keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Elina Valkealahti, Kadotettu maisema (2012), uusi vuosi käyntiin kauniilla kirjalla



Tänään olen purkanut joulua pois meidän huushollista. Joulun aika oli mukavaa ajanviettoa vuoroin läheisten kanssa ja itsekseni. Nautin joulun rekvisiitasta, kukista, valoista ja herkuista, ulkoilin, katsoin lastenlasten kanssa vanhoja kotivideoita, videokuvasin perhettä lisää, kävin puolivuotissyöpäkontrollissa (kaikki hyvin), saavutin loppiaisena virallisen vanhuusiän 65 vuotta (kaikki hyvin), luin monta kirjaa, kävin elokuvissa, oleilin ja nautiskelin.

Kirjat, joista voisin kirjoittaa ovat Jari Tervon Revontultentie ja Maria Peuran Ja taivaan tähdet putoavat, mutta olkoon. Niistä on niin moni kirjoittanut eikä minulla ole niistä mitään uutta sanottavaa. Sen sijaan haluan kirjoittaa Elina Valkealahden kirjasta Kadotettu maisema.

Kirja on eläinsatu aikuisille, faabeli. Kuten faabeleissa yleensäkin, tässäkin on opetus tai opetuksia.
Kirjan eläimet/henkilöt, Kirahvi, Lintu, Korppikotka, Perhonen ja Krokotiili näyttävät kukin puutteensa ja vahvuutensa tarinan aikana.

Kirahvi on kasvanut muita korkeammaksi. Se kuvittelee näkevänsä kaiken mahdollisen, enemmän kuin kukaan muu, minkä hintana on yksinäisyys. Eräänä päivänä Kirahvi saa  kuulla, että hänen tuntemansa maiseman ulkopuolella on paljon lisää maisemaa, alppiruusuja ja joki kuunsiltoineen. Tämä tieto vie Kirahvilta tyytyväisyyden omaan maisemaan ja pakottaa sen lähtemään liikkeelle.

Lintu on koko ajan liikkeessä etsimässä kotia. Etsimisestä tulee itsetarkoitus, ja jossakin vaiheessa Linnun valtaa epävarmuus. Se ei jaksa enää ihastua paikoista, jotka alkavat tuntua toistensa kopioilta. Se epäilee, että onkin jo löytänyt kodin, mutta ei ole tunnistanut sitä, vaan jatkanut matkaa.

Kirahvi antoi minun mennä. Me olemme molemmat vapaita. Vapaus vain oli alkanut tuntua hieman erilaiselta kuin aiemmin. Ennen vapaus tuntui - vapaalta. Nyttemmin se oli alkanut Linnusta tuntua enemmänkin pakonomaiselta tarpeelta tehdä sitä mitä aiemminkin. Se, mikä ennen oli tuntunut vapaalta, oli alkanut tuntua pakolta. Miten muuttuvaista vapaus onkaan? Se on mieltemme luoma illuusio, joka lopulta kahlitsee meidät vankilaansa, emmekä oikein vielä silloinkaan ymmärrä - tai hyväksy - menettäneemme vapauttamme.

Lintu myös pelkäsi, mitä tapahtuisi, jos se löytäisi kodin. Ehkä se ei viihtyisikään kodissaan ja koti olisi sille pettymys? Mutta eihän se silloin olisi kotini, Lintu ajatteli, ja ainahan voisin muuttaa. Minä en ole antanut mahdollisuutta itselleni löytää kotia.

Huvittava pieni Toukka kuvittelee Perhoseksi kuoriutuessaan siipien lisäksi saavansa niihin mitä lumoavimmat värit ja kuviot, mutta toisin käy.

Mitään hopeareunuksia ei ollut, ei liioin samettista hohdetta siivissä. Joesta kuvastui likaisenruskea siipipari, joiden ainoan kuvion muodosti repaleisen epäsäännölliset siipien ääriviivat. Mitään kuvioita ei ollut, mitään väriä ei ollut. Ei liioin kauneutta. Niillä siivillä ei totisesti muuta voisi tehdä kuin lentää. Oliko se tarpeeksi vai paljon?

