestä peräti hienoa, että vaimo on kelvannut herra presidentille?

Kirjoitatko, koska tämä on sinun elämäsi kiinnostavin asia? Olit lahjakas tyttö, mutta lopetit opintosi ja olet ollut lähinnä kotiäiti. Et ole pätenyt työssä. Sinähän piilottelit kodissasi presidentiltä saamiasi tavaroita silloinkin, kun koit, että elit onnellisessa avioliitossa. Surullista. Niinkö vähän sinä sait! 

Voiko olla, että vielä vanhana ihmisen suurin saavutus on nuoruuden seksikumppanuus jonkin julkisuuden henkilön kanssa? 
Tuleeko sellainen päivä, että julkisuuteen nousee harmaahapsisia herroja salaisuuksineen, Angela Merkelin piilossa ollut "toyboy" tai Hillary Clintonin "fuckbuddy"? Enpä usko. En usko, että naiset seuraavat tässä asiassa Kennedyjä, Berlusconia ja mitä niitä nyt onkaan. Niin, ja nykyään tietysti julkisuus halutaan saada heti eikä puolen vuosisadan jälkeen. 

Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg kirjoittaa Me naiset -lehden (nro 16, 21.4.) kolumnissaan Bechdelin testistä, jonka tarkoituksena on  paljastaa, onko elokuvassa naisilla mitään omaa roolia miessuhteita lukuun ottamatta. Silfverberg oli käynyt katsomassa elokuvan Suffragette, joka kertoo naisten äänioikeudesta Britanniassa taistelleista naisista. Tämä elokuvahan läpäisee testin, siinä on naisille samastuttavia toimintahahmoja. Samaan aikaan luin jostain toisesta lehdestä ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin haastattelun, jossa hän kertoo miten halusi muokata roolistaan Gerda Wegenerinä Tanskalaisessa tytössä vahvemman kuin mitä se oli käsikirjoituksessa ja että hänellä on vuoden sisällä ollut neljä elokuvaroolia, joissa yhdessäkään ei ollut kohtausta, jossa hän olisi keskustellut toisen naisen kanssa muusta kuin miehistä. 
Bechdelin testin voi tehdä myös koko elämästään: mikä elokuva tämä on, kuka sitä ohjaa ja millainen on roolini. Voinko muokata omasta roolistani vahvan? Onko parempi olla Marion vai Mimi? 

Järvi, Hotti, Poppius, Murto: ERROR - Mielen häiriöitä

Error on tärkeä kirja aiheesta, joka koskettaa meitä kaikkia. Kuten fyysinen, niin myös psyykkinen terveytemme vaihtelee. Voiko olla ihmistä, jolla ei ole aavistustakaan siitä, millaista on olla ahdistunut?
Puolet suomalaisista sairastuu psyykkisesti jossain elämänsä vaiheessa, mutta välillisesti mielenterveyden ongelmat koskevat meitä kaikkia. Mietin tuota, että puolet ... varmaan enemmän, koska eivät kaikki tule ehkä kirjatuiksi.

Toimittajat Elina Järvi ja Tiina Hotti ovat haastatelleet ja kirjoittaneet 15 ihmisen elämäntarinan lapsuudesta nykyhetkeen. Kullakin näistä henkilöistä on jokin elämäänsä vaikuttava ja sitä vaikeuttava mielen häiriö. Henkilöt esitellään, niin että kerrotaan etunimi, ikä ja diagnoosi. Jotkut heistä ovat julkisuudesta tuttuja, tunnistin muutamia muusikkoja, mutta sillä ei ole tässä merkitystä. 

Mainos- ja muotokuvaaja Olga Poppius ja itseoppineeksi valokuvaajaksi esitelty Pasi Murto ovat ottaneet kirjaan tyylikkäät, kauniit valokuvat haastatelluista. Ajattelin monen kuvan kohdalla, että eipä kyllä varsinkaan nuoresta ihmisestä voi ulkomuodon perustella päätellä mitään hänen sisällään majaa pitävästä tuskasta. Kuvassa niin sädehtivän kaunis nainen kärsii dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä siirtäen ahdistustaan sivupersoonille, ja valloittavasti hymyilevä mies käy välillä tuskallisessa maniassa, jossa on vaarassa itselleen. Elina Järvi sanoo esipuheessa näin: Kirjan kertomuksissa kuvataan ajoittain esiin nousevaa tahtoa kuolla, mutta ennen kaikea lujaa tahtoa elää. 

