Onko Taivaan tie tietokirja?

Albert Einstein, kuvannut Quint Buchholz

Luin tämän päivä HS:n kulttuurisivuilta seuraavan otsikon Katri Helenan Taivaan tie on myydyin tietokirja.  Siis, ihan totta - tietokirja? Mikään lehtiotsikko ei ole pitkään aikaan saanut minussa aikaan sellaista epäuskoista naurunhörähtelyä kuin tämä. Myöhemmin jutussa lukee: Tietokirjoista on eniten myynyt Katri Helenan Taivaan tie. Seuraavaksi eniten on ostettu keittokirjaa Kinuskikissan helpot suosikit sekä Helena Petäistön matkaopasta Pariisi, Versailles, Giverny. 
 
Minusta näistä kirjoista vain viimeistä voi pitää jotenkuten tietokirjana.
Katri Helenan kirja on fiktiota tai rajatietoa. Kirjoittaja lohduttaa itseään surussaan ja kuvittelee keskusteluja kuolleiden läheisten kanssa. Hän kirjoittaa ylös näiden viestejä itselleen, ja sitten ne kohta jo julkaistaankin kirjana. Olen selannut kirjaa kirjakaupassa. Siinä on tavanomaisia elämänohjeita ja mietelauseita. Mielestäni Katri Helena on hyvä laulaja ja esiintyjä, mutta ei kirjailija. Ei tietokirjailija.

Kinuskikissalla on leivontablogi. Hän suunnittelee herkullisia leivonnaisia ja julkaisee niiden ohjeet. Nyt näitä ohjeita on siis saatavilla myös makean näköisenä kirjana. Tämä on mielestäni harrastekirja, ei tietokirja.

Tietokirja sivistää ja on muodoltaan viihteellisempi, vähemmän akateeminen kuin tiedekirja. Joskus tiedekirjan tekijä innostuu ja onnistuu laatimaan kirjastaan myös yleistajuisemman version eli tietokirjan. Tiedekirjan on oltava ennen kaikkea ammatillinen. Mutta eikö tietokirjankin pidä sentään syntyä tutkimustyön tuloksena?

Tieto-Finlandian sai viimeksi Ville Kivimäki ansiokkaasta teoksestaan Murtuneet mielet. Aiempia palkinnonsaajia ovat olleet mm. Esko Valtaoja, Erkki Tuomioja ja Anu Kantola. 
 
Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjapalkinnon ovat saaneet mm. Heikki Ylikangas, Liisa Keltikangas-Järvinen, Katarina Eskola ja Anna Kortelainen.
 
Viime vuosina on tietokirjailjoiden joukossa kuulunut kritiikkiä, että palkintosijoille on nostettu myös hyvin kevyitä kirjoja. Ei kai sentään ...!  

Minulla pitäisi olla jossain kortti, jossa Albert Einstein näyttää kieltä. Lisään kuvan siitä tähän kuvitukseksi, kun löydän, mutta kiirehdin nyt julkistamaan tämän, koska haluan kuulla rakkaat lukijat mielipiteenne. Mikä on teidän mielestänne tietokirja?
... Ei löytynyt sitä korttia, mutta aika hauska kortti Einsteinista kuitenkin. Ja tähän loppuun kuva epäuskoa seuranneesta mielentilastani "kulttuuriuutisen" luettuani.

Syövän kanssa voi elää, Syöpä 2

Toimittaja Marja Aarnipuro on kirjoittanut kaksi hyvää tietokirjaa rintasyöpään sairastumisesta, toipilasajasta ja elämästä hoitojen jälkeen. Rintasyöpävuosi (2011) käsittelee sairastuneen elämää, Aarnipuron omaa elämää, kohtalokkaasta lauseesta "Täytyy ottaa koepala" aina ensimmäiseen vuositarkastukseen saakka. Toinen kirja Rintasyövän jälkeen (2014) jatkaa siitä viisivuotistarkastukseen asti.

