Elokuva-elämys, Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen

Luen paikallislehdestä, että tämänvuotinen Anjalankosken elokuvapalkinto menee Virpi Suutarille hänen puutarhanhoitoa ja parisuhteita käsittelevästä dokumentistaan Eedenistä pohjoiseen. Mielessäni käy, voiko se olla noin hyvä. Puutarhanhoitoa? Tämähän näytettiin televisiossa syksyllä kahdesti, mutta minulta jäi katsomatta.
Opistokinossa, jossa käyn katsomassa tasokkaita elokuvia silloin tällöin torstaisin, innostava vetäjämme, elokuvaharrastaja Antero Peräkasari, kutsuu elokuvan ystäviä palkintojuhlaan ja epäilee, että dokumentti ei ehkä vedä katsomoa täyteen. Virpi Suutari on tulossa hakemaan palkintonsa. No, olisi hauska kuulla Suutarin haastattelu. "Eiköhän mennä", esitän miehelleni. 

Juhlapaikka, paikallinen elokuvateatteri, on meiltä viiden minuutin kävelymatkan päässä. Menemme varmuuden vuoksi varttituntia ennen, koska joskus on jääty jopa ovien ulkopuolelle, kun palkittava elokuva on ollut suosittu. Elokuvapalkinto annetaan "henkilölle, joka edellisenä vuonna on merkittävästi ja omaperäisesti rikastuttanut maamme elokuvakulttuuria". Tämä on jo 31. palkintovuosi, itse Kinosunnuntaita on vietetty 46 kertaa, se on maamme vanhin vuosittainen elokuvatapahtuma. 
Saamme mielipaikkamme takaa, mutta kohta väkeä lappaa paikalle niin että tarvitaan jopa muutama lisätuoli. 
Suutari on sivutilassa median haastateltavana ja pujahtaa eteen juuri ennen kuin elokuva alkaa. Tilaisuuden juontaja Peräkasari  esittelee hänet ja avaa tilaisuuden ja sitten....

Olen kesässä. Lähikuvia kukista, tuuli heiluttaa lehtiä, linnut laulavat. Vanha pariskunta tutkii pensasta, magnoliaa. Vanha herra nauttii sen tuoksusta, mutta rouva harmitteleee, ettei tunne tuoksua. Ah, magnolia, yksi minunkin mielituoksuistani. Hitaasti kuvattu luonnon kauneus pakahduttaa ja nostaa kyyneleet silmiini.

Tämä magnolia on Elimäen arboretumista

Kukas tuolla valtavassa puutarhassa möyrii, selkä heiluu, kun olento etenee määrätietoisesti. Ollaan kainuulaisella tilalla, jossa pellot on pantu pakettiin, ja emäntä on sen jälkeen alkanut muuttaa niitä jättipuutarhaksi. Hänellä on yli 3000 lajiketta, Kainuun korkeudella! "Onhan se menny sillä vähä yli. Siellä se kuppovvaa kaiken päivää ja yöllähi. Pittää sen saaha sitä tehä, se nauttii siitä", sanoo Veikko-isäntä. Puuhakas Kyllikki ehtii myös hetkeksi kuvaan hyttysverkko päässään. Iltahämärissä kuvatuissa otoksissa hän heiluu ulkona otsalampun valossa. Isäntä toteaa lempeästi, että piha-alueelle on ilmestynyt myös kettu seuraksi emännälle:"Sillä on siitä seuraa. Ne on yöeläjiä, kummathi."

Elokuvassa seurataan seitsemää hyvin erilaista pariskuntaa limittäin. Muillakin kuin Kyllikillä on mennyt vähän yli. Markon touhuista puoliso sanoo, että tämä on touhottanut ympäri Suomea tapahtumissa vaihtamassa taimia mummojen kanssa. Myös eläimet ovat tällä tilalla lisääntyneet suunniteltua nopeammin. Marko pitää luonnonmukaisuudesta, hän työskentelee paljolti alasti.

Leikkisyys, alastomuus ja luonnonmukaisuus ovat joillekin kuvatuista tärkeitä arvoja. Puutarha saa rehottaa. On hauska kipittää alasti ympäri pihaa saunan jälkeen. Nimi Eeden voisi viitata tähän. 
Joillakin puutarha on tiptop kymmenine oleskelukeitaineen, joissa ei ehditä olla.

Vähän yli. Siitä syntyy huumoria Samoin ihan tavallisesta arkipäivästä. Eräs pariskunta kasvattaa kurpitsoita kilpailuun. Emäntä lepertelee lemmikeilleen iltaisin nimeltä kutsuen: "Mötkäle, sinun pitää vielä kasvaa, tässä on Pullukalle vettä."

Ihmisten touhut näyttävät dokumentoituina aika omituisilta, omituisemmilta kuin monesti fiktiossa. Suutari onkin sanonut, että hän rakastaa kuvaamissaan ihmisissä "tiettyä hellyttävää kömpelyyttä". 
Kaikki henkilöt on kuvattu kauniisti ja ymmärtäen.
Miehet kertovat rakkausasioista romanttisesti ja vaimot tuhahtavat päälle pehmentäen näin pois liian juhlavuuden.
Elokuva kuvaakin itse asiassa rakkautta kumppaniin ja elämään  puutarhanhoidon kautta.

Joillakin kuvattavilla on elämän ehtoo menossa. Alussa kuvatun rouvan hajuaistin menetys selittyy. Hän sairastaa kroonista leukemiaa. Hän kertoo tarkoista suunnitelmistaan kuolemaansa varten. Katsoja unohtaa asian, kun väliin tulee kuvaa toisten höpsöttelyistä. Kurpitsojen mittaamista ja peittelyä. Isänsä ja tämän kumppanin luona kesää viettävä tyttö kiipeilemässä puussa ja lämmittelemässä isän villapaidan sisällä, liikuttavan hellä kuva. Sitten ruudun täyttääkin kuva samasta puutarhasta kuin alussa ja herra ripottelemassa tuhkaa uurnasta pensaan alle, hitaasti, rauhallisesti. Elämän kiertokulku. Ja sitten... yht'äkkiä ihana musiikki ja uuden kevään aukeaminen: silmut paisuvat ja puhkeavat kukkaan, perhonen kuoriutuu ulos kotilosta. Kaikki on voimallista, hedelmällistä ja upeaa. Elämää.

Väliajalle lähtiessä olen haltioisssani ja käyn sopertelemassa Suutarille kiitoksiani. 
Seuraamme vielä lupsakkaan haastattelun ja  palkintojen jaon. 