Tarinoiden jälkeen kirjassa on Järven asiantuntijahaastatteluihin perustuva kooste mielenterveyden hoidon historiasta Lobotomiasta lääkehypeen. Mielenterveyden käsite otettiin maamme lakiin vuonna 1991. Siihen asti oli säädetty vain mielisairaiden hoidosta.

Edelleen voidaan kysyä, missä kohtaa ihmisestä tulee sairas.

Oma mielipiteeni on, että erikoinenkaan persoonallisuus ei ole error ennen kuin siitä tulee myös terror, eli jos persoona aiheuttaa itselle tai ympäristölle erityistä hankaluutta, niin onhan sitä hoidettava. Se on sama kuin nivelvaiva. Nivelrikon aiheuttamat epäesteettiset muutokset eivät haittaa, mutta jos niihin tulee häiritsevää kipua ja ne vaikeuttavat elämää, niin hoito on tarpeen. (Kokemusta on, kirjoitan tätä pääosin vasemmalla, minulle huonommalla kädellä, oikea kipsissä.)

Hotti on koonnut kirjan loppuun listan Tietoa diagnooseista, jossa on selitetty 23 häiriötä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta paniikkihäiriöön. Monet mielen häiriöistä menevät päällekkäin. Sivupersoonia rakentavan ihmisen psyyke on yleensä myös masentunut ja taipuvainen psykoottisuuteen. Trikotillomaniasta eli pakonomaisesta karvojen nyppimisestä kärsivä on myös ahdistushäiriöinen. 
Joskus henkilö diagnosoidaan väärin, mikä saattaa olla jopa kohtalokasta, kuten bipolaaarisen henkilön lääkitseminen pelkillä masennuslääkkeillä. 

Error on hyvä tietokirja. Se on sopivasti popularisoitu, mutta myös tieteellinen teos lähdeluetteloineen, asiantuntijalausuntoineen ja tilastoineen.

Lainaan muutamia muistiin merkitsemiäni kohtia.

"Minulle ei voi ostaa hyvää oloa, mutta oloani voi parantaa välittämällä minusta." (Anni, 30, vaikea masennus, ahdistusneisuushäiriö)

"Alun perin traumani oli niin iso, ettei se ole mahtunut yhteen persoonaan. Joillain persoonilla ei ole traumaa kannettavanaan, vaan ne ovat syntyneet suojellakseen minua." (Anne, 31, dissosiatiivinen identiteettihäiriö)

"Ulkopuolisten silmin olin iloinen ja pärjäävä. Niin normaali." (Liisa, 31, synnytyksen jälkeinen masennus, keskivaikea masennus)

"Nykyään olen onnellisempi kuin silloin, kun olin papereiden mukaan terve."  
"Helposti yli voimiensa venyvän on tärkeää tiedostaa rajojensa murtumisvaara." (Jere, 39, skitsofrenia) 

"Ihminen oppii hallitsemaan riippuvuuksiaan, kun oppii ymmärtämään niitä. Siinäkin mielessä diagnoosi on tärkeä saada." (Jukka, 62, riippuvainen persoonallisuushäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö)

Kun Riikka on kertonut läheisilleen juttuja nuoruudestaan, reaktio on ollut hämmentynyt. Hän itse on opetellut pitämään kamalia asioita "mukahauskoina", sillä se on yksi keino käsitellä traumoja.
(Riikka, 35, epävakaa persoonallisuushäiriö)

Kertomukset osoittavat syy-seuraus-suhteita, vaikka niissä ei syytetä ketään. Lapsuus on tärkeää aikaa. 
Kuntouttaminen pienestä kuprusta on helpompaa kuin kaikesta pudonneen ihmisen nostaminen jaloilleen. 
Sairaala ja avohoidosta säästäminen ei ole järkevää, ja viime aikoina lisätty avohoitoon siirtäminen on silloin epäonnistunut, jos se tarkoittaa yksinäisyyteen tuomitsemista, pelkkää avoa ilman hoitoa. 

