Se tunne, kun vasta punnitsee uutta kirjaa kädessään, kääntelee, lukee takakannen tekstin, katsoo alun ja miten kirja on koottu... koko ihanuus vasta edessä. Ihastunko, uppoudunko, rakastunko ja luen uudelleen, vai koenko laimeaksi, siirrän sivuun?
Nimeni on Marjatta, kyllä kiitos! Lapsena en pitänyt nimestäni. Minusta se oli vanhanaikainen, en tuntenut ketään Marjattaa. Sisarillani oli yleisemmät nimet. Luokkakaverini nimi Kirsi-Marja oli minusta huippunimi teinitytölle. Vasta aikuisena ymmärsin, miten hienon nimen olin saanut, suoraan suomalaisesta mytologiasta, joka on myös ihmiskunnan yhteistä, kansainvälistä mytologiaa. Lähes kaikki myytithän ovat yhteisiä, niin on neitseestä syntyminenkin, eri versioin eri puolilla maailmaa.
Kalevalan loppurunoissa kerrotaan, miten 'Marjatta, korea kuopus,' meni marjaan, söi suuhunsa puolukan, tuli raskaaksi ja synnytti uuden Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.
Eino Leino on Kalevalan innoittamana kirjoittanut kauniin runon Marjatan laulu ja toisen, jonka nimi on Marjatan tähdet.
Kyyrösen runokirja näyttäisi jatkavan tämän myytin sanoittamista. Takakannen tekstissä sanotaan: "Palkitun runoilijan neljäs kokoelma kirjoittaa uusiksi halun ja lisääntymisen mytologiaa."
Kansi on äärettömän kaunis, juhlava jalokiviväreineen. Sen on suunnitellut Tiina Palokoski. Minun on vaikea saada sitä loistoa valokuvaan.
Tämä kirja on kuin arvokas koru.
Käyn uteliaana lukemaan.
"Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän."
Takakanteen on lainattu se, mikä on ehkä olennaisinta romaanissa H2O. Miten vesi liittyy sivupersooniin, onko se ehkä keino hallita niitä? Tämä selviää, kun pääsen lukemisessani eteenpäin. Olen jo aloittanut ja tiedän, että tämä on romaani, johon uppoan.
Tässäkin kirjassa on kaunis kansi, unenomainen. Päällyksen kuva on Elina Mannisen ja suunnittelu Martti Ruokosen.
Molemmissa kirjoissa on vaikea löytää kansien tekijöitä, kuten yleensäkin. Nyt kun kirjoja luetaan myös pelkkinä teksteinä ja kuunnellaan, niin oikeissa paperikirjoissa ulkonäkö korostuu entisestään ja kuvataiteilijan nimi saisi näkyä isommin.
Kirsi Kunnaksen klassikko Tiitiäisen satupuu on kirja, jota on luettu lapsille vuosikymmenten ajan. Olen lukenut runoja tästä kirjasta videolle iltasaduksi pikkuiselle lapsenlapselle karanteeniajan korvikkeena, mutta oikea lukeminen tapahtuu tietenkin sylissä. Omat mielirunoni ovat unirunot Aa aa lapsoseni ja Tiitiäisen tuutulaulu. Kun luen näitä suggeroivalla äänellä niin lapsen silmät alkavat painua ja meinaan itsekin nukahtaa.
Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa,
sammuta siniset tähdet.
Tämän vuoden Kirsi Kunnas runopalkinnon ovat saaneet lounaissuomalaisella murteella runoja kirjoittava Heli Laaksonen ja pohjoissaameksi kirjoittava Niillas Holmberg. Syrämellise onnittelu! Ollu lihku! (En ole kyllä varma, ovatko nämä toivotukset oikein, mutta yritin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti