Vuosi bloggausta II, Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Olen ollut yhden ainoan kerran kirjoittamiskurssilla. Se oli Kouvolan kansalaisopiston nettikurssi juuri ennen kuin aloin blogata. Kurssi toimi niin, että kaikki osallistujat, kymmenkunta, arvioivat toistensa töitä alkusuunnitelmasta eri versioiden kautta valmiiseen tuotokseen. Ohjaaja antoi oman palautteensa aina viimeisenä. Pidin kurssista ja sen työskentelymuodosta, vaikka olinkin ehkä tottumattomuuttani hieman liian ankara arvioija. Kirjoitin kurssilla esseen Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin. Yritin ensin tehdä siitä hyvin viileätä, mutta ohjaaja usutti kirjoittamaan omien kokemusten kautta.  Jotkut kurssilaiset oudoksuivat alun pitkää Coetzee-fanitusta, mutta ohjaaja piti sitä hyvänä täkynä. Kas tässä minun aikaansaannokseni!

Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin

Nuori äiti kävelemässä lasten kanssa kirjastoon. Minähän se siinä, lukutoukka. Lainaan satukirjojen ohessa myös itselleni lukemista, romaanin, jonka kannessa paksut verisuonet risteilevät talon ja sen vieressä kasvavan puun alta maan ytimeen. Odotan lasten kanssa puuhaillessa iltaa ja omaa lukuhetkeäni.
Istun illalla mielituolissani lukemassa J. M. Coetzeen kirjaa Maan sydämessä. Uppoudun eteläafrikkalaisen maatilan tyttären kuolettavan yksitoikkoiseen elämään isän ja palvelijoiden kanssa syrjäisellä tilalla. Tylsästä elämästä kärsivän päähenkilön sisäinen elämä on vimmaista. Mielikuvissaan hän rakastaa ja murhaa. Nautin sekä kirjan kielestä että rakenteesta. Lukisinko vielä yhden kappaleen? Lapset nousevat aikaisin, paras mennä jo nukkumaan. Pujahdan sänkyyn mieheni viereen ja kuuntelen lasteni unen tuhinaa. Kirjan lumous ei hellitä. Hetken päästä nousen. Vielä vähän. Valoisa kesäyö on vaihtunut aamuksi, kun lasken kirjan kädestäni päättäen etsiä käsiini koko Coetzeen tuotannon.

Keski-ikäinen nainen tuijottaa Nobel-palkitun John Maxwell Coetzeen haastattelua. Minähän se taas siinä, himolukija ja Coetzee-fani. Tanskan TV on tehnyt mielikirjailijastani harvinaisen haastattelun Nobel-palkinnon kunniaksi. Lehtiartikkeli varoittelee ohjelman katsojia Coetzeen kummallisesta vakavuudesta ja pitkistä tauoista keskustelussa. Artikkeli vain lisää kiinnostustani. Pettyisin, jos kirjailija olisi aivan tavallinen. Katson hievahtamatta ohjelman loppuun ja tarkistan vielä, että se tuli myös tallennetuksi. Mietin Coetzeen puheen rytmiä ja huomaan, että se on sama kuin hänen teksteissään. Kirjailija vaalii siis myös puhekielessään kielen kauneutta.

Olen tutustunut Maan sydämessä -kirjan euforisen lukukokemuksen jälkeen vuosien mittaan Coetzeehen monipuolisesti. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa, uusimmat heti niiden ilmestyttyä englanniksi. Löysin Googlesta linkin, josta pääsin katselemaan mielikirjailijaani  pitämässä Nobel-puhettaan. Se löytyi myös tekstinä minulle tulostettavaksi ja mapitettavaksi. Coetzeen kirjat ovat lumonneet minut kerta toisensa jälkeen. Ne ovat kertoneet, mitä apartheid on. Eleetön, vakava mies on elänyt sortoyhteiskunnassa ja osannut kertoa koskettavasti niin sorretuista ja heidän nousustaan sekä sen mukana tulleista ongelmista kuin parempiosaisena kokemastaan syyllisyydestä. Hän on myös osannut kuvata hyvin kotimaisemiensa kauneuden ja  hellyyden, jolla aikuinen katsoo itseään lapsena.
 

Mikä panee ihmisen hurmaantumaan mustista merkeistä valkealla paperilla? Kaikki eivät lue ja tulevat silti hyvin toimeen!

