Berliinin matkalta, Sachsenhausenin keskitysleiri

Puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä idyllisessä Oranienburgin pikkukaupungissa on keskitysleiri, jossa pidettiin vankeina yli 200 000 ihmistä 1936 - 1945. Vankeihin kuului alkuun vain poliittisesti epäilyttäviä, mutta pian natsi-ideologia määräsi myös rodullisesti ja biologisesti alemmiksi määritellyt ihmiset vangittaviksi ja eliminoitaviksi. Keskitysleirille tuotiin juutalaisia, mustalaisia, homoja ja erivärisiä sekä Saksasta että Saksan valloittamista maista. Vammaisia ei tuotu edes leirille asti, heidät tapettiin muualla, koska heistä ei ollut hyötyä. Ideologian mukaan paras hyöty leirille valituista ihmisistä saatiin tappamalla heidät työllä, ja paljon kuolikin raskaan työn ja aliravitsemuksen seurauksena. Kun tämä keino ei ollut tarpeeksi nopea, leirillä alettiin teloittaa ihmisiä eri tavoin: hirttämällä, päähän ampumalla ja pesuhuoneiksi naamioiduissa kaasukammioissa. Tämä kaikki oli minulle tuttua asiaa kirjoista, dokumenteista ja elokuvista, mutta keskitysleirillä asia muuttui eläväksi.

Leirin edessä tien varressa on iso rakennus, joka on ollut kaiken keskitysleiritoiminnan suunnittelu- ja koulutuskeskus. Nykyään siinä on museo. Sachsenhausenista suunniteltiin mallileiri muille. Sen sijainti pääkaupungin kupeessa toi paikalle myös mediaväkeä, jota harhautettiin eri tavoin. Oli mm. yksi moderni sairaalahuone moderneine laitteineen, muualla potilaat olivat kurjissa oloissa useampi samassa sängyssä. Juutalaisia ei hoidettu ollenkaan. Lääkäreinä oli nuoria harjoittelijoita ja muutamia "tutkijoita", jotka suorittivat kokeita mm. istuttamalla sairauksia terveisiin ihmisiin. 

Ennen ironista leiriporttia on ollut leirin johtajien ja vartijoiden taloja puutarhojen ympäröimänä. Niitä ei ole enää jäljellä kuin kuvissa. Portin toisella puolen muurin sisällä aukeaa toisenlainen elämä. 

Työ, jota leirillä tehtiin, oli aluksi monenlaista, ihan järkevääkin, valmistettiin mm. huonekaluja. Mutta sodankäynnin kiihtyessä kaikissa pajoissa alettiin valmistaa aseiden osia. Itse työ oli monesti siedettävämpää kuin tuntikausien seisottaminen nimentarkistuksissa aamuin illoin kylmässä ja sateessa avoimella kentällä.

Jotkut asuinparakeista ovat säilyneet alkuperäisinä, hävitettyjen tilalle on kentälle merkitty niiden ääriviivat. Eri ryhmät pidettiin tiukasti erillään alueilla, joista jokaiseen oli vartiokopeista hyvä näkymä. Sachsenhausenin julmuuden arkkitehtuuria on toistettu lukuisissa muissa keskitysleireissä. 

Vankikoppi

Rankaisupaaluja

Tämä teloituspaikka oli minulle melkein liikaa. Kuuntelulaitteessa, jossa selostettiin 37 kohdetta - noin neljä tuntia ja useita kilometrejä kului koko kierrokseen - kaunis englanninkielinen ääni esitteli, miten nerokkaasti paikka oli suunniteltu: sopiva luisu, niin että veri loiskuu hyvin alas, "blood could easily sluice out".

Ruumiiden hävittäminen oli iso ongelma, johon kehitettiin uunit. Silti myös kylän kanava oli loppuvaiheessa aivan tukkeessa ihmisten jäännöksistä.

Pakeneminen leiriltä oli lähes mahdotonta. Ennen sähköpiikkilankaa leirin laidoilla oli alue, jolle erehtyvän vartijat saivat heti ampua. Vartijat saivat näistä uroteoistaan kuntoisuuslomia.

Leirialueella on paitsi alkuperäisiä rakennuksia ja esineistöä, myös muistomerkkejä ja massahautapaikkoja, joihin on kerätty kaikkialta leirialueelta löytynyttä tuhkaa.

Nelikymmenmetriseen obeliskiin on kirjattu niiden maiden nimet, jotka luovuttivat kansalaisiaan Sachsenhauseniin. Tässä joukossa ei ole Suomea, mutta Suomikaan ei ole viaton tässä eurooppalaisessa massamurhassa. Meiltä luovutettiin natseille sodan loppuvaiheessa parikymmentä juutalaista.

Leirialueelta on Oranienburgin asemalle vajaa kaksi kilometriä. Siinä pois tallatessa mielessä kävi monenlaista. Muistan, miten lapsena puhuttiin, että eihän sellaista olisi tapahtunut, jos olisi tiedetty. Hah, tottakai tiedettiin! Eräässäkin juutalaismuseossa kerrotaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskitysleiriltä sukulaisille ghettoon salakuljetetusta kortista, joka oli välitetty eteenpäin ja julkaistu vasemmistosanomalehdessä. Korttiin oli kirjoitettu, että näillä leireillä tapetaan kaikki. Tietenkin natsien propagandakoneisto vastasi heti tällaiseen tietoon idealisoiduin kuvin. Mutta miten ihmeessä oranienburgilaiset, aivan aidan takana asuvat, olisivat voineet olla tietämättä? Sitäpaitsi ennen Sachsenhausenia siellä oli ollut jo vuoden ajan 1933 - 1934 Oranienburgin leiri vanhassa panimossa Berliiniin vievän valtamaantien varressa. Tähän leiriin näki suoraan tieltä.

Tietäminen ei ole ongelma, vaan kysymys, mitä sitten, vaikka tietäisikin? 

Miten paljon me tiedämmekään nykyään - ja miten vähän me osaamme tai voimme tehdä! 

Hotellimme vieressä oli Ukrainan suurlähetystö, jonka seinustalla oli ajankohtainen muistopaikka.

Saska Saarikoskella on tämän päivän HS:ssa kolumni "Keskitysleirillä ei hymyillä selfiessä", jossa hän kertoo kahdesta käynnistään Auschwitzin leirillä Puolassa. Hän mainitsee, että leiri on nykyään suosittu turistikohde myymälöineen ja hampurilaiskioskeineen, kun se hänen edellisellä vierailullaan vuonna 1985 oli syrjäinen muistomerkki. Sachsenhausen on onneksi yhä hyvin epäkaupallinen, ei kioskeja eikä pääsymaksua, hyvin vaatimaton opastus rautatieasemalta. Mekin kävelimme ensin harhaan, koska olimme tottunet näkyvämpään opastukseen. Alueella on kirjasto ja arkistoja, kaikessa on arvokas tuntu. 

Myös Berliinin kaupungissa on lukuisia muistomerkkejä natsiajan uhreille. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Minä haluan aina positiivisen lopun, siksi vielä tämä kuva toisinajattelijasta, joita aina diktatuureissakin löytyy. Kuva on maanalaisesta museosta, joka löytyy Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin alta Berliinin keskustasta. Uusi sotalaiva on telakalla saatu valmiiksi. Hitler on pitänyt puheensa ja kansallishymni raikaa: tämä mies ei sojota kättään, vaan pitää ne puuskassa, koska hän tietää oikean ja väärän eron.

Lähtöselvitys, Berliinin viikko edessä

Huomenaamulla starttaamme mieheni kanssa viikoksi Berliiniin, toinen kerta molemmilla. Se edellinen kerta oli pari vuotta sitten tammikuussa, jolloin asuimme taidetoimikunnan residenssissä, miehen taideharrastuksen ansiosta, minä siinä siivellä mukana. Silloin kolusimme paljon taidemuseoita ja gallerioita. Ei ollut mitään tungosta missään, koska ajankohta oli todellakin off-season. Saatoimme viettää pari - kolme tuntia jossain galleriassa katsoen videofilmejä taiteilijan elämästä tai taiteilijasta työssään. 

Nyt asumme hotellissa kynän osoittamassa kohtaa, siis ihan ydinkeskustassa. Ajankohta on otollisempi ulkoiluun, todella hienoja lämpötiloja on luvassa, joten todennäköisesti kävelemme puistoissa ja tutustumme paremmin eri kaupunginosiin.  

Lasimestari-blogista sain vinkin hyvästä turkkilaiskylpylästä. Olen ollut usein Turkissa, mutta ei ole tullut koskaan käydyksi hammamissa, koska olen ollut siellä aina aurinkolomalla, jolloin biitsin lämpö voittaa hammamin. Jospa nyt sitten jonain päivänä rentouttaisin Berliinissä kulkemisesta väsynyttä kroppaani suloisessa turkkilaisessa hammam-käsittelyssä. 

Myös Katja Jalkasen helmikuinen Berliinin loman postaus nostatti intoani jo silloin varattuun matkaan.
Saa nähdä, mitä kaikkea tulee koetuksi. On utelias ja innokas olo. Teemme joka ilta uudet väljät suunnitelmat seuraavaksi päiväksi. Läppäri on mukana, joten mikäs on suunnitellessa. Sattumalle jätämme tietenkin paljon tilaa, kuljemme silmät auki ja katsomme, mitä vastaan tulee. 

Lukutilanteeni on sellainen, että kaksi hyvää kirjaa on kesken, Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä, josta kiinnostuin Donna Mobilen kirjoissa ja Delphine de Vigan romaani Yötä ei voi vastustaa, joka alkoi houkuttaa, kun olin lukenut Leena Lumin blogikirjoituksen. Fallada on niin paksu, että sitä en ota mukaan ja Vigan taas on jo niin pitkällä, että luen sen ehkä loppuun vielä tänä iltana. Kirjan ja ruusun päivän kirja, Anna-Leena Härkösen kolumnikirja Takana puhumisen taito, lähtee mukaan, samoin sen kanssa ostamani brittikirjailija Saskia Sarginsonin pokkari The Twins. Eikä muuta tarvita, Berliinissä on kirjakauppoja, jos tulee pula. Ja mitä jos yrittäisinkin jättää tällä kertaa lukemisen vähemmälle ja huomioida enemmän. 

En lupaa kirjoittaa matkalta, mutta matkan jälkeen tulee varmaan jonkinlainen kooste huomioinneista. Käyn kyllä piipahtamassa blogissa - eihän sitä osaa ilmankaan olla - lukemassa toisten postauksia. 

Tällainen check-in tällä kertaa! Auf Wiedersehen!

Kaija Juurikkala, Äitikirja (2014)

Kaija Juurikkala on ehtinyt monenlaiseen äitirooliin. Hän on ollut nuori pienten lasten äiti kahden perheen kommuunissa, yksinäinen yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti perheessä, jossa vilistävät omien lasten lisäksi uuden puolison adoptiolapset, vanha äiti, perhekodin ammattiäiti ja isoäiti. Juurikkala on ollut sekä uraäiti että kotiäiti. Hän on saanut nähdä toisten lastensa menestyvän ja toisten epäonnistuvan pystymättä auttamaan. 

 

Äitikirja ei ole kasvatusopas vaan elämäkerta äitiysnäkökulmasta. 

Tämä kirja on hienoa luettavaa niin sille, joka vasta suunnittelee äidiksi ryhtymistä kuin myös sille, joka katselee äitiyttään taaksepäin. 

Kun Juurikkalan perheeseen kuuluu neljä pientä poikaa, hän yrittää ohjata leikkejä Maija Poppasena, kunnes huomaa, että pojilla syntyy aina riitaa ja hän on siinä sähinässä tiellä. 

Olen kyseenalaistaja, ja minusta alkoi tuntua, että perusturvattomat lapset eivät kuitenkaan ajan uskomuksista huolimatta olleet laatuaikaa paitsi. Osasin tarjota sitä, mitä ei tarvittu. Mikä paradoksi!
   He tarvitsivat jotain muuta.
   He tarvitsivat minut.
   Vain minut. 

Miten turhaan moni vanhempi kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei leiki tarpeeksi lapsen kanssa. Pyh. Ei lapsi tarvitse aikuisesta leikkikaveria, vaan aikuisen.
   Niin minä annoin itseni kurottautua kohti aikuista.
   Ikiaikainen nainen istuu kodin keskipisteessä ja kutoo.
   Äiti on läsnä.
   Hän on pesä ja turva. Ei muuta. 

Näin Juurikkala rauhoitti ja vapautti itsensä osallistumisesta lasten leikkeihin. Samalla tavalla perinteisesti hän suhtautuu siihen nykyään yleiseen tapaan, että aikuiset valitsevat lapselle harrastuksia ja toimivat taksikuskeina. 

Menettääkö lapsi mahdollisuuden löytää elämäntehtävänsä, jos häntä ei kuskaa pienestä pitäen aikuisten mielestä hyödyllisiin harrastuksiin? Asioiden löytämisellä on aikansa. Kun ymmärtää ajan syklisen luonteen, sen taipumuksen kiertyä aina uudelleen oman elämänteeman äärelle, silloin vapautuu kiireestä. Tietää saavansa mahdollisuuden aina uudelleen. 

Vaisto toimii paremmin hiljaisuudessa kuin vauhdilla kohkatessa. Sydäntään kuljettaa perille sisäiseen hiljentymiseen opettajaa tehokkaammin itse. 

Ja vielä ajatuksia järjestyksenpidosta.
Juurikkalan (äidin mielestä käsittämättömän) siisti kakkoslapsi: "Meillä lopetetaan siivous siihen, mistä muut äidit alottaa."
Naapurin terävä kakara:"En oo koskaan nähnyt näin sotkuista kotia."
Hän ei kuulostanut moittivalta, pikemminkin vain toteavalta. Siitä huolimatta - tai sen ansiosta - hän viihtyi meillä, kuten muutkin lastemme kaverit. Osa heistä suorastaan asui kanssamme. Poikien huoneessa oli aina lattialla ylimääräinen patja.

Nämä lainaukset puhukoot puolestaan. En ala pähkäillä, olisiko jossakin puolitie parempi, eikä Juurikkalakaan sano, että hänen tapansa olisi paras. Se on ollut hänelle paras silloin ja niissä olosuhteissa, missä hän on lapsineen elänyt.
Hän korostaa myös itselle nauramisen kykyä äitiin kohdistuvien odotusten paineessa. Tämä kyky saisi hänen mielestään olla ostettavissa äitiysvaatteiden kera tai sitä voisi olla mukana muutaman litran verran neuvolan jakamassa äitiyspaketissa. 

Kirjaa lukiessa oli mukavaa miettiä, minkälainen äiti on itse ollut. En ole ollut niin monissa äitirooleissa kuin Juurikkala. Olen ollut pienten lasten työssäkäyvä ydinperheäiti ja nyt aikuisten lasten eläkkeellä oleva äiti ja neljän lapsenlapsen isoäiti. Olin - ja olen - lapsistani innostunut äiti. Juurikkalan tavoin minäkään en ollut huolissani heidän koulumenestymisestään tai suorituksistaan, vain siitä, että he olisivat onnellisia. Yksi pojista tuli kerran nuorena aikuisena kotiin toipumaan rakkaushuoliensa vuoksi. Minä laitoin hänen huoneensa seinät täyteen voimalauseita ja tervehdyttäviä luontokuvia. Tälle toimenpiteelle on myöhemmin naurettu. Olen ilmeisesti parhaimmillani lohduttajaäitinä. 

 Äitiyslomalla keväällä 79 lohduttamassa esikoista vauvan nukkuessa.

Kirjallinen kohtaaminen, Juha Hurme

Lukukeskus innostaa ihmisiä lukemaan tänä vuonna teemalla Kirja – Kohtaamispaikka. Myös blogeissa on tartuttu haasteeseen. Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi laittoi haasteen liikkeelle ja Leena Lumi välitti sen minulle. Kiitos molemmille!

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.
Mainitse tekstissä haasteen alkuperä.
Haasta mukaan 3 – 6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Minua houkuttaa kirjoittaa enemmän kirjailijakohtaamisesta kuin yhdestä kirjasta. Tärkein kohtaamiseni on Coetzee, josta olen kirjoittanut useasti täällä blogissani, mutta hyväksi suomalaiseksi rakkaudeksi on nousemassa tai jo noussut Juha Hurme!

Kohtaaminen 1

Olen jokasyksyisessä Joensuun kirjallisuustapahtumassa syksyllä 2007. Kolmipäiväisen tapahtuman päätteeksi esitetään osia Juha Hurmeen näytelmästä Volvo Amazon. En ymmärrä siitä paljoakaan ja joudun lähtemään kesken esityksen junaan. Nimi Hurme ja jotkut tilanteet esityksestä jäävät kuitenkin pyörimään mielessäni. 

Lehdissä alkaa olla juttuja uudesta teatterimiehestä, joka ohjaa näytelmiä bensa-asemien takapihoille ja muihin erikoisiin paikkoihin eikä arvosta perinteistä laitosteatteria.

Kohtaaminen 2

Luen Juha Hurmeen vastailmestyneen kirjan Hullu (2012) ja ihastun siihen. Olen kirjoittanut Hullusta ja kahdesta muusta mielenterveyttä käsittelevästä kirjasta blogini neljäntenä postauksena täällä. Mielenterveysaiheet ovat aina kiinnostaneet minua. Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut huolta vailla, siksi koen samaistumista tällaista kirjallisuutta lukiessani. Hurmeen kirja näyttää, että ihminen voi nousta pahastakin paikasta, ei miksikään zombiksi vaan entistä onnellisemmaksi ja luovemmaksi  kansalaiseksi. Meidän mielessämme on valtavia voimavaroja eheytymiseen. Hurme kertoo kirjassa, miten sairastui psykoosiin ja vietti kuukauden mielisairaalassa, jossa keräsi potilaista ryhmän ja alkoi rakentaa heidän kanssaan näytelmää. Hurme koki, että potilaat itse asiassa parantavat toisensa, ei henkilökunta. 

Sairaalajakson jälkeen Hurme taisteli itsensä irti masennuksesta lukemalla. Hän koki, että niin kauan kuin pystyy lukemaan, pystyy myös parantumaan. Kun hän vastoin varoituksia päätti alkaa irrottautua lääkkeistä, hän paranikin nopeasti ja täysin. 

Lainaan HS:n Kuukausiliitteen juttua 5.1.2013. Toimittaja Jouni K. Kemppainen kysyy, miltä tuntui, kun koki, että ei ole enää hullu. ”Sanat loppuu kuvaamaan sitä riemua”, Hurme tapailee. ”Olihan se riemullinen syksy. Sen jälkeen on ollut riemullisia talvia, keväitä ja kesiä. Minä voin tosi hyvin ja tosi iloisesti.”

Olen nähnyt Hurmeen muutamissa haastatteluohjelmissa. Hän on valloittava. Hän puhuu voimakkaalla äänellä lempeästi silmiin katsoen. Ensimmäiseksi tulee mieleen sanat terve ja reilu.

Hurme oli monilapsisen perheen yksinäinen kuopus, joka kuljeskeli yksinään metsässä. Siellä hän löysi tilaa ajatuksilleen ja luovuudelleen. Hänellä on syntymävammana toisessa kädessä sormia vain ensimmäiseen nikamaan. Tämän on täytynyt olla lapselle rankka paikka. Myös aikuisena Hurme on  viettänyt aina paljon aikaa luonnossa vaelluksilla ja souturetkillä. Hän on kertonut viettävänsä vuodesta sata yötä teltassa.Taiteen tekemisen ja ulkoilmaelämän ohessa hän on välillä ystävänsä mukana rakennusmiehenä. Hurmeen elämäntyyli näkyy hänen habituksessaan: terve ihonväri ja hoikka olemus, ei mitään keski-iän pönäkkyyttä tässä taiteentekijässä. 

Hurme on lähes itseoppinut teatterimies. Hän ollut alalla jo kolmisenkymmentä vuotta: opettanut, ohjannut 15 kaupunginteatterissa, johtanut Rauman kaupunginteatteria vuoden, kirjoittanut radiokolumneja ja kolme romaania. Vielä tässä kuussa häneltä julkaistaan esseekirja Nyljetyt ajatukset. Kirjan kehyksenä on 20 vuorokautta kestävä soutumatka. Kaksi miestä soutaa Kustavista Hailuotoon keskustellen taiteesta.
Vaikka Hurme on vieraillut isoissa laitosteattereissa, hän viihtyy edelleen parhaiten vapailla kentillä. Hän pitää ohjenuoranaan sitä, että taiteen pitää ärsyttää, mutta leppoisasti. Hän on tinkimätön oman tiensä kulkija, täydellisen vapaa kaupallisuudesta.

Kohtaaminen 3

Hurme on ohjannut Helsingin kansallisteatterille näytelmän Europaeus. Istumme mieheni kanssa yleisössä Willensaunassa 24.3. 2014 ja nautimme suunnattomasti tästä produktiosta.

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820 -1884) on unohdettu monialainen nero ja originelli toisinajattelija. Hänen aikanaan Suomessa vallitsevana ideologiana oli kansallinen herääminen. Tämän aatteen nokkamiehiä olivat Snellman, Lönnrot, Runeberg ja Ahlqvist. Ajan henki oli patrioottista, sovinistista ja kristillistä. Europaeus tökki aikakauden ajattelua olemalla kaikesta toista mieltä. Hän näki tärkeänä kansojen yhteyden. Hän esitti jopa sellaisen ajatuksen, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Hän oli feministi, panteisti, luonnontutkija ja eläintensuojelija. Tänä päivänä Europaeus olisi ajan hermolla, mutta omana aikanaan häntä pidettiin hulluna ja uhkana, mistä johtuen hänelle ei myönnetty apurahoja. Europaeus yritti estää Kalevalan julkaisemisen, koska koki, että Lönnrot väänsi eepoksen väkisin ja tarkoitushakuisesti siihen juonelliseen muotoon, missä se on nyt, ja jätti paljon tärkeää ainesta pois. Tämä tuo mieleen Raamatun kokoamisen ja vänkäämiset kirkolliskokouksissa. Europaeus jatkoi itsekseen kansanperinteen keräämistä ja muuta eri alojen tutkimustyötään ilman anomaansa tukea. Hän kuoli nälkään eräällä matkoistaan Pietarissa. Tämän monipuolisen miehen keksimä on mm. sana tasa-arvo. 

Esitys pani nauramaan ja itkemään. Se kertoi suurista asioista olematta tippaakaan mahtipontinen. Hurmeen tavaramerkki onkin leikkisyys ja erilaisten elementtien yhdistäminen kiinnostavaksi kokonaisuudeksi. Näytelmässä on nykyaikaa ja mennyttä, vanhaa kieltä ja uutta, hienoa liikettä, kupletteja, kurkkulaulua ja ihania kehtolauluja. Europaeuksen lisäksi kohtaamme muitakin väärinymmärrettyjä mm. Aleksis Kiven.

  

Tämä viimeisin kohtaaminen Hurmeen taiteen kanssa ei jää minulla viimeiseksi. Olen kertakaikkisen ihastunut Hurmeeseen ja hänen tapaansa olla pienten ja kaltoin kohdeltujen puolella.

En haasta erityisesti ketään. Se napatkoon tämän, kuka tuntee aiheen omakseen. Pääsiäisterveisin, Marjatta