Minä luen näitä kirjoja jännittyneenä ja juoni edellä kuin dekkareita. Ne vetävät puoleensa magneetin tavoin, koska itse olen hoitopolkuni alkutaipaleella juuri leikkauksessa käyneenä, odottamassa, mitä  poistetun kasvaimen ja vartijaimusolmukkeen tarkemmassa tutkimisessa paljastuu. Ensidiagnoosi oli hyvä, mutta se ei ollut vielä niin tarkka. Jos syöpäsolut ovat rauhallisia ja hitaita, selviän vähemmillä jatkohoidoilla, mutta jos ne ovat ärhäköitä ja nopeasti jakautuvia, niin sitten on lähdettävä kovaan vastarintaan järein asein. Ei silti, minä haluaisin joka tapauksessa kaikkein järeimmät aseet, massiiviset hoidot ja kaiken tiedon, mitä on. Ja kokovartalokuvaus, tomografia, tänne heti, kiitos! Olisikohan sitä turvallista uusia parin viikon välein? 

Aluksi olin hyvin pragmaattinen ja tarmokas, mutta nyt tunnen välillä pelkoa. Tulkitsen kaikenlaisia tuntemuksia etäpesäkkeiksi. Tämän epävarmuuden kanssa sitä on nyt vain elettävä. Aarnipuro on kokenut samoin. Hän kuulee eräässä haastattelussa Rintasyöpä-kirjaansa määriteltävän kirjaksi pelosta ja huomaa, että se on totta.

    Kauhistun joka kerta, kun luen juuri sytostaattihoidoista selviytyneiden julkkisten julistavan, että nyt he ovat terveitä. Itse en uskalla sanoa niin. Sanon aina, että ennusteeni on hyvä ja että tällä hetkellä kaikki on hyvin, mutta koskaan ei varmasti voi tietää, mitä ihmisen sisällä on meneillään. Muotoilen asian tosinaan myös niin, että tunnen itseni terveeksi, mutta vasta kontrollit näyttävät todellisen tilanteen.

Pidän molempia kirjoja onnistuneina. Ensimmäinen on aivan täydellinen, toisessa on jonkin verran toistoa (mikä on ok, koska harva tietenkään lukee näitä kirjoja näin peräkkäin) ja joukossa hieman löysää kerrontaa. Juoksuohjelma ja ruokaohjeet ovat turhia muuten niin kompaktissa teoksessa. 

Kirjat koostuvat kirjailijan omista kokemuksista ja tietolaatikoista. Laatikkojen tiedot ovat luotettavista lähteistä cancer.fi, terveyskirjasto.fi jne.
Aarnipuro on tehnyt mm. tarkat laskelmat siitä, mitä syövän sairastaminen maksaa yleisellä ja yksityisellä puolella. Yleinen on ihan yhtä hyvä kuin yksityinen, ja yleiselle puolen pääsee nykyään myös yhtä nopeasti tai vain muutama päivä hitaammin kuin yksityiselle. Parilla päivällä ei syövän leikkaamisessa ole mitään merkitystä. Kun luin noita tietoja, en voinut kuin huokaista kiitollisena siitä, että meillä on verovaroin kustannettu terveydenhoito. Jokin valkosoluja vahvistava pistos saattaa maksaa yli 2000 euroa, mutta potilaalle jää maksettavaksi 3 euroa. Kyllä kannattaa maksaa verot ja pitää hyvinvointiyhteiskuntaa yllä. 

On hyvä, että joku kertoo rehellisesti, miten vaikeita jatkohoidot saattavat olla. Aarnipurollakin tuli syöpähoidoista uusia sairauksia, kaihista osteoporoosiin ja "chemo brains" -ilmiöön. Sytoaivoinen unohtelee ja sotkee asioita, aivot eivät toimi ihan priimasti. Minusta tuntuu, että minulla on nämä aivot jo nyt, ennen kuin olen saanut ensimmäistäkään hoitoa. Toivottavasti miehelle ei tule, eläytymisestä.

Olen tyytyväinen Aarnipuron asenteesta hymistelijöihin. Hän on kohdannut ihmisiä, jotka puhuvat syövästä lahjana, jonka pitäisi opettaa häntä, sairastunutta, arvostamaan itsestäänselvyyksiä. Minusta tällaista ei pidä toisen ihmisen koskaan sanoa. Sairas itse voi hauskuttaa porukoita toteamalla, että tässä pahassa on niin paljon hyviä puolia, saa huomiota ja ehkä kiharat hiukset. Mutta ulkoapäin tuleva opettavainen asenne ja vaatimus jalostumisesta on sellaista, mitä kärsivä vähiten odottaa. 