Olen ollut koukussa lukemiseen pienestä pitäen. Opin lukemaan nelivuotiaana, kun katselin pöydän toiselta puolen, miten koulun aloittaneelle veljelleni paukutettiin Aapisen salaisuutta. Minun lukemisen taitoani pidettiin pienessä maalaiskylässä niin ihmeenä, että vanhempani panivat minut usein antamaan vieraille lukunäytöksen perheraamatusta. Lukutaidostani oltiin ylpeitä, mutta myöhemmin ilmeni, ettei sitä olisi saanut käyttää paljon muuhun kuin Satakunnan Kansan ja Raamatun lukemiseen. Nyt nenä irti kirjasta. Ei tosta likasta mitään tyäihmistä tu. Silmäkki tuata menoo kärsii! Mutta minä tyttö se luin! En suinkaan lastenkirjoja vaan Minna Canthia ja Juhani Ahoa. Kotonani poikkesi kuolinpesien huutokauppoja kiertävä romukauppias, joka lahjoitti minulle saalistaan. Roinilan talossa ja Papin rouva sisältävät nykykatsannon mukaan alle kouluikäiselle sopimatonta erotiikkaa. Muistan kokeneeni aavistuksen jostakin hienosta, joka minua aikuisena odottaa. Kokemukseni pohjalta en pidä mitenkään haitallisena sitä, että lapset lukevat hyviä aikuisten kirjoja; he omaksuvat niistä sen verran mitä ymmärtävät. Olen onnellinen, että tutustuin luku-urani alkumetreillä 50-luvulla sattumalta juuri näihin kirjoihin enkä Angelika- sarjaan, jota myöhemmin murrosikäisenä pidin maailman parhaana kirjallisuutena.

Paljon lukeva ja kirjoittava Merete Mazzarella sanoo: ”Kun luet kirjoja, et ole koskaan yksin.” Tämä lause on totta. Kirja on ollut minullekin monesti keskustelukumppani, terapeutti ja tylsyyden poistaja. Kerran jäin myrskyn vuoksi Tallinnan satamaan kuudeksi tunniksi; luin kaksi kirjaa enkä kärsinyt kuten moni kirjaton kanssaodottelija.

Kirja avaa uusia maailmoja. Lukiessa voi siirtyä muiden ihmisten ja olentojen nahkoihin, eri aikoihin ja paikkoihin, myös aivan uusiin maailmoihin. Lukiessa kokee sellaista, mitä ei ikinä voisi tai ehtisi kokea todellisuudessa. Jo kymmenen minuutin bussimatkalla ehtii uppoutua kirjan maailmaan, mutta parasta uppoutumista on se, kun voi joskus lukea koko kirjan yhtä päätä kuin katsoisi elokuvan ja palata sitten viiipyilemään yksityiskohtiin. 

Lukeminen – kuten kirjoittaminenkin – on paljolti samaa kuin mietiskely.

Lukemalla voi valmistautua asioihin, jotka ovat edessäpäin, aikuistumiseen, lasten saamiseen, vanhuuteen, matkaan tai muuttoon, mikä on rauhoittavaa varsinkin minunkaltaiselleni varovaiselle varmistelijalle.

Lukemamme kirjat vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme ja miten elämme. Joku kirja saattaa jättää lukijansa niin närkästyksen valtaan, että hän ryhtyy toimimaan kirjassa käsitellyn epäkohdan poistamiseksi. Itse kiinnostuin aikanaan rauhantyöstä juuri lukemisen kautta. Mielestäni ei ole hienompaa ideaa kuin rauhanjuna, joka kuljetti keväällä 1982 kirjailijoita ja muita taiteilijoita kertomassa taiteestaan ja sen rauhansanomasta asemilla, kouluissa ja työpaikoilla ympäri Suomea. Omassa koulussani juonsin oppilaiden kanssa radiotunnin, jossa haastattelimme Annika Idströmiä.

Kun lukee paljon, kirjat alkavat ikään kuin keskustella keskenään. Lukukokemus ei ole vain se kirja vaan kirjailijan koko muu tuotanto ja samaa teemaa käsitellet aikalaiskirjailijat ja klassikot. Myytit ja tarinat aukeavat uusissa kirjoissa uudella tavalla. Lukijan lukeneisuudesta riippuu, mitä kirja hänelle antaa. Muistan, miten koulussa yhtäkkiä tajusin vertauskuvallisuuden. Saimme tehtäväksi lukea Michel del Castillon pienoisromaanin Kitara ja kirjoittaa siitä. Hoksasin, että kitara edustaa kirjassa muutakin kuin soitinta ja lopetin kirjoitukseni paatoksella:”Jonakin päivänä minäkin löydän kitarani.”

Voiko lukeminen olla haitaksi ihmiselle? Olivatko lapsuuteni ihmiset varoitteluineen oikeassa? Silmäni eivät ole ainakaan kuluneet lukemisesta ja työurakin on tullut suoritettua ihan säällisesti.

Jotkut pitävät lukemista epäsosiaalisena harrastuksena. Entä sitten, miksi ei saisi viihtyä itsekseen? Sitä paitsi monet lukijat ovat erittäin sosiaalisia, käyvät lukupiireissä keskustelemassa toisten harrastajien kanssa ja kirjamessuilla kuuntelemassa ja tapaamassa mielikirjailijoitaan. Itsellenikin kirjamessut ovat kirjavuoden huippu. Messujen puheenporinasta voi päätellä, että lukeminen hiljaisena harrastuksena ei ole mykistänyt harrastajaansa. Myös blogiharrastus on uutta sosiaalisuutta, jossa bloggaajat keskustelevat kirjoista sosiaalisessa mediassa.

Jostakin kenties löytyy höyrähtänyt lukuaddikti, joka ei muista lukemiseltaan syödä eikä peseytyä, mutta silloinkaan lukeminen ei ole sekoamisen syy vaan pikemminkin yritys parantua.