Koska Perhosen elämä on lyhyt, se päättää unohtaa ulkonäöstään murehtimisen ja keskittyä lentotaituruuteen, johon sen siivet ovat oivalliset. Se syöksyy ja lepattaa huolettomana ja iloisena ilmassa elämänhalua täynnä piittaamatta kuoleman läheisyydestä.

Krokotiili on jalat maassa -tyyppi. Se vakuuttaa halveksien Kirahville, että kuunsilta on vain illuusio, ei sillä kävellä. Kirahvin mielestä Krokotiili on masentava ja tylsä otus.

Korppikotka haluaa kovasti ystävystyä Linnun kanssa, jolle taas ystävyys on mahdotonta sellaisen kanssa, jonka kitaan pelkää joutuvansa. Korppikotkan on ehkä viisainta  pysyä siellä, missä se tunnetaan, omassa parvessaan.

Kaikissa, parhaissakin, myös  Kirahvissa ja Linnussa, on annos raadonsyöjää, korppikotkaa.

Kodin löytäminen toisen luota ei ole täydellistä auvoa, salaisuudet pystyttävät muureja. Silti koti on enemmän kohtaaminen kuin paikka.

Kirjan lopussa olevassa epilogissa kirjailija puhuttelee vaatimattomasti lukijaa.

Pahoittelen, että houkuttelin sinut lukemaan tämän tarinan, vaikka en edes ajatellut sinua, vaan itseni takia tämän halusin kirjoittaa. että minulla olisi jotakin, jota jakaa jonkun kanssa. Aivan kuten kirahvi halusi jakaa jo yksitoikkoiseksi käyneen maisemansa. Oliko se muuten sen arvoista?

Tarkoitan: Olisiko sittenkin kannattanut jäädä ja unohtaa mitään kuunsiltaa olevan olemassakaan?

Vastaan lukijana: Kyllä, se oli sen arvoista! Ja ei olisi kannattanut unohtaa. Kuunsillat ovat tärkeitä!

Kadotettu maisema on ihastuttava, syvällinen kirja elämän tarkoituksesta, kaipuusta, ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Se sopii vuoden alun henkisiin inventaarioihin.

Kirjan kieli on kaunista ja lauserakenne selkeä. 
Minä olen kirahvi, lintu, korppikotka, perhonen ja krokotiili.
Pidän juuri tällaisesta suorasta ja kirkkaasta kielestä, ei mitään vertauksia, rönsyjä tai kalevalaisia toistoja.

Kansikuva on kuvataiteita harrastavan Valkealahden itse tekemä. Näen siinä kirahvin suomalaisessa maisemassa.


25 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos Kyösti! Kirja on niin kaunis, että sen esittelystä syntyi kaunista.

      Poista
  2. Onnea syntymäpäivän johdosta! Faabeleista löytää hyvin ihmistyyppejä, niin kuin tästäkin tuntuu löytyvän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Joululainen! Kyllä, tästä löytyy monenlaista tyyppiä tai ihmisen eri puolia. Monesti faabeleiden eläimet ovat yksiulotteisia, vain jonkin piiirteen edustajia, mutta tämä kirja on kiinnostava ja mieleenjäävä, koska varsinkin Kirahvi ja Lintu ovat hyvin moniulotteisia. Jäin pohtimaan kaipausta.

      Poista
  3. Tuntuu hassulta kommentoida tähän, kun kyseessä on oma opus. Mutta olipa ihana yllätys tämä (vaikka muistan sinun kyllä maininneen jossain keskustelussa, että olet hommanut kirjani, mutten välttämättä ajatellut että kirjoitatkin vielä siitä): näin voisi aloittaa joka päivä aamunsa :)) Kiitos sinulle. :)

    Kirjan kannessa komeilee tosiaan suomalainen maisema, mikä on huvittava ristiriita. Mutta en ole käynyt Afrikassa (vielä!) :D Näin jälkikäteen ajattelen, että olisi pitänyt revitellä ja tehdä ihan toisenlainen kansi, mutta eipä sillä enää ole väliä. Tuo maisema on muuten minulle hyvin rakkaasta paikasta: se on entinen keitaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä ollenkaan hassua, Elegia! Kiva, että saatoin antaa sinulle mielihyvää. Olen aina rehellinen arvioissani ja voin sanoa, että pidin tästä todella.