   Minusta syöpä ei ole lahja. Se on vain helvetin huonoa tuuria. Syöpä on varas, joka vie elinvoimaa ja vanhentaa. Sitä vastaan ei voi taistella eikä sitä voi estää. Siitä voi selvitä ja sen kanssa voi oppia elämään - jos on pakko. Mutta mikään lahja se ei ole. Lahja on jotain sellaista, mitä haluaisi antaa toiselle, rakastamalleen ihmiselle. Syöpää ei ikinä.

Aarnipuro puhuu myös toisenlaisesta väärin suhtautumisesta, surkuttelijoista ja myötäelämistä teeskentelevistä.

    Potilasta säälitellään ja surkutellaan. Ulkopuoliset seuraavat hänen elämäänsä kuin jännitysnäytelmää ja kyllästyvät, jos juonessa on onnellinen loppu.

No, onneksi en ole julkisuuden ihminen. Saan puhua läheisilleni, jotka kuuntelevat oikeasti, keskittyen, vaikka puheeni tahtovat kiertyä koko ajan samaan asiaan. 
Harrastan kirjoittamisterapiaa muokkaamalla sanoiksi tätä elämääni mullistavaa tapahtumaa tänne blogiin. Kertomisessa on taikaa, siinä taakka keventyy. Ajattelen myös, että joku voi vastaavaan tilanteeseen joutuessaan kokea, että niinhän se blogisti Marjattakin siitä selvisi. Onhan tämä edessä oleva hoitopolku varmaan melkoinen elämys. Tiedän, että te lukijani täällä blogissa toivotte näytelmääni onnellista loppua. 

Ostin takkini kaulukseen Roosa nauha -pinssin Kultajousesta

Kaikkein lohdullisin kohta kirjassa on Aarnipuron sitaatti Suomen Syöpäpotilaat ry:n kirjasesta ”Ensitiedon opas syöpään sairastuneelle”:
Nykyään syöpä voidaan mieltää pitkäaikaiseksi, sydänsairauksien ja diabeteksen kaltaiseksi krooniseksi sairaudeksi. Kroonisia sairauksia pystytään hoitamaan, potilaiden elämää pidentämään ja sen laatua parantamaan. Syövän kanssa voi elää.

Saskia Sarginson, The Twins (2013), retroromaani

We weren't always twins. We used to be just one person.
      The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
      So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.

Kirjan aloitus kertoo suoraan, mistä on kyse, kaksosuudesta. Viola ja Isolte pitävät toisistaan huolta, koska heillä ei ole muita, kehen luottaa. Nuori, epävarma äiti heittelehtii ajan aatteiden mukana ja antaa kokemattomuuttaan pienille tytöille aivan liikaa vastuuta. Sitten tapahtuu jotain, mikä rikkoo idyllin ja erottaa tytöt toisistaan. Onko heidän mahdollista palata vuosien taa menneisyyteen, jonka he muistavat vain osittain ja kenties väärin?

Mitä lapsuudesta jäänyt syyllisyys tekee ihmiselle? 

Miten monin tavoin ihmiset rankaisevat itseään?

Mitä kaksosuus merkitsee? Oman persoonan etsimistä, kilpailua, uskollisuutta, vahvaa sidosta ja rakkautta? Sama pätee sisaruksiin yleensäkin, mutta identtisillä kaksosilla sidos on lujin. Onko tällainen side enemmän lohtu vai rasite?

Seuraavassa sitaatissa Viola on Isolen tietämättä yksin matkalla junassa ja tuntee näin:

It’s as if I am the only person left in the world. My breath, caught against the glass, comes back to me, trapped and warm. I see my reflection wavering, lost in the dark. I am separate from Isolte, removed and plasted into the wilderness like an outcast. I miss her. My fingers slide down the glass and feel it tremble. Ghost fingers touch my own, my reflection coming back to meet me. She didn’t mean to hurt me. She is my twin. I can never stop loving her.

Kirjailija sijoittaa tarinansa Suffolkiin, Englantiin, lapsuutensa vehreisiin maisemiin. Hän näyttää, että satumaisessa ympäristössä saattaa piileskellä vaaroja ja että sadut ne vasta ovatkin täynnä pimeyttä.  

Kirjan lopussa on Sarginsonin haastattelu. The Twins on hänen esikoisromaaninsa. Hän sanoo haluavansa kirjoittaa jatkossakin retroromaaneja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän termin! The Twins sijoittuu vuosiin 1972 ja 1987, joissa kummassakin on tapahtumia, jotka kirjailija on halunnut kutoa tarinaansa ja joilla on hänelle nostalgisia muistoja.