Ennen pitkää lukeva ihminen haluaa yleensä myös kirjoittaa. Törmäsin Maria Peuran kirjoittamispäiväkirjassa Antaumuksella Keskeneräinen mielenkiintoiseen ajatukseen lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta:” Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.”

Yleensä kirjailijat lukevat paljon. Olen kuitenkin tavannut aloittelevia kirjoittajia, jotka painottavat sitä, että varovat lukemasta muiden kirjoittamaa, ettei vain se oma omin turmeltuisi vaikutteiden painosta. Hätävarjelun liioittelua! Paljon lukeva taas ei väheksy kirjoittamista. Mistä hän edes saisi luettavaa, jos ei moni sitä kirjoittaisi? Lukijalle kirjoittaminen on usein salainen haave.

Itse olen toistaiseksi kirjoittanut aika vähän. Olen hengittänyt ulospäin lukemisen herättämiä ajatuksiani lukupäiväkirjoihin ja osallistumalla erään naistenlehden nettilukupiiriin. Opettajana toimiessani innostuin päivänavausten laatimisesta ja esittämisestä keskusradion kautta luokkiin. Toiset opettajat tarjosivat minulle vuorojaan, kun hassu innostukseni yleensä epämiellyttävänä pidettyyn asiaan tuli tunnetuksi. Suunnittelin jopa tarjoavani näitä pikkupuheitani kustantajalle eläkkeelle jäätyäni, mutta se jäi. Käyn myös erään ystäväni kanssa laajaa sähköpostikirjeenvaihtoa. Nautimme molemmat ajatustemme muotoilusta toisen ymmärrettäväksi. Kirjeemme ovat välillä useiden sivujen mittaisia mietiskelyjä kaksin. Olemme laskeneet leikkiä, että tarjoamme niitä joskus julkaistavaksi kirjana kuten Jörn Donner ja John Vikström keskustelukirjeenvaihtoaan.

Minulle puhtaan fiktion kirjoittamisen kynnys on hirveän korkea. Esikuvani, Coetzee ja muut suuret, ovat ilmeisesti asettaneet riman korkealle. Ihailen suuresti hyviä elämäkerrallisen fiktion kirjoittajia, viimeksi Virpi Hämeen-Anttilaa, jonka romaani Tapetinvärinen tuo esiin lasten kärsimykset sodan jähmettämien isien perheissä. Miten hän uskalsi muistaa! Uskaltaisinkohan itse?

Entä blogin jälkeen?
Päivänavaukset ovat saaneet uuden elämän, kun annoin ne äidinkielenopettaja-miniälle, joka on antanut niitä ystävälleen, joten kohta koko Turku kuulee minun saarnojani.
Ystävän kanssa kirjoittelemme pitkiä sähköposteja kuten ennenkin.
Iiris-lehti lopetti, joten lukupiiri siellä on mennyttä aikaa. Enhän minä sinne hyvänen aika enää joutaisi kirjoittaakaan, kun on tämä blogi, joka täyttää kirjallisen kunnianhimoni.

Vuosi bloggausta I, tilastoja ym. selvittelyä

Tadaa, vuosi bloggausta takana!  

Aion kirjoittaa näillä näkymin kolme eri synttäribloggausta, siksi nimesin tämän arvokkaasti I:ksi.

Olen kirjoittanut vuoden aikana 110 postausta , muutamissa on useampi kirja ja joissain muuta asiaa. 

Yleensä käyn korjailemassa edellistä kirjoitustani muutaman päivän ajan, mutta sitten se saa jäädä. Nyt juolahti mieleeni, että olisipa hauska käydä  kokeneena ja vähän viisastuneempana laittamassa ensimmäisten haparoivien, epäröivien postausteni perään pienet arvostelut. Muutoin niitä ei pidä muuttaa, koska ideahan on juuri siinä, että näkee oman kehityksensä kirjoittajana. No, antaa niiden babyraapustusten olla siellä! 

Miten te bloggaajaystävät olette keränneet ne blogit, joita seuraatte? Minulla on ongelmana se, että pelkään seurattavia blogeja kertyvän ajan mittaan liikaa. Aina kun luen hyvää blogia, haluan lisätä sen listalleni. Seuraamieni blogien joukossa on myös muita kuin kirjallisuusaiheisia esim. Tämän kylän homopoika ja Marja-Siskon blogi, koska olen kiinnostunut vähemmistöjen oikeuksista. Alkaakohan runsaus joskus häiritä? En pysty poistamaan ketään. 

En ole toistaiseksi saanut kerätyksi intoa tehdä tälle blogilleni teknisesti mitään. Minulla ei ole kirjailijalistaa eikä Hae täältä –hakulaatikkoa. Aina kun ajattelenkin, että pitäisi lukemisen ja kirjoittamisen sijaan ryhtyä tutkailemaan Bloggeria, niin minua alkaa haukotuttaa suunnattomasti ja käteni tuntuvat painavan tonnin. Jos jollakulla on antaa yksinkertainen vinkki, esim. nettiosoite, josta saa tietoa blogin rakentamisen tekniikasta, niin otan sen kiitollisena vastaan, mikä tarkoittaa: käännyn vinkin kanssa mieheni puoleen. 

Kommenttikeskustelut ovat minulle nykyään yhtä kiinnostavia ja yhtä tärkeitä kuin itse kirjoittaminen. Kiitos kaikille, joiden kanssa olen saanut keskustella niin omassani kuin toisten blogeissa! Olen yllätyksekseni todennut muutaman kerran, että joku on viitannut linkillä minun postaukseeni. Tällainen saa ujon punan nousemaan poskille. Se miksi en itse ole linkittänyt toisten postauksiin johtuu kahdesta syystä: laiskuudesta etsiä sopivia postauksia ja siitä, että opin vasta vähän aikaa sitten linkittämään. Nyt tekisi mieli käyttää uutta taitoa ja käydä laittamassa niitä linkkejä joihinkin vanhoihin postauksiin, mutta hillitsen itseni: blogihistoria näyttää kehittymisen paitsi sisällöissään, niin myös tekniikan oppimisessa.

Olen blogivuoden aikana lukenut myös kirjoja, joista en ole blogannut. Nämä eivät ole sen huonompia kuin blogiin päässeet. On vain tullut muuta tekemistä ja kirjoittaminen on jäänyt. Tässä näitä kirjoja.

Grace McCleen, Ihana maa
Sanna Eeva, Olot (profiilikuvassani)
Mooses Mentula, Isän kanssa kahden
Kim Echlin, Kadonneet
Diana Webster & Victoria Webster, So many Everests      
Reeta Paakkinen, Kotona Istanbulissa
Patricia Gaffrey, The Saving Graces
Karin Fossum, Rakas Poona   
Christy brown, Come Softly to my Wake
J.M.Coetzee, Dusklands
Claes Andersson, Luova mieli, kirjoittamisen vimma ja vastus
Heli Laaksonen, Aapine
Karl Ove Knausgård, Taisteluni, Kolmas kirja
Marja Toivio, Lastani et tapaa
Ville Kivimäki, Murtuneet mielet
Hanna-Riikka Kuisma, Valkoinen valo
Lautasellinen iloa, kirjallinen keittokirja, toim. Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen
Tuula-Liina Varis, Että tuntisin eläväni
Marguerite Abowet, Aya of Yop City
Maggie O’Farrell, Käsi jota kerran pitelin
Kreetta Onkeli, Poika joka menetti muistinsa
Toni Morrison, Home
Alice Munro, Kallis elämä
Lars Huldén, Ei tähtiä tänä yönä sir
Siina Tiuraniemi, Kukkia Birgitalle
Daniel Keyes, Kukkia Algernonille 
Matkakirjoja ja lastenkirjoja 

                                                                                                

Blogihistoriani aikana (kuulostaapa juhlavalta) olen alkanut arvostaa kuvia yhä enemmän. Varmaan kehitän myös sitä puolta blogissani tulevaisuudessa.

Parin päivän päästä tulee synttäripostaus II. Siihen asti kuulemisiin!

Tiina Raevaara, Laukaisu (2014)

Laukaisu on kirja, joka selittää perheväkivallan taustoja. Se onnistuu siinä hyvin.  Se on pamfletti-kirjaa muistuttava pienoisromaani erittäin tärkeästä asiasta. 

Kirjan tapahtuma-aika on yksi päivä kuvattuna sellaisena kuin se olisi voinut olla nuoren perheenäidin Pauliina Häkkisen elämässä. 

Pauliina herää todeten kaiken olevan juuri niin alhaista, sameaa ja toivotonta kuin mitä se oli edellisenäkin päivänä. Hänellä on roinaa täynnä oleva, surkea koti, masentunut aviomies ja rumat lapset. Niin, tämä äiti näkee lapsensakin rumana, koska kaikki on alkanut hajota hänen elämässään. Jos hän näkisi kaksostyttönsä kauniina ja arvokkaina, hän kampaisi heidän hiuksensa ranskalaisille leteille solkien kera ja ostaisi heille nätit käsineet sen sijaan, että rohmuaa niitä hätäpäissään päiväkodin löytölaatikosta. Tätä Pauliina ei jaksa, kuten ei paljon muutakaan. 

    Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

    Heidän perheestään puuttui niin paljon normaaleja asioita. Kuten vaikkapa keskustelu. Jonkun olisi pitänyt istua hetki heidän luonaan ja tarkastella kuinka asiat sujuivat.
 
Samana päivänä kun luin tätä kirjaa, paikallislehdessä oli juttu ammattijärjestelijästä, jonka voi palkata auttamaan kaaoksessa olevan kodin järjestämisessä. Entä jos tällainen ammattilainen olisi tullut ulvilalaiseen Auerin kotiin, jossa henkirikosta selvittämään tulleiden poliisien piti pujotella pyykkikasojen ja tyhjien laatikoiden välistä kompastuen kuukausien takaisen matkan jälkeen purkamatta jääneeseen matkalaukkuun? Olisiko järjestys auttanut estämään sen, mitä myöhemmin tapahtui?  Pitäisikö ammattijärjestäjillä olla myös psykologin koulutus?

Laukaisu kertoo ennusmerkeistä, joista pitäisi huomata, että perhe sairastaa. Niitä ovat lasten takkutukat ja puuttuvat lapaset, tiskit homehtumassa altaassa, sekava keittiö, joka haisee eikä tuoksu. 

    Oliko Pauliinalla kukkasia? Tarkistiko kukaan asiaa?
    Perheillä pitäisi olla kukkaindeksi. Se kertoisi, kuinka hyvin niissä tosiasiassa voidaan.  Myös leivontaindeksi olisi hyvä. On helppo nauraa pullanleivonnalle turhana hömpötyksenä ja ulkokultaisena puuhasteluna, mutta tosiasia on, että niissä perheissä joissa voidaan kaikkein huonoimmin, ei leivota pullaa. Niissä perheissä, syksyn perheissä, kasvit kuolevat.
 
Plussaa
+ Niin karmaiseva kaaoksen kuvaus, että aloin heti suunnitella kunnon kevätsiivousta omassa kodissani. Teki mieli tuulettaa, raitista ilmaa sisään.
+ Uskottavat henkilöt.
+ Tärkeä asia. Niin helposti korostetaan yksilöllisyyttä ja jätetään kukkaindeksit huomioimatta. Mikä on boheemiutta ja mikä huolestuttavaa? Täällä Itä-Suomessa on karmeita pihoja, jotka lännessä kielisivät pohjalla olosta. Muistan äitini muumimamma-ruusupenkit Pomarkussa. Hän oli oikea perheonnen vaalija.
+ Pauliinan lukema kirja Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1963) on onnistunut valinta. Steinbeckin tarinassa maatiloilla työskentelevä kiertolainen George tappaa kehitysvammaisen kaverinsa Lennien suojellakseen tätä vielä pahemmalta lopulta. Äidit tekevät laajennettuja itsemurhia samanlainen ajatus mielessään. Pauliina on naivi kuten Lennie. Voi Pauliina, mikset voinut tehdä asioita rauhallisesti! Etkö sinä ymmärtänyt, ettet voi pitkän karttelun jälkeen yht'äkkiä paiskata ahdistuneelle aviomiehelle omaa totuuttasi pöytään.
+ Hyvä, harvinaisen hyvä loppu.

Miinusta
- Jos loppu on napakka, niin alku viisastelevine kertojineen on ärsyttävä. Kirja voisi alkaa suoraan Pauliinasta. Jos tämä ulkopuolinen selostaja on tarpeen, niin hän saisi jättäytyä enemmän taka-alalle. 
- Huono nimi. Markku Pääskysellä on samaa aihepiiriä käsittelevä romaani Vihan päivä. Tähän kirjaan olisi sopinut jokin samantyylinen nimi tai sitten jokin lause kirjan sisältä Eeva Joenpellon tyyliin, esim. Aamusta kohti iltaa tai jokin Lennieen viittaava. Laukaisu on liian paljastava ja dekkarimainen.
- Huono kansi. Särkynyt peili on klisee. Miksei mieluummin se sotku? Kannessa voisi olla lavuaari täynnä homehtuvia astioita.
- Lukuisten perheväkivaltatapausten, kotimaisten ja ulkomaisten, luetteloiminen turruttaa. Niitä voisi olla juuri sen verran, mitä Pauliinalla tulee mieleen, esim. Auerin tapaus, josta hän muistaa lukeneensa jossain odotustilassa.
- Pauliinan päivässä on ehkä yksi epäuskottava kohtaus liikaa. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva - kuten hyvin voisi tehdä, ja pitäisi tehdä - niin sekin pornojuttu voisi toimia niin, että hyvin vähän näytettäisiin, katsoja vain ymmärtäisi, että tähänkin Pauliina lapsellisuuttaan ajautuu. 

Voi Pauliina pieni, miksei kukaan tullut luoksesi istumaan ja tarkastelemaan, miten asiat sujuvat? 

Hän ajatteli muiden elämää: kuinka muiden elämä oli täynnä valaistuja ja lämpimiä huoneita, puhtaita vaatekaappiin aseteltuja vaatteita, pieniä asioita, kuten liinavaatekaappiin jätettäviä laventelipussukoita, kahvia, jonka seassa oli kardemummaa, ilotulitusraketteja, joita ihmiset ostivat uudeksi vuodeksi.

Heidi Köngäs, Vieras mies (2002)

    Millainen kipu hänen olemassaolonsa minulle oikein on. Pysäytän kellon juuri tähän hetkeen kun hän seisoo kynnyksellä ja hymyilee vaaleansininen kangaspaita päällään.
    Seis. Kaikki seis!

Köngäksen toisessa romaanissa on paljon samaa kuin kaksi vuotta aiemmin julkaistussa romaanissa Luvattu: salattu rakkaus, itseään etsivä nainen, rankka tapahtuma-aika. Luvatussa kuvataan 1800 - 1900 -lukujen vaihteen köyhää suomalaista maalaisväestöä, Vieraan miehen näyttämönä on sotien jälkeinen suomalainen pikkukaupunki. Luvatun Maija on nuori piikatyttö, Vieraan miehen Iiris on pienyrittäjä, valokuvaamon pitäjä. Molemmat naiset ovat rehellisiä ja rohkeita oman paikkansa etsijöitä. Molemmissa kirjoissa rakkauden kohde jää lähes nimettömäksi. Luvatussa kohde on hän ja eräs, kunnes lopussa Maija sanoo ääneen Joel, Joeljoeljoel! Vieraassa miehessä Iiris kutsuu miestä sukunimellä Vasamaksi ja tunnustelee oudoksuen Vasaman morsiamen käyttämää nimeä Tuomas. Luvatussa Maija lähtee tuntematonta kohti, Vieraan miehen Iiris löytää itsensä taiteilijana. 

Ihailen Köngäksen tapaa kuvata seksiä tyylikkäästi ja vahvasti. Olen ronkeli kirjojen ja elokuvien eroottisten kohtausten suhteen. Koen ne usein banaaleina. Vieraassa miehessä Iiriksen ja Vasaman kanssakäyminen väreilee alusta lähtien odotusta. Iiris on keski-ikäinen, ruumiinsa unohtanut nainen. Hänellä on traumana kampurajalka, josta hän ei puhu kenenkään kanssa. Vasamalle taas naissuhteet ovat luonnollisia, ja naiset ihastuvat häneen helposti. Hän on sodan kauhuista selvinnyt nuori, komea mies ja juuri menossa naimisiin opettajaseminaaria käyvän sievän perhetytön kanssa, kun löytää apulaisen paikan Iiriksen valokuvaamosta ja kiinnostuu liikkeen omistajasta. Iiristä ja Vasamaa yhdistää se, että he ovat rikkoutuneita ihmisiä. 

Minun tuli häntä niin sääli. Hän on kuin se "pii, pii, pikkuinen lintu, paleltaako jalkojas", enkä osannut muuta kuin tarttua siihen haavoittuneeseen siipeen ja hieroa siihen eloa. Läheltä katsoen hänen kasvoissaan näkyvät vuosien merkit, hienonhienot hiussuonet, selvä otsaryppy, joka on syntynyt siitä, että hän siristää silmiään katsoessaan kameraan.

Kerronta tapahtuu luvuissa, jotka on nimetty Nainen ja Mies, Iiris ja Vasama kertovat vuorotellen kokemastaan. Vasama on taitava ja herkkä rakastaja, jonka kohtaaminen saa Iiriksen toteamaan: "En enää milloinkaan haluaisi olla vailla tätä tietoa." 

Kun Iiris herää seksuaalisesti, hän herää muutoinkin. Hän alkaa kuvata kuumeisesti uudenlaisia kuvia, kuvia särkyneistä ja uupuneista. Siloteltuihin juhlakuviin tottunut pikkukaupungin väki ei katso hyvällä kovaonnisten kuvaamista, mutta Iiris ei lannistu. Iiris kuvaa isättömiä perheitä, joita sodan jälkeen on paljon, alkoholisoituneita, sodan traumatisoimia miehiä, kylähulluja, lastenkodin lapsia ja kunnanlääkärin, jonka silmissä asuu lempeä suru ja väsymys. Hän järjestelee kuvia pareiksi, jotka keskustelevat keskenään ja saa koko ajan uusia ideoita. Hän haluaa tavoittaa kuvissaan ihmisten tunteet ja haurauden. Iiris suunnittelee näyttelyn nimeksi Sodan jäljet tai Sodan jälkeen.

Minun on kuvattava itseni, minun on kuvattava heikko jalka. Uskallettava näyttää se kaikille, jos vaadin heitä paljastamaan jotain minulle. Kokoelman nimi voi olla myös Arka paikka ja muita kuvia. 

Iiris ja Vasama tuntuvat hyvin todellisilta hahmoilta. Voin kuvitella Iiriksen näyttelyn Helsingin Taidehalliin osana suuren taiteilijan retrospektiivista näyttelyä. Sen nimi on Arka paikka ja muita kuvia. Näen Vasaman vanhentuneena katsomassa näyttelyä ja Iiriksen iättömänä, kauniina ja tyytyväisenä ottamassa vastaan onnitteluja.

Miksi he eivät voineet repäistä itseään irti sovinnaisuuden kehästä? Hehän olivat henkisesti samanikäiset ja samanoloiset. Heillä molemmilla oli halu auttaa vähäosaisia. Viimeisessä tapaamisessa he osuvat yhtä aikaa lastenkotiin, jossa Iiris näkee Vasaman pyörittävän pientä Mikkoa. 

Oikeastaan juuri tätä en voisi katsoa. Tiedän, että kaikki tarttuu mieleen kuin filmirullaan. Voin kelata kohtausta vielä monta kertaa edestakaisin. Miehen käsivarret ylhäällä ja niiden päällä lentää lapsi, yhä nopeammin ja nopeammin. Poika kiljuu ja nauraa.

Luvatun loppulause jäi soimaan mieleeni kauneutensa ja rytminsä vuoksi: Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota minä kuljen. Samoin jää Vieraan miehen loppulause: Vedän lammasliivin tiukemmin ylleni ja jatkan työtäni, palelee.

Forrest Carter, Pikku Puun kasvatus (1998)

Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus on sympaattinen, pieni helmi romaanien joukossa, kuvaus kadotetusta maailmasta. Carter kertoo viisivuotiaana orvoksi jääneen puoliverisen pojan kasvamisesta isovanhempiensa huomassa Cherokee-vuorilla 30-luvun pula-ajan Amerikassa. Pikku Puun maailma on hyvän maailma. Kirjailija välittää tapahtumat hänen positiivisen tajuntansa kautta ilman turhaa tiedon ja ennakkoluulon sälää. Samanlaista lapsen maailman kuvausta olen kokenut muutamalla kirjailijalla, muun muassa Kreetta Onkelilla lapsuudenkuvauksessa Ilonen talo.

    

 Mummin nimi oli Kaunis Kimalainen. Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi: "Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen" että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua", koska sanat tuntuivat siltä.
   Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.

      Ukin ja mummin välillä vallitsi yhteisymmärrys, ja siksi he hellivät ja rakastivat.  Mummi sanoi, että yhteisymmärrys senkun syvenee vuosien myötä ja että vissiin se syvenisi niin, ettei sitä kukaan kuolevainen enää ymmärtäisi tai pystyisi selittämään. He sanoivat sitä sukulaisuudeksi.
     Ukki sanoi, että kauan sitten ennen hänen aikaansa se tarkoitti sitä, että kaksi ihmistä ymmärsi toisiaan sanattomasti ja siksi se tarkoitti myös rakastavaisia. Mutta ihmisistä tuli ajan myötä itsekkäitä ja sana rajattiin koskemaan vain verisukulaisia vaikkei se sitä koskaan ollut edes tarkoittanut.

Pikku Puun kasvatus on kunnianosoitus intiaanien viisaudelle. Lukija voi ihaillen todeta, ettei Pikku Puu olisi voinut saada parempaa kasvatusta kuin mitä hän sai Kauniin Kimalaisen ja Walesin hellässä ohjauksessa. 

Mummi ja ukki halusivat minun tuntevan menneet, koska: "Sillä joka ei tunne mennyttä ei ole tulevaisuutta. Jos et tiedä keitä sukulaisesi ovat olleet, et tiedä myöskään minne maailma on menossa." Ja niin he kertoivat minulle menneestä melkein kaiken.

Paitsi että Pikku Puulle opetetaan perinnetietoutta ja asioita luonnosta, ukki lainaa jatkuvasti kirjastosta Shakespearea, jota lukutaitoinen mummi lukee ääneen. Pikku Puun pitää myös opiskella sanakirjasta viisi uutta sanaa päivässä, mutta se ei riitä järjestelmälle. Paratiisiin luikertelee käärme, kun Pikku Puu halutaan palauttaa sivistyneeseen maailmaan ja viedään orpokotiin, jossa onkin aivan eri tavat kuin kotona vuorilla. Kun opettaja näyttää luokalle kuvaa, jossa hirvet parittelevat, niin kuvan puuhastelua ei saisi ymmärtää. Toisten lasten tulkitessa kuvan aivan väärin Pikku Puu korjaa, että hetihän tuon nyt näkee, että hirvisonni siinä hyppää astumaan lehmää ja pensaista ja puistakin voi päätellä, että on hirvien kiima-aika. Tästä, kuten niin monesta muustakin syystä, kutsutaan pastori paikalle piiskaamaan paholaista pois pakanasta, huorilapsesta.

The Education of Little Tree julkaistiin USA:ssa jo 1976. Sen suomentamiseen meni parikymmentä vuotta. Kirjaa pidettiin alkuun omaelämäkertana, varsinkin kun siinä oli alaotsikkona A True Story. Totuus on yllättävä. Asa Earl Carter (1925–1979) oli rasistinen valkoihoinen radiokuuluttaja, joka kirjoitti puheita rotuerottelua kannattavalle Alabaman kuvernööri George Wallacelle. Hän oli Ku Klux Klanin aktiivinen jäsen. Kuitenkin hän oli myös lempeä, syvällinen Forrest, joka omisti muisteluilta tuntuvan kirjansa Cherokeille. Kirjailijan persoonan ristiriitaisuus ei vähennä kirjan arvoa, vaan tuo siihen arvoituksellisuutta ja herättää kysymyksiä. Halusiko kirjoittaja pyyhkiä pois Asan ja luoda itselleen uuden henkilöllisyyden Forresterina? Carter oli kirjoittanut muitakin intiaaneja käsitteleviä kirjoja ja oli laatimassa jatkoa Pikku Puulle, kun menehtyi nyrkkitappelussa saamiinsa vammoihin. Hänen elämänvalheestaan on kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita. 

Hyvään kirjaan uppoutuessaan lukija miettii aina myös omaa elämäänsä. Luulen, että Pikku Puun kasvatus on vaikuttanut minun arvoihini ja käyttäytymiseeni, toivon ainakin sitä. Olen tehnyt sen ajatuksista useita koulupäivänavauksia. Kirjassa on opetuksia kuin kukkina koomisen arjen kuvauksen ohessa: Rakkaus ja ymmärtäminen ovat sama asia... Jos käyttää elämänsä ahnehtimiseen, sieluhenki kutistuu hikkoripuun pähkinääkin pienemmäksi ...Kun on menettänyt jotakin, on hyvä uupua..

Maailma on täynnä hyviä kirjoja. Ne pitää vain löytää. Pikku Puun kasvatus on eräs löytöni, yksi rakkaimpia.
  
Pikku Puu on juuri tullut isovanhempien luo, kävellyt heidän kanssaan pitkän matkan ja väsynyt, kuten hyvä onkin silloin, kun on menettänyt jotakin. Mummi hyräilee laulua Pikku Puusta ja orpo viisivuotias kuuntelee ja tyyntyy äidin ikävöinnistään.
    Minä tiesin olevani se Pikku Puu ja olin onnellinen siitä että he rakastivat minua ja halusivat minut ystäväkseen. Ja niin minä nukahdin enkä itkenyt. 

Hyvää Ystävänpäivää!

Heidi Köngäs, Luvattu (2000)

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Kun kirja alkaa näin, huokaisen ihastuksesta. Miten täydellisen kaunista! Tyyli, kieli, rytmi, kirjan kansi, kaikki tässä kirjassa on hiottua ja harkittua.

Luvattu kertoo piikatyttö Maijan tarinan joskus 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa Pohjois-Satakunnassa. Kankaanpää mainitaan naapuripitäjänä, mikä on ainoa paikkaan viittaava asia murteen lisäksi. Tunnistin tutun murteen. Muistin isovanhempieni puheen poljennon ja sanat kuten klasit, matrassit ja raitit. Samalla kaduin, etten aikanaan kuunnellut tarkemmin,  kun Mamma ja Pappa puhuivat torppareista, mäkitupalaisista, piioista, rengeistä ja kulkumiehistä. Köngäs nostaa esiin tuon ajan kyläyhteisön sellaisena kuin Maija sen kokee.  Se yhteisö on ahdas ja rajoittava. Jokaisen on käyttäydyttävä ikiaikaisten sopivaisuussääntöjen ja säätynsä mukaan.  Maijakin on kihlautunut hänelle sopivan nuoren rengin Antin kanssa. Yhdessä on katsottu jo torpan paikkaakin. Mutta taloon on tullut uusi mies, jonka vuoksi suunniteltu tulevaisuus ei enää houkuta. 

    Kierrän asennosta toiseen, mutta uni väistää minut ja raiti polttaa kylkeä. Ajattelen vain, kuinka joku painaa minua lujasti pappilan takaseinää vasten. Niin lujaa, että sattuu.
    Varjele Luoja!

Olen monesti vanhoja romaaneja lukiessani ajatellut, että me olemme menettäneet  jotakin seksuaalisen vapauden myötä. Ennen 60-lukua seksi oli paljolti tabu. Se oli myös  vaarallista ehkäisyn puuttumisen vuoksi. Samalla se oli myös kiehtovaa ja äärimmäisen  romanttista. Nyt seksiä suositellaan sen terveysvaikutusten vuoksi kuten kaurapuuroa. On myös uutisoitu, että on yhä enemmän nuoria, jotka eivät välitä koko seksistä, turhan aikaaviepää, varsinkin  yhdistettynä romanttiseen rakkauteen.  Tässä ympyrä sulkeutuu. Näin on ajateltu joskus ennenkin, erotettu toisistaan ylevä, korkeampi rakkaus ja ruumiin ilot.
Pirkko Saisio on puhunut samasta kielletyn tuomasta intohimosta homojen historiassa.  Hän sanoi jossakin haastattelussa, että kun homous lakkasi olemasta rikos, siinä menetettiin samalla jotakin.

Maijan, Hilman, Kerkon Marin, Pörön ja muiden elämässä ei ole paljon ylevää eikä kaunista. Lähes koko elämä on työntekoa.

Työnnän paksusuoleen pylsymakkaraa, sidon suolen pään ja nostan makkaran saman tien saunaan savustumaan. Emäntä kävi hoputtamassa niitä illaksi pöytään. Aloitimme Hilman kanssa jo aamuneljältä, sillä syysteurastus jatkuu jo kolmatta päivää ja meidän on ehdittävä tehdä veri-, liha-, ja ryynimakkaroita. Olen aivan lääsyinen ja kuitti, ei auta, on vain jaksettava.

Jos Maija olisi elänyt meidän aikanamme, hän olisi aivan varmasti edennyt pitkälle opinnoissaan ja menestynyt valitsemallaan alalla. Hän on tarmokas ja rohkea. Hän analysoi asioita ja näkee ohi oman yhteisönsä sääntöjen.

Jotkut jalkapuut ovat näkymättömiä, jotkut tuomiot perustuvat puheisiin, ei lakiin ja tuomarin sanaan.

Vaikka Luvattu kertoo kovasta kohtalosta, se ei ole mikään tuhon tarina kuten Minna Canthin Anna-Liisa. Rakkaussuhde ei pääse edes alkuun, mutta se on saanut Maijan heräämään kyselemään oman onnensa perään. Maija ei jää hänelle osoitettuun osaan. Hän hankkii itselleen suutarilta uudet varsikengät, mikä ei ole aivan helppoa sekään, ottaa nyyttinsä ja lähtee.

Tänään on marraskuun seitsemäs päivä, pitkän kylmän ensimmäinen päivä. Ojan pientareella kukkii joku hajamielinen pietaryrtti, tuuli nostelee irtonaisia lehtiä. Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota pitkin minä kuljen.