      Kansi on hyvin onnistunut ja vielä noin henkilökohtainenkin.

      Kirjoitat tosi hyvin. Jatka!
      Nuo eläinhahmot ovat niin sympaattisia ja monipuolisia.
      Pidän tarinassasi siitä, että kaikki ei ratkea täydellisesti parhain päin, kuten perinteisissä saduissa usein käy, vaan epäilyn siemen jää. Se tekee tästä tarinasta modernin ihmisen kuvan.

      Poista
    2. Kävin nyt vasta lukemassa toisten kirjoituksia tästä kirjastasi.
      Mielenkiintoista, miten eri tavoin kirjaa on luettu.
      Voi vain sanoa vanhan totuuden, että kirja syntyy ensimmäisen kerran kirjoittaessa ja aina uudelleen, kun sitä luetaan.

      Poista
  4. Myöhäiset onnittelut Marjatta! Perässä tullaan, ja vielä tänä vuonna, elokuussa. Eikä tunnu missään. Oliko tuo nyt sitten liian rehvakasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena! Ei ollenkaan rehvakasta. Me ollaan aika hyvinvoivaa sakkia, tämä meidän sukupolvi.

      Minulla kyllä vähän tuntuu, nimittäin nuo syöpälääkken sivuvaikutukset. Mutta kun tietää, että ne kuuluvat asiaan, niin koitan pärjäillä. Lääkitys loppuu 4,5 vuoden päästä, joten minulle tulee varmaan uusi kukoistus seitsemänkymppisenä. :D

      Poista
  5. Apua, olin niin omassa navassani että unohdin onnitella. Onnea siis sankarittarelle! Ikä on numero, jota ei jossain vaiheessa varmaan enää muista itsekään. Enkä nyt tarkoita, että dementia iskee ja vie muistin. ;))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Kyllä se dementia välillä iskee, mutta minulla on iskenyt koko ikäni (sotken puheissani asioita, kun on muka niin kiire saada mielipiteeni esiin), joten se ei minulla osoita vanhuutta, vaan intoa. ;)

      Totta puhut numeroista. Minä jään oikein joskus miettimään, miten aika voi kulua niin nopeasti. Numeroilla pätkiminen saa sen vieläkin lyhyemmäksi. Katselin uutta kalenteriani ja merkkasin sinne asioita - huh huh, loppuvuoteenkin jo. Lapsena, kun oli toisten aikataulujen armoilla, niin aikaa oli määrättömästi.

      Poista
  6. Myöhäiset onnittelut täältäkin ja kirjat joissa on opetus ovat erinomaisia lapsiperheessä. :)

    Kirpsakkaa loppuviikkoa Marjatta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia! Samoin sinulle hyvää loppuviikkoa ja flunssasta toipumista.

      Minäpä kokeilen lukea tätä kirjaa lapsenlapsille, kun seuraavan kerran tavataan. Pidin sitä lukiessani pelkästään aikuisten satuna, mutta nyt alan tajuta, että lapsi voi löytää siitä eri asioita kuin aikuinen. On hauska kuulla, mitä lapset sanovat. Siitä voisi tehdä vaikka uuden postauksen "Kadotettu maailma lapsen kokemana".

      Poista
  7. Mukava jouluntienoo sinulla! 65 lasissa - onnea! Perässä tullaan, maaliskuussa täyttyy 63v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa Inna, sinähän olet vielä ihan tyttönen ;). Kiitos onnitteluista!