Yksityiskohta takakannesta, sekin kaunis

Tämä kirja on kaunis ja syvällinen, ehkä jossakin kohti vähän kevyt ja juonta liian heppoisesti kuljettava, mutta annan sen anteeksi, koska kirja herättää minussa niin paljon kysymyksiä.

Asetelma ja tapa kuvata lapsia tuo mieleeni Monica Fagerholmin tyttökuvaukset, Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön. Myös Ian McEwanin taidokas romaani Atonement, Sovitus, käsittelee lapsuudessa tapahtunutta erehdystä ja sen seurauksia. Sarkinson ei yllä näiden konkarikirjailijoiden tasolle, mutta samaa herkkyyttä hänellä kyllä on.

  

Sattumoisin Teemalla menee juuri ranskalainen trillerisarja Kuolleista palanneet, jossa käsitellään kaksosuutta hyvin kiinnostavalla tavalla.Tämän sarjan kaksosten julma tilanne ja The Twins -kirjan kaksosten suhde pyörivät mielessäni yhtä aikaa.

Itse en tunne identtisiä kaksosia, mutta minulla on lapsenlapsina ei-identtiset kaksoset, joiden kasvua seuratessa olen ajatellut, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina, mielellään vielä eri sukupuolta olevina, niin paljon kumppanuutta, turvaa ja läheisyyttä olen huomannut heidän saavan toisiltaan.

Elämän lommoja, Syöpä 1

Luen parhaillaan toimittaja Marja Aarnipuron kirjaa Rintasyöpävuosi (2011). Odotan myös kirjastosta hänen toista kirjaansa Rintasyövän jälkeen (2014) sekä Satu Hassin kirjaa Tukka hattuhyllyllä (2002). Näitä ajantasaisia kirjoja odotellessani olen selannut kirjoituskilpailun tuloksena syntynyttä Haaste elämältä, kokemuksia syövästä, jonka ovat toimittaneet Päivi Hietanen ja Juha Nirkko. Tämä kirja on vuodelta 1994. Ajankulu näkyy. Silloin syöpädiagnoosi oli todella kauhistuttava asia. Ensimmäisen jakson otsikkona on Ensihetkiä, reaktioita, tunteita. Useimat reaktiot ovat aivan erilaisia, järkyttyneempiä kuin oma käytännöllinen suhtautumiseni.

Olen siis saanut syöpädiagnoosin ja menossa leikkaukseen ylihuomenna. Kaikki on käynyt todella nopeasti, kolmen viikon sisällä koepaloista leikkaukseen. Kyllä yleinen terveydenhoito toimii tehokkaasti, kun on kyse vaikeasta sairaudesta. Kerron muutamista ensireaktioistani.

Sain kutsun mammografian lisätutkimukseen. Aina ennen on tullut hyviä uutisia, joten tiesin, ettei kaikki ole nyt ihan hyvin. Röntgenlääkäri otti kolme koepalaa. Harmittelin siinä koepaloja otettaessa, miksi olen käyttänyt hormonikorvaushoitoa niin kauan ja ilmeisen turhaan. Mitään muita riskitekijöitähän minulla ei ole. Kysyin lääkäriltä, lopetanko tähän päivään, ja hän vastasi yhdellä sanalla:"Lopeta." Siitäkin tiesin, ettei kaikki ole todellakaan hyvin. Aloin etsiä tietoa ja pohtia uusiksi kesäsuunnitelmiani.

Viikon päästä odotin lääkärin soittoa koepalojen tuloksesta. Mieheni oli aikaillut aamulla mökille lähtöään. Hänellä oli siellä sähkömiehen tapaaminen, mutta hän halusi perua sen ja olla tukemassa minua. Minä suostuttelin hänet menemään. Mitä hätää minulla! 

-  A. A., röntgenlääkäri päivää. Tuloksesi ovat tulleet. Missä olet nyt, oletko mukavasti?
-  Istun ihan tukevasti tässä pöydän ääressä. Ei taida olla hyviä uutisia?
-  No, näytteessä löytyi syöpää, leikataan se pois, ja liitännäishoidot tulee päälle.
-  Kuolenko minä tähän?
-  Tilanne ei ole ollenkaan sellainen. Ensinnäkin löydös on pieni, alle 1 cm, ja muu selviää sitten kun on leikattu, mutta voin sanoa sen verran, että röntgenkuvissa ei näy kainalon imusolmukkeissa mitään epäilyttävää.

Juttelimme lisää. Osasin kysyä kaikenlaista, olinhan ollut jo nettilääkärin sivuilla tuntikaupalla. Lääkäri selitti, mitä jatkossa tapahtuu. Minä kiittelin. Ajatella, ilman kutsua joukkotarkastukseen en olisi epäillyt mitään! Puhelun aikana mikro sanoi plim. Otin lounaani mikrosta ja aloin popsia. Muusi vähän pyöri suussa, mutta ruisleipä maistui ihanalta. Ajattelin, että pitää syödä, koska eihän sitä ihan rääpäleenä syöpähoidoista selvitä.

Sitten soitin miehelle. Hän puhui niin hellästi ja erilaisella äänellä kuin tavallisesti, että reippauteni alkoi vähän murtua.

Ensireaktioni jälkeenkin olen ollut koko ajan hyvin rauhallinen, tarmokas ja positiivinen ja kääntänyt kaiken parhain päin. Tiedän, että hoitojakso on rankka, mutta sehän tuo minulle terveyttä. Tämä on näitä elämän lommoja. Oikeassa lonkassani on lommo keinonivelen vuoksi, ja nyt tulee vasemman puolen rintaan lommo. Tasapainoa! 

Kirurgin tapaamisessa tuli vähän erimielisyyttä siitä, minkä verran leikataan. Minähän haluaisin päästä  eroon koko rinnasta ja mieluiten molemmista, mutta kirurgi taivutteli minua ajattelemaan asian uusiksi.

-  Kaikki pois vain. Näistä rinnoista on ollut ihan tarpeeksi hyötyä ja hupia. Nyt mennään terveys edellä. Ja mieskin on tuossa kyllä ihan samaa mieltä. (Katsoin miestäni, joka nyökytteli rohkaisevasti.)
-  Eei, eihän me leikata pienen ihosyövän takiakaan koko ihoa pois. Me tehdään säästävä leikkaus, ja sitten jos ilmenee, että on tarvis, niin sitten lisää. 

Mieheni kertoi, että oli aikeissa tukea minun näkemystäni sanomalla, että Marjatta on niin kaunis, ettei siinä yhdet rinnat paljon merkitse, mutta päätti olla hiljaa. Hienoa! Mutta näin siis mennään - kyllä lääkärit tietävät.

Huomenna menen valmisteleviin toimenpiteisiin. Syövän paikka merkitään rinnan sisään merkkauslangalla ja vartijaimusolmukkeet tussilla ihoon gammakuvausten jälkeen, joissa ihoon ruiskutetaan radioaktiivista merkkiainetta. Näin olen ymmärtänyt. Ohjeiden mukaan kuvausten jälkeen pitää juoda paljon, etten säteilisi liikaa.Tiistaina menen leikkaukseen. Keskiviikkona pääsen kotiin ja alan hoitaa leikkaushaavaa. Kahden viikon päästä saan lisää tietoa kasvaimen laadusta ja mahdollisesta levinneisyydestä ym. Näiden tietojen pohjalta tehdään hoitosuunnitelma. Saattaa tulla vielä laajempi leikkaus, kokopoisto, jos leikatussa kasvaimessa on jotain, mikä viittaa sen tarpeeseen. Sitten alan käydä säteilytyksessä, jota annetaan muutama minuutti joka päivä ehkä kuukauden ajan, ja sen jälkeen saan solumyrkkyjä muutaman viikon välein. Viimeisenä on sitten antiestrogeenilääkitys, jota joutuu ottamaan viitisenkin vuotta. Mutta eihän sitä tiedä vielä, tuleeko minulle näitä kaikkia hoitoja ja missä laajuudessa. Tunnen itseni aivan terveeksi ja virkeäksi - jospa tämä olisi löytynyt ajoissa.

En tee tästä blogistani sairastamisblogia. Saatan kirjoittaa muutaman tilannepostauksen aina välillä. Ajattelin näin aluksi selittää tilanteen, koska saatan olla hajamielinen täällä blogissakin kuten olen arkielämässäni ajatusteni pyöriessä tässä edessä olevassa prosessissa.

Laila Pullisen töitä ihailemassa

Veistos ei ole kuollutta materiaa, vaan maamerkki, hengen viesti ihmiseltä toiselle. Se on kolmiulotteinen ajatus ilman sanoja, jonka kautta ihmiset tuhansien vuosien päästä voivat ymmärtää toisiaan, mutta ennen kaikkea myös itseään.

Näin Laila Pullinen, yksi ansioituneimpia ja tunnetuimpia kuvanveistäjiämme, määrittelee veistostaiteen tänä päivänä.

Olemme saaneet Kouvolan taidenäyttelyyn Laila Pullisen 80-vuotisjuhlanäyttelyn, Valon kaari. Kävin ihailemassa hänen töitään, joita on näyttelyssä hänen pitkän uransa eri vuosikymmeniltä, uusimmat viime vuodelta. Näyttelyssä on esillä myös maalauksia ja muutama ryijy.

Valo heijastelee veistosten pinnassa, ja veistokset näyttävät elävän. Jos nämä työt olisivat ulkona, materiaali heijastaisi vielä enemmän valoa ja loisi uusia kaaria. Pullinen on sanonut, että hänen veistoksensa kertovat ihmisen pyrkimyksestä kurottautua ylös. Hän on myös kertonut, että baletti on ollut hänen innoittajanaan jo 60-luvulta lähtien.

Hengen peili 1977

Taiteilija on jo pariin otteeseen ollut kertomassa töistään, avajaisissa 7.5. ja 17.5. En päässyt mukaan kummallakaan kertaa, mutta hän tulee vierailemaan vielä 9. elokuuta.Jospa silloin. 

Pullisen veistoksissa näkyy luonnon ja ihmiskehon muotoja. Useilla teoksilla on nimet antiikin tarustosta.

Hefaistos 1990

Yläkerrassa oli toinen valoaiheinen näyttely. Nikolai Tscherbakoffin (myöhemmin Tervakorpi) Veden valoa. Tämä taiteilija on opiskellut Pietarissa Ilja Repinin johdolla. Taulut ovat perinteisiä, ympäröivää todellisuutta kuvaavia.

Pienessä sivuhuoneessa, Kouta-galleriassa, oli tällä kertaa nuoren taiteilijan Hilkka-Maija Pääkkösen teoksia. Nappasin kuvan yhdestä, jonka sininen veti minua puoleensa.Työn nimikin on Iso sininen.

Taidemuseon edessä seisoo kolme komeata ogoh-ogoh-veistosta, jotka on valmistanut keramiikkataiteilija Anu Pentik. Nämä patsaat jäivät taidemuseon pihaan Pentikin ja Suku Parkin Vuoropuhelu-yhteisnäyttelyn jälkeen pari vuotta sitten. Pentik oli saanut idean patsaisiin Balin matkalta, jossa näki, miten  tällaisia patsaita valmistettiin juhlarekvisiitaksi.

Tervetuloa Kouvolaan hienoon näyttelyyn Taidemuseo Poikiloon! Luit oikein, tämä on museomme nimi. Taiteilija Pekka Nissinen on kehitellyt fiktiivisen muinaisesineen ja antanut sille nimen "poikilo". Hänen keksimässään tarinassa poika vuolee puupalikan kosintakirjeeksi tytölle, ja jos tämä ottaa sen vastaan, niin pian vietetään häitä. Kun tämä nimi otettiin käyttöön, koko museo oli täynnä erikokoisia puupulikoita ihmisenkokoisista pyyhekuminkokoisiin. Minä en pidä tästä nimestä yhtään. Kansanperinteestä löytyisi vaikka miten paljon kauniita nimiä, joilla on oikea merkitys ja jotka eivät kuulosta poikivien lehmien navetalta. Minä olen motkottanut tästä omituisesta nimestä kaikkialla, Kouvolan sanomien tekstaripalsta Napakoissakin. Uhosin siellä koirankakkavalitusten joukossa, etten ikinä käytä tuota nimeä, puhun vain Kouvolan taidemuseosta. Sain myös kannatusta mielipiteelleni. Tiedän, että julkisten tilojen nimeäminen ei ole helppoa. Löytyy onnistuneita ja vähemmän onnistuneita nimiä, mutta tämä P... (EN sano enää sitä sanaa!) tämä on kaiken huippu, äänneasultaan ruma, ja esinekin on outo turhake. Miksi ei korua tai vaikka kauhaa tulevalle vaimolle kosimisriitissä!

Hans Fallada, Yksin Berliinissä (2013)

Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä on uudelleenlöydetty klassikko. Kirjailija ehti saada teoksensa valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Hän oli epäröinyt tämän teoksen kirjoittamista, mutta ryhdyttyään työhön, hän kirjoitti 866 konekirjoitusliuskaa neljässä viikossa jo hyvin sairaana. Kirja julkaistiin hänen kuolinvuonnaan 1946 lyhennettynä ja muokattuna nimellä Jeder stirbt für sich allein. Ajan kuvaan ei sopinut esim. sellainen asia, että vastarintaan ryhtynyt pariskunta olisi ollut aluksi mukana natsijärjestöissä. Kirjasta otettiin jatkuvasti uusia painoksia silotellussa muodossa, kunnes vuonna 2011 se julkaistiin Saksassa alkuperäisasussaan, karkeana, raakana ja muokattua intensiivisempänä. Tästä kirjasta tuli hitti. Se on ollut 20 maan myyntilistojen kärjessä. En ihmettele suosiota. Kirja osoittaa, että paitsi yksittäiset, tunnetut sankarit, myös tavalliset työtätekevät ihmiset vastustivat Hitleriä. Päähenkilöiden oivalluksen hetki ja kääntyminen pois valta-ajattelua myötäilevästä asenteesta, nämä kirjaan nyt palautetut asiat, tekevät siitä psykologisesti kiinnostavamman kuin jos päähenkilöt esitettäisiin pelkästään esikuvallisina hahmoina. 

Fallada kuvaa, millaista saksalaisten elämä oli natsien hirmuvallan aikana. Ihmiset elivät pelossa, ilmiantaen toisiaan ja totellen yhä uusia määräyksiä. Tehtaat määrättiin muuttamaan tuotantolinjojaan (aseita ja ruumisarkkuja tarvittiin) ja johto komennettiin tarkkailemaan työntekijöitä. Vähäisemmästäkin hallintoa epäilevästä lauseesta saattoi joutua Gestapon kidutettavaksi ja keskitysleiriin. Kaikessa toimi hierarkia, ylimpänä natsit. Tällainen asetelma antoi myös yhteiskunnan pohjasakalle, pelureille ja pettureille, mahdollisuuden kieroiluun ja vääriin ilmiantoihin. Viranomaiset joutuivat muuttamaan tyyliään brutaalien SS-miesten määräämään suuntaan. Kuulustelut eivät olleet enää haastatteluja vaan silkkaa kidutusta. Kunnon ihmiset koettivat olla mahdollisimman huomaamattomia. Maanalaistakin toimintaa oli, mutta usein urkintajärjestelmä toimi ja vastarinta nitistettiin. 

Tällaisessa tilanteessa Quangelin pariskunta, Otto ja Anna, saavat tiedon ainoan poikansa kaatumisesta, ja heissä molemmissa herää kapinamieli. He kirjoittavat kahden vuoden ajan postikorteille Hitlerin vastaista sanomaa ja jättävät kortteja portaikkoihin. Heidän toiveensa on, että kortteja luetaan ja kierrätetään kädestä käteen, mutta näin ei tietenkään käy. Korttien teksti on liian vaarallista kenenkään säilytettäväksi: Fuhrer käski – me tottelemme! Kyllä vain, me tottelemme, meistä on tullut lauma lampaita, jotka Hitler saa ajaa mihin tahansa lahtipenkkiin. Me olemme lakannneet ajattelemasta ...

Järjestelmä käyttää paljon energiaa ja väkivaltaa korttien kirjoittajan löytämiseen. Komissaari Escherich joutuu tehottomuuden takia vangituksi ja kidutetuksi hänkin, kunnes hänet taas palautetaan entiseen tehtäväänsä ja piiskataan metsästämään korttinikkaria. Komissaari on pitänyt tätä työtään kiinnostavana palapelinä, mutta vankikokemus ja kohtaaminen tekijän kanssa muuttavat hänen elämänsä. Itse asiassa hän on ainoa, joka todella muuttuu korttien vaikutuksesta. Hän huomaa, että kortteja kirjoitellut hiljainen mies, huonekalutehtaan työnjohtaja Quangel onkin paljon häntä parempi ihminen.

     "Kyllä minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja minä toivon, että tekin tiedätte, mitä te teette, herra komisario."
     "Mitä minä sitten teen?"
     "Te olette murhaajan käskyläinen, ja te toimitatte jatkuvasti uutta saalista murhaajan kynsiin. Te teette sen rahasta ettekä ehkä edes usko siihen mieheen. Ei, te ette varmaankaan usko häneen. Pelkästään rahasta ..."

Teos perustuu tositapaukseen. Kun Fallada oli saanut käsiinsä Otto ja Elise Hampelin tapausta käsittelevät asiakirjat, hän kirjoitti ensin esseen Bau-lehteen otsikolla Saksalaiset tekivät sittenkin vastarintaa Hitlerin terrorille. Jo tässä esseessä hän käytti fiktiivistä lähestymistapaa ja korostaa myös kirjan alkupuheessa, että yksityiskohdat eivät ole kaikki yhtä todellisten tapahtumien kanssa. Hän haluaa välittää "sisäisen totuudellisuuden". Hän kiinnostui aiheesta, jossa tavalliset, eristäytyneet ihmiset onnistuvat järisyttämään valtavaa natsikoneistoa; groteski asetelma, jossa elefantti säikähtää hiirtä. 

Kirja on raaka. Siitä tekijä varoittaa jo esipuheessa.

Moni lukija on varmaan sitä mieltä, että käsillä olevassa kirjassa on kovin paljon kidutusta ja kuolemaa. Tekijä katsoo aiheelliseksi huomauttaa, että tässä puhutaan lähes yksinomaan ihmisistä, jotka taistelivat Hitlerin hallintoa vastaan, heistä ja heidän vainoojistaan. Näissä piireissä kuoltiin melko paljon vuosijaksolla 1940 - 1942 ja sen molemmin puolin. Runsas kolmannes tämän kirjan tapahtumista sijoittuu vankiloihin ja mielisairaaloihin, eikä kuoleminen ollut niissäkään harvinaista. Tekijästä ei itsestäänkään ollut aina miellyttävää luonnostella niin synkkää maalausta, mutta valon lisääminen olisi ollut valehtelua. 

Mutta Fallada lisäsi kuitenkin loppuun valonpilkahduksen, mikä tuntui hyvin perustellulta. Hän näyttää, että uusi elämä versoaa rehellisten, hyvien ihmisten parissa, maata viljellään ja kaltoinkohdeltu lapsi saa uuden mahdollisuuden. 

Yksin Berliinissä vaikutti minuun syvästi, 766-sivua kerrontaa, joka jää mieleen. Nimen olisin halunnut säilyttää alkuperäisenä myös uudessa suomennoksessa: kukin kuolee itsekseen. Se on Oton sellikaverin, erään hienon ihmisen, lausuma ajatus.
En ehtinyt lukea tätä kirjaa ennen vappumatkaamme Berliinissä, mutta näin jälkeenpäin luettuna se lisäsi myös jotain matkakokemuksiini. En enää aprikoisi, tiesivätkö saksalaiset keskitysleireistä. Niihin joutuminenhan on ollut jokapäiväinen uhka, ja sillä on peloteltu. Mietin vain, miksi ihmiset eivät tänä päivänä Oranienburgissa muka tienneet keskitysleiristä, kun kyselimme sitä heiltä käveltyämme vahingossa ohi. Alkavatko he väsyä aiheeseen? Onhan se kauheaa, että paikkakunnan nähtävyys on tuota lajia. Vaivaako kollektiivinen syyllisyys yhä vielä saksalaisia? Falladan kirja tuo siihen ainakin helpotusta.

Berliini ja sen historia tuntuu olevan nyt muotia. Todennäköisesti tämänkin kirjan myötä ihmiset käyvät katsomassa tiettyä osoitetta, jossa Kempelit - Quangelit asuivat ja paikkoja, joihin he jättivät kortteja. Hyvä historiallinen romaani toimii juuri näin.  Suosittelisin tätä kirjaa nuorille, jotka muutoinkin lukevat paljon paksuja kirjoja, taruja ja dystopioita. Tämä romaani koukuttaa ja pitää jännityksessä samalla tavalla ja on kaiken lisäksi totta. 

Lisäys 7.1. 2018
Tässä (klik) mielenkiintoista tietoa Yksin Berliinissä elokuvista, sarjoista ja teatteriesitysksestä.