Palkitttu ja palkitsijat

Suutari oli kysellyt hastateltavia puutarhalehtien kautta. Hän oli haastatellut yli 70 pariskuntaa ja käynyt useimpien luona. Eräässä tapaamisessa hänelle oli selvinnyt, että hän keskittyykin elokuvassa parisuhteisiin. Hän kertoi olleensa tämän dokumentin tekemisen aikana onnellisempi kuin koskaan työssään.

Mielenkiintoista: Kansan Uutisten kriitikko Harri Moilanen on listannut Eedenistä pohjoiseen kymmenen maailman parhaan elokuvan joukkoon viime vuonna. 

Lisää mielenkiintoista: Anjalankosken elokuvapalkinto säilytetään tämännimisenä, vaikka kaupungin nimi on häipynyt Kouvolaan liittymisen vuoksi. Kannattaa säilyttää, koska palkinto tunnetaan elokuvantekijöiden keskuudessa ja sehän on joillakin elokuvapalkintolistoilla aakkosissa heti Academy Awards-oscareitten jälkeen!!! 

Linkit: tässä hyvä kuvagalleria ja tässä traileri.

Pois paha peikko, syöpä 8

Jostain syystä mielessäni on pyörinyt viime aikoina Uuno Kailaan kaunis runo Ihmisen määrä, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu:

Ei ole ihmisen hyvä,
jos hän on heikko,
tuntea, nähdä ja elää
kaikkea: kuilu on syvä,
siellä on vaaniva peikko.

Peikko ei ennen muinoin tarkoittanut mitään söpöä satuhahmoa, vaan jotain vaarallista ja yliluonnollista, metsänpetoa, ja tietenkin symbolisesti elämää varjostavaa uhkaa. Moni pitää sairauksia tällaisina peikkoina.

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa  terveydestä ja omasta jaksamisestani syövän kanssa. Tämä onkin jo kahdeksas päivitys. Jos joku haluaa lukea edellisiä, niin niitä on viime vuoden toukokuusta alkaen, viimeisin marraskuussa.

Lyhyesti: rintasyöpäni löytyi keväällä ja leikattiin kahdesti kesällä, koska alkuun leikattiin liian niukasti, ei ollut levinnyt, hoitona 25 kertaa sädetystä, viisi vuotta antiestrogeeneja ja tiheitä kontrollikäyntejä.

Laitan kuvitukseksi tähän juttuun kuvia tyhjilleen jääneen kiinalaisen Hyvinvointikeskus Leishin pihasta Kouvolan Valkealasta. Meillähän oli täällä muutaman vuoden Kiina-keskus, joka ei menestynyt. "Chinatownista" on jäljellä mahtava portti ja Leishistä pieni betonieläintarha. 

Tästä alkujohdannostani tulee ihan mieleen Stephen Fryn kirja More Fool Me, jota luen parhaillaan. Sen sijaan, että menisi asiaan, tämä suloinen lörpöttelijä kertoo ummet ja lammet, anoo lukijalta kärsivällisyyttä ja viittailee edellisiin osiin muistelmiaan Moab Is My Washpot ja The Fry Chronicles, kunnes merkitsee paksun nuolen ja kirjoittaa, että ne jotka ovat lukeneet nuo mahtavat teokset hypätkööt tästä sinne, missä on seuraava nuoli. Minä olen lukenut, mutta Fryn kertomana luin samoista asioista mieluusti uudestaan. Viidenkymmenen kertaavan sivun jälkeen on sitten uusi paksu nuoli, josta alkavat uudet polveilevat pohdinnat. Palaan tähän hauskaan kirjaan ehkä myöhemmin, mutta nyt siis syöpäasiaan. Ja suokaa lukijat anteeksi, jos polveilen. Fryn tyyli tarttuu!

Ensimmäinen kontrolli oli loppiaisen alla. Kaikki laboratoriokokeiden tulokset olivat hyvät.

Kirurgi ojensi minulle tilanteen todettuaan Rinnankorjausleikkauksen käsikirjan ja sanoi, että nyt sitten uuden rinnan rakentamiseen. Minä rupesin epäilemään ja hän houkutteli, että kuule kun sinulle saisi niin hyvin ja niin hyvän ja nätin ja toiselle rinnalle ei tarvitse tehdä mitään, ja jos nyt epäröit, niin sen voisi tehdä milloin vain vaikka viiden vuoden päästä. Minä olen alusta asti ollut sitä mieltä, että ei mitään turhia leikkauksia. No, luin kuitenkin sen kirjasen ja kävin lukemassa rintasyöpäblogeissa kokemuksia rinnan rekonstruktiosta. Huh huh! Ymmärrän tämän leikkauksen, jos naisella on häiritsevän iso povi (hieno vanhahtava termi) ja nyt tulee mahdollisuus korjata tilanne, samalla pienentää myös se jäljelle jäänyt painava rinta. Pakko siinä on tehdä jotain paitsi ulkonäön, niin ihan tasapainon vuoksi, ettei ihminen mene ihan vänkyrään. Mutta miksi minä menisin noin vaaralliseen leikkaukseen? Minulla on pieni rintamus ja siinä kaunis arpi, arkioloissa en tarvitse mitään kohotuksia ja "ulos" (ja minähän se edustan hurjasti) mennessä laitan irtotäytteen hyvin suunniteltuihin liiveihin ja kesällä bikineihin.
Mikä ettei, jos operaatio olisi helppo, niin olisihan se kätevää ja mukavaa olla taas symmetrinen. Olen tarkka ulkonäöstäni ja kiinnostunut vaatteista, kyse ei siis ole löperyydestä (vanhuudenhöperyydestä) tai epänaisellisuudesta. Mutta tuo operaatio on hankala ja tulos ei välttämättä hyvä. Tietenkin kirurgi tuntee intoa työhönsä, niin pitääkin. Minusta vain on tullut hyvin aktiivinen ja kyseenalaistava potilas. Luulen, että moni nuorempi nainen ajattelee, että korjaus kuuluu automattisesti hoitoon.

Ja miten se tehdään?
Nukutuksessa leikataan mahasta iso kieleke, joka kuljetetaan ihon alla ylös rinnaksi. Siinä yhdistellään sitten verisuonia ym. vaativaa. Toinen vaihtoehto on kuljettaa rasvaa kyljistä, mutta minulla ei ainakaan olisi niissä mitään irrotettavaksi. Leikkaus on pitkä, kahdeksantuntinen, kun rinnanpoistoleikkaus on helppo ja kestää pari tuntia. Sairaalassa pitää olla viikon verran. Dreenejä on useita ja virtsakatetri. Toipuminen on hidasta, isot haavat mahassa ja rinnassa. Puolen vuoden kuluttua tatuoidaan nänni. Silloinkaan rinnassa ei ole vielä mitään tuntoa, enkä tiedä, onko täydellisesti koskaan. Minunpa nätti lattana poistetun rinnan alueeni tuntee! 
Jollakin oli tullut veritulppa keuhkoihin, jollakin toisella oli uusi rinta mennyt kuolioon ja jouduttu kaapimaan syvältä, niin että rinnan paikalle oli jäänyt iso kuoppa ja siihen suunnitellaan siirrettäväksi jotakin täytettä. Jos rinta tehdään omien siirrännäisten sijasta silikonitäytteellä, niin leikkaus on helpompi, mutta tulos huonompi, epäluonnollinen. Korjattu rinta nöpöttää pallona pystyssä, kun muu olemus vanhenee. Silikonirinta ei tunne tai saattaa tuntea liikaakin, kipua. Silikonin läpi ei voida ottaa mammografiaa, mikä on vaarallista, koska ensimmäinen paikka, mihin syöpä saattaa uusia on juuri leikattu alue. En ymmärrä, miksi kukaan, rintasyöpää tai ei, laitattaa itselleen rinnat silikonista tai muusta elimistölle vieraasta aineesta. 
Nuoret tytöt eivät varmaan tiedä näistä vaaroista. Kauneusklinikat joutuvat nykyään ilmoittamaan silikonitäytteitä mainostaessaan, että mammografia ei onnistu, mutta se voi olla pienellä präntättynä jossakin esitteen lopussa ja vesitettynä muotoon "mammografia saattaa vaikeutua". Korjattuja rintoja joudutaan kaiken lisäksi usein leikkaamaan uudestaan, on ne sitten tehty omasta tai vieraasta aineesta. 
Siis ei kiitos! Minä pidän arpeni esillä ja helposti tutkittavana.

Antiestrogeeniläkitys on raskas lääkitys. Sen tehtävä on viedä pois kaikki kehon tuottama estrogeeni (yksinkertaisesti ilmaistuna), siis myös lisämunuaisten, rasvan ja maksan tuottama, niin että se ei pääse ravinnoksi mahdollisille harhaileville syöpäsoluille, niille vaaniville peikoille. 
Tämä ei tapahdu ilman sivuvaikutuksia. 
Yleensä olen lukaissut lääkeselostuksista haittavaikutukset-listan välinpitämättömästi ajatellen, että se on siinä vain varmuuden vuoksi. Letrozolin haitat ovat todellisia. Ne ovat aiheuttaneet minulla väsymystä, lämmönvaihtelua, tulehduksia, joiden hoitoon määrätty lääke taas vaatii omat estolääkkeensä, ja ajoittaisia nivel- lihas- tai luukipuja (en erota, mitä niistä se jäytäminen raajoissa ja sormissa on). Kalkki, D-  ja C -vitamiinit eivät ole minulle hifistelyä hyvän ruokavalion lisänä, vaan välttämätöntä lääkitystä, koska letrotsoli ohentaa luuta. Se huonontaa myös veriarvoja. 
Minulla on dosetti - heh heh, kutsun sitä Dosentiksi - kukkuroillaan erivärisiä pillereitä. Tervehdin sitä aamuisin: Huomenta Dosentti, aloitetaanpa taas tässä ennen aamukahvia!
Joskus ajattelen, että kannattaako kaikki tämä sairaaksi tekeminen, jos minulla ei vaikka ole yhtään peikkoa vaanimassa. Mutta kun kirurgi kiitteli, että minulla tuo lääke tepsiikin hyvin, kun ei ole paljon rasvaa luitten päällä ja sanoi, että olisi mahdollista antaa kyllä hieman paikallista estrogeenia, jos oireet ovat ikävät, niin minä riensin vakuuttamaan, että ei ei, kyllä minä ne kestän, ei mitään riskejä.

On tässä myös pari tabua jo ajalta ennen syöpää.

Mieheni sanoi, että hän on niin pahoillaan minun puolestani, että jos syöpä olisi jätkä, niin hän antaisi sille turpaan.

Ai niin, miehen terveystilanne! Melanooma. Hän on terve kuin mikä! Terveyskeskuksen soitto pelästytti meidät syksyllä pahanpäiväisesti. Sieltä ilmoitettiin melanoomakasvaimen mitat, 6 x 4 mm, joissa 4 olisi ollut syvyys, pahinta luokkaa. Tulkitsivat väärin, eihän se ollut kuin pinnassa ja leviämätön. Odotimme kauhulla kutsua kirurgille kainaloevakuaatioon ja lisätutkimuksiin, ja kun sitä ei tullut, mieheni soitti ja sai oikean tulkinnan PAD-lausunnolle ja tiedon, että ensimmäinen kontrolli on vasta maaliskuussa. Mikä helpotus! Ei muuta kuin tarkkailua. Mieheni on poistattanut vielä neljä epäilyttävää luomea, jotka on tutkittu ja vaarattomiksi havaittu.

Kun minulla ei ole mitään kipuiluja, eli enimmäkseen, minäkin olen hyvin, hyvin terve. Käyn uimassa, pilateksessa ja hiihtämässä - kaikki nautinnollisia ja omaan tahtiin suoritettavia, pehmeitä liikuntamuotoja. Minun hiihtämiseni on suksilla oleilua ja luonnon ihailua. En pysty puristamaan sauvoja sorminivelrikon vuoksi, joten vauhtihiihto ei edes sujuisi. Urheiluhiihtäjät kiitävät ohi otsa rypyssä. Luulen, että nautin omasta hiihtelystäni vähintään yhtä paljon. 

Tulin juuri Suomen vanhimmasta vuosittaisesta elokuvatapahtumasta. 
Jo vain - mitä minä sanoin edustamisesta! Anjalankosken 46. kinosunnuntai. Olin pukeutunut kukkaneuleeseen, koska tapahtumassa palkittu elokuva on Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen, joka kertoo puutarhanharrastajapariskunnista. Upea! Pistäkää korvan taa! 

Hanneriina Moisseinen, Isä (2013)

Hanneriina Moisseinen tekee persoonallista sarjakuvaa kipeistä asioista. Hänen kolmas albuminsa on elämäkerrallinen teos oman isän, tietokoneinsinööri Seppo Moisseisen oudosta katoamisesta työporukan retkellä Kallavedellä ja tytön elämästä tämän tragedian kanssa. Isä katosi Hanneriinan ollessa kymmenvuotias. 
Ensimmäinen osa kirjasta kertoo katoamisesta. Valokuvassa sanomalehti Karjalaisen rikosuutisesta saamme tietää faktat, ja sitä seuraavissa sarjakuvaruuduissa Moisseinen kuvittaa tapahtuneen saarella olleiden kertomuksen mukaan. 
Toinen osa Aika ennen katoamista sisältää muistoja isästä. Isä on lempeä mies, jonka kanssa tyttö viettää aikaa luonnossa. Isä lohduttaa ja selittää asioita. 
Kolmas osa kertoo ajasta katoamisen jälkeen, jolloin äidistä tulee sammunutsilmäinen ja tyttöä kiusataan koulussa. 
Lopussa tyttö haastattelee äitiään nykyajassa yli 20 vuotta isän katoamisen jälkeen ja kirjoittaa kirjeen isälle omalla käsialallaan.

Moisseisen tekniikkana on pehmeä lyijykynäpiirros. Kuvat ovat lapsenomaisia ja tekstin dialogi osittain murteella. 
Lukujen välissä on valokuvia upeista kirjontatöistä, jotka taiteilija on kirjonut vanhoihin karjalaisiin käspaikkoihin. 

Käspaikkaliinoilla on ollut Karjalassa tärkeä tehtävä vainajan viimeisellä matkalla. Niillä on merkitty kuoleman jälkeen tie kalmistolta surutaloon, jolloin vainajan sielu on kulkenut niitä myöten viimeiselle aterialle entiseen kotiinsa. Vainajaa on muisteltu yhdessä ja lähetetty sitten sielu liinatietä pitkin tuonpuoleiseen. Moisseinen on kertonut tehneensä surutyötä symbolista liinatietä kirjoessaan. Hidas ja tarkka käsityö on poistanut varuillaanoloa ja saanut muistamaan unohtunutta. 

Perheenjäsenen kuolema saa lapsen usein siirtämään asian sivuun, jotta jaksaa elää. On hyvin ymmärrettävää, että tämä tapahtuu vielä tiukemmin, kun kyseessä on selvittämätön kuolema. 
Äiti keskittyy tutkimustyöhön selvitäkseen. Tyttö häpeää tynkäperhettä ja näkee alkuun isänsä joka paikassa. Hän kärsii, mutta oppii jaksamaan laulamalla ja kulkemalla metsissä - ollaanhan Karjalan laulumailla - ja panemalla sanallisesti vastaan kyselijöille.

- Siun isälläs oli ruskkeet silimät ja niin siullakkii on.
- Entä sitten.
- Sie et ikinnään pääse erroon siitä, että  siulla on isäsi silimät.
- Entäs sitten.
- Aina kun kahot peiliin niin sie muistat isäs ja sen hävviimisen. 
- Entäs sitten.
- Sitä vaan, että siulle tullee sitten aina mieleen se hävviiminen nuista silimistäs!
- Entäs sitten?
- Että mahtaa olla vähä vaikkee elämä yhellä kun on isä hävinny!
- Entä sitten. Ei kai se siun persettäs kaiva!
- No saattaa se kuule vähä kaivaakin!!! 
- No se on kuule ihan siun ongelmas! 
- Ja entäs sitten? 
- Että sitäs vaan sitten. Ja kivat sulle. Jeespoks pallinaama.

Teksti on käännetty englanniksi sivun alalaitaan. Se on käännetty hyvin, kiitos kääntäjä Pauliina Haasjoen! Viimeinen lause äskeisessä keskustelussa: And wipe your face cause it's your butt.

Katoamisessa tapahtuu yleensä joku seuraavista: onnettomuus, rikos, itsemurha tai suunniteltu pako. Moisseisen isän katoamiseen ei tuntunut sopivan mikään näistä. 
Äidillä oli todella vaikeaa. Hän jäi yksin kymmenvuotiaan ja vauvan kanssa juuri valmistuneeseen taloon. Ihmiset loukkasivat puheillaan. 

- Kuollut saa haudan, jonne saa mennä suremaan ja muistelemaan. Voi viedä kukat, sytyttää kynttilän, laulaa, itkeä.
- Kadonnutta ei voi mennä suremaan yhtään minnekään. Sekin on epäselvää, voiko edes surra.
- Katoaminen on musta aukko, joka syö kaiken valon ja ilon.
- Sehän tässä on kaikkein vakeinta, kun ei vieläkään tiedä, miksi isäsi katosi. 
Mitä oikeasti tapahtui.
- Muistan, miten silloin toivottiin, ettei mitään häpeällistä ainakaan paljastuisi.
Luulin, että se olisi pahin vaihtoehto.
- Niin, vaikka pahin vaihtoehto oli se, mitä sitten tapahtui.
- Että mitään ei koskaan selvinnytkään.
Sen pahempaa ei varmaankaan ole. 
- Ei voi olla.

Moisseinen on tehnyt kaksi sarjakuvakirjaa ennen Isä-kirjaa. Ensimmäinen kirja Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (2005) on yhdessä kirjailija Markku Niemisen kanssa tehty teos vienankarjalaisista tarinoista, starinoista, jonkalaisia ei ole ehkä häveliäisyyssyistä hyväksytty Kalevalaan. Tämä kirja on nyt matkalla minulle lähikirjastoon. 
Toinen Moisseisen  sarjakuvakirja Setit ja partituurit (2010) kertoo ja kuvittaa ihmisille tapahtuneita noloja sattumuksia. Olen lukenut tämän kirjan joskus ja hämmästellyt sen moninaisia tekniikoita, sarjakuvaa, maalauksia ja kirjontaa.

Näyttää siltä, että karjalaisuus ja häpeä ovat toistuvia teemoja Hennariina Moisseisen töissä.

Isä-kirjaa tehdessä Moisseinen opiskeli runonlaulua kainuulaisen runonlaulaja Jussi Huovisen luona. Huovinen suri leskeyttään ja Moisseinen etsi muistoistaan isäänsä. Selma Vilhunen on tehnyt dokumentin Laulu (2014) näistä taiteilijoiden tapaamisista yli kahden vuoden aikana. 

Moisseinen on myös itse tehnyt lyhytelokuvia. Tuore hiilianimaatio Syntymäpäivä, kertoo vasikasta, joka syntyy juuri evakkoon lähdön hetkellä. Monipuolinen taiteilija siis, jolta on syytä odottaa uutta ja vaikuttavaa.

3 x Pariisin kulta-aika

Kirjan kannessa mukaelma Man Rayn kuuluisasta valokuvasta
Le violin dé Ingres, 1924

Pariisi on ollut esillä viime aikoina terroristi-iskujen vuoksi. Islamistit yrittävät pakottaa väkivallalla moniarvoisen kaupungin omien arvojensa mukaiseksi. 

Minä olen aikamatkaillut näiden uutisten herättämästä surusta Pariisin kulta-aikaan 20-luvulle apunani sarjakuvakirja, elokuva ja dokumentti.

Pariisissa oli noin kymmenen vuoden aika, Pariisin hullut vuodet, Paris années folles, jolloin "kadotettu sukupolvi" kokoontui Montparnassen kaupunginosaan luomaan uutta taidetta, provosoimaan, hulluttelemaan ja juhlimaan kuin viimeistä päivää. Tämä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päättyi USA:n suureen pörssiromahdukseen ja konservatismin nousuun Euroopassa. Kultaisina vuosina tehtiin taiteen ohessa myös paljon keksintöjä, järjestettiin naamiaisia ja hulluja kilpailuja. Aika muistutti renessanssia. Ihmiset iloitsivat rajusti unohtaakseen sodan. Viini virtasi ja jazz soi klubeilla. Valitettavasti mukaan tuli myös kokaiini ja ilotalot. Pariisissa oli tuolloin 28 laillista ilotaloa ja oletettavasti parisensataa maanalaista.

Olen nähnyt Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris kahdesti. Siinä amerikkalainen nuoripari, löpimurtoromaanista haaveileva Gil ja hänen tuleva vaimonsa Inez, matkustelevat Inezin vanhempien siivellä Pariisissa. Gil on kiinnostunut 20-luvun suurista nimistä ja silloisesta ilmapiiristä. Iltakävelyllä haaveillessaan hän eksyy ja päätyy ihailemansa ajanjakson maailmaan. Hän tapaa öisillä aikamatkoillaan monia tunnettuja taiteilijoita, vierailee Gertrude Steinin asunnossa, jossa Hemingway, Steinbeck, Fitzgeraldin pariskunta, Man Ray ja monet muut tapaavat toisiaan. Nuorille amerikkalaisille taiteilijoille 20-luvun hillitön Pariisi on pyhiinvaelluspaikka. Tämän enempää ei ole syytä kertoa elokuvasta. Sen teema voisi olla nostalgia. Gil tapaa Kultaisella ajalla myös niitä, jotka haluaisivat palata aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa La Belle Époque.

La Belle Époque oli järjestyksen ja muodon aikaa. Yhteiskunnassa oli selkeä luokkajako. Yläluokan naiset pukeutuivat korsetteihin ja pitkiin hameisiin. Hiukset oli niin taidokkasti laitettu, että niiden laittamiseen kuten pukeutumiseenkin tarvittiin toisen henkilön apua. Ensimmäisestä maailmansodasta selvittyään naiset halusivat säilyttää sodan aikana saamansa vapauden. Pukeutumisessa se näkyi helppona polkkatukkana, paljaina säärinä ja mekkona, joka ei puristanut mistään. Uimaan ei enää pukeuduttu vaan riisuuduttiin.

Sarjakuvan tekijät Catherine "Catel" Muller ja José-Louis Bocquet ryhtyivät kuvittamaan 20-lukua ja päätyivät tekemään sen näyttämällä erään tämän ajan edustajan Alice Prinin elämän. Näin syntyi kirja Kiki de Montparnasse, 2008. Kirjan suomensi Kirsi Kinnunen: Montparnassen kuningatar, 2009. Historia avautuu kirjassa monipuolisesti.

Kikin luettuani katsoin tallentamani mainion dokumentin Pariisin kultainen aika, joka vielä tätä kirjoitettaessa on katsottavissa Yle Areenassa.
Oli mahtavaa nähdä piirroskuvien heräävän eloon. Totta, onpas Kikillä melkoinen klyyvari, noin veikeä oli nuori Josephine Baker, tuossa seisoo Hemingway. Ja noin köyhää oli elämä Pariisin laidoilla, jätehoito järjestämättä, ihmiset surkeita ja likaisia.

Köyhiin oloihin syntynyt Alice ajautuu Pariisiin huonostipalkattuihin ja raskaisiin töihin. Kauniin vartalon ja persoonallisten kasvojensa ansiosta häntä pyydetään malliksi. Puolalainen taidemaalari Maurice Mendjisky pitää Alicen kasvoja kreikkalaisen jumalattaren kasvoina, ja keksii hänelle taiteilijanimen Kiki kreikan kielen Alikia mukaillen.
Kiki on mallina, ystävänä ja rakastajattarena useille taiteilijoille, esim. Kisling, Foujita, Roché ja Braque. Hänen elämänsä suuri rakkaus on amerikkalainen taiteilija, valokuvaaja ja elokuvien tekijä Man Ray. He pitävät yhtä vuosia, kunnes Ray joutuu palaamaan kotimaahansa. Ray ja Kiki tekevät yhdessä arjesta taidetta, joka on surrealistista, avantgardea, dadaa.

Kiki ei ole pelkkä muusa. Hän laulaa, näyttelee ja maalaa, pitää näyttelyitäkin. Hän kirjoittaa myös elämäkertansa, Souvenirs 1929 ja siihen lisälukuja 1950. Kirja julkaistaan myös englanniksi Pariisissa 1930 nimellä Kiki's Memoirs. Kirjaan kirjoittaa esipuheen itse Ernest Hemingway, mutta USA:ssa se on pannassa vuoteen 1996. 

Kikin ystäväpiiriin kuuluu historiaan jääneitä henkilöitä: Georges Simenon, Sergei Eisenstein, Coco Chanel, Louis Armstrong, Pablo Picasso, Charles Chaplin, Jean Cocteau. La Reine de Montparnasse on mukana kaikkialla missä pidetään hauskaa.

Pariisiin kokoontuu taiteilijoita eri puolilta Eurooppaa ja USA:sta. Italiasta, Puolasta ja Espanjasta tulevat pakenevat kurjia oloja ja Itä-Euroopan juutalaiset ja armenialaiset väkivaltaa. Ranskan alusmaista tulee työläisiä. USA:sta lähdetään kieltolain ja yleisen puritanismin vuoksi. Sieltä saapuu sekä taiteilijoita että rikkaita mesenaatteja. Näin Pariisista tulee sen aikaisen maailman kansainvälisin kaupunki. Ranskassa homoseksuaalisuutta ei ole säädetty laittomaksi, tämäkin vetää ihmisiä vapaamieliseen Pariisiin. Kirjallista salonkia pitävä Gertrude Stein asuu naisen kanssa.

Sarjakuvakirja on ryhmitelty aikajaksoittain. Ensimmäinen osa kertoo Kikin syntymävuodesta 1901 ja viimeinen hänen kuolinvuodestaan 1953.
Lopussa on kronologia Alicen elämästä ja kirjassa esiintyneiden taiteilijoiden elämäkerrat.

Kiki on rempseä ja ystävällinen persoona. Valitettavasti hän väheksyy omaa taidettaan ja elää miesten kautta, välillä jopa maksullisena naisena. Hän lähtee Pariisista, kun saksalaiset valtaavat sen 1940 ja elää ystäviensä avustuksella kapakkalaulajana menettäen ulkonäkönsä huumeiden ja vesipöhön takia. 
Suuresta ystäväjoukosta Kikiä on saattamassa hautaan vain kolme uskollista. 

Kikin ja Manin tapaaminen pari vuotta ennen Kikin kuolemaa. Man eli vielä 25 vuotta.

Dag Solstad, Ujous ja arvokkuus (2014)

Norjalainen Solstad kirjoitti romaanin Genanse og verdighet vuonna 1994. Se julkaistiin suomeksi 20 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen!

Kirjan asetelma on aivan tätä päivää, paitsi että en usko, että opetus enää onnistuisi sillä tyylillä, millä kirjan päähenkilö, johtava äidinkielenopettaja Elias Rukla kiusaa oslolaisia oppilaitaan. Nyt riittää paljon vähempi "tylsyys" nostamaan oppilaat ihan kunnolla kapinaan.
Rukla pohtii yksinpuheluna oppitunnista toiseen Ibsenin Villisorsan sivuhenkilön Rellingin merkitystä. Oppilaat joutuvat lukemaan ääneen hänelle hänen pohdinnassaan olevia kohtia yhä uudelleen, koska arvoitus on opettajalla ratkaisematta. Rukla huomaa kyllä oppilaiden haluttomuuden, mutta ei osaa muuttaa tyyliään, jolla on opettanut kaksikymmentäviisi vuotta. Hän tietää, että muutamat valveutuneimmat oppilaat toivovat hänen käsittelevän Ibseniä nykyaikaisemmin rikoskirjallisuuden tiennäyttäjänä tai ottavan käsittelyyn kirjan nuoria kiinnostavan itsemurha-teeman.
Mutta ei. Opettaja opetti klassista kotimaista kirjallisuutta siitä ääneen lausutusta lähtökohdasta, että verovaroin kustannetussa norjalaisessa koululaitoksessa oli määrä opettaa klassista kotimaista kirjallisuutta tarkoituksenaan suoda heille, näille kahdeksantoistakesäisille pullaposkille korkeinta yleissivistävää koulutusta, jota valtio saattoi nuorisolleen tarjota. Hän puhui. Hän puhui Rellingistä, sivuhenkilöstä näytelmässä nimeltä Villisorsa, jonka syövereihin hän oli uppoutunut ja johon, luojan tähden! hänellä oli oikeus uppoutua abiturienttiluokan lehtorina Fagerborgin lukiossa. 

Oppilaat lähtevät välitunnille epäkohteliaasti kesken opettajansa lauseen, mitä ei olisi tapahtunut kymmenen vuotta aiemmin, jolloin opettaja vielä määräsi tunnin loppumisen ja kello oli vain apuväline, joka muistutti oman opetuksensa lumoihin jäänyttä opettajaa ajan kulusta. Tämä ärsyttää Ruklaa, joka suorittaa mielestään sivistystehtäväänsä velvollisuudentuntoisesti, kuten ennenkin, ja antaa oppilaille "harvinaisen mahdollisuuden, niin, hän ei empisi sanaa onnenpotkun, katsella lähietäisyydeltä, miten aikuinen mies intoili oman kulttuuriperintömme olennaisista kysymyksistä". Oppilaat vain eivät ymmärrä ottaa vastaan onnenpotkua. Eivät he ole koskaan ymmärtäneet, mutta ennen he ovat yrittäneet salata tylsistymisensä. Nyt he ovat tylsistyneitä avoimesti, uudella, pelottavammalla tavalla. Kaksoistunnin toisella puoliskolla Rukla on jo saamassa kiinni Rellingin hahmosta, kun hänen haltioitunut yksinpuhelunsa keskeytyy valtavaan kyllästyneeseen huokaukseen. Häntä ärsyttää paitsi röyhkeys myös se, että hän ei ole enää aikoihin uskaltanut puuttua tällaisiin mielenilmaisuihin, vaan on ohittanut ne kuin ei olisi huomannut.
Hän pelkäsi sitä hetkeä, kun oppilaat nousisivat pulpeteistaan, paiskaisivat kannen kiinni ja vaatisivat arvoistaan kunnioitusta, sillä silloin hänen avuttomuutensa paljastuisi lopullisesti.

Vaivaisen kahden tunnin opetuksen jälkeen Elias Rukla on valmis lähtemään kotiin. Hänellä on huojennettu opetusvelvollisuus asemansa vuoksi. Koulun pihassa tapahtuu romahdus. Rukla ei saa auki sateenvarjoaan, jolloin koko aamun - koko elämän - pettymys ja raivo purkautuu varjoon, jota hän hakkaa silpuksi suihkulähteen seinämään. Ällistyneet kasvot ympärillä lisäävät hänen raivoaan niin, että hän karjuu oppilaille lutkaa ja läskinaamaa ja harppoo sitten tiehensä.

Loppuosan tarinaa Elias Rukla seisoo liikenneympyrässä ja miettii elämäänsä. Hän tietää, että häntä tullaan houkuttelemaan takaisin työpaikalle, mutta tuntee, että se elämä on nyt häneltä ohi. Hänellä on vaimo, Eva Linde, joka on osannut hyväksyä ajan muutokset. Eva on yleensäkin osannut sopeutua elämään periaatteellista miestään paremmin. Elias Rukla odotti kauneuden takia palvomaansa Evaa seitsemän vuotta, mutta Eva ajautui ehkä avioliittoon mukavuussyistä. Kaiken lisäksi Eva pettää hänet rapistumalla ja viittaamalla itse kintaalla pönäköitymiselleen. Elias kysyy itseltään, elääkö hän Rellingin tavoin elämänvalheessa. Henkisessä nälässä hän ainakin elää. Nuoruuden filosofiset keskustelut ovat muuttuneet päivittelyksi asuntoveloista. Ainoa tosiystävä, Johan, jonka kanssa keskustelu sujui, jätti Evan tyttärineen hänen huostaansa ja lähti New Yorkiin mainosmaailman palvelukseen.

Eliaksen kriisi 20 vuoden takaa on nykyihmisen kriisiä. Moni kulttuuri-ihminen yhtyy hänen huokaukseensa sivistyksen väistymisestä viihdytyksen tieltä. Elias on ollut ujo, itseään korostamaton henkilö. Onko ujoudelle enää tilaa vai pitääkö huutaa kurkku suorana omaa erinomaisuuttaan? Elias korostaa sivuhenkilön tärkeyttä. Jos haluaa päähenkilöksi, pitää jaksaa olla myös sivuhenkilönä. Ja Eliashan on jaksanut, häntä kärsivällisempää saa hakea! Entä arvokkuus? Elias korostaa omaa arvoaan oppineena henkilönä, mutta näkee, että arvokkuus ei ole enää arvo.
Tästä tulee mieleen kirjailija Jari Ehrnroothin haastattelu HS:ssa viime lauantaina - Jaakko Lyytinen: Havaintoja nollatilassa - jossa Ehrnrooth toteaa, että hyvinvointiaate on korvannut arvot ja ideologiat.
Hyvinvoipuus ja viihtyminen, individualismi - siinähän ne aikamme todelliset arvot ovat. HS:ssa on oikein oma liite, Torstai-liite, joka koostuu ruoka- ja jumppaohjeista sekä listoista tyyliin "Miten tulla onnelliseksi". Sivistyksestä puhumista on alettu pitää teennäisenä.

Mihin suuntaan Elias Rukla lähtee? Sitä ei sanota. Luulen, että hän lähtee suuntaan, jossa pystyy säilyttämään arvokkuutensa.

Hieno ja puhutteleva teos! Pidän myös kannesta, joka on Jenni Saaren suunnittelema.

Lopuksi yksi asia, josta en pidä tässä enkä muissakaan kirjoissa, joissa sitä käytetään: yhteen pötköön kirjoittaminen. Koko kirja on harvoja sisennyksiä lukuunottamatta kirjoitettu yhdeksi ja samaksi tekstiksi. Jos pötkön tarkoitus on osoittaa, että Ruklan ajatus on keskeytymätöntä tajunnanvirtaa, niin enpä usko sitä. Kyllä hän selvästi käy läpi eri teemoja. Uskon pikemminkin Veikko Huovisen toteamukseen, että ajatus on hiirihaukka. Ajatus kaartelee ja tutkailee ja iskee välillä kiinni. Luvut ja kappaleet seuraisivat tällaista ajatuksenkulkua. Lisäksi tämän kirjan kerronta on hän-muodossa, ulkoapäin tarkastelevaa, jolloin jo tapahtuu valintaa. 

Hän-muodolla Solstad saa tarinaansa hienoa satiiria. 

P.S. Lisäys päivää myöhemmin
Käyty kommenttikeskustelu ja ajatusteni kaartelu hiihtolenkillä sai minut siihen tulokseen, että Solstad osoittaa Elias Ruklan hahmossa myös aika paljon kritiikkiä nuoruutensa ajan vasemmistolaisuuteen, ihanteellisuuteen, joka myös jäykisti joitakin loppuelämäkseen tiettyihin valintoihin. Siitä satiirinen tarkastelu. Ruklan ystävä on joustanut, vaimo on kehittynyt ja maailma muuttunut, mutta Rukla näkee vain rappiota. Mitähän ystävä Johan Corneliussen ja vaimo Eva Linde näkevät?

Elina Valkealahti, Kadotettu maisema (2012), uusi vuosi käyntiin kauniilla kirjalla

Tänään olen purkanut joulua pois meidän huushollista. Joulun aika oli mukavaa ajanviettoa vuoroin läheisten kanssa ja itsekseni. Nautin joulun rekvisiitasta, kukista, valoista ja herkuista, ulkoilin, katsoin lastenlasten kanssa vanhoja kotivideoita, videokuvasin perhettä lisää, kävin puolivuotissyöpäkontrollissa (kaikki hyvin), saavutin loppiaisena virallisen vanhuusiän 65 vuotta (kaikki hyvin), luin monta kirjaa, kävin elokuvissa, oleilin ja nautiskelin.

Kirjat, joista voisin kirjoittaa ovat Jari Tervon Revontultentie ja Maria Peuran Ja taivaan tähdet putoavat, mutta olkoon. Niistä on niin moni kirjoittanut eikä minulla ole niistä mitään uutta sanottavaa. Sen sijaan haluan kirjoittaa Elina Valkealahden kirjasta Kadotettu maisema.

Kirja on eläinsatu aikuisille, faabeli. Kuten faabeleissa yleensäkin, tässäkin on opetus tai opetuksia.
Kirjan eläimet/henkilöt, Kirahvi, Lintu, Korppikotka, Perhonen ja Krokotiili näyttävät kukin puutteensa ja vahvuutensa tarinan aikana.

Kirahvi on kasvanut muita korkeammaksi. Se kuvittelee näkevänsä kaiken mahdollisen, enemmän kuin kukaan muu, minkä hintana on yksinäisyys. Eräänä päivänä Kirahvi saa  kuulla, että hänen tuntemansa maiseman ulkopuolella on paljon lisää maisemaa, alppiruusuja ja joki kuunsiltoineen. Tämä tieto vie Kirahvilta tyytyväisyyden omaan maisemaan ja pakottaa sen lähtemään liikkeelle.

Lintu on koko ajan liikkeessä etsimässä kotia. Etsimisestä tulee itsetarkoitus, ja jossakin vaiheessa Linnun valtaa epävarmuus. Se ei jaksa enää ihastua paikoista, jotka alkavat tuntua toistensa kopioilta. Se epäilee, että onkin jo löytänyt kodin, mutta ei ole tunnistanut sitä, vaan jatkanut matkaa.

Kirahvi antoi minun mennä. Me olemme molemmat vapaita. Vapaus vain oli alkanut tuntua hieman erilaiselta kuin aiemmin. Ennen vapaus tuntui - vapaalta. Nyttemmin se oli alkanut Linnusta tuntua enemmänkin pakonomaiselta tarpeelta tehdä sitä mitä aiemminkin. Se, mikä ennen oli tuntunut vapaalta, oli alkanut tuntua pakolta. Miten muuttuvaista vapaus onkaan? Se on mieltemme luoma illuusio, joka lopulta kahlitsee meidät vankilaansa, emmekä oikein vielä silloinkaan ymmärrä - tai hyväksy - menettäneemme vapauttamme.

Lintu myös pelkäsi, mitä tapahtuisi, jos se löytäisi kodin. Ehkä se ei viihtyisikään kodissaan ja koti olisi sille pettymys? Mutta eihän se silloin olisi kotini, Lintu ajatteli, ja ainahan voisin muuttaa. Minä en ole antanut mahdollisuutta itselleni löytää kotia.

Huvittava pieni Toukka kuvittelee Perhoseksi kuoriutuessaan siipien lisäksi saavansa niihin mitä lumoavimmat värit ja kuviot, mutta toisin käy.

Mitään hopeareunuksia ei ollut, ei liioin samettista hohdetta siivissä. Joesta kuvastui likaisenruskea siipipari, joiden ainoan kuvion muodosti repaleisen epäsäännölliset siipien ääriviivat. Mitään kuvioita ei ollut, mitään väriä ei ollut. Ei liioin kauneutta. Niillä siivillä ei totisesti muuta voisi tehdä kuin lentää. Oliko se tarpeeksi vai paljon?

Koska Perhosen elämä on lyhyt, se päättää unohtaa ulkonäöstään murehtimisen ja keskittyä lentotaituruuteen, johon sen siivet ovat oivalliset. Se syöksyy ja lepattaa huolettomana ja iloisena ilmassa elämänhalua täynnä piittaamatta kuoleman läheisyydestä.

Krokotiili on jalat maassa -tyyppi. Se vakuuttaa halveksien Kirahville, että kuunsilta on vain illuusio, ei sillä kävellä. Kirahvin mielestä Krokotiili on masentava ja tylsä otus.

Korppikotka haluaa kovasti ystävystyä Linnun kanssa, jolle taas ystävyys on mahdotonta sellaisen kanssa, jonka kitaan pelkää joutuvansa. Korppikotkan on ehkä viisainta  pysyä siellä, missä se tunnetaan, omassa parvessaan.

Kaikissa, parhaissakin, myös  Kirahvissa ja Linnussa, on annos raadonsyöjää, korppikotkaa.

Kodin löytäminen toisen luota ei ole täydellistä auvoa, salaisuudet pystyttävät muureja. Silti koti on enemmän kohtaaminen kuin paikka.

Kirjan lopussa olevassa epilogissa kirjailija puhuttelee vaatimattomasti lukijaa.

Pahoittelen, että houkuttelin sinut lukemaan tämän tarinan, vaikka en edes ajatellut sinua, vaan itseni takia tämän halusin kirjoittaa. että minulla olisi jotakin, jota jakaa jonkun kanssa. Aivan kuten kirahvi halusi jakaa jo yksitoikkoiseksi käyneen maisemansa. Oliko se muuten sen arvoista?

Tarkoitan: Olisiko sittenkin kannattanut jäädä ja unohtaa mitään kuunsiltaa olevan olemassakaan?

Vastaan lukijana: Kyllä, se oli sen arvoista! Ja ei olisi kannattanut unohtaa. Kuunsillat ovat tärkeitä!

Kadotettu maisema on ihastuttava, syvällinen kirja elämän tarkoituksesta, kaipuusta, ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Se sopii vuoden alun henkisiin inventaarioihin.

Kirjan kieli on kaunista ja lauserakenne selkeä. 
Minä olen kirahvi, lintu, korppikotka, perhonen ja krokotiili.
Pidän juuri tällaisesta suorasta ja kirkkaasta kielestä, ei mitään vertauksia, rönsyjä tai kalevalaisia toistoja.

Kansikuva on kuvataiteita harrastavan Valkealahden itse tekemä. Näen siinä kirahvin suomalaisessa maisemassa.

Mark Levengood, Miljoona ruusua (2014), rakastaen kohti uutta vuotta...

Naapuripöydässä istuu kolme miestä. Yhdellä heistä on pipo päässä, hän on ehkä kaksivitonen, ja pipon alta pursuaa kaunista ruskeaa tukkaa. Hänen päänsä ulkopuoli on hieno, mutta en ole varma, onko sisäpuoli yhtä siisti. "Elikkä", hän sanoo, "me siis  tanssittiin ja tansittiin, kaikki oli messissä, ja oli mahtavaa."
     He puhuvat jostain konsertista, ja vaikka saisin selvää bändin nimestä, en todennäköisesti olisi siitä koskaan kuullutkaan.
     "Mut siis", komistus jatkaa, "siellä oli kanssa aika lailla nelikymppisiä ääliöitä, ja nekin halus tanssia, mutta eihän se nyt näytä mitenkään siistiltä. Ja mä kelasin, että eikö teidän pitäis niinku olla kotona kakaroittenne kanssa.
    Hän ei täsmennä, mutta olen ymmärtävinäni, että tarvitsee vain olla neljänkymmenen, niin on jo ääliö.
....
    Juon kahvini loppuun. Ennen poistumista aion kumartua nuorison puoleen ja sanoa: "Nyt minä lähden kotiin lasteni luo. Aion kasvattaa heidät kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, iästä riippumatta, ja opettaa heille, ettei ihminen ole koskaan liian vanha tanssimaan. Ja sinä, joka istut sisällä pipo päässä: jos vielä kerran sanot nelikymppisiä ääliöiksi, saat luvan pussata sitä yhtä mesimätästä."

 
Mark Levengood on kirjoittanut sarjan pieniä, sympaattisia tarinakirjoja:  
* Riemujen rikkaus, surujen summa (2007)/ Sucka mitt hjärta men brist dock ej (2006), 
* Niin pieni ihmissydän on (2008)/ Hjärtat får inga rynkor (2008),
* Missä kukat kauneimmat (2010)/ Och jag läste att det var omöjligt att leva lycklig förutan dig (2010)  
 * Miljoona ruusua (2014)/Rosor, min kära, bara rosor (2012) 

Lueskelin tätä viimeisintä joulunpyhinä kuusen katveessa. Tiesin, että se olisi täydellinen joulukirja, ja hankin sen itselleni hyvissä ajoin.

 
En tunne montakaan naista, joka sanoisi itseään naiseksi. Ehei, kaikki ovat mieluummin tyttöjä ja tekevät tyttöjen juttuja, he ahtavat buffetissa itsensä täyteen rapuja ja laihduttavat itsensä bikinikuntoon ja pitävät poninhäntää kunnes kupsahtavat maahan pieneksi tyttötuhkaksi, joka tuoksuu omenasampoolta. En väitä olevani asiantuntija, mutta eikö olisi hienompaa olla nainen, itsenäinen aikuinen ihminen, jolla on omat valintansa ja oma vastuunsa? 

Minä vastaan Markille, että olisi, kyllä, olen aivan samaa mieltä! 

Voisin kopioida koko kirjan tähän, koska pidän siitä niin paljon. Kirja on kuin koru, kiva koko ja muoto ja kauniit kuvat. Kuvitus on tässä kuten aiemmissakin kirjoissa Ilon Wiklandin. Teksti on täynnä hymyilevää omista elämänkokemuksista syntynyttä viisautta ja positiivisuutta, samaan tyyliin kuin Merete Mazzarellalla teoksissaan. 

Eräässä luvussa Levengood pohtii ruotsalaisten vimmaa työntää sivuun ikävät asiat ja kokea kuolemakin henkilökohtaisena loukkauksena.

Miksi te niin itsepäisesti takerrutte päivään ja aurinkoon, yritätte tehdä elämästä romanttisen komedian, vaikka me kaikki aavistamme, että Ingmar Bergman tämän koko homman on ohjannut? Kyllä ne lopputekstit sieltä tulevat, mutta miksi keskittyä niihin jo etukäteen?
    Joku viisas on sanonut, että "etukäteen murehtiminen on sama kuin maksaisi korkoa lainasta, jota ei ole ottanutkaan".

Miljoona ruusua teille rakkaat lukijat!

 

Näin hieno siitä tuli! Marraskuun lopussa postasin
sipulin kuvan.

Täällä minä lymyän loppiaiseen asti tai ehkä Nuutin päivään!
Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.