      Poista
  8. Mainioita tuollaiset eläintarinat joissa on inhimillisyyttä ja ihmisyyttä läsnä ja voi joko samaistua tai tunnistaa muiden piirteitä eläinhahmoista. Opetuksia ja lukijan saamia oivalluksia - juuri tuollaisesta pidän. Jo Aisopos kirjoitti tuota lajia. Erinomaista !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä laji onkin aika harvinainen nykyään, vaikka olisi erittäin käyttökelpoinen esim. yhteiskunnan tarkastelussa.

      Aisopoksen tarinat ovat hienoja. Niissä on elämän kovuutta. Siinä taitaakin olla sadun ja faabelin ero; sadun maailma on usein ruusunpunainen, mutta faabeli näyttää totuuden. Kadotetun maiseman hahmot jäävät keskeneräisemmiksi eli kiinnostavammiksi kuin monet satuhahmot.

      Tämä keskustelu selkiyttää ajatuksiani ja saa minut pitämään tästä Elegian eli Elinan kirjasta yhä enemmän.

      Poista
  9. Hienolta kuulosti :) Kirjan kansikuva on jännittävä, kirahvi on kahden vaiheilla pelätäkö uutta maisemaa, vaan antaa mennä, tuonne minä tahdon.

    Onneksi olkoon 65v. näin jälkikäteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai!
      Todella kaunis kansi ja kuvaa kirahvin epäröivyyttä, kuten totesit.
      Siinä on kuunsiltakin, haaveiden ja luovuuden maailma.

      Poista
  10. Vaikuttava tuo kirjoituksesi tuosta kirjasta, Marjatta!

    Se, mitä siitä lainasit, oli tosi hyvää tekstiä, ja kirja alkoi kiinnostaa

    Kun Poika oli pieni, kerroin aina iltasaduksi hänelle pitkäkaulaisesta kirahvista. Panin kirahville tapahtumaan samoja asioita mitä päivän aikana oli tapahtunut. Poika näytti eläytyvän tarinaan, kuunteli silmät kirkkaina. Kunnes eräänä iltana hän keskeytti ja sanoi: Ei se niin mennyt! ja hän korjasi kertomusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisu!
      Eri lukijat löytävät samasta kirjasta vähän (tai paljonkin) eri asioita. Minä löysin tästä kirjasta paljon merkittävää.
      Teksti on lyhyttä, mutta tiheää. Se kasvaa lukutuokion jälkeen. Olen tänään ajatellut Korppikotkaa ja ihmisiä, jotka joutuvat eristyksiin, koska toiset pelkäävät heitä.

      Viehättävä kuvaus sadunkerronnasta Pojalle. Kirahvi on lapsia kiinnostava hahmo.

      Poista
  11. Myöhästyneet synttärionnittelut sinulle Marjatta! Nuorekasta on tyylisi aina vaan. Mainitsit ohimennen Tervon kirjan Revontultentie. Luin sen äskettäin ja hyvä oli. Juohevaa ja nasevaa ajankuvaa, välillä vähän löysää tarinaa kuten Tervolla usein. Hyvää vuoden jatkoa!
    T. Manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Manu!
      Revontultentie on minustakin hauska ja vetävä kirja, mutta pidin Esikoisesta enemmän. Lapsuus on kiitollisempaa kuvattavaa kuin teini-ikä.
      Samoin Sinulle hyvää vuoden jatkoa!

      Poista
  12. Iloiset syntymäpäiväonnittelut, Marjatta! <3 Hienolta kuulosti tuo, että kontrollissa kaikki hyvin! <3

    Tuo kirja: mieleeni jäi erityisesti tämä lause: "Niillä siivillä ei totisesti muuta voisi tehdä kuin lentää. Oliko se tarpeeksi vai paljon?" Aivan ihana ajatus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta!
      Minäkin pidin samasta lauseesta ja Perhosen hahmosta yleensäkin. Yhdistin sen itseeni tässä elämänvaiheessa, kun vakava sairaus on uhannut ja olen ollut muiden silmissä ihmeteltävän iloinen. Kaikki nuo hahmot tunnistaa itsessään. Se tekeekin tästä kirjasta niin viehättävän.
      Kirjassa on paljon hienoja kiteytyksiä.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...