Itse olen aina ollut tietoinen psyyken hauraudesta, omani ja muiden. Sisareni sairastaa skitsofreniaa. Olen potenut nuorempana ahdistusta ja syömähäiriötä, ja olisi melkoinen ihme, jos ei mitään "erroria" olisi koskaan ollut. Nyt on häikkiä kehon puolella, mikä on paljon helpompaa. 

On tärkeää muistaa, että ihminen on paljon muuta kuin sairautensa, olkoon se sitten huonoja niveliä tai herkempää mieltä. 

Väitän, että jos olemme rehellisiä, niin pystymme ymmärtämään kaikkia mielen häiriöitä, koska olemme ihmisiä. Vaikka en ole mennyt maniaan asti, niin olen ollut joskus äärimmäisen innostunut ja käynyt ylikierroksilla niin, että en olisi malttanut nukkua. Onneksi palasin tasaisemmaksi. Ja vaikka en ole nyppinyt kaljua paikkaa päähäni, minulla oli kerran pitkään käsivarressa kutiseva alue, jota piti raapia ja joka punoitti, kun olin stressaantunut. Viisas lääkäri sanoi, että me voimme hoitaa kyllä tuon pois, mutta sitten sinä keksit ehkä jotain muuta. Jossain vaiheessa vain unohdin koko läiskän, mutta olisi voinut käydä toisinkin. 
   
Olen ollut tilanteissa, joissa joku on röhönauranut skitsofreenikoille, miten hulluja ne ovat, kun keksivät kaikenlaista olematonta. Hoo hoo ja haa haa, että muka kuunnellaan sähköjohtojen kautta. Olen ollut hiljaa ja ajatellut siskoni mitä mielikuvituksellisimpia puheita ja omaperäisiä ilmaisuja ja ajatellut, että ehkä "hulluille" nauraja suojautuu naurullaan. Ehkä hänelle on tarpeen tehdä selvä raja sinne missä oikeasti raja on hämärä. 

Pakolaisena - Lotta Nuotio, Yksi miljoonista, Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio on Istanbulissa asuva toimittaja, joka on seurannut syyrialaispakolaisten tilannetta vuodesta 2011 alkaen. Hän on kirjoittanut tänä vuonna julkaistun valaisevan kirjan Yksi miljoonista.

Modi on suorittamassa kirurgiopintoihinsa liittyvää työharjoitteluaan Pohjois-Syyriassa Latakian rantakaupungissa, kun arabikevään mielenosoitukset leviävät Syyriaan ja loukkaantuneita aletaan tuoda sairaalaan siinä määrin, että hän ei ehdi enää työltään kotiin. Paitsi että leikkaa mukiloituja, hän yrittää suojella heitä sotilailta, joita majoittuu valtava määrä muutoinkin ahtaisiin oloihin sairaalaan. Modi on demokratian kannattaja ja Vapaa Syyria -liikkeen tukija. Hän kytkee potilaita takaisin hoitokojeisiin, joista presidentti Bashar-al-Assadin hallinnon puolella olevat tai sotilaita pelkäävät hoitajat heitä irroittavat. 

Tästä tilanteesta vuonna 2011 alkaa nuoren Modin tragedia. Kutsumusammattiinsa pian valmistuva, rock-bändissä soittava, amerikkalaisten elokuvien harrastaja päätyy monimutkaisten vaiheiden kautta pakolaiseksi Ruotsiin.

Modin perhe on varakas. He omistavat asuntoja eri kaupungeissa ja pystyvät aluksi muuttamaan asunnoista toisiin sisällissotaa pakoon. Sukulaisen ottamasta kuvasta he näkevät, miten juuri taakse jätetty hulppea talo ja perheen kolme autoa on tuhottu kaupunkisodassa. Lopulta he päätyvät Modin pieneen asuntoon.
Modi elää vain sairaalalle. Hän menettää tyttöystävänsä, jolle hänellä ei ole aikaa.

"Perheestämme oli tullut pakolaisia, maan sisäisesti sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä. Koimme jotakin, mitä yleensä seuraamme uutisista muualta maailmasta tai jopa Syyrian naapurimaista mutta nyt tämä kaikki oikeasti tapahtui meille, minulle."

Alkuvuodesta 2013 Modi kuulee ryhmästä nimellä Isis (Islamic State of Irak and Syria), joka alkaa houkutella opposition kannattajia riveihinsä. Myös Modia suostutellaan viisinkertaisella palkalla, jopa uhkaillaan.
Modi ei ymmärrä, mitä tekemistä näillä tyypeillä on Syyrian sisällissodassa. Häntä ei todellakaan kiinnosta vanhoillinen uskonnon tulkinta. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu eri uskontojen edustajia eikä hän itse ole enää edes tapauskovainen, vaan elää vapaamielistä opiskelijaelämää.

Modin opiskelukaverit ja kollegat lähtevät suurin joukoin maasta. Modi sinnittelee. Hän uhmaa sotilaita ja pyrkii hoitamaan potilaitaan lääkärin etiikan mukaisesti. 
Eräänä yönä Modi kiskotaan sairaalapunkasta ja viedään kidutettavaksi vankilaan. Kun hänet muutaman kuukauden kuluttua vapautetaan, hän on laihtunut lähes 40 kiloa, menettänyt suurimman osan hampaistaan ja osan kuulostaan. Hän ontuu, ja osa murretuista luista on luutunut huonoon asentoon. Rikosraporttia ei tehdä. Oikeudenkäyntiin pääsemisestä perhe on joutunut maksamaan sievoiset summat.

Vaikka Modilla ei ole vankilassa ihmisarvoa, hänet kuitenkin pannaan äänestämään. Vangit, joita Modin vankilassa on noin 2000, tökkivät kaikki samalla neulalla haavan sormeensa ja painavat jonossa peukalonjälkensä Assadille. Hallitus saa äänistä 89 prosenttia. Vaalitarkkailijat ovat Pohjois-Koreasta ja Venäjältä.

Modin vapauduttua häntä tarkkaillaan eikä hän pääse enää työpaikalleen. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin lähteä monen muun syyrialaisen tavoin naapurimaahan Turkkiin ja koettaa löytää töitä sieltä. Äitinsä saattelemana hän selviää bussimatkan kymmenien tarkastuspisteiden ja pelätyn kalifaatin eli IS:n (Islamic State) pääkaupungin Raqqan läpi Turkin rajalle. 
Koomista on, että Modin joutuessa jättämään kotimaansa hänellä on perässään, paitsi Assadin hallinto ja Isis, myös Vapaan Syyrian armeija, joka ei voi uskoa, että hän on selvinnyt tarkastuspisteistä olematta Assadin rotta tai Isisin jäsen.

Äiti, joka on nuorena liikkunut minihameissa, lähtee pojan saateltuaan paluumatkalle käärien itsensä huiveihin kalifaatin läpi ajettaessa.
  

YK:n pakolaisjärjestössä Istanbulissa on vuoden jono pakolaiseksi rekisteröitymisessä. Modi ei suunnittele pakolaisuutta, vaan hakee kaiken aikaa töitä käymällä klinikoilla ja lähettämällä kännykällä työhakemuksia. Hän alentaa vaatimuksiaan ja on jo pääsemässä pöytien pyyhkijäksi ravintolaan, mutta kun omistaja kuulee Modin koulutuksesta, hän ei haluakaan tohtorismiestä alaisekseen.

Kun elämä Turkissa ei suju, Modi yrittää päästä laillisesti jatko-opiskelijaksi Eurooppaan. Suunnitelma ei onnistu.
Jossain vaiheessa Modin vaiheisiin tutustunut, tämän kirjan myöhemmin kirjoittava Lotta Nuotio, yrittää järjestää Modille opiskelupaikan Suomeen erityiskiintiön kautta, kidutuksen uhrina. Yritys tyssää byrokratiaan.

Ainoa keino, mitä Modille jää, on hankkiutua "kuolemanlaivalla" Eurooppaan. 
Salakuljetusbisneksessä on monentasoista yrittäjää. Paremmasta henkiinjäämisen mahdollisuudesta on maksettava enemmän. 
Modin ensimmäinen pakoyritys ei onnistu, ja tuhansia euroja menee hukkaan. Odotus rantahotellissa lomailijoiden joukossa on hermostuttavaa.
Lopulta hän pääsee lähtemään hylätyllä kalastuspaatilla Rodokselle. Osa lähtöä suunnitelleista jää rannalle nähtyään lahoamaan jätetyn rötiskön. Lapsia varotetaan ottamasta matkaan, kuitenkin heitä on tässäkin matkassa. Miehistö häipyy salaa kesken kaiken, ja laiva ajaa karille Rodoksen edustalla. Ihmisten on pakko heittäytyä aaltoihin, osa hukkuu ja osa ruhjoutuu rantakiviin.
Modia haastatellaan rannalla, ja video leviää uutissivustoille. Hän lukee hämmentyneenä kommentteja. 
"Katsokaa nyt tuotakin englantia puhuvaa tyyppiä! Muka syyrialainen pakolainen, niin varmaan!"
Millainen hänen olisi pitänyt olla!

Eurooppa alkaa näihin aikoihin herätä siihen, että sen alueelle pyrkivien määrä on räjähtämässä.
Brittituristit Kosilla tekevät valituksia pilalle menneistä lomistaan, kun pakolaiset häiritsevät lomatunnelmaa.

Kun Modi yli kymmenentuhatta euroa pakomatkoistaan maksaneena lopulta pääsee lentämään Ateenasta Tukholmaan herra Papadakisina, hän ei ole uskoa onneaan. Kentällä ei ole edes poliiseja, joille ilmoittautua. Hän löytää vartijan, joka toteaa ystävällisesti, että nythän on yö ja poliisit ovat kotona nukkumassa.

"Pelkäsin aina virkavaltaa, jopa Turkissa. Täällä sensijaan kaiken yllä leijui tunne, että mitään pahaa ei tapahdu, ei tarvita poliisia öisellä kentällä, ei turvajärjestelyjä, koska ei ole poliittisia taisteluita, ei sotaa. Se on niin erilaista kuin Syyriassa, jossa voidaan viedä mielivaltaisesti ja kiduttaa, vaikka kertoisi totuuden. Toivon, että jonakin päivänä voin palata kotimaahani ja tuntea samanlaista luottamusta ja turvaa."

------------------------------------

Muutama kysymys liittyen ns. maahanmuuttokriittiseen ajatteluun: 

1. Miltä Modin, pitkälle koulutetun, hyvin pukeutumaan tottuneen pakolaisen olisi pitänyt näyttää? Miksi hänellä ei saisi olla kännykkää ja hyviä vaatteita?

2. Miten hän olisi voinut jäädä urheasti puolustamaan kotimaataan?
Kuten suomalaiset talvisodassa, niinkö? Mihin armeijaan hän olisi liittynyt? Diktatuuria puolustavan maan virallisen armeijan lisäksi maassa toimii oppositiossa Vapaan Syyrian armeija, Isis ja kaksi muuta terroristijärjestöä, al-Qaidaan löyhästi kuuluva Jabhat al-Nusra ja Ahrar ash Sham. Eivät edes Syyriassa sähläävät ulkomaat ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ketä tukea.

3. Miten Modia voi syyttää elintasosurffariksi? 
Hän on hyvin toimeentuleva, varakkaan perheen poika. Hän sanoo, että olisi mieluummin maksanut koko ensimmäisen vuotensa turvapaikkamaassa samalla rahalla, minkä nyt joutui tuhlaamaan rikollisten osin huonosti järjestämään vaaralliseen matkaan - kun hänet vain olisi haettu turvaan.

4. Miksi väitetään, että ei turvapaikanhakijoille ole työtä ja että he eivät edes sovi mihinkään töihin, ehkä risusavottaan? 
Suomessa on lääkäripula. Ruotsissa, jonne Modi päätyi, se on niin kova, että suuria sairaaloita on jouduttu väliaikaisesti sulkemaan. Syyriasta on lähtenyt niin paljon lääkäreitä, farmaseutteja ja hammaslääkäreitä, että heillä on Ruotsissa oma yli tuhannen jäsenen Facebook-ryhmänsä.
Minun käteni leikkasi viikko sitten saksalainen kirurgi ja tänä aamuna kävin espanjalaisella hammaslääkärillä. Ehkä tulevaisuudessa heidän rinnallaan on myös syyrialaisia. 

Tämä ruusu on Välimereen hukkuneille sisällissotien, ahneiden salakuljettajien ja EU:n huonosti hoitaman pakolaispolitiikan uhreille.

Thank you, Michael Moore!

Palasin juuri elävistä kuvista, kävin  katsomassa Michael Mooren uutukaisen, komediallisen dokumentin Where to Invade Next. Menkää katsomaan. Please! Kannattaa mennä. 

Moore kulkee ympäri Eurooppaa ja yhdessä Pohjois-Afrikan valtiossa, Tunisiassa. Hän käy katsomassa, missä amerikkalainen unelma on toteutunut - USA:ssa se ei ole toteutunut - ja mistä maista kannattaisi kaapata jotain mukaan kotimaahan.

Koin elokuvaa katsoessa seuraavia tunteita: iloa, huvittumista, oivaltamista, surua ja liikuttumista. Monista maista se mitä tiesin ennestään vahvistui, mutta sain tietää myös paljon uutta. 

Tyylilaji on komedia, senhän takaa jo Mooren peikkomainen hahmo, mutta välillä elokuva on puhdasta asiaa paljastavine kaavioineen ja joissain kohti hyvin, hyvin vakavaa asiaa.
Nopeat siirtymiset ja uutispätkät USA:sta yhdistettyinä eurooppalaisten haastatteluihin ovat taitavaa elokuvantekoa.

Älykäs, oivaltava, hauska, velmu, lämmin, koskettava, feministinen, optimistinen, Yes we can -vilpitön, yksinkertaistava, ajatuksia herättävä, elähdyttävä, innostava ...

Ai missä USA voisi ottaa oppia Tunisiasta? Tunisiassa naisten oikeudet on kirjattu lakiin. Abortti on ollut laillinen vuodesta 1973, ja ehkäisyklinikoita on runsaasti.

Saksan vierailussa Moore kiinnittää huomiota siihen, miten tunnollisesti maa muistaa historiansa. Natsien aika on esillä kouluissa vuosittain, ja joka paikassa on museoita ja muistomerkkejä. Entä miten USA:ssa muistetaan sitä, että valtio sai alkunsa kansanmurhasta ja rikastui orjuudella? Eipä paljon mitenkään.
Nokkela huomio oli se, että 2000-luvulla on keksitty uusi orjuuden muoto, vankilat, joihin on suljettu valtavasti värillisiä etelävaltioissa. Vankiloissa tehdään firmoille ilmaista työtä, mm. hampurilaisia, ja vangit eivät saa äänestää. Näinkö taataan republikaaneille voitto etelässä!  

Ranskalainen sukupuoliopetus on ihanaa.

Suomalainen koulu on tasokas. Tosikot sanovat luultavasti, että ei se nyt ihan niin ole kuin Moore näyttää. On se - kun vertaa muihin, uskokaa minua. Vähän läksyjä on täyttä totta. Olen nähnyt venäläislapsen läksyt, niitä oli paljon ja tylsiä. Paras koulu on lähin koulu - kyllä! Olen nähnyt tämänkin ja tiedän, että USA:ssa (ja monessa muussa maassa) on eliittikoulut ja slummikoulut erikseen.

Kaikkialla Euroopassa ihmisillä on paremmat lomat kuin amerikkalaisilla.

Mooren keskustelu islantilaisten naisten kanssa on rautaa.

Lähdin elokuvista vaikuttuneena, kyyneleitä pyyhkien. Komedia nauratti ja itketti.

Kukkia Moorelle!